Samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja... aika parantaa monet haavat. Särkyneeseen sydämeen ei todellakaan ole mitään patenttilääkettä. Huonoin mahdollinen lääke on alkoholi, siihen on moni yrittänyt tuskansa hukuttaa ja hukkunut sitten itse.
Suklaa on monen naisen ystävä hädässä, sohvannurkka ja televisio samoin, mutta parhaiten tepsii ystävän olkapää, jos sellainen löytyy. Myös liikunnasta ja yleensä kaikista hyvistä harrastuksista on apua. Terapiaa aina suositellaan, mutta ei terapeutti voi ottaa taakkaa harteiltasi, ainoastaan tarjota rakentavia näkökulmia.
Luoja tietää, miten paljon minäkin olen itkenyt...Niagaran kuningatar! Parhaimpina päivinä jätin vesiputouksen varjooni. Kuljin kaupungilla ja menin jopa töihin itkuisin kasvoin. Itkin taukoamatta: junassa, jumpassa... mutta nyt ovat kyyneleet loppuneet.
Loppuvat ne sinultakin joskus.
Parisuhteesta irroittautuminen on raskaimpia asioita elämässä. Väistämättä olet panostanut siihen paljon. Ihminen nyt vaan on rakennettu niin, että kaipaa toista ihmistä ja myös läheisyyttä. Luin hiljattain, että ilman fyysistä kosketusta eläimetkin sairastuvat.
Oman eroni jälkeen 90-luvun alussa muistan, miten ihmeelliseltä tuntui mennä esim. akupunktiohoitoon ja kokea vaikkapa vain ohimenevästi miehen (siis: lääkärin) kosketus. Sen olin kokonaan kieltänyt itseltäni ja kielsin vuosikausia. Kielsin koko tarpeenkin! Minulla ei ole enää sellaisia tarpeita, ajattelin. Olinpa väärässä.
Olet muuten kokenut saman kuin minäkin: äidin kuoleman. Sekin on väistämättä eräs käännekohta ihmisen elämässä. Kukaan ei rakasta sinua niin rajattomasti ja kärsivällisesti kuin oma äiti. Kun hän, joka synnytti sinut, on kivulla lähtenyt, runoili joku... niin, silloin ihminen on palasina. Sen tietää vasta sitten, kun sen on kokenut. Kukapa ei silloin juuri kaipaisi toista ihmistä lähelleen, hullun lailla etsisi hellää kosketusta! Oma äitini kuoli nyt puolitoista vuotta sitten. Unelma rakkaudesta oli puuduttavaa vastalääkettä siihen syvään tuskaan.
Ilmankos sitten padot murtuvat, kun rakastettu torjuu luotaan! Sinä olet kokenut pahempaakin eli seksuaalista väkivaltaa. Eipä ihme, että olet säpäleinä.
Minua on aina kannatellut näissä tunnemyrskyissä kaksi omaa asiaa: toinen niistä on oma luovuuteni, joka rönsyilee joka suuntaan, toinen uskontoni ja elämänfilosofiani, jonka avulla jäsennän oman elämäni merkitystä osana suurempaa kokonaisuutta.
En tiedä, mitkä Sinun puolustautumiskeinosi ovat, mutta nyt on tärkeää, että löydät ne. Kirjoittaminenkin auttaa, ainakin minua. Kirjoittamalla yleisölle, siis muille, meille anonyymeille lukijoille, jäsennät samalla omia ongelmiasi.
Älä pelkää kyyneleitä. Tarpeeksi itkettyään ihminen on väsynyt ja turta, mutta ehkä kyyneleetkin ovat jonkunlaista luonnon laastarimassaa, jolla ihminen lääkitsee ja kovettaa itseään kaikennielevää kipua vastaan. Itkiessään ihminen purkautuu ja tuska tulee ulos. Jos ei itke, kipu käpertyy palloksi sisälle ja salpaa lopulta kaikki luonnolliset toiminnot. Kehittyy elimellisiä sairauksia ja ties mitä lisävaivaa.
Sinä selviät tästä! Usko ja luota itseesi! Olet hyvä ihminen.