Viime vuonna loppukesästä hankkiuduin terapiaan ja kirjottelin tännekin Rikkinäiset-ryhmään. Oon tullut pitkän matkaa masennuksen kourista ja itseinhosta ja itsetuhoisuudesta eteenpäin. En sanois, että oon parantunut kokonaan, mutta oon paremmassa paikassa kun vuosi sitten. Vuoden vaihteen jälkeen erosin silloisesta poikaystävästä, joka oli yksi parhaimpia päätöksiä mun elämässä. Hän tuntui todella paljon taakalta, eikä tehnyt mua ollenkaan onnelliseksi, vaikka niin luulinkin. Mun henkinen pahaolo, oli tappanut kaikki tunteet häntä kohtaan.
Keväällä tunsin itseni onnelliseksi, ja kaikki oli sillä hetkellä hyvin. Olin lähdössä vaihtoon syksyllä ja viihdyin yksikseni, vapaa-aikaa oli yhtäkkiä todella paljon, kun ei tarvinnut murehtia toisesta ihmisestä ja hänen tarpeistaan.
Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni, joka on valehtelematta maailman ihanin ja huomaavaisin ihminen. En ikinä ole tuntenut oloani niin hyväksytyksi toisen ihmisen puolesta, hän ei tuominnut minua tai historiaani. Hän tietää lähes kaiken menneisyydestäni, ja hyväksyy minut vikoineni. Rakastan häntä aidosti ja tiedän, että hän on aina tukenani. Ja minä hänen tukenaan. Pystyn kuvittelemaan tulevaisuutemme vuosikymmenien taakse, vaikka se nyt ei ihan ajankohtaista olekaan.
Se vaan on hyvä pitää mielessä, sillä minä olen tällä hetkellä vaihto-opiskelemassa tuhansien kilometrien päässä, keski-euroopassa. Luottamus tässä hetkessä on tärkeintä, ja sitä löytyy. En murehdi parisuhdettani täällä ollessani, tiedän sen kestävän. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta minä ja minun henkinen puoleni, olemme kuolemassa. Olen ollut täällä kaksi viikkoa, ja ei ole hetkeä kun en toivoisi olevani kotona. Olen täysin onneton, kaupunki jossa olen, ei ole kovin suuri ja tuntuu hyvin kodikkaalta. Se vaan ei ole minun kotini, minulla ei ole täällä mitään.
Vaihto-opiskelun tarkoituksena on kuulemma matkustella ja nähdä maailmaa, tutustua vieraisiin kulttuureihin ja bilettää. Herranjestas täällä juodaan koko ajan. Hyvä muille, huono minulle, minä en halua bilettää. Mua ahdistaa ihan älyttömästi olla täällä. Ja kun ahdistaa, syön. Voi luoja kun tunnen syvää itseinhoa ja itsetuhoisten ajatusten nousua. En halua elää näin, mutta en tiedä kestänkö tätä tuskaa. Haluaisin lähteä kotiin, mutta se ei ole niin helppoa. Pelkään, etten henkisesti jaksa olla täällä. Pelkään, että jossain vaiheessa romahdan. Tiedän, etten satuttaisi itseäni, koska lupasin poikaystävälleni etten tekisi niin, enkä voisi pettää lupaustani. Mutta en tiedä miten tulen jaksamaan täällä, vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja enemmän.. Pelkään masentuvani uudelleen.. En taida olla valmis tähän.. En tosiaan ole valmis.. Tahtoisin vaan maata sängyllä silmät kiinni ja unohtaa, että olen täällä..
