Mies ilmoitti jokunen kuukausi sitten ihastuneensa toiseen ja haluavansa eron.
Kaksitoista onnellista yhteistä vuotta ei merkinnyt enää mitään sen rinnalla, että oli löytynyt ”miellyttävä ihminen, jonka kanssa oli helppo jutella”. Tuttavuus oli kestänyt muutaman viikon. Suhde ei (miehen mukaan) ollut edennyt fyysiseksi mutta tunteita oli tunnustettu molemmin puolin ja yhteyttä pidetty. Ihastuksen kohde oli eroamassa omasta liitostaan; hänenkin puolisonsa tiesi, kenen takia.
Ilmoitus tuli minulle täysin yllätyksenä – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olemme uusioperhe; esikoiseni asuu muualla, kaksi nuorempaa (nuorin yhteinen) ovat jo reippaita koululaisia.
Olen ollut siinä uskossa (luulossa), että näemme asiat samoin, haluamme vanheta yhdessä; elämänarvomme ovat samanlaiset, elämässämme on huumoria; arvostamme ja kunnioitamme toisiamme niin vanhempina kuin puolisoina: seksi toimii ja sitä on. Koti on meille molemmille tärkeä turvasatama, jossa viihdymme.
Elämää on varjostanut oma, yhteisen lapsemme syntymän jälkeen vakavaksi muuttunut, uupumukseni, johon olen juuri hiljattain saanut ilmeisen toimivan avun.
Ja sitten kaikki loppuu. Yhtäkkiä, ilman mitään selitystä, ilman mitään toivoa mistään muusta.
Mies alkoi kuitenkin muutaman päivän jälkeen perumaan puheitaan. Meillä ehkä sittenkin olisi toivoa.
Kävimme pari kertaa juttelemassa ammattiauttajan luona. Mies tiuskahti siellä parista asiasta ja sen jälkeen kieltäytyi lähtemästä enää uudelleen. Muuta apua hän ei ole yrittänyt hakea – eikä hän ole tarttunut ehdotuksiini. Olen hämmästyttänyt itseni suhtautumalla kypsästi; jutellut, tarjonnut vaihtoehtoja, kysellyt, kuunnellut… Mies on kuin lipeäsaippua, johon en saa mitään otetta.
Viikot – kuukaudet – ovat kuluneet ja nyt olen muuttamassa pois yhteisestä kodista lasten kanssa. En enää jaksa olla tässä odottamassa, milloin mies saa selville, mitä hän haluaa. Tunnen itseni niin turhaksi: minä rakastan, minulle mieheni on yhä edelleen Elämäni Mies – mutta hän ei tiedä, tunteeko enää mitään minua kohtaan.
En voi ymmärtää, mikä saa ihmisen tuolla tavalla luopumaan ihanteistaan, pettämään kaikki antamansa lupaukset, unohtamaan yhteiset vuodet ja mitätöimään kaiken yhteisen.
Olen niin valtavan eksyksissä, petetty ja pettynyt. Haluaisin voida suuttua, vihata, tuntea raivoa ja paiskoa astioita pitkin seiniä. En kuitenkaan vihaa sen enempää miestäni (minähän rakastan häntä!) kuin tuota naistakaan (kukapa voisi olla mieheeni ihastumatta??).
Olen vain… tyhjä… Itken, kunnes nukahdan, valvon yöt tuijottaen kattoon ja kuunnellen miehen kuorsausta olohuoneen sohvalta. Mietin, miksi minä olen tällainen epäonnistuja; miksei minua voi rakastaa aidosti ja kestävästi.
Ilman lapsiani olisin jo tehnyt lopullisen ratkaisun.
Huh huh.käyt kyllä läpi melkoista prosessia.mutta edelleen - olet mielestäni tosi vahva,että olet uskaltanut ottaa suoraan tällaisen siirron.
Minä en jaksa enää.Olen oikeasti masentunut, ja haen kyllä irtiottoa tästä kaikesta, mutta en tiedä, että miten.Kyllä kaikki tosin tulee selviämään, yksin oloonkin on totuttava.ja Viisasta parisuhdeterapeuttia lainaten: paras tie omaan eheytymiseen on Se, että uskaltaa olla yksin, ja nauttia oman itsensä seurasta.
Voimia sinulle, ja halaukset��
Toivo14 kirjoitti 13.9.2014 17:37
Huh huh.käyt kyllä läpi melkoista prosessia.mutta edelleen - olet mielestäni tosi vahva,että olet uskaltanut ottaa suoraan tällaisen siirron.
