Elämä umpikujassa

Elämä umpikujassa

Käyttäjä Kurrnau aloittanut aikaan 03.07.2014 klo 23:32 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 03.07.2014 klo 23:32

Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.

Kaksitoista onnellista yhteistä vuotta ei merkinnyt enää mitään sen rinnalla, että oli löytynyt ”miellyttävä ihminen, jonka kanssa oli helppo jutella”. Tuttavuus oli kestänyt muutaman viikon. Suhde ei (miehen mukaan) ollut edennyt fyysiseksi mutta tunteita oli tunnustettu molemmin puolin ja yhteyttä pidetty. Ihastuksen kohde oli eroamassa omasta liitostaan; hänenkin puolisonsa tiesi, kenen takia.

Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Olemme uusioperhe; esikoiseni asuu muualla, kaksi nuorempaa (nuorin yhteinen) ovat jo reippaita koululaisia.

Olen ollut siinä uskossa (luulossa), että näemme asiat samoin, haluamme vanheta yhdessä; elämänarvomme ovat samanlaiset, elämässämme on huumoria; arvostamme ja kunnioitamme toisiamme niin vanhempina kuin puolisoina: seksi toimii ja sitä on. Koti on meille molemmille tärkeä turvasatama, jossa viihdymme.

Elämää on varjostanut oma, yhteisen lapsemme syntymän jälkeen vakavaksi muuttunut, uupumukseni, johon olen juuri hiljattain saanut ilmeisen toimivan avun.

Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.

Mies alkoi kuitenkin muutaman päivän jälkeen perumaan puheitaan. Meillä ehkä sittenkin olisi toivoa.

Kävimme pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan luona. Mies tiuskahti siellä parista asiasta ja sen jälkeen kieltäytyi lähtemästä enää uudelleen. Muuta apua hän ei ole yrittänyt hakea – eikä hän ole tarttunut ehdotuksiini. Olen hämmästyttänyt itseni suhtautumalla kypsästi; jutellut, tarjonnut vaihtoehtoja, kysellyt, kuunnellut… Mies on kuin lipeäsaippua, johon en saa mitään otetta.

Viikot – kuukaudet – ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies – mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.

En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.

Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??).

Olen vain… tyhjä… Itken, kunnes nukahdan, valvon yöt tuijottaen kattoon ja kuunnellen miehen kuorsausta olohuoneen sohvalta. Mietin, miksi minä olen tällainen epäonnistuja; miksei minua voi rakastaa aidosti ja kestävästi.

Ilman lapsiani olisin jo tehnyt lopullisen ratkaisun.

Käyttäjä tinppa-75 kirjoittanut 07.07.2014 klo 21:49

Nakkaan tähän pari klisettä jotka olen itse kuullut kun olen ollut vastaavassa tilanteessa, ja jotka pitää paikkaansa.

Yksi taxikuski sanoi kerran että "kaksi asiaa mistä ei pidä ottaa stressiä. Toinen on naiset ja toinen raha, -minulla (taksikuskilla) on ollut monesti molemmat loppu, ja aina kun on laassut on löytynyt lisää." -tässä voi soveltaa sanaa "miehet"

-ei niin kuumaa koiranpaskaa, jottei 3vkossa jäähdy. -Jäähtynyt on jo, miehesi puheista päätellen. se toinen suhde siis.

Älytöntä että miehesi edes kertoo sulle tollasia. Jos jokainen lähtisi sellaisen mukaan jonka kanssa on helppo puhua, täällähän pyörisi parinvaihtoringit kokoajan

Käyttäjä mariella kirjoittanut 09.07.2014 klo 00:06

Hei🌻🙂🌻
Kurrnau: olen pahoillani puolestasi. Mietin sitä, mikä nykyajan ihmisiä oikein vaivaa? Usein kymmenenkin vuoden parisuhde ollaan herkästi vaihtamassa uuteen ihastukseen, jota tuskin edes kunnolla tunnetaan. Siinä ei tunnu painavan edes se, että on pieniä lapsiakin.
Minusta tämä on suoranaista vastuun pakoilua. Sitä, ettei vaihtoa tekevä ole kasvanut kunnolla aikuiseksi, vaan lapsenomaisesti haluaa kaiken kivan ja mukavan heti elämäänsä, kun sopiva hetki siihen ilmaantuu.
Se, että olet uupunut on vielä raskaampi syy olla lähtemättä. Lähtemällä mies osoittaa sen, ettei hänestä ole tukemaan parisuhteen vastoinkäymisissä, vaan hän suorastaan pakenee hankalaa tilannetta.
Mies ei ole arvoisesi. Tarvitset rinnallesi aikuisen, välittävän, sinua tukevan ja aidosti rakastavan miehen.
Jos tällaista ei löydy, selviät varmasti myös yksin, varsinkin nyt, kun yksi lapsi ( miehesi) on poissa kuvioista.
Voimia Sinulle ja uskallusta aitoon elämään, vaikka yksinkin lastesi kanssa 🙂🌻

Käyttäjä helemi kirjoittanut 09.07.2014 klo 07:57

"En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen."