Sekava teksti, olen pahoillani siitä.. Tulipahan avauduttua, avaudun taas myöhemmin varmasti lisää..
pandap<3
Haluaisin vastata sulle ihan kunnolla ja yritinkin äskettäin, mutta taitaa olla niin myöhä ettei aivot enää toimi. Halusin silti tulla kertomaan että oon lukenut ja ajatellut sua. Ihana kun sulla on ihana poikaystävä!! Aivan ihana, oon siitä onnellinen sun puolesta. Harmittaa kun tuo vaihtojuttu ei tunnu hyvältä. Ootko miettiny mitä teet sen kanssa? Joka tapauksessa tsemppiä tosi paljon sinne!☺️❤️ Tuu ihmeessä kirjotteleen lisää. Se auttaa, ainaki mua on auttanu. Toivottavasti suakin. (Kato nyt ku rupee heti juttu rönsyämään.) Mulla kirjottaminen on auttanu siihen että tunnistan omat tunteet paremmin ja osaan käsitellä niitä paremmin. Pääsen helpommin negatiivisista ja suoraan sanottuna paskoista jutuista yli. Ja saan täältä tsemppejä elämään. Mutta tosiaan. Voimia. Koko mun pienen sydämen voimalla.
Ihanaa kuulla susta pandap!! Mulla onkin ollu sua ikävä! Kiva kuulla et sulla on ihana poikaystävä. Harmi et vaihto ei ookkaan sun juttu. Toivottavasti löydät itelles sopivan ratkasun.
Lämpimin tsemppihalein Katsa <3
Salaatti ja Katsa, ootte ihania <3
Kirjotin eilen pitkän sepustuksen tänne, mutta netti katkes just sopivasti ni viestini katos taivaan tuuliin. Eilinen viesti olis ollut huomattavasti positiivisempi kuin mitä tää tänäpinen tulee olemaan. Nyt ei vaan pysty.
Mulla on ollut tänään ensimmäinen kokonaine vapaa-päivä, ettei ole ollut suunniteltu mitään. Tai no, koululla oli leffailta, mutta sinne ei kiinnostus riittänyt.
Oon huomannut ittessäni sen, että yritän koko ajan miellyttää ihmisiä, enkä ajattele omia tunteitani, tai että mistä pidän itse. Jos kaverit puhuvat että ovat menossa kahville, kävelylle, syömään tai ihan mitä vaan, koen että mun on _pakko_ mennä mukaan. Sillä jos en mene, kaveruus loppuu siihen. Nää tunteet tulee ala- ja yläaste ajoilta, jolloin olin koulukiusattu ja kaveripiiri oli todella epävakaa ja kaikki vain puhuivat paskaa toisistaan selän takana. Joten vieläkin koen, että jos en tee niinkuin muut haluavat, olen taas ilman kavereita. Tiedän, ettei se mene niin enää. Jos nyt kerran en kahville lähde, niin ei se kenenkään maailmaa kaada.. Paitsi minun, henkisesti...
Sama kuin totesin sunnuntaina, että läksin kahville vain sen takia kun muutkin menivät. Ja suunnittelen Slovakian hiihtoreissua, vain koska toisetkin ovat menossa. Kiinnostaako minua mennä laskettelemaan neljäksi päiväksi, kun tiedän, että fyysisesti polveni kykenevät laskettelemaan EHKÄ parina päivänä muutaman tunnin kerrallaan. Haluanko minä sitä, mitä minä oikeastaan haluan. Mitä minä haluan elämältäni, mitä minä haluan tehdä. Mitä minä haluan tässä maassa nähdä ja tehdä... En tiedä.
En tiedä mitään..
En tiedä kuka olen ja mitä haluan.
Äitini kysyi viikko takaperin miksen ole laittanut täältä kuvia facebookkiin, kun kaikilla muillakin kavereillani on.. En silloin osannut vastata, mutta nyt tiedän. En halua laittaa kuvia faceen, koska en ole vielä täysin varma, että kykenen olemaan täällä vaihdossa sen viisi kuukautta. Tai no, neljä tässä enää on jäljellä. En halua ilmoittaa muille että 'hei olen täällä' ja sitten parin viikon päästä 'hei en enää jaksanutkaan vaihtoa vaan masennuin ja tulin kotiin' En halua joutua selittelemään muille ihmisille, etten oikeasti enää jaksanutkaan. Että henkisesti en voi hyvin, että mun ei alunperinkään olisi pitänyt edes harkita lähtöä. Että oikeasti tämä vaihto-opiskelu ei ole minua varten.