Minä en jaksa enää.Olen oikeasti masentunut, ja haen kyllä irtiottoa tästä kaikesta, mutta en tiedä, että miten.Kyllä kaikki tosin tulee selviämään, yksin oloonkin on totuttava.ja Viisasta parisuhdeterapeuttia lainaten: paras tie omaan eheytymiseen on Se, että uskaltaa olla yksin, ja nauttia oman itsensä seurasta.
Voimia sinulle, ja halaukset��
Minä aidosti ja oikeasti nautin yksin olemisesta. Ei niin, ettenkö kaipaisi sitä parisuhdetta, jonka kuvittelin minulla ja miehellä olevan. Sitä, miksi se yhtäkkiä muuttui, en tosiaankaan halua takaisin. Miksi ihmeessä haluaisin elää painajaisessani?!! Kaipaan ja ikävöin jotain sellaista, jota ei (ainakaan enää) ole olemassakaan.
Huomasin tällä viikolla myös suhtautuvani lähes vainoharhaisesti vastakkaiseen sukupuoleen.
Olen tavannut koiria ulkoiluttaessani erään miehen melko usein - siis hänkin ulkoiluttaa koiraansa. Koiraihmisten tapaan kepeä jutustelu on alkanut ja sujunut vaivatta. Sitten yhtäkkiä kaikki minun hälytysvaloni ja -kelloni pärähtivät soimaan kun hän asetti sanansa (yksinäisestä kotiinpaluusta) niin hullusti... Luultavasti (toivottavasti!!) hän ei tarkoittanut mitään sen kummempaa mutta minä pakenin suurin piirtein suinpäin tilanteesta ja pohdin jälkikäteen oikein ystävättären kanssa, oliko sanoissa jokin taka-ajatus. - Onpa tosiaan olo kuin yli 4-kymppisellä, aikuisella naisella... 😀 😳
No, niin tai näin, huomasin ainakin, etten tosiaankaan kaipaa ketään edes kiinnostumaan itsestäni. Hyvänen aika, juurihan olen saattelemassa hautaan elämäni tähän asti pisintä ihmissuhdetta!! Suhdetta, jonka itse kuvittelin kestävän loppuun asti... Kun nyt kuitenkin jouduin tähän tilanteeseen, _haluan_ olla yksin ja nauttia itsellisestä elämästä.
Millaisia vaihtoehtoja sinä näet edessäsi, Toivo14?
Saan kirjoittamastasi sellaisen kuvan, että ehkä jollain tasolla pelkäät yksin olemista (ethän loukkaannu kun sanon näin??!)? Osaatko eritellä, mistä sellainen voisi johtua?
Halaukset myös sinulle. Olen varma, että olet paljon vahvempi kuin itsekään uskot. Elämä kantaa - sen varaan pitää vain joskus uskaltaa heittäytyä. ☺️❤️
Kurnau,kiitos .ja oikeassa olet,taidan hieman pelätä sitä yksinjäämistä- en loukkaannu yhtään,kun niin olet minusta ymmärtänyt.
Se on asia, joka minun täytyy itseni kanssa työstää, terapiassa.
Haluan oikeasti samaan elämäntilanteeseen,kuin sinä,nauttien yksinolostaan.
Hei, Toivo14!
Pikkuhiljaa elämä selkenee.
Itse muutin pois 32 vuotta kestäneen yhdessäolon jälkeen pois vanhasta suhteesta. Avioero astui voimaan kaksi kuukautta sitten.
Moni työkavereistani, joista kaikki eivät edes tiedä minun eronneen, ovat tänä syksynä sanoneet minun olevan pirteämpi kuin vuosiin. Esimieheni totesi hiljattain minun olevan yhtä pirtsakka ja innostunut työstäni kuin 18 vuotta sitten, jolloin hän tutustui minuun. Kerroin hänelle vasta tuon kommentin jälkeen erostani.
Tapazin eilen pitkästä aikaa ex-puolisoni ja huomasin, että olen todella päässyt hänestä irti. Nämä reilut viisi kuukautta yksin asumista ovat antaneet minulle ymmärryksen siitä, että ratkaisu oli oikea. Kuusi vuotta sitten tapahtunutta sivusuhdetta en pystynyt unohtamaan yrityksistä huolimatta. Se painoi mieltäni ja kalvoi sisintäni. Nyt olen onnellinen.
