Elämä umpikujassa

Elämä umpikujassa

Käyttäjä Kurrnau aloittanut aikaan 03.07.2014 klo 23:32 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 03.07.2014 klo 23:32

Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.

Kaksitoista onnellista yhteistä vuotta ei merkinnyt enää mitään sen rinnalla, että oli löytynyt ”miellyttävä ihminen, jonka kanssa oli helppo jutella”. Tuttavuus oli kestänyt muutaman viikon. Suhde ei (miehen mukaan) ollut edennyt fyysiseksi mutta tunteita oli tunnustettu molemmin puolin ja yhteyttä pidetty. Ihastuksen kohde oli eroamassa omasta liitostaan; hänenkin puolisonsa tiesi, kenen takia.

Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Olemme uusioperhe; esikoiseni asuu muualla, kaksi nuorempaa (nuorin yhteinen) ovat jo reippaita koululaisia.

Olen ollut siinä uskossa (luulossa), että näemme asiat samoin, haluamme vanheta yhdessä; elämänarvomme ovat samanlaiset, elämässämme on huumoria; arvostamme ja kunnioitamme toisiamme niin vanhempina kuin puolisoina: seksi toimii ja sitä on. Koti on meille molemmille tärkeä turvasatama, jossa viihdymme.

Elämää on varjostanut oma, yhteisen lapsemme syntymän jälkeen vakavaksi muuttunut, uupumukseni, johon olen juuri hiljattain saanut ilmeisen toimivan avun.

Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.

Mies alkoi kuitenkin muutaman päivän jälkeen perumaan puheitaan. Meillä ehkä sittenkin olisi toivoa.

Kävimme pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan luona. Mies tiuskahti siellä parista asiasta ja sen jälkeen kieltäytyi lähtemästä enää uudelleen. Muuta apua hän ei ole yrittänyt hakea – eikä hän ole tarttunut ehdotuksiini. Olen hämmästyttänyt itseni suhtautumalla kypsästi; jutellut, tarjonnut vaihtoehtoja, kysellyt, kuunnellut… Mies on kuin lipeäsaippua, johon en saa mitään otetta.

Viikot – kuukaudet – ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies – mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.

En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.

Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??).

Olen vain… tyhjä… Itken, kunnes nukahdan, valvon yöt tuijottaen kattoon ja kuunnellen miehen kuorsausta olohuoneen sohvalta. Mietin, miksi minä olen tällainen epäonnistuja; miksei minua voi rakastaa aidosti ja kestävästi.

Ilman lapsiani olisin jo tehnyt lopullisen ratkaisun.

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 31.07.2014 klo 09:25

Eilen illalla iski muuttoahdistus.

Taisi olla sama vika miehelläkin. Haahuilimme kumpikin omissa puuhissamme, hiljaisina ja totisina. Tuntui, ettei ole mitään sanottavaa. Tehtävää olisi vielä vaikka kuinka mutta vaikka hyörin ja hääräsin koko illan, en saanut mitään aikaan.

Kävikin niin, että emme saa muuttoon suunniteltua autoa käyttöömme perjantaina. Isoimmat tavarat on siis vietävä jo tänään. Vaatteita, kukkia, lemmikkejä tarvikkeineen kulkee sitten omalla - miehen - autolla viikonloppuna.

Ahdistuksen vahvuus vähän yllätti vaikka olenkin sitä osannut odottaa. Vatsan seudussa pyöri tyhjyyteen ammottava kurimus ja itku pyrki väkisin silmään.

Oli pakko ottaa rauhoittava lääke - ensimmäinen moneen viikkoon - ennen kuin aloin ajattelemaankaan nukkumista. Yön kyllä nukuinkin - mitä nyt heräsin miehen avuksi irrottelemaan pistokkeita kun yöllä ukkosti. Mies kömpi samalla minun viereeni; hän kun ei ukkosesta pidä. Minä taas rakastan mahtavaa jylinää ja - jos vain mahdollista - seison jossain katselemassa salamoiden leiskumista (nykyisestä talostamme niitä ei ympäristön vuoksi ole mahdollista seurata sen paremmin sisältä kuin kuistiltakaan).

