Ei juuri seksiä... Lukkotilanne
Kirjoitin joskus viime vuonna tälle palstalle siitä, kun mies ei halua seksiä. Silloin tilanne oli se, että miehellä oli diagnosoitu vuoden alussa masennus, ja hän oli päässyt jaloilleen lääkkeiden avulla. Seksin suhteen tilanne ei ole juuri parantunut, vaikka muuten asiat ovatkin jo aika hyvällä mallilla.
Suhteellisen turhauttavaa, kun seksi (enkä tarkoita nyt pelkkää yhdyntää) periaatteessa puuttuu suhteesta tällä hetkellä kokonaan. Mies on se, joka ei halua. Ja tilanne on lukossa, kun en minäkään viitsi ehdotella vähän väliä, kun niin monta kertaa vastaanotto on ollut niin vaivaantunut tai sitten ihan suora ei. Tästä on tullut joku tällainen ”norsu olohuoneessa”.
Ei mies halua aiheesta selvästi keskustellakaan – jossain vaiheessa vielä yritin, mutta en enää, kun tiedän, ettei se ilmeisesti vain pahentaa tilannetta. Ehdotin, että mies menisi psykologille, kun hän kävi siellä silloin masennuksen diagnosoinnin aikaan muutaman kerran. Mutta hän sanoi, ettei siitä ole apua. Aihe loppuunkäsitelty.
Viime vuoden lopussa menin vielä humalassa sättimään miestä asiasta, kaduttaa, mutta en saa sanojani takaisin, vaikka anteeksi pyysinkin. Sen jälkeen tuntui että tilanne oli pahimmillaan, mutta sentään pikkuisen jotain ”viritystä” on ollut kuitenkin seksirintamalla tämän vuoden puolella, eli pahin meni ohi. Mutta nyt on taas luisuttu siihen, että en edes muista milloin viimeksi on jotain puuhasteltu. Ehkä tyyliin 2 kk sitten, tai onkohan siitä jo enemmänkin. Minusta se on liian vähän. Ja itse asiassa mieskin pari päivää sitten sanoi, että ”pitäisi meidän useammin harrastaa seksiä” ja lisäsi, että sori nyt olen niin väsynyt, ettei nyt pysty, mutta lähiaikoina.
Onneksi sentään mies sanoi tuo ääneen, koska olen itse alkanut taas vaipua vähän epätoivoon, kun mitään ei tapahdu, ja aiheesta ei puhuta. Mietin sitäkin, että pitäisikö minun itseni mennä jonnekin psykologille puhumaan, kun mies ei kerran mene. Ainakin saisin purettua omat ajatusmöykkyni aiheesta siellä.
Tuntuu, että nyt kun on taas pitkä aika viime kerrasta (seksistä), niin tunteet ailahtelee paljon. Välillä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen: minulla on mies, jota rakastan, ja luotan siihen, että asiat lutviutuu. Sitten välillä olen kireä kuin viulun kieli, ja saatan joko kiukutella miehelle jostain ihan käsittämättömistä asioista, tai sitten itken yksin suihkussa tai sängyssä (kun mies yleensä valvoo pidempään kuin minä).
Ajattelin, että näin ensiapuna kirjoitan mietteeni tänne palstalle, kun ei mulla mitään psykologiaikaa ole varattuna, enkä tiedä milloin sellaisen saisi. Nyt on semmoinen hetki, että itku on herkässä. Kiva olisi kuulla, onko muilla vastaavia ongelmia, ja etenkin että onko joku niistä selviytynyt ja millä tavalla. Kyllä ilman seksiä pystyy toki olemaan pitkiäkin aikoja, ja masturbointi on keksitty jne. Ongelma ei olekaan se, että fyysisesti olisi vaikeaa olla ilman seksiä, vaan se, että seksin puuttuminen pitkällä aikavälillä haurastuttaa avioparin välistä suhdetta, kun se kaikkein intiimein läheisyyden muoto puuttuu.
Minustakaan ei ole normaalia, että 35-vuotias mies ei halua. Alkuaikoina, sanotaan, että viisi ensimmäistä vuotta mieheni oli hyvin aktiivinen, ja kokeilunhaluinen. Ei liikaa, mutta sopivasti, olimme molemmat tyytyväisiä. Nyt olen vähän ihmeissäni, kun luen viestejä, jossa ongelmana yleensä on naisen haluttomuus. Asiasta on puhuttu, mutta mitä enemmän siitä jauhaa ja "vaatii" vastauksia, sitä hankalammaksi tilanne menee. Ulkopuolisesta avustakin on puhuttu, mutta tiedän, että mieheni ei vieraalle avaudu. (Hän on vähän ujoa sorttia). Seksi ei ole koskaan ollut minulle pakkomielle, sitä on harrastettu, kun siltä on tuntunut, ilman mitään paineita, mutta nyt kolmen vuoden seksittömyyden jälkeen tunnen, että ajattelen sitä koko ajan, ja se ei ole minun tyylistäni. Tiedän senkin, että vanhemmiten seksi hiipuu määrällisesti, mutta nyt itse kolmekymppisenä, en koe itseäni vielä ihan niin vanhaksi. Olen perustanut elämäni kolmelle hyvin vahvalle arvolle, jota itse noudatan ja vaadin myös puolisoltani; ei saa pettää, ei saa lyödä, ei saa valehdella. Nyt mietinkin, että onko se aina pettäjän vika, jos pettää? Mitä jos puoliso ei yksinkertaisesti anna ja toinen ajautuu sen takia hakemaan tyydytystä muualta? Jotenkin olen sitä mieltä, että pettäjä ei aina ole se syyllinen... Mitä mieltä te muut olette?
