Mitkä sitten ovat tälläisen masennuksen oireet, josta tässä viestiketjussa puhutaan?

Masennuksen oireet ovat moninaisia ja yksilöllisiä, ihminen voi oireilla sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yleisimpiä oireita ovat mm. mielialan lasku, saamattomuus, unihäiriöt, keskittymisvaikeudet, ja itsetunto sekä itseluottamus saattavat joskus olla koetuksella. Ihmiset ovat erilaisia ja sitä kautta myös oireet saattavat olla hyvinkin erilaisia. Tärkeintä masennuksessa on oireiden tunnistaminen ja avun hakeminen.

Annika N kirjoitti 12.05.2004 klo 17:17:

Masennuksen oireet ovat moninaisia ja yksilöllisiä, ihminen voi oireilla sekä fyysisesti että psyykkisesti. Yleisimpiä oireita ovat mm. mielialan lasku, saamattomuus, unihäiriöt, keskittymisvaikeudet, ja itsetunto sekä itseluottamus saattavat joskus olla koetuksella. Ihmiset ovat erilaisia ja sitä kautta myös oireet saattavat olla hyvinkin erilaisia. Tärkeintä masennuksessa on oireiden tunnistaminen ja avun hakeminen.

Kysyinkin juuri siksi, että oon epäillyt jo pitkään, että saattaisin kärsiä masennukseta. Mistään ei tunnu tulevan yhtään mitään, mikään ei kiinnosta, tekisi mieleni vaan nukkua, ja kuitenkin, jos nukun, siitäkään ei tule yhtään mitään.

Töissä on vaikea keskittyä mihinkään, pinna on kireellä kuin viulunkieli. Koti on järkyttävässä kunnossa kun en kertakaikkiaan jaksa aloittaa tekemään mitään. Makaan vaan sohvalla ja katselen telkkua lasittunein silmin.

Aika sellanen tyhjentävä sana mun ololle ois "tyhjä". En tiedä mistä on lähtöisin. Todennäköiseti siitä, kun mieheni lähti rauhanturvaajaksi 1,5 vuotta sitten. En ollut koskaan ollut yksin, ja yhtäkkiä huomasinkin asuvani yksin. Se oli pirun kova paikka. Muutenkin vuosi oli rankka, ja jo silloin ajattelin, että oiskohan kyse masennuksesta.

noh, en tiedä vieläkään onko tämä masennusta. lasketaanko tätä siksi. Ja siksi en olekkaan uskaltanut mistään kysyä asiasta, kun ajattelin, että mulle nauretaan vain päinnaamaa ja haukutaan vaan laiskaksi...

Miekö vähän luin tuosta masennuksesta netistä, niin siellä oli sellane ku hetkellinen masennus. Ja joku lääkäri sano, että se pitäsi hoitaa vaan itseään niskasta kiinni ottamalla ja mennä vaikka ulos.
Millo se sitten muuttuu semmoseksi se masennus, että pitää muuta tehdä kuin ulkoilla? Ku ei jaksa ottaa itteään kiinni ja viedä itteään ulos, niinkö? Vaikka mie kyllä pääsääntöisesti olen melkein aina ulkona, olen silti lääkärin mukaan masennuslääkkeen tarpeessa. Jotenkin väärin vissiin itteeni ulkoilutan. Ulkoiletteko te muut masentuneet kanssa väärin? Vai ettekö ulkoile ollenkaan.

Täälläki mie oon jo tutustunut moneen nuoreen jotka ovat olleet masentuneita vuosikausia. Silti jossain sanotaan, että masennus hoitamatta voi johtaa kuolemaan. Voi siis olla hengissä masentuneena vuosikausia jos on hoidossa? Vaikka ei paranekaan. Tekeekö sitä vaan hijasta masennuskuolemaa lääkärin ja terapian valvonnassa.
Kannattaako sitä masennusta sitten hoitaakaan? Sama kai tuo kuoleeko onnellisena vai masentuneena.