Tänään illalla siis ohjelmassa kesähoitolaisten lähtöä ja muuttoa. Kumpikaan ei juuri nyt tunnu houkuttelevalta. 😞

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 01.08.2014 klo 13:05

Tänään siteeraan itseäni.

Sanat löytyivät blogikirjoitukseen niin kohdalleen, että ei siihen ole mitään lisättävää.

Eilisilta ja viime yö lunastivat odotukset. Aamu ei valjennut sen iloisempana.

Illalla kirjoiteltiin miehen kanssa teinityyliin viestejä huoneesta toiseen. Hupailusävyyn, kepeästi.

Kepeys loppui kun mies tuli viereen. Suukottelua, läheisyyttä, hellyyttä; lopuksi raju, pidäkkeetön itkunpuuska.

Yö meni seiniä ja kattoa tuijotellessa, välillä kelloa vilkuillen. Kissat katsoivat ihmeissään: miksei tuo nuku.

Aamulla odotin, että mies lähti koirien kanssa ulos ennen kuin kömmin itse ylös. Itku tuli kun mies palasi.

Lähdin töihin miehen kyydillä. Tuijottelin maisemia, itketti. Mies piti hetken kädestä, hellitti sitten. Olimme molemmat hiljaa.

Asiakkaiden valitusten aiheet tuntuvat tänään kovin mitättömiltä. Kuinkahan monen taustalla on isompi asia; pahaa oloa pitää purkaa tarttumalla jokaiseen pieneen epäkohtaan?

Minä en jaksaisi.
Mieluiten kömpisin metsään, käpertyisin lämpimän kallion kylkeen, ummistaisin silmät ja heräisin jonakuna toisena, johonkin toiseen elämään, toiseen maailmaan.
Tai en enää ollenkaan.

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 01.08.2014 klo 22:34

Halaukset.Ei ole sanoja.

Voimia.��

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 16.08.2014 klo 13:39

Olen muuttanut.

Uuteen kotiin asettuminen on vielä pahasti kesken kun en saanut muuttovapaata (edes ylityötunneista otettuna) ja syksyinen aikataulumuutos teki työpäivistäni matkoineen 11 - 14 -tuntisia.

Mies oli eilen ollut ensimmäistä kertaa juttelemassa psykologille. Sai siis lopulta ajan varattua. Oli kuulemma ollut ihan hyvä käynti ja mies oli saanut siellä puhuttua asioitaan.

Olivat jutelleet, että mies käy nyt viisi kertaa yksin ja sitten olisi pariterapian vuoro.

Mulla napsahti päässä pahemman kerran kun mies ihan vain sivulauseessa toteaa, että sitten mennään pariterapiaan. Siis niin kuin MITÄ??!!

Ensin mies tempaisee täydellisesti maton mun jalkojen alta, ajaa tilanteen puhumattomuudellaan siihen, että mä hommaan itselleni uuden asunnon ja muutan omilleni. Käy sitä ennen mun mukana pari kertaa "juttelemassa" (oikeastaan sanomatta sanaakaan) psy hoitajalla ja ilmoittaa, että se oli siinä, hän ei lähde enää.

Ja sitten mulle melkeinpä ilmoitetaan, että kunhan hän nyt itse ensin saa pääkoppaansa ojennukseen, meillä olisi pariterapiaa. 🙄

Mä sanoin niin kuin asia on: en osaa just nyt sanoa, haluanko lähteä.

Olen väsynyt ja tympääntynyt, katkera ja vihainen. Koen, että mua on perusteettomasti loukattu - ja nyt mua yritetään vielä päälle päätteeksi pompotella toisen mielen mukaan.