Vaikka mä tän ajan selviäisinkin loppuun asti, niin selviäisinkö kunnialla? Pääsisinkö kaikki kurssit läpi, olisinko henkisesti hyvässä paikassa enkä täysin masentunut ja itsetuhoinen? Ei tässä taida olla enää kyse siitä, että mikä olisi hyväksi koulutuksen kannalta ja mikä olisi hyvä tulevaisuuden kannalta, kun jos en tätä henkisesti kestä niin ei ole mitään tulevaisuutta.
Pääni on sekaisin ja olo on todella paska.
Suunnittelin jo laittavani viestiä meidän koulun vaihto-vastaavalle, että mitä teen.. Mutta luulen, että odotan perjantaihin kun poikaystäväni tulee käymään tänne. Puhun hänen kanssaan asioista, ehkä se auttaa kun on oikeasti välittävä olkapää vierellä.
Kävin aamulla lenkillä, tuntu hyvälle. Sitten tuli iltapäivällä pahaolo henkisesti ja söin 2 pussillista karkkia ja pienen suklaalevyn. Ei hyvä....
Moi pandap.
Haluan ihan aluksi sanoa, että voin jossain määrin kuvitella, miltä susta tuntuu. Tämä siksi, että oon itse ollut (lyhyellä) vaihtoreissulla aika nuorena, ja se oli tosi rankka paikka. Valitin asiasta opelle, joka ei kuunnellut minua. Itkin perheelleni puhelimessa, ettei tästä tule mitään, mutta reissu oli sen verran lyhyenlainen, että sen jaksoi loppuun.
Olen itse myös ihminen, joka ei biletä yhtään. En pidä bileistä enkä halua niihin osallistua, aivan sama ketä siellä on. Reissulla puolestaan oli bileitä lähes joka yö.
Haluan ihan ensiksi halata sua ajatuksissani. Oot todella ollut vahva, kun jo kuukauden ajan oot jaksanut painaa eteenpäin ja kestänyt noita tunteita. Mun mielestä kuulostaa fiksulta odottaa poikaystävän tuloa ja puhua hänen kanssaan asiasta. Ei sun tietenkään tarvitse siellä maassa olla vaihtokauden loppuun, jos jaksamisesi ei parane ja tuska vain jatkuu. Ketään ei voi pakottaa sellaiseen, ja oma mielenterveys on tosiaan paljon tärkeämpi asia. Ainahan CV:ssäkin voi ilmoittaa, että oot ollu ulkomailla sen ja sen verran vaihdossa.
Asiasta kannattaa varmaan keskustella ja tarvittaessa myös vaihtovastaavan kanssa. Onko siellä sellaisia ihmisiä/kavereita, jotka eivät myöskään ole niitä himobilettäjiä? Olisi hienoa, jos pystyisit ajattelemaan myös itseäsi ja omia tarpeitasi, sillä niiden laiminlyöminen käy voimien ja mielenterveyden päälle. Ei ole oikein, että sun pitäisi tanssia muiden pillin mukaan. Sulla on tunteet, persoonallisuus ja mielipiteet, ja toisten pitäisi ymmärtää, että olet aivan yhtä arvokas ihminen kuin muutkin. Kiusattuna oleminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiin näistä asioista, mutta sellainen terve omana itsenään oleminen voi olla kavereidenkin mielestä aivan ok, eikä suinkaan työnnä heitä pois. Toki voi olla, että he eivät "ymmärrä", miksi et haluaisi bilettää tai vastaavaa - mutta oikeiden kavereiden kyllä tulisi hyväksyä se.
Miksi sinulla ei olisi tulevaisuutta, jos vaihto on sinulle vaikeaa? On toki paljon ammatteja, joissa ei tarvitse olla jatkuvasti ulkomailla. Myös ns. kotikansainvälisyys eli esimerkiksi ulkomaisten ihmisten kanssa toimiminen kotimaassa voidaan lukea meriitiksi työelämässä. On aivan inhimillistä, että tunnet noin, muistan itsekin sen epätoivon ja tuskan. Haluan toivottaa aivan mielettömästi tsemppiä sulle ja pitkiä halauksia. Oot vahvempi kuin uskotkaan. Mihin päätökseen tuletkin, toivon että mietit rauhassa ja teet itsesi näköisen päätöksen.