Särkynyt-61- ymmärrän sinua.
Kyllä Se vaan niin on,että silloinkin joku särkyy,niin Se särkyy.
Ei sitä sivusuhdetta oikeasti pysty unohtamaan.
Minä meen eteenpäin pienin askelin.Tiedostan,että en halua enää tätä.
Mies on ihan hurahtanut.
Olen hänen elämänsä nainen, hän on hassuna minuun eikä voisi elää kenenkään muun kuin minun kanssani. Hän ei koskaan, milloinkaan, ikinä satuttaisi minua. Enää.
Jaa... miksi sitten piti satuttaa sitä ensimmäistäkään kertaa?? 😐
Mies kuvittelee, että jos me palaisimme yhteen, kaikki olisi eri tavalla. Silti hän ei osaa sanoa yhtään asiaa, jonka PITÄISI olla toisin. Miksi osaisikaan, sillä meillä oli kaikin puolin toimiva suhde.
Kaikki jatkuisi ennallaan, kunnes ennemmin tai myöhemmin tulisi taas hetki, jolloin mies kyllästyisi siihen arkeen, jonka perään hän nyt huokailee. Jos kohdalle silloin osuu joku sopiva tyrkky, se olisi taas samaa menoa. 🤔
En ymmärrä miehen ajatuksenkulkua ollenkaan. Itseäni ärsyttää kun iso mies ajattelee kuin teinipoika tai romanttisen saippuaoopperan rakastunut tollo. Hän luulee, että kaikki olisi ruusunpunaista ihanuutta hamaan loppuun jos hän vain saisi minut takaisin.
Mies ei kuulemma muista, että sanoi minulle ihastumis- ja erohaluilmoituksensa jälkeen, ettei meillä ole mitään keskusteltavaa. Hän ei selvästikään muista myöskään sitä, millaista on elää yli kymmenen vuotta saman ihmisen kanssa. Asumuseromme on kestänyt vajaat pari kuukautta ja minut vain pitäisi saada takaisin. Sen jälkeen kaikki olisi taianomaisesti hyvin.
Pinnallista, höttöistä puhetta riittää... mutta kun pitäisi miettiä ja keskustella sellaisista asioista kuin MIKSI tapahtui mitä tapahtui tai MITEN tulevaisuudessa asiat olisivat toisin, mies joko vaikenee tai palaa vakiovastaukseen "en tiedä".
R a i v o s t u t t a v a a ! ! 😠
Kurrnau kirjoitti 25.9.2014 19:47
Mies on ihan hurahtanut.
R a i v o s t u t t a v a a ! ! 😠
Voi ei 😞 Kuinka miehet voivat olla noin tyhmiä ja kuvitella että voi satuttaa toista miten haluaa, tai ehkä tässä on se, etteivät he oikeasti ymmärrä sitä mille petetystä tuntuu, mille kaikki se TUSKA, rakkaus, luottamuksen menettäminen... tuntuu. Koska jos he ymmärtäisivät sen ja haluaisivat oikeasti vanhan elämänsä takaisin, puhuisivat he asioista avoimesti, keskustelisivat asiasta tuntikausia, suunnittelisivat tulevaisuutta kanssamme....
Onko miehesi koskaan kertonut ja perustellut sinulle miksi teki niin kuin teki? Itsestäni tiedän, että jos teen ja toimin jollakin tavalla, niin tiedän kyllä myös miksi, joten miksi mennään "En tiedä" vastauksen taakse niin useasti???? Jokaisen aikuisen tulee tietää ja ottaa vastuu omista teoistaan.
Onko miehesi koskaan kertonut ja perustellut sinulle miksi teki niin kuin teki? Itsestäni tiedän, että jos teen ja toimin jollakin tavalla, niin tiedän kyllä myös miksi, joten miksi mennään "En tiedä" vastauksen taakse niin useasti???? Jokaisen aikuisen tulee tietää ja ottaa vastuu omista teoistaan.
Ei miehellä ole minkäänlaista selitystä. 🤔 Hän vaan "ei tiedä"; se "vaan tapahtui" eikä "sillä ole mitään merkitystä".
Minulle ei millään muulla olekaan merkitystä: kun ihminen, johon luotin kuin vuoreen, vetää täydellisen yllättäen kokonaan elämältä pohjan pois, haluan vain tietää, MIKSI.