Ja miksi vaikka mun pitää syödä masennuslääkettä, kun mie omasta mielestäni vaan suren äidin kuolemaa? Onko suru ja masennus sitten sama asia? Suruunkin sitten voi kuolla?

Masennusta tulee aina hoitaa. Maanvaiva mietti ulkoilua ja muita kotikonsteja. Tavallisesta alavireisyydestä voi omin voimin selvitä, mutta masennukseen tarvitaan useimmiten hoitoa ja ammatti-ihmisen apua. Aina ei itseään niskasta ottaminen ja ulkoilu auta, mutta toki nekin ovat hyviä keinoja.

JM82,kannattaa rohkeasti hakea apua jos tunnistat itsessäsi masennuksen oireita. Ilman ulkopuolisen apua tilanne saattaa vain pahentua. Tunnistatko syitä, mistä masennuksesi voisi johtua? Voisit ainakin jonkun kanssa lähteä keskustelemaan yksinäisyydestäsi ja jaksamisesta. Se voisi jo helpottaa oloa ja antaa osviittaa miten vakavasta masennuksesta on kyse ja millaista apua se vaatisi. Voimia sinulle.

Mitä meille masentuneille tapahtuu , kun olemme isoja. Tekeekö yhteiskunta meillä yhtään mitään? Ns. normaali-ihmisiäkin on työttömänä. Jos joutuu näin nuorena jäämään masennuksen takia sairaslomalle, niin miten ne kadonneet vuodet selittää työnhaussa? Mitä sanoo, kun kysytään, että missä olet ollut pari vuotta. Sairaslomalla masennuksen takia?
Mulla tietenkin on vähän helpompaa, kun olen tehnyt kaksi tekosyytä. Mutta muuten mun pitäisi vastata, että masentuneena paransin maailmaa.
Mitäs te muut aiotte sanoa?

Annikalta kysyisin. Surussa on eri vaiheita, jotka kaikki tulisi käydä läpi, että selviytyisi. Onko masennuksessa samoin. Onko olemassa joku lista masennuksen vaiheista? Ja miten itseään eri vaiheissa hoitaisi. Ulkoilu vissiin ensin. Entä sitten, kun on tullut sisätiloihin. Ja milloin viimeistään pitäisi mennä lääkäriin? Ja mikä on se aika suurin piirtein, koska vakavasta masennuksesta olettaisi selviävän?

Hyvät viikonloput sulle ja muillekin.

Maanvaiva, ihmettelit pitkäaikaisen masennuksen hoitoa. Minä olen ollut masentunut todennäköisesti kolmivuotiaasta saakka. Kävin tutkimuksissakin moneen otteeseen, mutta teeskentelin tervettä ja onnellista ja piirsin kukkia ja hymynaamoja, koska olin jo silloin oppinut sen, että paha olo pitää kätkeä. 16-vuotiaasta saakka olen ollut hoidossa.

Pitkään on tuntunut siltä, ettei tunnelin päässä ole valoa näkyvissä, ja silloinkin kun niin on ollut, olen uskotellut itselleni, että vastaantulevan junan etulamppuhan se siellä. Vasta nyt uskallan myöntää, että saatan toipuakin tästä vielä joskus - tai että olen parhaillanikin toipumassa hyvää vauhtia. Nykyisten tehokkuutta korostavien kriteerien mukaan hoitoni ei varmaankaan ole ollut kovinkaan kannattava investointi yhteiskunnan kannalta, koska olen sairastanut niin kauan ja toipumiseni on ollut epävarmaa ja hidasta. Itse kuitenkin pyrin pois siitä ajattelusta ja olen iloinen niistä tuloksista, joita olen saavuttanut. Voihan olla, ettei terapialla aina saada ihmistä täysin terveeksi, mutta silloinkin se saattaa esimerkiksi auttaa tulemaan toimeen sairauden kanssa ja laittamaan asioita uuteen tärkeysjärjestykseen - mahdollistaa elämän jatkumisen.