Tsemppiä ja jaksamista! ☺️❤️
Pandap<3 Voitko yrittää ihan pienestä aloittaa että tekisit itsellesi sopivia päätöksiä? Kuulostaa tutulta mullekin. Varsinki ennen tein aina niinkuin oletin että muut haluaa mun tekevän. Nykyään en enää ihan niin usein.
Mitä haluat? Mietippä vaikka joku ihan pieni juttu. Vaikkapa että haluat lukea jonkun tietyn kirjan, tai jotain muuta ihan tavallista. Aloita siitä. Sitten mieti lisää. Mitä haluat? Ei sun ole pakko nyt heti tietää mitä haluat. Mutta yritä vähän miettiä. Sen kautta saattaa helpommin selvitä myös se, kuka olet. Minä osaan kertoa susta vähän. Olet pandap täällä tukinetissä. Olet jo selvinnyt joistakin isoista vaikeuksista ja osannut tehdä oikeanlaisia ja hyviä päätöksiä. Olet ihanan kannustava ihminen. Jos nyt meneekin vähän huonommin, niin huomiselle voi olla auringon paistetta. Kyllä kaikki vielä selkiytyy. Joskus elämä on niin rankkaa, suossa rämpimistä. Sen jälkeen vähän vaikeampikin tie on helpompi kulkea kuin ennen. Koita jaksaa sen suon yli, niin vielä tulee helpompaa<3
Kyllä sulla on tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa, kävi miten kävi. Muistatko kun minä muutin asumaan yksin. Se oli mulle vähän samaa ku sulle tämä. Musta tuntui että pakko nyt on jaksaa ja jos en tätä jaksa ja tästä selviydy niin oon todella epäonnistunut eikä mulla enää koskaan ole mitään. Enhän mää siitä selvinnyt. Kuten varmaan muistat. Mutta tässä sitä ollaan ja mulla on jotain. Kaikesta ei voi selvitä. Varsinkin jos on vähänkin vaikeuksia, niin on hankalaa selvitä. Varmasti kaikille ihmisille on vaikeeta olla vaihdossa. Kellekään se ei ole ihan yksinkertaista. Jos on vielä taakkaa enemmän ku muilla, niin sillon se voi olla todella rankkaa. Ole armollinen itsellesi. Sää oot hyvä ja vahva! Oot ollu siellä jo kuukauden, se on jo tosi hyvin!!🙂👍
Hyvä että sun poikaystävä on tulossa käymään. Se on totta että on monesti helpompi ajatella ja ymmärtää omia ajatuksia jos on toinen vieressä peilaamassa sun ajatuksia.
Voimia☺️❤️
Pandap, mä oon sitä mieltä et jos susta tuntuu ettet jaksa enää olla siellä niin soita vastaavalle opelle ja neuvottele asioista. Siinä ei oo mitään vikaa jos ei vaan jaksa, mut älä jatka "vierailua" jos se tuntuu pahalta. Koska sulla on merkitystä ja tulevaisuus! Sä et saa tuntee masennusta etkä itsetuhoisuutta!
Voimia ja jaksamista sulle 🙂👍
Mä vastailen noihin teidän viesteihin myöhemmin, nyt on vaan pakko päästä purkamaan tunteita vähän...