Jos tuohon osaisin antaa vastauksen, olisin ollut jo kauan monimiljonääri.
Vaikka kaikki olisi ns hyvin, niin mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sen voi kaataa, myötätunto, hymy, ymmärtäminen yksi helman heilahdus, silmänisku, hyvän näköinen miehen takamus ym.ym...miehet sen enempää kuin naisetkaan, ei sillä ihastuksen hetkellä, ajattele ketään muuta kuin itseään, omaa nautintoaan vaikka kyseessä olisi vain silmienilo, se kohentaa omaa itsetuntoa, saa leijailemaan pää pilvissä, haaveilemaan, mitä ihanaa voisi olla...jos. Siinä unohtuu arki kokonaan...mutta sitä puolisoa se loukkaa, sydänjuuria myöten.
Pitäisiköhän tästäkin syyttää hormooneja.

Teitä auttaisi, ehkä, syvältä luotaava, raa'an rehellinen puhuminen, jos molemmilla on halua jatkaa yhdessä, yksin asialle ei voi paljoakaan.

Käyttäjä Sammy75 kirjoittanut 09.07.2014 klo 09:57

Moi Kurrnau,

Kirjoittamasi tarina on kuin omani viime vuoden lopulta. Vaimoni ihastui netin treffipalstalta löytyneeseen mieheen. Jonkin aikaa valehteli ihan päin naamaa ja sitten sai kerrottua, että haluaa eron. Yritettiin perheneuvolasta hakea apua, mutta vaimo ei halunnut edes yrittää korjata suhdetta. Uusi suhde houkutteli liikaa. Alkuvuodesta laitettiin ero vireille ja vaimo muutti pois kotoa. Yhteinen 4 vuotias lapsemme on nyt vuoroviikoin molempien luona.

Minulla oli kanssa tarve ymmärtää miksi toinen tekee näin. Myöskään en osannut vihata häntä. Nyt se viha on löytynyt. Tietysti välitän edelleen vaimostani, mutta en hyväksy sitä mitä hän teki. Välimme on nyt tosi viileät ja en halua olla hänen kanssaan tekemisissä yhtään enempää mitä on tarvis. Ehkä sitten myöhemmin... Viha, raivo, kiukku ovat hyviä tunteita. Ne auttavat pääsemään eroon toisesta. Tosin ne on hyvä purkaa jollain vähemmän tuhoavalla tavalla. Itse käyn juoksemassa lenkkiä tai rullaluistelemassa ja siinä saan purettua tuon kiukun pois. Hyvä tapa on myös kirjoittaa kirje, mutta sitä ei kannata lähettää. Sen voi vaikka polttaa.

Olen monesti mainostanut tällä palstalla Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus. Kannattaa lainata tai ostaa se. Se selvitti paljon asioita itsestäni, vaimostani ja eroon johtaneista syistä. Vaimollani oli tai on edelleen tarve kapinoida. Kannattaa laittaa hakuun tälle palstalle molempia Fisher ja kapinointi, niin löydät aikaisempia keskusteluita tästä. Kuulostaisi, että miehelläsi olisi tällainen kapina vaihe menossa.

Toivotan jaksamista sinulle. Asiat varmaan lähtee järjestymään, kun pääset muuttamaan pois kotoa. Toivottavasti poismuutto herättäisi miehesi tajuamaan mitä on tekemässä. Kannattaako todella uhrata parisuhde ja perhe ihastuksen takia.

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 09.07.2014 klo 11:48

Kurrnau kirjoitti 3.7.2014 23:32

Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.

Kaksitoista onnellista yhteistä vuotta ei merkinnyt enää mitään sen rinnalla, että oli löytynyt "miellyttävä ihminen, jonka kanssa oli helppo jutella". Tuttavuus oli kestänyt muutaman viikon. Suhde ei (miehen mukaan) ollut edennyt fyysiseksi mutta tunteita oli tunnustettu molemmin puolin ja yhteyttä pidetty. Ihastuksen kohde oli eroamassa omasta liitostaan; hänenkin puolisonsa tiesi, kenen takia.

Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Olemme uusioperhe; esikoiseni asuu muualla, kaksi nuorempaa (nuorin yhteinen) ovat jo reippaita koululaisia.

Olen ollut siinä uskossa (luulossa), että näemme asiat samoin, haluamme vanheta yhdessä; elämänarvomme ovat samanlaiset, elämässämme on huumoria; arvostamme ja kunnioitamme toisiamme niin vanhempina kuin puolisoina: seksi toimii ja sitä on. Koti on meille molemmille tärkeä turvasatama, jossa viihdymme.

Elämää on varjostanut oma, yhteisen lapsemme syntymän jälkeen vakavaksi muuttunut, uupumukseni, johon olen juuri hiljattain saanut ilmeisen toimivan avun.

Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.

Mies alkoi kuitenkin muutaman päivän jälkeen perumaan puheitaan. Meillä ehkä sittenkin olisi toivoa.

Kävimme pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan luona. Mies tiuskahti siellä parista asiasta ja sen jälkeen kieltäytyi lähtemästä enää uudelleen. Muuta apua hän ei ole yrittänyt hakea - eikä hän ole tarttunut ehdotuksiini. Olen hämmästyttänyt itseni suhtautumalla kypsästi; jutellut, tarjonnut vaihtoehtoja, kysellyt, kuunnellut... Mies on kuin lipeäsaippua, johon en saa mitään otetta.

Viikot - kuukaudet - ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies - mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.

En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.

Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??).

Olen vain... tyhjä... Itken, kunnes nukahdan, valvon yöt tuijottaen kattoon ja kuunnellen miehen kuorsausta olohuoneen sohvalta. Mietin, miksi minä olen tällainen epäonnistuja; miksei minua voi rakastaa aidosti ja kestävästi.

Ilman lapsiani olisin jo tehnyt lopullisen ratkaisun.

Kurrnau, kirjoituksesi on kuin minun elämäntilanteestani. käyn läpi ihan samaa, toinen nainen, viha, rakkaus, lapset, epätoivo, romahtaminen. lue kirjoitukseni Elävästä elämästä. Mutta älä päästä itseäsi samaan, tai ainakaan ilman tukea, minä romahdin. kaikki tuki on nyt meillä.lastensuojelukin, hyvässä asiassa,

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 15.07.2014 klo 02:03

Kurrnau kirjoitti 3.7.2014 23:32

Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron. …
…Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. …

…Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.…

…Viikot - kuukaudet - ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies - mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.

En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.

Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??). …

Ei sitä voikaan ymmärtää, ennenkuin tulee hetki ja selitys tai valaistuminen jotain kautta. Kuulostaa siltä, että olet (em. Fisheriä mukaellen vapaasti) sattunut vaan jäämään kapinavaihettaan elävän ihmisen kaltoinkohdeltavaksi ja jättämäksi. Se kapina on tiedostamatonta ja heijastuu kumppaniin, vaikka kohde on kapinoijan menneisyydessä.

Olet tehnyt hyviä asioita, onnittele itseäsi niistä. Kumppanisi ei ole kyennyt samaan.
Ilolla panin merkille, että olet muuttamassa pois, ottamassa etäisyyttä, jättämässä hänet pohtimaan ja kuulostelemaan oman elämänsä ratkaisuja ja suojelemassa itseäsi. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan, jos se on yksipuolista.

Niin iso osa meissä on tiedostamatonta, niin iso osa meissä myllää isoja asioita meidän ja osallisten elämässä, että ihan hengästyttää. Ja puhumaan voi mieskin opetella aikuisena , jos tahtoa riittää.

Hyvä jos pääset tunnistamaan ja työstämään vihaa, surua ja raivoa. Etsi niille sopivia ilmaisutapoja ja keinoja, mitä vaan sellaista, joka antaa tunteellesi konkretian ja itsellesi fyysisen ilmaisun mahdollisuuuden. Moni meistä on huutanut auton ratissa sopivan biisin mukana tai hakannut tyynyä tai tehnyt jotain muuta ihan käsittämätöntä, joka helpottaa omaa tuskaa muttei satuta ketään varsinkaan ulkopuolista.