Ulkoilusta ja muusta itsehoidosta: Vaikean masennuksen aikana kehotukset "lähteä reippailemaan ulkoilmaan" tai "hankkia kiva harrastus" tuntuvat hirveiltä herjoilta, suorastaan kunnialoukkauksilta. Silloin ei kerta kaikkiaan jaksa ajatella sellaista, kun päivästä toiseen selviäminen on jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Jossakin vaiheessa toipumista herää kuitenkin oma halu ja kiinnostus huolenpitoon itsestä ja asioihin, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin liikunta tai muut aktiviteetit toimivat oivana itsehoitometodina ammattiavun rinnalla. Näin olen ainakin itse kokenut. 🙂

Maanvaiva, minusta tuntuu, että "mehtäläisyys" on sinulle elintärkeä selviytymiskeino. On hienoa, että sinulla on sellainen! Miltä sinusta tuntuu metsässä? Tunnetko yhteyttä luontoon, antaako se tilaa ajatuksille ja tunteille tulla, vai auttaako se irtautumaan hetkeksi tuskasta ja ahdistuksesta?

Mukavia mehtäreissuja toivotellen 😉

-Olento-

aavaton kirjoitti 14.05.2004 klo 11:11:

Mitä meille masentuneille tapahtuu , kun olemme isoja. Tekeekö yhteiskunta meillä yhtään mitään? Ns. normaali-ihmisiäkin on työttömänä. Jos joutuu näin nuorena jäämään masennuksen takia sairaslomalle, niin miten ne kadonneet vuodet selittää työnhaussa? Mitä sanoo, kun kysytään, että missä olet ollut pari vuotta. Sairaslomalla masennuksen takia?
Mulla tietenkin on vähän helpompaa, kun olen tehnyt kaksi tekosyytä. Mutta muuten mun pitäisi vastata, että masentuneena paransin maailmaa.
Mitäs te muut aiotte sanoa?

Pelottava asia, jota olen itsekin miettinyt paljon. Olen jo 23-vuotias, minulla ei ole ammattia enkä ole tehnyt päivääkään töitä (en edes kesätöitä). Kuinka minunlaiseni voisi koskaan saadakaan töitä? Lisäksi olen yltiörehellinen, joten en voisi valehdellakaan työmarkkinoilla "kadotetuista vuosistani". Todennäköisesti kysyttäessä vastaisin ympäripyöreästi, että minulla oli hyvin vaikeaa nuoruusvuosinani, mutta olen aikuistumisen myötä toipunut ongelmistani. 😟

Työelämä on kuitenkin nykyisin terveillekin ihmisille ankara, joten pelkään todella sitä, että tulen ikuisesti jäämään sen maailman ulkopuolelle. Jonkin verran on varmaan hyötyä, jos opiskeluaikanaan pääsee hyviin harjoittelupaikkoihin ja saa ehkä sitä kautta solmittua suhteitakin. Taitavat tosin harjoittelupaikatkin olla kiven alla niille, joilla ei ole tarjota työtodistuksia näytille.

-Olento-

Masennuksessa ei varsinaisesti ole samanlaisia vaiheita kuin surun työstämisessä. Masennuksessa ensiarvoisen tärkeää on, että lähtee ensin hakemaan apua. Kun prosessi on edennyt ja tuntee saaneensa hieman voimia takaisin, voi yrittää vaikka sitä ulkoilua, josta täällä on omahoitona puhuttu.

Aikaa selviytymiselle on vaikea sanoa, se on niin yksilöllistä. Terapia ja lääkehoito voivat olla pitkiäkin. Masennuksesta selviytyminen vie oman aikansa riippuen vakavuudesta ja siitä miten nopeasti saa apua. Taistelu masennusta vastaan voi olla todella pitkä, mutta se on voitettavissa.

Kiitos samoin, hyvää viikonloppua kaikille 🙂🌻.