Poikaystävä saapui siis perjantaina tänne ja kaikki oli ihanaa. Tää kaupunki alkoi heti tuntua paremmalle ja käytiin hirveästi kiertelemässä paikkoja ja kaikkea. Lopetin yhden vaikean kurssin kesken, koska tultiin siihen tulokseen, että siitä aiheutuu mulle liikaa stressiä. Kun sain kurssin otettua pois, helpotti ihan sikana. Oli tosi hyvä olla päivän-parin ajan. Tänään alkoi päivä huonosti, kun en ollut nukkunut kunnolla ja koin että kaikki menee päin persettä. Vaikka mitään ei oikeastaan ollut edes tapahtunut. Tuntu vaan stressiä siitä, suoriudunko kursseistä ja tykkääkö luokkakaverit musta, koska tänään oli bileet ja oltiin ajateltu mennä, mutta en sitten tiennyt huolisiko kukaan mua (ja poikaystävää) mukaan. Stressi siitä oli turhaa, koska tottakai nyt mukaan pääsee. Nää kaikki luokkatoverit on ihan hirveen mukavia, mä vaan en jaksa uskoa siihen, että joku oikeesti viihtyis mun seurassa... Ihmisten miellyttämisen tarpeeni on ihan järkyttävä..
Noh, eipä sinne bileisiin koskaan sitten päästy, koska mun aamusta asti jatkunut paska fiilis alkoi muuttua masennusmaisemmaksi (onko toi ees sana..) ja aloin olla todella surullinen ja mielialat vaihteli, sekä sitten olin hiukan ilkeä. Saatiin poikaystävän kanssa riitaa aikaiseksi, keskusteltiin sitten joku neljä tuntia, jonka jälkeen ei oikein enää huvittanut lähteä mihinkään..
Tuntuu vaan niin voimattomalta, ja tuntuu jotenkin että kaikki tekeminen vaatii ihan hirveää ponnistelua. Kun mitään suurta ongelmaa, estettä tai rasitusta ei ole.. Ainoastaan kaikki se, mitä kannan pääni sisällä. Se on suuri ongelma. Tahtoisin niin kovasti päästä terapiaan, tahtoisin jonkun jolle voisin puhua ilman, että toisin kauheaa rasitusta harteille. Ettei tarvitsisi huolehtia minusta, mutta voisin silti puhua kaiken mikä mieltäni painaa. Jonkun, joka pystyisi antamaan järkeviä vinkkejä, miten pääsen sisäisestä pahasta olostani eroon. Ja että miksi se tuli takaisin, mun oli niin hyvä olla alkuvuodesta. Mä olin onnellinen ja kaikki sujui, miksi nyt taas alkaa olla niin paha olla. Niin voimaton. En tahdo tätä. Tahdon olla onnellinen, tahdon olla murehtimatta kaikkea huonoa. Tahdon voida hymyillä aidosti, koska rakastan elämää.
En tahtoisi satuttaa poikaystävääni, mutta en voi teeskennellä olevani kunnossa. En ole kunnossa. Hän uskoo minun pärjäävän tällä, ja on luvannut tukea päätöstäni, tulen sitten kotiin tai jään tänne. Tiedän hänen tarkoittavan sitä, se auttaa että on joku jonka tietää tukevan.
Olen vain hieman katkera, koska hän on ainut tukiverkkoni mitä mulla on, ei mulla ole muita. Ei mulla ole läheisiä ystäviä, ei oikeastaan ees läheisiä kavereita kelle puhua. Oon yksin. Tapasin kesällä tosi paljon uusia ihmisiä, mutta kun läksin tänne, ei kenestäkään kerinnyt tulla kovin läheinen. Oisin kaivannut uusia ihmisiä elämääni. Ihmisiä, jotka ei tuomitsis menneisyyden perusteella, jotka antais mun olla minä ihan vapaasti. Koska kaikki uudet ihmiset, joita kesällä tapasin, olivat tosi mukavia ja tykkäsivät musta ihan aidosti.
Mun on myös tehnyt mieleni satuttaa itseäni, ihan kunnolla. En satuta, koska lupasin etten tekisi niin. Se vaan.. On käynyt enemmän hankalaksi koko ajan.. Ahdistaa ja sattuu niin sikana. Nyt kun poikaystävä on täällä niin en onneksi kehtaa myöskään syödä tunteisiini. Säästyy herkut kaapissa, ainakin ensi viikon loppuun asti, kun hän lähtee.. Yritän olla ahmimatta mitään. Yritän käyttäytyä ja pysyä terveellä tiellä. Ei satuttamista, ei ahmimista eikä kuoleman ajatuksia. Yritän kaikkeni. Yritän oikeasti.