Hienoa että yritätte yhdessä ymmärtää ja tukea toisianne. Se on tärkeää. Ja juuri se, ettei toista painosta vaan koittaa löytää niitä ratkaisukeinoja.
Minun omalla kohdallani ymmärrys on lopullisesti poissa. Uskon, että suurin syy miehen haluttomuuteen on se, että hän on lätrännyt alkoholilla jo nyt itsensä haluttomuuteen. Hänellä oli nuorempana masennusta. En silti enää jaksa ymmärtää, kuinka hän on joka ikinen viikonloppu (ja välillä viikollakin) mielummin kaveriensa kanssa ryyppäämässä kuin minun kanssani. Ei ole mitään yritystä, ei ole ollut koko aikana. Jotain on todellakin vialla, jos ei arvosteta, ei edes suudella. En ole tuntenut itseäni näin epähaluttavaksi koskaan. Meillä on kaverisuhde joka ei ole edes sitä - ei parasta ystävää, edes puolituttua, kohdella näin törkeästi. Lupaukset rikotaan, lähdetään vaan tuosta noin kylille ryyppäämään, maksatetaan muijalla oma eläminen ja sitten ihmetellään, miten niin jotain on pielessä? Koskaan ei sinne lääkäriin suostunut menemään, vaikka myönsi, että syytä ehkä on kun ei seksi kiinnosta. No ei kiinnosta mikään muu kuin teinielämä uusien kaverien kanssa, ihan säälittävää tämä touhu. Eli en edes jaksa enkä yritä ymmärtää, menkööt menojaan koko ukko!!
Hän on siis eilen lähtenyt taas ulos, mitään ei kuulunut, kunnes äsken soitti että tulee kotiin kunhan ehtii. Tiedän jo illan kulun: rötvää sohvalla, nukkuu, yöllä ei saa unta ja valvoo television ääressä kun täällä jonkun pitää mennä töihin, tulen sanomaan että telkkari hiljemmalle, täällä ei saa nukkua "lähde siitä kyttäämästä!!" Jne jne jne. Ja sitten viikko menee kuin mitään ei olisi taas tapahtunut.
Että tässä tämä meidän haluttomuutemme suurin syy, alkoholi ja kaverit. Ja toinen suurin syy on se, ettei hän koskaan ole minua halunnutkaan. Ei rakasta, koska ei halua viettää aikaa, ei halua nähdä alasti, ei halua koskea. Se siitä suhteesta. Pitäkööt pullostaan ja kavereistaan oikein kovasti kiinni, koska minut on menettänyt. Olisi edes joskus polkaissut kunnolla, että tästä olisi jäänyt edes jokin hyvä muisto? 😝
Kiitos kertomuksistanne. Itse olen yli 15-vuotisen liiton siinä vaiheessa, että muutama viikko sitten sanoin miehelleni, etten enää tiedä, haluanko jatkaa yhdessä. Seksi on loppunut käytännössä jo vuosikymmen sitten; pari hassua kertaa vuodessa yritetään, mutta kumpikaan ei sitä nähtävästi enää kovin paljon halua, kun näin harvaksi on jäänyt. Saan voimakkaita reaktioita muista miehistä kuin puolisostani, joten en usko, että olen ihan täysin aseksuaaliksi muuttunut... En ole pettänyt miestäni enkä ole sitä ajatellut tehdä.
Seksi ja läheisyys siis puuttuu, mutta niin puuttuvat ne pitkät keskustelutkin, jotka aluksi olivat suhteessamme sitä kaikkein parasta. Meillä on takana poikkeuksellisen rankkoja vuosia läheisten sairastamisen ym. kanssa, ja olen erittäin pettynyt siihen, ettemme ole vaikeuksien keskellä löytäneet toisiamme paremmin vaan ajautuneet kauemmas toisistamme. Riitelemme lähes päivittäin. Mutta mieheni mielestä kaikki on suhteessamme ihan hyvin -- tai olisi, jos minä käyttäytyisin toisella tavalla. Juuri tuon yksipuolisen vastuuttamisen vuoksi näen tulevaisuuden erittäin vaikeana.
Että mitäkö tässä vielä pohdin? No sitä, että lapsemme tarvitsevat meitä, vaikka ovatkin jo yläkouluikäisiä; elämme ulkoisesti hyvää elämää, asumme mukavasti ja nautimme molemmat kyllä edelleen joistakin samoista asioista. Mutta kuin suhde on enemmän ystävyys- tai asuinsuhde kuin parisuhde, en meinaa millään jaksaa. Tällä hetkellä luulen, että päädyn haluamaan eroa, mutta tämä on hyvin vaikea päätös ja kyseessä ovat erittäin isot asiat. Edes minä, joka olen luonteeltani nopea päätöksentekijä, en halua enkä uskalla tehdä tätä päätöstä nopeasti.