Mettä saa minut tuntemaan ukin läsnäolon. Eniten mie kuolleista ihmisistä kaipaa ukkia. Kun mie olen mettässä niin ukki tulee mulle sanomaan miten pitää olla. Hiljaa kuiskaa sen mulle puiden huminalla. Mie kyselen siltä kaikkee tai kerron miten menee.Missään muualla kuin mettässä sitä en voi tehdä.
Joskus, kun keitän laavulla teetä, niin nuotion räiskyessä tunnen isän, äidin ja mummonkin olevan läsnä. En mie niille mitään kerro. Olen aivan hiljaa, että he eivät häviäisi. Voi melkein haistaa niiden olemmassaolon.
Vaikka nuotio sammuu niin ne tuntuu olevan läsnä.
Jumalan tuntee mettässä kaikkein parhaiten. Vain siellä voi Hänellä kaiken huutaa. Tosi rumilla sanoillakin.

Mie rakastan mun uutta kotia ja kaikkia uusia ihmisiä. Silti mie haluan usein olla mettässä. En mie kelleen puhu mun puistani. Netissä vaan. Mua alettaisiin vaan haukkuu mettähihhuliksi.
Mie olen just nyt taimitarhalla työharjoittelussa. Laitan siemenistä kasvamaan uutta mettää. Jokaista siementä käsittelen kuin se olisi joku uusi alku jollekin. Ja mie tiijän , että mun tulevaisuus ja ammatti on mettäsä.

Annika N kirjoitti 13.05.2004 klo 18:12:

Masennusta tulee aina hoitaa. Maanvaiva mietti ulkoilua ja muita kotikonsteja. Tavallisesta alavireisyydestä voi omin voimin selvitä, mutta masennukseen tarvitaan useimmiten hoitoa ja ammatti-ihmisen apua. Aina ei itseään niskasta ottaminen ja ulkoilu auta, mutta toki nekin ovat hyviä keinoja.

JM82,kannattaa rohkeasti hakea apua jos tunnistat itsessäsi masennuksen oireita. Ilman ulkopuolisen apua tilanne saattaa vain pahentua. Tunnistatko syitä, mistä masennuksesi voisi johtua? Voisit ainakin jonkun kanssa lähteä keskustelemaan yksinäisyydestäsi ja jaksamisesta. Se voisi jo helpottaa oloa ja antaa osviittaa miten vakavasta masennuksesta on kyse ja millaista apua se vaatisi. Voimia sinulle.

Mulle ei tehoo mikään ulkoilu, sitä teen joka päivä suht paljon, onhan mulla koira. Kiinni en itseäni niskasta saa kuin hetkellisesti. Siis sen verran, että jaksan hymyillä kilttinä kassatätinä töissä. Kun tulen kotiin, kaadan pahan oloni miehen niskaan, huutamalla ja melttoomalla ilman mitään syytä, lopuksi itken vaikka kuinka kauan... lähes päivittäinen rutiini tuo.

Tänään mulle nousi yhtäkkiä kuume ennen pari tuntia ennen töihin lähtöä. Tiedän, etten ole kipeä fyysisesti. On meinaan ennenkin noussut kuume ilman mitään järki syytä, ja kun sitten oon ollut rauhassa kotona ja kerännyt itseäni, jaksan taas olla töissä. Ihan selvästi mun kroppa tietää, milloin pitää jäädä vaan kotiin itkemään omaa surkeuttaan ja kerätä palasia, että jaksaa taas töissä, sillon mun kroppani nostaa kuumeen. Stressikuumeilua, se on mun diagnoosi. Tota tapahtuu aina silloin, kun mun alkaa pinna olla viimisen päälle kireellä ja tuntuu ettei enää jaksa yhtään mitään muuta kuin vaan olla ja itkeä...

Mistä sitten ulkopuolista apua voi hakea?? tiedän, että sitä tarvitsen, mutta mistä sitä haen??

Minäkin pidän metsästä aivan hirveän paljon ja olen kärsinyt siitä, etten täällä kaupungissa asuessani ole aikoihin päässyt kunnon metsään. Pappani minutkin opetti metsää rakastamaan. Lapsena kävimme aina yhdessä vaeltelemassa metsässä ja paistoimme makkaraa ja joimme kuumaa mehua. Pappani oli myös ensimmäinen läheinen ihminen, joka minulta on kuollut. Ja ehkä se kaikkein isoin ja raskain menetys.

Kun joku kysyi, miten pääsin kotoa pois. Minä vain ilmoitin lähteväni. Vanhemmat ovat kykynsä mukaan tukeneet minua taloudellisesti ja kesät olen tehnyt töitä ja sitten niillä rahoilla elänyt. Myös iltaisin ja muillakin lomilla olen käynyt töissä. Jotenkin hassusti minulla ei mielestäni koskaan ollut muita vaihtoehtoja kuin muuttaa pois. En hetkeäkään harkinnut yläasteen jälkeen kotipaikkakunnalle jäämistä. Siinä yhteisössä en olisi säilynyt hengissä enää päivääkään. Enkä kyllä ole ratkaisuani pahemmin katunut.

Silloin olin niin täynnä uhoa ja näyttämisen tarvetta, että pelkästään niidenkin avulla olisin jaksanut. Ensimmäistä kertaa myös olin koulussa, jossa kaikki eivät automaattisesti vihanneet minua.

JM82 kyseli mistä voisi hakea apua masennukseen. Apua voi lähteä hakemaan esimerkiksi oman alueen terveyskeskuksesta tai mielenterveystoimistosta. Muita vaihtoehtoja ovat terveydenhoitaja, työterveysasema, perheneuvola tai oman alueen nuorisopsykiatrinen poliklinikka. Näissä paikoissa on ammattihenkilöitä, jotka voivat auttaa. Ulkopuolista apua kannattaa hakea. Onko muilla hyviä vinkkejä ja kokemuksia mistä ja miten kannattaa hakea apua? Mistä olette saaneet parhaiten apua ja millainen apu on auttanut?

Mie sain ekana apuu tämän aseman net-tuesta. Ensin sille kerroin juttui ja sitten näytin ne terapeutille.
Parhaiten auttaa,kun joku vaan kuuntelee. Mutta sen auttajan pittää myös tajuta neuvoa silloin, kun itse jää jumiin. Tai ei tiedä mitä tekisi.

Annika kyseli avunsaantikokemuksista. Itse menin aikoinani koulukuraattorille, joka ohjasi minut Nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä oli ensin lyhyt tutkimusjakso, jonka aikana tapasin muutamia kertoja erikoissairaanhoitajaa sekä lääkäriä. Heidän suosituksestaan aloitin polilla psykoterapian, joka kesti nelisen vuotta. Minulla on todella lämpimiä muistoja terapeutista ja muistakin työntekijöistä, joiden kanssa jouduin niiden vuosien aikana tekemisiin. 🙂

Toisen kerran hain apua toisena opiskeluvuotenani YTHS:ltä (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Sieltä sain ensikäyntijakson jälkeen nykyisen terapeuttini yhteystiedot ja varasin ajan tutustumiskäynnille. Terapeuttini on yksityinen ammatinharjoittaja, ei siis toimi minkään instituution alaisuudessa. Kela korvaa terapiani kokonaisuudessaan, sillä olen alle 26-vuotias. Tästäkin terapiasta olen mielestäni hyötynyt kovasti, vaikka terapiasuhde on laadultaan hyvin erilainen kuin edellinen.

Maanvaiva sanoi kaipaavansa toisinaan terapeutilta aktiivisempaa otetta ja konkreettisia neuvoja. Itse taas tykkään siitä, että minulle annetaan tilaa päättää omista asioistani; terapeutin omat mielipiteet ja suorat neuvot saavat minut kiukustumaan. Kai minulla on korostunut tarve säilyttää omat rajani. 🙄 En tosin muista olleeni tällainen vielä muutama vuosi sitten.

-Olento-