Pidä sieraimet pinnalla keinolla millä hyvänsä, kyllä ne jalat tapaa pohjaa vielä 🙂👍

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 16.07.2014 klo 17:34

Oi, miten ihanaa kun olen saanut vastauksia, ajatuksia, kokemuksia! Kiitos teille kaikille kommentoineille! 🌻🙂🌻

tinppa-75: Älytöntä tosiaan. Ihastuminen johti tällä kertaa siihen, että mies ensinnäkin pamautti asian minulle tökerösti. Toisekseen kuumat tunteet veivät häntä niin pitkälle, ettei hän itse enää tiedä, mitä haluaa. Suhde saattaa olla (tai olla olematta) jäähtynyt mutta en minäkään jää parisuhteeseen, jossa toinen ei osaa sanoa, haluaako olla minun kanssani vai mieluummin yksikseen.

mariella: Kiitos myötätunnosta ja kannustuksesta! Olen viime viikkoina usein katsellut miestäni miettien, miten hän voikin olla vielä niin... keskenkasvuinen, että tuollainen satunnainen tuttavuus, hyvin todennäköisesti ohimenevä ihastus (jos sen olisi sellaiseksi jättänyt eikä lähtenyt tunteisiin mukaan) voi viedä hänet tuolla tavalla mennessään. En luullut häntä sellaiseksi mutta nyt näenkin hänet aivan toisin.

helemi: Itse ajattelen myös, ettei tälle yksin mitään voi. En minä, eikä mieskään. Yhdessä olemme aivan pattitilanteessa: arki soljuu kyllä näennäisen sujuvasti mutta mies ei kykene puhumaan kanssani mistään. Hän ei myöskään ole kovinkaan innostunut ajatuksesta hakea apua keskustelun saamiseksi alkuun. Ehkä hän kuitenkin herää asiaan kun olen lähtenyt. Olen ainakin järjestänyt hänelle valmiiksi tiedon siitä, mitä eri reittejä hän voi lähteä etenemään. Ehkä - toivottavasti - hän sen tekee. Itsensä takia ennen kaikkea.

Sammy75: Kiitos oman tilanteesi kertomisesta. Käsittämättömiä ratkaisuja ihmiset päätyvät tekemään - ja niin heppoisin perustein... Itse onneksi olen sopivasti toipunut uupumuksestani niin, että pääsen myöskin liikkeelle. Oma tapani purkaa pahaa oloa on tarpoa metsissä koirien kanssa kilometri ja tunti toisensa jälkeen. Mietin, itken, potkiskelen sammalia jos tarve vaatii. Samalla kunto kasvaa ja koirat saavat erityisen paljon liikuntaa. ☺️ Kirjavinkistä erityiskiitos; täytyy hakea tuo kirjastosta ja jos kunnolla kolahtaa, hankkia omaan hyllyynkin!

Toivo14: Niin surullista, että moni muukin on joutunut kokemaan samankaltaista... luen kirjoituksesi heti kun minulla on aikaa. Onnekseni olen hyvässä hoitosuhteessa uupumukseni takia (ollut yhtäjaksoisesti jo kolme vuotta), ja saan tukea myös nykyiseen tilanteeseeni.

pöllöhuuhkaja: Kiitos kannustavista sanoistasi! Tunnen itse voimaantuneeni jo nyt kun olen saanut oman asuntoni asiat etenemään. Pahaa oloa puran metsissä lenkkeilemällä - samalla saan vahvat jalat, jotka tosiaan yltävät pohjaan! 😉

---

Olen tehnyt vuokrasopimuksen rivitalon päätyasunnosta. Varsinaisesti muutan kuun vaihteessa mutta muuttokuormia olen jo vienyt monia. Enää jäljellä on oikeastaan ne viimeisenä mukaan otettavat eli vaatteet sun muut.

Mies on auttanut muutossa ja käynyt katsomassa kalusteita, valaisimia yms. kanssani. Ehkä se on merkki siitä, että hän haluaa minusta nopeasti (ja varmasti) eroon - tai ehkä se on hänen tapansa olla ystävällinen. En patista enkä komentele häntä avuksi - ja kiitän kauniisti kun hän jossain auttaa.

En ole tyhjentämässä yhteistä kotia kokonaan vaan otan sen, mikä kuuluu minulle - ja sen lisäksi sen, minkä ehdottomasti tarvitsen. Ja niin, että miehellekin jää elämisen edellytykset. En osaa - en tunne tarvetta - heittäytyä häijyksi.

Vietimme juhannuksen meillä kotona lasten ja ystävien kanssa. Ystävät ihmettelivät jälkeen päin, olemmeko tosiaan eroamassa. Eihän se päälle päin näy... me kun edelleenkin osaamme jutella toisillemme nätisti ja muutenkin elää arjessa ihan tavallisesti.

Olen yrittänyt muutaman kerran virittää keskustelua miehen kanssa mutta se on aivan toivotonta. Mies tuskastuu, hermostuu, sanoo jotain ihan hullua, vaihtaa puheenaihetta - ja loppujen lopuksi minulle jää vain paha mieli. Nyt yritän ihan tosissani opetella olemaan hiljaa. Kirjoitan anonyyminä blogia, johon puran ajatuksiani.

Minulla on ajanjaksoja, jolloin en voi edes katsoa miestäni purskahtamatta hillittömään, lohduttomaan itkuun. Hän on ollut niin täydellinen minulle; oikea unelmieni mies. Ja nyt kaikki on valumassa auttamattomasti hukkaan.

Toisinaan minua taas kiukuttaa ihan valtavasti. Että toinen voikin olla niin idiootti, että heittää niin hyvän suhteen kuin meillä oli, tuosta vain pois. Eikä muka edes tiedä, mitä haluaa?! Luulisi aikuisen, perheellisen miehen jo sellaisista epävarmuuksista kasvaneen ulos - mutta ei näköjään.

Tunteiden vuoristoradassa siis mennään... Ja luultavasti muuton ollessa kuun vaihteessa lopullisesti käsillä, tunteita tulee vielä lisää - ja isompina.

Pitkä prosessi on edessä, sen tiedän.

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 18.07.2014 klo 10:41

Eilen ja tänä aamuna tuntui taas niin valtavan pahalta.

Kesä on kauneimmillaan. Rakastan talomme ympäristöä: siellä on niin kaunista, että henki on salpautua. Koirien kanssa löytyy aina uusia lenkkimaastoja. Pihapiiriin on juuri ilmaantunut siilejä. Kissoille on rakennettu alkuvuonna upea ulkoilutarha. Luonto ja eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Talon ikkunoista voin nähdä hevosia, mikä on minulle Täydellisyyttä. Lähellä virtaa joki, jonka ääressä voi nauttia virtaavan veden solinasta.

Olen nuorempana asunut aina vuokralla ja muuttanut usein. Lasten myötä kiertolaiselämä asettui luonnostaan mutta talon ostaminen ja sen myötä pysyvämpi "paikoillaan jämähtäminen" tuntui pelottavalta. Mies oli aikanaan jotenkin loukkaantunut kun yritin sitä tunnettani hänelle ilmaista. En tarkoittanut pahaa mutta jotenkin se kääntyi sellaiseksi.

Asumiseen liittyy myös haasteita... appivanhempani asuvat hyvin lähellä. Mieskin myöntää, että hänen äitinsä on "aivan mahdoton" ihminen. Sen olen kyllä huomannut.

😟

Silti viihdyn.

Tunnen itseni jotenkin HUIJATUKSI. Ikään kuin minulle olisi uskoteltu, että on turvallista muuttaa tuonne miehen lapsuusmaisemiin, ihastua niihin - ja sitten vedetään matto jalkojen alta aivan yllättäen.

Mieshän olisi kyllä halunnut, että jään lasten kanssa yhteiseen taloon asumaan. Järjetöntä... Mies sentään kykenee talon ylläpito- ja huoltotöihin (vanha talo sellaisia tosiaan tarvitsee!). Ja minäkö sitten olisin siinä katsellut kun mies olisi kyläillyt naapurissa vanhempiensa luona uuden naisen kanssa?! Mitenkään päin miehen ajatuksessa ei ollut mitään tolkkua.

Mies ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajatellut sen enempää. Oli kai vain kuvitellut huikkaavansa heipat, ottavansa tavarat kassissa mukaan ja lähtevänsä. Tilanne oli kuitenkin se, että ihastuksellakin oli pitkähkö (avo)liitto lopetettavana; yhteistä lemmenpesää ei ollut valmiina. Joten (meidän molempien!) oli siinä vaiheessa oikeastaan pakko jäädä yhteiseen kotiin. Ja siinä tuli sitten hiljalleen miehenkin mieleen jotain muutakin kuin uuden tuttavuuden viehättävyys.

Talo, ympäristö ja muut vastaavat ovat tietenkin kaikki vain sivuseikkoja. Suurempi asia on se järjettömän syvä rakkaus, jota miestäni kohtaan tunnen vielä 12 yhteisen vuoden jälkeen. Hän on juuri sellainen ja kaikkea sitä, mitä miehen pitää olla. Paitsi että hän ei jaksanut pysyä sitoutuneena minuun.

Illalla istuin pitkän tovin liiterin portailla ja itkin.

Voi kun pystyisin muuttamaan jonnekin kauas. Vaikka omiin kotimaisemiini. Irrottautumaan kokonaan. Itseäni ja näitä tunteita en pääse pakoon minnekään, sen tiedän, mutta fyysinenkin etäisyys voisi auttaa jotain.

No, nyt mennään näin. Kunhan lapset kasvavat ja lähtevät opiskelemaan, olen minäkin vapaampi valitsemaan asuinpaikkani.

Onpa sekavaa sepustusta. Sellainen on olokin.

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 18.07.2014 klo 12:20

Kurrnau moikka

Kuulostaa siltä että jokin tiedostamaton heittää miestäsi. Se on aivan yleistä meille miehille, jos emme ole oppineet puhumaan, saati tunnistamaan saati tuntemaan tunteitaan, jos siihen ei ole ollut omassa lapsuudenkodissa lupa.

Googleta täältä tai googlesta mun nimimerkillä tiedostamaton kapina tai etsi fisherin kirja jälleenrakennus käsiisi, siellä nimetään viisi käyttäytymiskuviota, mitä tiedostamattomassa kapinassa ollessaan ihminen toteuttaa ja lähtee parisuhteesta toisaalle heilumaan. Se on tiedostamatonta, ja heijastuu kumppaniin. Tutki itse onko tilanteessa jotain sellaista, minua tuo kuvio ja sen näkeminen fisherin avustuksella auttoi ja helpotti, mutta hieman myöhään.

Hyvä kun haet itsellesi tilaa ja voimaannutat itseäsi asioista, jotka sinua kantavat. Taloja ja maisemia ja puita ja aittoja saa. Niitä voi tupsahtaa vastaan ihan yllättäen, kun uskaltaa luopua jostain kipeästä kuviosta.

voimia sulle ja oivalluksia🙂👍

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 19.07.2014 klo 17:00

Kurrnau. Niin paljon haluaisin sinulle sanoa, ja lohduttaa tuskasi keskellä. Mutta tiedän, että sanat eivät aina kanna.

Tuntui niin koskettavalta kirjoituksesi, istuit liiterin portailla ja itkit.
Kertomuksesi kuulostaa rankalta.

Mietin vain, että onko hätiköity,muutto?

Miehestäsi tuli s,amanlainen tunne, hän ei nyt ymmärrä täysin, mitä tekee, ei kahtatoista vuotta pyyhkiä kertaheitolla pois. Usko pois.kaikki tulee vielä hänen eteensä.

Halaus, olet ajatuksissani. Eläinrakkaana ihmisenä, anna eläinten lohduttaa sinua. voimia,toivottavasti löydät omat voimanpesäsi. 🙂👍

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 21.07.2014 klo 12:59

pöllöhuuhkaja: laitoin juuri tilaukseen tuon Jälleenrakennus-kirjan; vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että haluan päästä sen lukemaan kokonaan.

Toivo14: kiitos ajatuksistasi! ☺️❤️

En voi jäädä pidemmäksi aikaa yhteiseen kotiin tai menen rikki kokonaan. Meidän arkemme sujuu niin käsittämättömän hyvin, että minun olisi ihan liian helppo tuudittautua siihen ajatukseen, että kaikki on hyvin. Kun lähden, miehenkin on PAKKO alkaa tekemään asioille jotain - siis jos hän siihen ajatuksineen päätyy, että hän haluaa minut ja meidän yhteisen elämämme takaisin. Tai toivottavasti tekee jotain joka tapauksessa. Rikkinäisenä hän ei tule saamaan mitään kestävää aikaiseksi jatkossakaan vaikka me päätyisimmekin eroamaan lopullisesti.

Miehen on parempi miettiä rauhassa, mitä hän tuntee, ajattelee ja haluaa. Ja niin pitää miettiä minunkin. Olen koko ikäni kärsinyt huonosta itsetunnosta, luottamusongelmista yms. (lapsuusajan hylkäämis- ja hyväksikäyttökokemukset jne.) eikä tämä miehen tempaus ole ainakaan tukenut sitä paranemisen prosessia, jota olen viimeiset vuodet käynyt läpi. 😟

Mies oli viikonloppuna normaalin kireä mutta onnistui pitämään sen melko hyvin aisoissa. Lapsista vain nuorin oli kotona ja olimme kolmestaan minun harrastukseni tiimoilta pikku reissussa lauantaina. Mies kokkasi joka päivä hyvää ruokaa. Perjantaiyönä laukoimme kahdestaan pitkin savista peltoa nähdäksemme vilauksen siellä huutelevasta ruisrääkästä (onnistuimmekin!). 😀 Sunnuntaina kestitsimme vieraita.

Lauantai-iltana mies pyysi minua tulemaan viereensä nukkumaan sohvalle. Onnistuin nukahtamaan siihen mutta lähdin sitten makuuhuoneeseen kun heräsin yöllä miehen kuorsaukseen. Aamulla kömmin vielä hetkeksi tuttuun tuoksuun ja lämpöön.

Kaikki olisi niin hyvin JOS... 😭

Käyttäjä pöllöhuuhkaja kirjoittanut 23.07.2014 klo 00:57

Kurnau... jos mitä...? En osannut lukea rivien välistä 😀

hienoa kun erillisyyttäkin löytyy ja yhteisyyttä, ehkäpä se, että olet muuttamassa erilleen jo puhuttelee puolisoasi ja ehkä sitä kautta löytyy se kadonnut avain yhdessä olemiseen. 🙂👍

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 23.07.2014 klo 13:49

pöllöhuuhkaja kirjoitti 23.7.2014 0:57

Kurnau... jos mitä...? En osannut lukea rivien välistä 😀

hienoa kun erillisyyttäkin löytyy ja yhteisyyttä, ehkäpä se, että olet muuttamassa erilleen jo puhuttelee puolisoasi ja ehkä sitä kautta löytyy se kadonnut avain yhdessä olemiseen. 🙂👍

Myönnän, että menin ehkä hieman kryptiseksi.
Tarkoitin, että ilman tuota koko (hölmöä, mielestäni) "olen ihastunut toiseen, haluan erota" -kohtausta meidän yhteinen elämämme voisi olla - suorastaan ällöttävän - ihanaa. 😋 Jos sitä ei olisi tapahtunut tai jos mies olisi edes hoitanut asian toisin, olisin - tavallaan osittain tietämättäni - hirvittävän onnellinen nainen.

Mieleeni onkin hiipinyt ajatus, että voi kunpa mies olisi ollut kyllin vahva irrottautuakseen ihastumisen tunteestaan omin voimineen. Kunpa hän olisi myös ollut kyllin vahva käsittelemään sen mahdollisesti (no, varmasti!) aiheuttamat syyllisyyden tunteet itsekseen (tai ammattiavun kanssa).

Edelleen näen itse hyvin vahvasti, että mies on masentunut - ja se varmasti on vaikuttanut siihen, miten asia tuli esiin. Samoin kuin siihen, että noin vahva ihastuminen yleensä tapahtui. Puhumattakaan siitä, ettei mies kyennyt asiaa itse työstämään vaan ryöpsäytti sen tökerösti (kuten HÄN ITSE nyt sanoo!) minulle.

Tietämättömyys olisi niin ihanaa! Toki vain siinä tapauksessa, että ihastus olisi tapahtunut, kestänyt aikansa ja hiipunut pois.

Olen lueskellut paljon (ja tilannut läjän kirjoja; osa on jo tullut; osa, kuten Fischerin Jälleenrakennus, vasta tulossa) ja törmään tuon tuostakin siihen, että pitkässä parisuhteessa ihastumisia tapahtuu väistämättä. Olen ihmeissäni, sillä en itse ole meidän (viime maaliskuussa 12 vuotta kestäneen) suhteemme aikana kertaakaan ihastunut kehenkään muuhun. - Onko minussa jokin vika?? 😐

Minua onkin kiukuttanut ihan hirmuisesti miehen selitys ihastumiselleen, jonka aloitusviestissäni kerroinkin. Ihastuksen kohde oli "miellyttävä" ja hänen kanssaan oli "helppo jutella". - Jos TUOTA pidetään ihastumisen kriteerinä niin juu, olen minäkin ihastunut monia kertoja. 😋 Minä kun vain olen ollut sitä mieltä, että on kiva tavata ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan - sukupuolesta riippumatta - ilman, että siinä on kyse mistään ihastumisesta.

No joo, kyllähän minä tajuan, että ei ihastumisen kohteen ominaisuuksilla ole tässä ollut oikeastaan mitään merkitystä (mikä kuitenkaan ei ollenkaan estä minua tuntematta hirmuista huonommuutta häneen verrattuna) vaan kyse on mieheni sisäisestä prosessista.

Puolitoista viikkoa muuttoon...

Olen alkanut miettiä, mikä ja miten kaikki mahtaa muuttua. Alkaako mies kyläillä minun luonani ihan tuosta noin vain - kutsumattakin? Ajatteleeko hän voivansa jäädä yöksi aina kun siltä tuntuu..? Jatkammeko me ikään kuin parisuhteessa erillämme asuen vai konkretisoituuko erilleen muutto todella myös jonkinlaisena erona?
- Kun tällä hetkellä ulkoapäin katsoen on aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Kaikki myllerrys ja mustuus on sisäistä eikä juuri tällä hetkellä vaikuta meidän olemiseemme. Olen nimittäin luovuttanut keskusteluyrityksistä, jotka aiheuttivat miehen tuskastumista ja minulle sitä kautta ahdistusta ja pahaa oloa.

Yhteen aika osuvaan nettiartikkeliin
http://www.city.fi/blogit/suhdeklinikka/mina+olen+pettaja+toinen+osapuoli+tarinassa/127021 törmäsin eilen ja tulostin sen miehelle luettavaksi. Hän vilkaisi sitä ja laittoi sitten syrjään sanoen haluavansa lukea sen kaikessa rauhassa ajatuksen kanssa.

(Sanoin siis vain, että mies voi tuon lukea jos haluaa - ja että jos lukee niin mielelläni kuulisin, herättääkö jotain ajatuksia.)

- Tätä tällä hetkellä vallitsevaa kepeää oloa on selvästi edesauttanut se, että meille tuli lisätassuja: ystävien lemmikit lomahoitoon. Oman lauman ohella niistä huolehtiminen vie aikaa - ja samalla ajatuksia toisaalle. Mieskin piristyy ja saa hyvää mieltä kun "vieras" eläin alkaa hiljalleen (no, näitten tapauksessa hyvin nopeasti!) luottaa ja ottaa kontaktia.

Vielä tästä palataan takaisin arkeen ja itkeskelyyn...

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 24.07.2014 klo 14:32

Mies oli eilen lukenut tännekin linkittämäni tekstin.

Hän sanoi illalla, että tunsi ymmärtävänsä siitä paljon ja samaistuvansa kysymyksen esittäjään. Kun varovasti kysyin tarkemmin, sanoi, että ajattelee samalla tavalla: että kuka se oli ja miksi se teki niin. Ei ymmärrä omaa käyttäytymistään. Sanoi vielä, että siksi ei osaa puhua - kun ei tiedä mitään.

Minä olen ymmärtänyt hänen (vähistä) sanomisistaan, ettei hän tiedä sitä, haluaako enää olla minun kanssani. Ihan hyvä, että tässä vaiheessa selviää, että hän on tarkoittanut sitä, ettei hän ymmärrä omaa käytöstään tai tiedä, mistä se on aiheutunut. 🙄

No, niin tai näin, hän tarvitsee jonkun ammattiauttajan tuekseen, että pääsee sinuiksi ajatustensa ja tunteidensa kanssa. Vielä ei ole tapahtunut mitään siihen suuntaan, että hän sellaista etsisi.

Sillä välin täytyy kehittää omaa kykyäni olla tekemättä mitään tulkintoja hänen sanomisistaan. Kuulla vain se, mitä sanotaan ja yrittää ottaa se sellaisenaan. Siinäpä haastetta tulevaan! 😉

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 29.07.2014 klo 08:16

Kolme yötä muuttoon!

Fiilis on ihan ok - jännityksellä odotan, miltä tuntuu päästä "omien" seinien sisälle, missä miehellä ei ole jalansijaa vaan voin elää omaa elämääni. Jatkuuko nykyinen olo vai tuleko alakulo; nautinko omasta rauhasta vai iskeekö armoton ikävä? Pian sen tiedän.

Viime viikolla kysyin mieheltä hänen muuttuneesta käytöksestään (ottaa minut huomioon koko ajan - melkein hemmottelee); että haluaako hän kertoa minulle välittämisestään vaiko vain pitää minut hyvällä tuulella, jotta ero sujuisi mahdollisimman leppoisasti. Kuulemma haluaa sillä kertoa välittämisestään - ja omasta mielestään on aina käyttäytynyt samoin kuin nyt.

No, meillä kummallakin on oma näkemys asioista. Hän ihastui toiseen ja päätyi haluamaan eroa koska kuvitteli, etten minä enää rakasta häntä enkä arvosta häntä. Minä olen eri mieltä siitä, että hän olisi aiemmin ottanut minut teoissaan huomioon. Summa summarum: tämänkin takia miehen on PAKKO löytää jostain ne täysin kadonneet keskustelutaitonsa (niitä kun ON - ne vain eivät tällä hetkellä ainakaan minun kanssani toimi), jotta meillä olisi edes mahdollisuus palata yhteen. Arki voi toimia kuinka hyvin tahansa mutta jos toisen ajatuksia joutuu vain arvailemaan, se ei pidemmän päälle kanna.