Että näin. Torpedoin oman pahan oloni ja uupumiseni keskellä miehen (hyväntahtoiset?) yritykset korjata asioita. 🤔

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 17.08.2014 klo 21:23

kurrnau. ymmärrän sinua täysin. olet ajatuksissasi sopeutumassa siihen, että tämä oli tässä, ja että miehesi ei halua puhua.

sitten yhtäkkiä, täydellinen suunnanmuutos: mies lähtee pariterapiaan.

ymmärrän.

kun ei voi muuttaa suuntaansa ihan täysin sen mukaan, mitä mies milloinkin haluaa. ei voi ajatella, että kun pääkoppa on selvä, niin sitten met mennäänkin parisuhdeterapiaan.
jos terapeutti edes suostuu siihen.
meillä nimittäin ei suostunut,ennenkuin molemmat ovat käyneet yhdessä terapiassa.

mieti, mitä haluat. älä tee, mitä miehesi haluaa.

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 19.08.2014 klo 16:30

Nyt taisi selvitä syy sille, että mies on täysin kääntänyt kelkkansa asioissa ja on kovasti tekemässä töitä meidän suhteemme eteen.

Ne "suuret tunteet", joita mieheni ja tämä nainen tunsivat toisiaan kohtaan (ja joita naisen avopuoliso minulle kertoi kunnioittavansa) ovatkin kuihtuneet erossa olon aikana. Naikkonen on nimittäin jokin aika sitten ilmoittanut miehelleni (miksi - ehkä vielä kalastellut jotain tunteita mieheltä??) seurustelevansa toisen miehen kanssa.

Tuollaiseen tuuliviiriin mies oli minua vaihtamassa?!

Mies sanoo itse tuntevansa vain pientä helpotusta.

En oikein tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Ainakin olen entistä enemmän varuillani: minä en palaa vain siksi, että toinen pelkääkin jäävänsä tässä yhtälössä parittomaksi. En, vaikka sellaiseksi jäisin minäkin.

Antaa ajan kulua; se näyttää tekevän kaikenlaisia asioita. 😉

Käyttäjä Menolly kirjoittanut 19.08.2014 klo 18:46

Kurrnau, miehesi on melkoinen tuuliviiri itsekin. Ilmeisesti tämän roihuavan ihastuksen yhtäkkinen sammuminen ja sinun poismuuttosi tiputtivat hänet äkkiarvaamatta tyhjän päälle - tilanteeseen jota hänelle ei pitänyt käydä! Hänenhän piti aloittaa uusi suhde tämän "miellyttävän ja helposti lähestyttävän" naisen kanssa.
Suunnitelma B onkin sitten yrittää pelastaa vanha suhde. Mutta miksi? Vain koska hän pelkää yksin jäämistä? Vai haluaako hän todella takaisin sen suhteen, josta oli niin helppo lähteä kahden viikon ihastumisen jälkeen?

Selvästi miehellesi tekee nyt hyvää miettiä asioita ihan itsekseen. Mitä on tullut tehtyä ja miksi 😉 ehkä siinä samalla ne motiivit uuden suhteen aloittamiseenkin selviävät hänelle.
Pidän kyllä täysin mahdollisena, että miehesi päätyy kuitenkin ottamaan sinusta eron alkujärkytyksestä toinnuttuaan. Jos hän on alun perinkin ollut jollakin tavalla suhteeseen tyytymätön, mutta ei ole osannut sitä tunnistaa.

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 23.08.2014 klo 09:55

Menolly on aivan oikeassa.Ilmeisesti mies tiedä
itsekään,mitä haluaa.
Kurrnau,on hienoa,että sinä pidät itseäsi
niin suuressa arvossa,ettet suostu kakkosen
asemaan.Miehesi täytyy ottaa selvää,että haluaako
oikeasti sinut,vaiko pelkää vain yksi elämistä.

Kurrnau,olet vahva.

Minä nimittäin jäin suhteeseen,ja ei tunnu hyvältä.
Tunnen olevani kakkonen,vain olosuhteiden pakosta

samassa osoitteessa oleva.Pahinta on,että hetken tapailin
muutaman kerran miestä, jonka kuvittelun vain ystäväkseni.Hän halusikin muuta,heikkona hetkenä suostuin siihen ja hetken kuvittelin hänen vähän välittävänkin minusta.Ei,lähetteli salaa treffiviestejä samalla ystävälleni,kertoi minun olevan hänelle erityinen,mutta suhdetta ei halua kanssani.Sänky kuitenkin kelpasi.

Tuntui entistä paskemmalta.Lopetin yhteyden tähän ystävääni,ja oikea ratkaisu.
Ensin täytyy miettiä,mitä itse haluaa,miten haluaa itseään kohdeltavan,ja minkälaisia ihmissuhteita haluaa ympärilleen.

Eli olet Kurrnau oikealla tiellä.Kunpa minäkin olisin ymmärtänyt tämän saman aikaisemmin.

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 25.08.2014 klo 14:19

Mies selvittelee asioita nyt itselleen.

Eroa hän ei "ehdi" ottaa - sen teen minä. Paperit on yhdessä (minun aloitteestani) allekirjoitettu ja lähetetty. Minulla on kalenterissa merkittynä päivämäärä, jolloin pääsen lähettämään toisen vaiheen hakemuksen. Mies ei moisia edes muista - tunnen hänet sen verran hyvin, että sen tiedän. 😋

Minä eroan. On tulevaisuus mikä ja millainen hyvänsä. En sido itseäni enää mieheen niin, että minut voidaan pettää näin rankasti. En halua enää olla sidoksissa taloudellisesti mieheen, taloon ja omaisuuteen niin, etten pääse lähtemään vapaasti, ilman painolasteja.

Kaikki tämä voi tarkoittaa, että meistä ei enää tule mitään. Jos niin on, olkoon. Pärjään yksinkin.

Olin viikonloppuna miehen luona kylässä. Hän laittoi iltapalaa, katsoimme yhdessä elokuvan. Hän kysyi, missä haluan nukkua, sanoin nukkuvani siinä, mihin hän minulle pedin tekee. Kun kävimme nukkumaan, kumpaakin halutti mutta minä sanoin ei. Nukuimme vierekkäin.

Minä olen juuri nyt ihan tyytyväinen elämääni; en kaipaa ketään enkä mitään (paitsi lisää tunteja vuorokauteen 😉 ).

Kaikkein vähiten osaan kuvitella tuntevani mitään ketään toista miestä kohtaan. Ei kiinnosta, vähääkään. Kunhan nyt selvittelen tunteet tätä nykyistä/tulevaa exää kohtaan. Rakastanko, haluanko, olenko valmis riskeeraamaan. En osaa vielä sanoa; paljon riippuu siitä hetkestä kun mies lopulta osaa kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Tunnen itseni juuri nyt hämmästyttävän kokonaiseksi - lähestulkoon vahvaksi.

Tiedän, että tämä on vain välipysäkki mutta kokonaisuutena katsoen olen matkalla parempaan. Huonoja hetkiä tulee mutta nousen niistäkin. Ennen kaikkea: nousen niistä OMIN VOIMIN. En tarvitse ketään tukipilaria itselleni vaan minä riitän, minun voimani riittävät.

Käyttäjä pyryharakka kirjoittanut 25.08.2014 klo 18:54

Kurnau, onnea jatkoon! Olet löytämässä suuntaa elämällesi. Pidä mielessä, että sinun elämäsi tämä on, sinä rakennat onnen omista palikoistasi. Sinä eikä kukaan muu. En minäkään tässä eron kynnyksellä ketään halua nyt elämääni, haluan nauttia asioista itsekseni ja toivon toki, että voisin vielä joskus rakastua. Mutta nyt haluan vaan selvitä ja nautiskella omin nokkineni. Tämä on vaan niin kamalan vaikeaa lähteä. Toivon, että onnistun myös.
Onnea taipaleellesi! 🙂🌻

Käyttäjä Betunia kirjoittanut 26.08.2014 klo 08:09

Kurrnau kirjoitti 25.8.2014 14:19

Minä eroan. On tulevaisuus mikä ja millainen hyvänsä. En sido itseäni enää mieheen niin, että minut voidaan pettää näin rankasti. En halua enää olla sidoksissa taloudellisesti mieheen, taloon ja omaisuuteen niin, etten pääse lähtemään vapaasti, ilman painolasteja.