Kehuja, lupauksia, vannomisia, ylisanoja ja suuria puheita saa tulla tuutin täydeltä. Ne eivät merkitse mitään. 😞
Hei 🙂🌻
Olen kanssanne samaa mieltä siinä, etteivät puheet riitä. Tarvitaan aikaa ja sitä, että sen myötä luottamus palautuu, jos palautuu.
Itsestänikin huomaan, miten hauraalla pohjalla vielä liikun: psykiatrini soitti ja kysyi, miten on mennyt nyt, kun käynnit ovat olleet tauolla. Kerroin, että suhteellisen hyvin. Hän sanoi, että voimme jatkaa, mikäli tarvetta on.
Kerroin tästä miehelleni ja hän sanoi jotain siihen suuntaan, että hyvähän se olisi käydä puhumassa. Ahdistuin tästä heti. Minun täytyi tarkentaa mieheltäni, että onko joku asia minkä vuoksi/ mistä en tiedä. Hän vastasi, että ei ole. Hänelle kuulemma yksi kerta riitti uskottomuutta, kun näki miten huonosti asiat menevät sen jälkeen. Jotenkin vahvasti uskon hänen sanomaansa. En tarkalleen muista mitä sanaa hän käytti ilmaistessaan vielä suhtautumistaan pettämiseensä mutta jotenkin hän sillä vielä sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei tule toista kertaa.
Ehkä jotkut vaan tarvitsevat nämä kriisinsä suhteeseensa, ennenkuin pystyvät näkemään sen arvon ja ajattelemaan, mitä voi pahimmillaan käydä. Perhe voi hajota ja lapset useimmiten siirtyvät petetyn puolelle. Eli pettäjä jää totaalisen yksin, kun suhde vieraaseen kumppaniin myös katkeaa tai ei enää tunnu jatkamisen arvoiselta.
Betunia kirjoitti 26.9.2014 10:22
Voi ei 😞 Kuinka miehet voivat olla noin tyhmiä
Voi ei kuinka naiset voivat olla niin tyhmiä, että lankeavat näihin sanaseppoihin😉
Pettämiseen tarvitaan kaksi ja myös pitkään naimisissä olleet perheelliset naiset hurahtavat, eivätkä välttämättä osaa sitä selittää.
Kun syynä on tunnepuolen mylläkkä, ei sitä ole helppo selittää ja kun yrittää, ovat tulokset niin säälittävän kuuloisia, että pettäjä ei mielellään lausu niitä ääneen. Sanat antavat tapahtuneelle muodon ja silloin sanat konkretisoivat kuinka typerästi, ajattelemattomasti ja puolisosta piittaamattomasti on toimittu.
Voi ei kuinka naiset voivat olla niin tyhmiä, että lankeavat näihin sanaseppoihin😉
Pettämiseen tarvitaan kaksi ja myös pitkään naimisissä olleet perheelliset naiset hurahtavat, eivätkä välttämättä osaa sitä selittää.
Kun syynä on tunnepuolen mylläkkä, ei sitä ole helppo selittää ja kun yrittää, ovat tulokset niin säälittävän kuuloisia, että pettäjä ei mielellään lausu niitä ääneen. Sanat antavat tapahtuneelle muodon ja silloin sanat konkretisoivat kuinka typerästi, ajattelemattomasti ja puolisosta piittaamattomasti on toimittu.
Jaa-a... itse olen kyllä vähän eri mieltä.
Tunteille tai niiden mylläkälle ei ehkä voi mitään mutta sille voi, TEKEEKÖ tunteittensa viemänä jotain - ja mitä tekee.
Ja jos on niin tollo, että valitsee (kyllä; tunteiden mukaan toimiminen tai toimimatta jättäminen on VALINTA) loukata puolisoaan, pitää olla myös miestä/naista puhua asiasta. Vallankin jos itse alkaa haikailla petettyä osapuolta takaisin Elämänsä Suurena Rakkautena.
Minä en osaa ajatella ihmistä virran viemänä lehtenä, joka ei pysty suuntaansa vaikuttamaan. Siksi edellytän myös vastuullisuutta, myös väärien valintojen jälkeen.
Toisia tunteet vievät enemmän, toisilla on enemmän pidäkkeitä, eri syistä. Toiset ovat enemmän uskollisia omille tunteilleen, toiset enemmän puolisolleen.
Lähinnä tarkoitin, että sen jälkeen kun on pettänyt aidosti rakastamaansa puolisoa, on tälle varmasti hyvin vaikea perustella ja selittää tekemisiään. Tilanne on hämmentävä myös pettäjälle itselleen.