Mun täytyy pistää sille opettajalle viesti, en vaan oikeen tiedä mitä sanon..
Miten sulla menee pandap?☺️❤️ Koita selvitä ehjin nahoin sieltä. Ei se ole epäonnistumista jos tulet aiemmin kotiin. Ajattele kaikkein tärkeintä asiaa, sun omaa hyvinvointia. Oot meille tärkeä ja me halutaan että voit hyvin<3
Hei..
Hävettävästi siitä on kuukausia kun olen viimeksi kirjoitellut...
Oon nyt Suomessa joululomalla ja 1,5viikon päästä lähdössä takaisin vielä kuukaudeksi vaihtoon. Oon tehnyt paljon virheitä tässä parin kuukauden aikana... Suurin on se, etten oikeasti myöntänyt että en oo kunnossa.
Mun viesteillä mitä tänne aikaisemmin kirjoitin, taisin hakea vain kommenttia ja hyväksyntää sille, että kyllä mä itekkin jaksan. Uskottelin itselle niin, kyllä mä jo puoli vuotta pärjäsinkin ilman terapiaa ja kaikkea, kyllä mä oon jo ihan tarpeeksi kunnossa, että pidän huolta itsestäni.. Olin väärässä.
Löysin taas itseni istumasta vessan lattialta miettimässä, etten jaksa enää. Ettei mulla ole enää paikkaa tässä maailmassa, ettei mikään enää tunnu miltään ja kukaan ei välitä. Maalasin tän kaiken päässäni sillä, että on vain ikävä poikaystävää. Kun palasin viikko sitten Suomeen, tajusin, että oon huijannut itseäni...
Totuus on se, että oon masentunut, taas...
Se on ollut älyttömän pitkä ja raskas prosessi taas myöntää, ettei pärjääkkään itse.. Että on oikeesti taas tässä jamassa.
Tiedän pääseväni sen ylitse, enkä yritä enää huijata itseäni. Ei se auta. Tarvitsen apua, ja se on totuus. Apua aion myös hankkia.
Maanantaina laitan tekstarin vanhalle terapeutilleni, jos pääsisin pikaisesti vielä viikon aikana vastaanotolle ja kunnolla terapiaan kun palaan Suomeen. Mun on pakko käydä kaikki mun asiani kunnolla lävitse ja saada kaikki vihdoinkin käsiteltyä.
Tämä kirjoitus, on häpeällinen, mutta tarpeellinen tunnustus. Poikaystävän mielestä mun olis hyvä kirjoittaa tänne, taisi hän olla taas kerran oikeassa.
Aion hankkia apua, aion olla taas kunnossa.
Loistavaa että oot päättäny hakee apua ongelmiisi!! Oon ylpee susta! Ja tuen sua 100%
Tsemppihalein Katsa
Voi rakas pandap☺️❤️ kaikkihan me tehdään virheitä ja joskus asioita on vaikea myöntää itselleen. Se on ymmärrettävää. Se tässä on upeaa että oon nyt sen myöntänyt ja nyt voit toimia niinkuin tarve vaatii. Siitä sun pitää olla ylpeä! Ei siinä mitään että välillä menee aikaa ettei kirjota. Kakillahan se menee niin. Oot ihana ihminen, muista se. Ja kyllä sää vielä nouset, kuten itsekin sanoit.
Halaus salaatilta☺️❤️
Kiitos ihanat <3 laitoin terapeutille äsken tekstarin, en uskaltanut soittaa..
Hyvä pandap!<3 toivotaan että saat sen ajan.
Tsemppiä ☺️❤️
Pandap, se oli todella rohkeasti tehty! Tosi hienoa. Tsemppiä ja halauksia, sä nouset kyllä jaloillesi ja sun päivä koittaa vielä! 🙂🌻