Minä olen juuri nyt ihan tyytyväinen elämääni; en kaipaa ketään enkä mitään (paitsi lisää tunteja vuorokauteen 😉 ).

Kaikkein vähiten osaan kuvitella tuntevani mitään ketään toista miestä kohtaan. Ei kiinnosta, vähääkään. Kunhan nyt selvittelen tunteet tätä nykyistä/tulevaa exää kohtaan. Rakastanko, haluanko, olenko valmis riskeeraamaan. En osaa vielä sanoa; paljon riippuu siitä hetkestä kun mies lopulta osaa kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Tunnen itseni juuri nyt hämmästyttävän kokonaiseksi - lähestulkoon vahvaksi.

Tiedän, että tämä on vain välipysäkki mutta kokonaisuutena katsoen olen matkalla parempaan. Huonoja hetkiä tulee mutta nousen niistäkin. Ennen kaikkea: nousen niistä OMIN VOIMIN. En tarvitse ketään tukipilaria itselleni vaan minä riitän, minun voimani riittävät.

Ihanaa, että olet ymmärtänyt laittaa itsesi YKKÖSEKSI ja näin se kuuluu ollakin 🙂👍

Olen näiden asioiden käsittelyssä vielä paljon sinua takanapäin, mutta tämä antaa voimia. Olen ihminen joka ajattelee asioita aina pitkälle (ehkä liian pitkälle) ja esim. treffeille meno 10 vuoden tauon jälkeen ahdistaa ja mistä sitä edes voisi löytää sellainen ihmisen jonka kanssa synkkaa. Mutta kyllähän miehemme sen näytti meille, että kuinka nopeasti pystyy ihastumaan/rakastumaan toiseen, joten kyllä sen täytyy olla myös meillä edessä päin.

Pää pystyssä itsenäisesti eteenpäin. Naisissa on VOIMAA 🙂👍

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 28.08.2014 klo 22:22

Kurrnau,sinä olet vahva.

siihen,että rakkaudestasi huolimatta et anna kohdella toisen sinua,ihan miten sattuu.hienoa.

ja voimia.

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 29.08.2014 klo 18:46

Kiitos ☺️❤️ kaikille tsemppauksista!

Olen lueskellut monia muita viestiketjuja... hirveän monen valinta on yhteisen elämän jatkaminen pettämisen paljastumisen jälkeen - vaikka taustalla olisi vuosia kestänyt sivusuhde. Olen ihmeissäni näitten naisien/miesten voimasta. 😮

Minä en jaksanut jäädä - lähdin suojatakseni itseäni.

Koen, että tarvitsen tätä etäisyyttä. En osaisi ajatella miehen lähellä. Hänen katumisensa (vaikka ei olekaan makeilevan yltiöpäistä) saa minut jotenkin noloksi. Olisi MIETTINYT ennen kuin teki mitään tai ilmotti minulle asiasta tökerösti - turha sitä kaatunutta maitoa on takaisin enää haikailla. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, sanottua sanomattomaksi. Ainoa, mitä enää voi tapahtua, on se, että aika kuluu. Tunteet jylläävät, ajatukset laukkaavat - ja aika kuluu vääjäämättä kohti jonkinlaista ratkaisua. Se löytyy kun aika on oikea.

Paha mieleni näkyy miehelle vaikka tapaamme vain toisinaan; en kuitenkaan halua hänen näkevän niitä kaikkein syvimpiä syövereitä. En toisaalta myöskään yritä esittää vahvempaa kuin olen; itken kun itkettää, sanon suoraan jos on paha mieli, kiukuttelen kun kiukututtaa... Tai joskus jätän vaikka vastaamatta puheluun ja laitan perään viestin, että olen niin pahalla tuulella, että parempi kun en vastaa. Kyllä minä juttelen ja uskallan sanoa pahoistakin tunteistani; en kuitenkaan halua syytää tolkuttomia solvauksia vain siksi, että olen turhautunut, väsynyt ja yksinäinen.

Olen huomannut äärettömän helpottavaksi PUHUA asiasta: siitä, että mieheni ihastui toiseen ja sen tuloksena olen päätynyt muuttamaan pois yhteisestä kodista lasten kanssa.

On uskomatonta (ja surullista!), miten moni on joutunut kokemaan samaa kuin minä - tai vielä pahempaa. Ja vielä uskomattomampaa on, kuinka moni on valmis jakamaan kokemuksiaan antaakseen vertaistukea. ☺️❤️ Olen puhunut ystävilleni, harrastustutuille, jopa työpaikalla - ja joka puolella tapaan upeita, kauniita, vahvoja naisia (miesten kanssa ei ole sattunut puheeksi - toki heilläkin näitä selviytymistarinoita olisi kerrottavanaan), jotka ovat joutuneet käymään läpi hirvittävän kipeitä pettämisasioita.

Hyvää vertaistukea on myös tämä palsta.
Hyvää viikonloppua ja jaksamista kaikille!
😍

Käyttäjä Toivo14 kirjoittanut 07.09.2014 klo 09:09

Kurrnau, mitä kuuluu?

Käyttäjä Kurrnau kirjoittanut 11.09.2014 klo 10:33

Kiitos kun kysyt, Toivo14!

Odotan kovasti muutaman viikon päässä häämöttävää syyslomaa. Matkoineen ylettömän pitkät työpäivät (parhaina päivinä menee "vain" 11 tuntia, pahimpina 13) ja pakolliset kotihommat vievät kaiken energiani enkä ole jaksanut tehdä tai ajatella mitään ylimääräistä. Olen kuin lastu laineilla: heittelehdin tilanteesta ja hetkestä toiseen ilman, että voisin (jaksaisin) juurikaan vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu.

Vapaapäivät ovat jo pitkään olleet yksittäisiä ja ne täyttyvät liikaakin kaikesta "pitäisi" -aiheisesta. Olen kuitenkin varannut jokaiselle vapaapäivälle kunnolla aikaa liikunnalle. Syksysäät ovat suosineet ja olen hakenut kolmannenkin koiran (sen, joka jäi asumaan miehen luo) mukaan pitkille metsälenkeille. Edes hirvikärpäset eivät ole pilanneet niitä.

Miestä olen tavannut toisinaan; esim. viime viikonloppuna koirani olivat hänellä hoidossa kun olin töissä eivätkä lapsetkaan olleet kotona. Hän vaikuttaa voivan hyvin mutta usein hän muuttuu jotenkin kiukkuisen oloiseksi kun olen ollut hetken hänen seurassaan.

Hän kuulemma haluaa edelleen, että menemme yhdessä juttelemaan jonnekin kunhan hän on saanut omat sovitut käyntinsä terapeutilla kahlattua läpi. Kysyin, miksi; sanoin, etten ole ollenkaan varma, kiinnostaako minua enää kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan. Hän sanoi, että haluaa silti pystyä puhumaan minulle. En ymmärrä, mitä sanottavaa meillä enää voisi toisillemme olla. Hän ei voi millään sanoilla pyyhkiä pois sitä, mitä on aiemmin sanonut ja mitä on tehnyt.

Olen - alituisesta ajan puutteesta huolimatta - tyytyväinen olooni lemmikkien ja lasten kanssa. Ainoat todella kurjat hetket koin kun olin kipeänä. Minuun iski yhtaikaa vatsatauti ja flunssa ja olo oli sen mukainen. Makasin kippurassa peiton alla ja itkin kun en jaksanut tehdä mitään. Itkin sitä, että olin niin äärettömän yksinäinen. Itkin kaikkea mahdollista kunnes en enää jaksanut itkeä. Nukahdin ja heräsin itkemään lisää.

Pääasia on kuitenkin, että tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Tunnen itseni vahvammaksi kun olen pystynyt irtautumaan. Tiedän myös pärjääväni, satunnaisista heikoista hetkistä huolimatta. 😉