Kun alkoholisti vannoo ja vakuuttaa, että ei enää ryyppää, ei kyse ole valehtelusta, vaan siitä miten hän järjellään haluaa toimia. Alkoholistilla riippuvuus hallitsee tunnetta joka vie voiton järjestä. Vaikea sitä alkoholistin on järkevästi selittää miksi kuitenkin ryyppäsi.
Pettäjiä on montaa lajia niin miehissä kuin naisissa. On kroonisia pettäjiä jotka pettävät tilaisuuden tullen, vaikka parisuhde olisi kunnossa ja on niitä jotka esimerkiksi jonkin kriisin takia pettävät ja katuvat syvästi aiheuttamaansa tuskaa, eivätkä enää koskaan petä. Ja sitten on kaikkea siltä väliltä.
On pettäjiä, jotka katuvat syvästi tekemisiään.
no,meillä ei mies katunut, kaatoi koko juttunsa minun syykseni.kun liitto on vain järkiliitto, niin hänellä on lupa pettää.
aivan sama kuulemma, että lähdenkö minä jonkun matkaan.
sitten kun tämä hoitonainen jätti mieheni, niin hän palasi muina miehinä kotiinsa.ei selittelyjä, katumusta, yksi anteeksipyyntö, niin ,että minä sitä vaadin.
miltä kuulostaa tällainen lapsiperhe ja parisuhde?
pa:lta.
Kurrnau.mitä sinulle kuuluu
On vähän liian paljon kaikkea...
Töissä tuli eteen aivan käsittämätön tilanne. Minulle suurin juttu (kokonaisuutena aivan kerta kaikkiaan uskomattomassa) vyyhdissä lopulta oli se, että oma esimies nyt kiistää kahdenkeskisen keskustelun aikana minulle sanomansa tietyt asiat. Keskustelulla ei ole todistajia, joten sana on sanaa vastaan. Kollegoille siitä - minulle hyvin isosta asiasta - juttelin jonkin verran tuon keskustelun jälkeen mutta ei sekään todisteeksi riitä, ihmetyksen aiheeksi vain. Nyt joudun sitten työpsykologille enkä tiedä, miten asia on mihinkin suuntaan esitetty. Luotto omaan esimieheen on tietenkin täysin nollassa; allekin sen.
Olo on sellainen, että tuossa paikassa en voi jatkaa. Jotain muuta on löydyttävä tai sitten joudun testaamaan Wiskarin tuoreen hitin sanat; pitäisikö valtio huolen omastaan...
Heti perään yksi kissoista sai vakavan suolisto-ongelman, joutui leikkaukseen ja on yhä edelleen toipilaana. Välillä jo parempi mutta tänään - kun palasin syyslomaviikon jälkeen töihin - sen vointi on jälleen päivän aikana romahtanut.
Ja jotta ei kahta kolmatta: kaveri, itseäni muutaman vuoden vanhempi mies, teki lopullisen ratkaisun kuluneella viikolla. Yksi parhaista poistui aivan liian aikaisin, oman kätensä kautta.
Nämä tähän muutenkin keskeneräiseen ja osin avohaavoilla olevaan tilanteeseen lisämurheiksi - ilmankin olisin pärjännyt.
Miehelle kerroin viime viikolla, että odotan vain sitä, että pääsen muuttamaan täältä muutaman (3 tai 5; riippuen poikien asumisjärjestelyistä) vuoden kuluttua jonnekin vähän... no, jonnekin, johon päädyn OMASTA HALUSTANI, en kenenkään toisen oheistuotteena.
Tuntui kuulemma pahalta, kamalalta ajatella, että minä lähtisin muualle. Voi-voi.
😟
Minuun otti (myös viime viikolla) yhteyttä tuttu mies vuosien takaa. Ehdotteli näkemistä - melko ilmiselvästi tietyssä mielessä. Kun vastasin, että olen pettäjän takia itse vereslihalla enkä tosiaan muutenkaan edes mieti varatun miehen treffailua, viestit loppuivat. ☺️
Juuri sekavammaksi en osaa elämääni kuvitellakaan; mahtaako nurkan takana odottaa vielä montakin "pesäpallomailalla päin näköä" -yllätystä?
Silti... tästä kaikesta - ja tarvittaessa vielä muustakin - kai jotenkin selviän ja jatkan eteen päin. Tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin.