Viime vuonna loppukesästä hankkiuduin terapiaan ja kirjottelin tännekin Rikkinäiset-ryhmään. Oon tullut pitkän matkaa masennuksen kourista ja itseinhosta ja itsetuhoisuudesta eteenpäin. En sanois, että oon parantunut kokonaan, mutta oon paremmassa paikassa kun vuosi sitten. Vuoden vaihteen jälkeen erosin silloisesta poikaystävästä, joka oli yksi parhaimpia päätöksiä mun elämässä. Hän tuntui todella paljon taakalta, eikä tehnyt mua ollenkaan onnelliseksi, vaikka niin luulinkin. Mun henkinen pahaolo, oli tappanut kaikki tunteet häntä kohtaan.
Keväällä tunsin itseni onnelliseksi, ja kaikki oli sillä hetkellä hyvin. Olin lähdössä vaihtoon syksyllä ja viihdyin yksikseni, vapaa-aikaa oli yhtäkkiä todella paljon, kun ei tarvinnut murehtia toisesta ihmisestä ja hänen tarpeistaan.
Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni, joka on valehtelematta maailman ihanin ja huomaavaisin ihminen. En ikinä ole tuntenut oloani niin hyväksytyksi toisen ihmisen puolesta, hän ei tuominnut minua tai historiaani. Hän tietää lähes kaiken menneisyydestäni, ja hyväksyy minut vikoineni. Rakastan häntä aidosti ja tiedän, että hän on aina tukenani. Ja minä hänen tukenaan. Pystyn kuvittelemaan tulevaisuutemme vuosikymmenien taakse, vaikka se nyt ei ihan ajankohtaista olekaan.
Se vaan on hyvä pitää mielessä, sillä minä olen tällä hetkellä vaihto-opiskelemassa tuhansien kilometrien päässä, keski-euroopassa. Luottamus tässä hetkessä on tärkeintä, ja sitä löytyy. En murehdi parisuhdettani täällä ollessani, tiedän sen kestävän. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta minä ja minun henkinen puoleni, olemme kuolemassa. Olen ollut täällä kaksi viikkoa, ja ei ole hetkeä kun en toivoisi olevani kotona. Olen täysin onneton, kaupunki jossa olen, ei ole kovin suuri ja tuntuu hyvin kodikkaalta. Se vaan ei ole minun kotini, minulla ei ole täällä mitään.
Vaihto-opiskelun tarkoituksena on kuulemma matkustella ja nähdä maailmaa, tutustua vieraisiin kulttuureihin ja bilettää. Herranjestas täällä juodaan koko ajan. Hyvä muille, huono minulle, minä en halua bilettää. Mua ahdistaa ihan älyttömästi olla täällä. Ja kun ahdistaa, syön. Voi luoja kun tunnen syvää itseinhoa ja itsetuhoisten ajatusten nousua. En halua elää näin, mutta en tiedä kestänkö tätä tuskaa. Haluaisin lähteä kotiin, mutta se ei ole niin helppoa. Pelkään, etten henkisesti jaksa olla täällä. Pelkään, että jossain vaiheessa romahdan. Tiedän, etten satuttaisi itseäni, koska lupasin poikaystävälleni etten tekisi niin, enkä voisi pettää lupaustani. Mutta en tiedä miten tulen jaksamaan täällä, vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja enemmän.. Pelkään masentuvani uudelleen.. En taida olla valmis tähän.. En tosiaan ole valmis.. Tahtoisin vaan maata sängyllä silmät kiinni ja unohtaa, että olen täällä..
Sekava teksti, olen pahoillani siitä.. Tulipahan avauduttua, avaudun taas myöhemmin varmasti lisää..
Pandap,
Hienoa kun olet välttynyt painajaisilta, mutta tuo väsymys on varmasti raskasta. Onko sulla monta "aamua" vielä vaihtoa jäljellä? Poikaystäväsi onneksi tulee jo pian käymään, jos muistan oikein, ja sitten on enää pari viikkoa jäljellä. Oot taistellut todella hienosti eteenpäin ja pääset jo muutamassa viikossa kotiin. Pystytkö mitenkään järjestämään itsellesi sellaista aikaa, että voisit rauhoittua opiskelupaineista ainakin tilapäisesti? Stressin lievittäminen voi monesti auttaa nukkumaan. Surullinen ja masentunut mielialakin voisi helpottaa levon myötä.
Kovasti tsemppiä, jaksamista ja halauksia! Sä selviät kyllä ☺️❤️
Villikettu, kiitos ☺️❤️ Poikaystävä on tosiaan tulossa perjantaina, joten silloin pitäisi helpottaa. Perjantaina on myös koulun tanssiaiset, jotka on koulun "suurin" tapahtuma ja kaikki ovat menossa. Itseäkin hiukan houkuttaisi mennä, ja poikaystäväkin oli suostuvainen jos sinne haluan varmasti mennä. Tällä hetkellä, ei kiinnosta tanssiaiset ollenkaa, tiedän vain kaikkien kyselevän ensi viikolla miksi en ollut paikalla. Haluan vaan olla rauhassa ja viettää aikaa poikaystäväni kanssa, ehkä menemme, ehkä emme, en halua stressata asiaa. Silloin ehkä saisin sitä kaivattua rentoutumisaikaa kun hän on täällä 🙂
Sain edellisyönä nukuttua hyvin ja eilinen päivä meni pilven päällä kun energiaa vaan yksinkertaisesti riitti, luin kokeisiin ja kirjoitin esseen ja menin hyvillä mielin 10 sänkyyn. Olin älyttömän väsynyt, mutta uni ei silti tullut. Valvoin n. 3 tuntia kunnes nukahdin. Aamulla oli herätys aikaisin, koska mulla oli lääkäriaika varattuna. Oon ollu viimeiset kaksi kuukautta flunssa/kuume/nuha/ystä-kierteessä, joka nyt huipentui korvatulehdukseen viime viikolla ja lakkasin kuulemasta vasemmalla korvallani. Voin jo paremmin, joten peruutin aamulla lääkärikäynnin.
Tänään en ole saanut aikaiseksi mitään, liian vähän unta ja illalla pitäisi mennä koululla käymään pariksi tunniksi. Huomenna ja torstaina on koe, äh, ei kiinnostaisi oikein. Kaipa se tästä. Odotan vain viikonloppua innolla!
Helmikuun puolessa välissä tosiaan palailen koti-Suomeen (enkä ikinä enää lähde) lopullisesti.
Voimia sulle pandap!! Sä oot ollu uskomattoman ahkera ja vahva! Toivottavasti saat levättyä ja nukuttua viikonloppuna paljon ja saat sillon iloo myös poikaystävän visiitistä! Sen jälkeen enää loppurutistus ja sit pääset kotiin turvaan!
Voimia ja jaksamista sinne 🌻🙂🌻
Pandap,
Tanssiaiset ei varmasti ole mikään velvoite, tehkää siten miltä tuntuu! Rentoutuminen on varmaan paikallaan. On kyllä todella hienoa että voit tavata poikaystävääsi ja sitten ei olekaan kuin parisen viikkoa jäljellä. Onko kuulosi millä tolalla, jos peruutit lääkärikäynnin? Toivon sulle pikaista paranemista. Välillä on ihan asiallista olla tekemättä mitään.
Tsemppiä ☺️❤️
Poikaystävän vierailu oli mahtava, siihen asti kun hän eilen lähti...
En sannut yöllä unta, joten nukuin yhteensä n. 4 tuntia. Aamulla oli tärkeä koe, ja mokasin siinä pahasti, en usko että pääsen läpi. Tunnen olevani niin iso luuseri ettei toista ole, sen takia hävitin 20 pistettä kokeessa... Vastaus olisi ollut täysin looginen, mutta minä en vain osaa olla looginen, kun täytyy olla niin älyttömän tyhmä ettei osaa edes ajatella!!!
Sain poikaystävänkin suuttumaan tänään päivällä, en nyt varsinaisesti yrittänyt piilotella munkin syömistä, mutta en nyt asiasta heti maininnut kun hän kysyi mitä aion tänään kahvin kanssa syödä... Ei siis muuten olisi niin iso juttu, mutta kun herkkujen kanssa mulla pakkaa aina mennä överiksi. En syö yhtä patukkaa vaan 7 kerralla.. Oksentelua en ole täällä ollessa harrastanut ollenkaan, ja ruokanikin olen syönyt suht normaalisti, etten ole jättänyt väliin tarkoituksella. Ehkä aterian siellä täällä, mutta en ole päivien paastoja enää tehnyt.
Tuntuu että kaikki kaatuu nyt niskaan, olisi helpompaa vain kun ei olisi olemassa. Tuntuu, että kun yhdestä ongelmasta pääsee eroon, tulee 10 samantien tilalle... Miksi kaikki on niin vaikea.. Miksi.. Miksi... En jaksa, oon henkisesti ihan loppu... Haluan vaan et kaikki olisi ok
En pysty. En jaksa. Mitä jos en jaksakkaan... Jos kaikki vain jäis tähän
Sattuu liikaa
<3 halaus <3
Salaatti <3
Viikon päästä pakkaan laukkuni ja lähden täältä maasta, enkä enää palaa tänne elämään elämääni. Pääsen kotiin (=poikaystävän luokse) ja olen tehnyt päätöksen.
Kun palaan Suomeen, aion ekalla viikolla soittaa terapeutilleni, ja toivoa että hänellä on vapaita aikoja pian. Olen alkanut haaveilla väkivaltaisista teoista ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua menneisyydessä satuttaneet. Kuten esimerkiksi entisen koulukiusaajani lyömistä, se vain ilmestyy välillä mieleeni... En ole väkivaltainen ihminen, enkä koskaan voisi sitä toteuttaa, mutta ajatus saa adrenaliinin virtaamaan ja tunteet kuohumaan. Alkoholi on myös alkanut maistua tissuttelu mielessä enemmän..
Tiedän, ettei tämä ole minä ja minun käytökseni. Tämä on sitä masennusta ja miten se alkaa ilmetä kun pahenee. Tiedän, että tarvitsen terapiaa ja pian. Tarvitsen myös pesäeron isästäni.
Asun helmikuun poikaystävälläni ja sitten muutamme yhteen. Olen päättänyt, että nyt kevään aikana aion kertoa väkivaltaiselle (henkisesti minua ja muuta perhettä kohtaan. Ennen myös fyysistä äitiä kohtaan) kusipäiselle, narsistiselle isälleni, etten halua enää tavata häntä. En halua olla häneen missään tekemisissä, ja että hän on syy miksi haluan tappaa itseni ja olen masentunut.
Yhdessä vaiheessa mietin jo, miten tappaisin itseni jos olisin tehnyt sen täällä vaihdossa ollessa. En halua tehdä sitä, enkä aio. En täällä, enkä Suomessa. Tarvitsen vain apua, ja pian. PIAN.
Yksi asia on hankalaa, en tiedä miten asia pitäisi isälleni kertoa.. Mennä käymään porukoilla ja istua kahvipöydässä ja pamauttaa asia esille.. Miten omalle "isälle" (maailman kamalin ihminen) kerrotaan ettei halua enää nähdä häntä? Miten se on mahdollista? Ilman että itse kärsii tilanteessa...
Toivon sulle pandap valtavasti voimia ja jaksamista <3 Sä oot fiksu ja selviät kyllä! ☺️❤️
Pandap,
Voi vitsi, enää vajaa viikko jäljellä! Todella hyvin oot jaksanut taistella ja kohta pääset kotiin poikaystäväsi luokse, ja tuo vaihtojuttu on ohitse. Hienoa että otat yhteyttä terapeuttiisi, ja tuo on ihan totta että masennus voi vaikuttaa tunteisiin ja mielessä voi käydä monenlaista. On aivan oikein, ettet aio tehdä itsellesi pahaa vaan aiot ottaa yhteyttä terapeuttiin. Kyllä se siitä vielä lähtee 🙂
Kovasti tsemppiä vielä näihin päiviin, kohta pääset kotiin! ☺️❤️
Pandap<3 Sulla on rankkoja asioita elämässä nyt. Mutta selviät niistä ihan varmasti!! Miten sulla menee?
Hei... Anteeksi etten oo kirjottanu mitään... Oon palannu Suomeen ja asiat sujuu. Henkinen jaksaminen on aika lopussa.. Kirjottelen tänne paremmin kun jakselen, ja kun pääsen koneelle missä on netti... Soitin teraspeutille, ja pääsen keskiviikkona sinne. Onneksi. Se varmasti auttaa paljon... Ootte ihania<3
Sinä oot ihana<3 voimahali ja kirjottele sitte ku jaksat ja haluat.
Pandap,
Aivan mahtavaa. Sä selvitit tiesi kaiken sen lävitse ja kuten Salaatti sanoi, oot ihana, ja myös valtavan rohkea. Kirjoita ihan omaan tahtiisi ja sen mukaan, miltä tuntuu. Kyllä se tästä vielä muuttuu paremmaksi. Halauksia ☺️❤️
Heii, oon nyt ollut 3 viikkoa Suomessa ja ajattelin kirjoitella taas tänne. Oon monesti ottanut läppärin käteen ja meinannut kirjoittaa, mutta en ole pystynyt. Kerron nyt hiukan mitä on tapahtunut.
Palasin 3 viikkoa sitten maanantaina Suomeen ja samantien aloimme poikaystävän kanssa pakkaamaan laukkuja, sillä muutimme heti seuraavan viikonlopun aikana. Suhteemme on ollut etäisempi, sillä vaihto rasitti meitä molempia todella paljon, eikä minun masentumiseni tilannetta oikein auttanut. Vierailin Suomessa jouluna parin viikon ajan, ja se oli aika stressaavaa ja tuskallista aikaa kun koko ajan laski tunteja milloin joudun taas lähtemään. Nyt paluuni jälkeen tilanne oli eri, sillä en ollut enää menossa mihinkään. Välillemme tuli tietynlainen rentous, sillä nyt yhteistä aikaa riittää, ja paljon. Musta tuntuu tosi hyvältä olla yhteisessä kodissamme, ja olemme lähentyneet todella paljon. Ollaan molemmat selkeästi onnellisempia, mikä tuntuu ihan uskomattoman hyvältä.
Soitin terapeutille ja kävinkin siellä viime viikolla ja olen ensi viikolla menossa taas. Olen rikki. Olen puhki. Olen masentunut. Terapeutin kanssa keskusteltiin mun vaihdosta, ja hän totesi koko reissun olevan mulle yksi iso stressiä aiheuttava trauma-kokemus. Sana trauma hätkähdytti hieman, mutta se kyllä pitää ihan paikkansa. En lähtisi uudestaan vaihtoon, en nauttinut siitä ja oikeastaan toivoisin vain voivani unohtaa koko ajan mitä siellä vietin. Opin kuitenkin tärkeitä oppitunteja ja kokemuksia myös vaihdossa, ja ehkä aika kultaa muistot ja vaihdon miettiminen ei ehkä saakkaan minua raiteiltani.. Aika sen näyttää.
Nyt kun annoin itselleni hieman vapaata työharjoittelupaikan suhteen, se stressi siitä on kasvanut entistä suuremmaksi. Minulla on koulunu suhteen vielä opinnäytetyö ja työharjoittelu suorittamatta, jonka jälkeen voisin valmistua. Suunniteltu valmistumispäivä on joulukuussa. Noh, minullahan ei ole työharjoittelupaikkaa, eikä opinnäytetyön aihetta. Tällä hetkellä siis istun kotona tyhjänpanttina ja lähettelen hakemuksia. En tiedä mitä tehdä, koen vain lamaannuttavaa stressiä koko ajan, ja ihan kaikesta.
Olen ensimmäistä kertaa nyt muuttanut pois kotoa, ja yrittänyt itsenäistyä. Vanhempani yrittävät holhota, en ymmärrä mistä tuo johtuu, mutta ne yrittävät antaa mulle koko ajan rahaa. Se ahdistaa, sillä tahtoisin pärjätä omillani. Isäni on aina antanut nuorena minulle rahaa kun on yrittänyt sovitella huonoa käytöstään. Tunnen huonoa omaatuntoa jos otan heitlä rahaa, eikä poikaystäväkään pidä rahan ottamisesta heiltä. Ymmärrän hänen näkökantansa täysin. Halutaan pärjätä, ja siis pärjätäänkin omillamme, ei meillä ole rahallisia vaikeuksia.
Musta tuntuu koko ajan kaiken vain stressaavan, kun kämppä ei ole valmis, työharjoittelupaikkaa ei ole, opinnäytetyöaihetta ei ole. Kaikki on ikäänkuin kesken, ja minä olen kaikesta vastuussa... En jaksa kantaa sitä taakkaa, olen jotenkin lamaantunut. En tiedä mitä tehdä tai mistä aloittaa..