Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
On liian kaukana kotoa tämä paikka. Ei harkkoihin en pääse. Kyllä minä eilen pieni spurtteja ja hyppelyitä teinkin pihalla mutta en kauheesti kehtaa ku aina joku on näkemässä.
Unilääke mulla vaan alotettiin. Sen tähden oon ollu nyt kaks päivää tosi väsynyt. En tiiä oo se ruokahalua lisänny. Laitan näkkärin päälle margariinia ja kolme siivua kurkkua. Onhan täällä makkaraa ja juustoakin mutta en niitä yleensä halua laittaa. Joka ruualla on tarjolla näkkäriä ja jotain muutaki leipää. Paitsi päiväkahvilla. Sillon on vaan kahvia ja täysmaitoa ja jotaki pullaa.
Kyllä mun syömiset alkaa nyt normalisoituun. Tai on alkanu. Nyt syön enemmän nälkään ku siks että on pakko. Siis tarpeen mukaan. Ja en liian vähän.
Mun villasukat on kohta valmiit. Mietin että kudonko sitten jonkun vauvanvaatteen.
No hyvä, että ei ole ketään loukannut naiseuttasi. Tästähän juuri huomaa, että ei todellakaan tunneta toisiamme, kun ei oikesti olla toistemme elämässä. Ajattelin vaan, että sellainen naiseuden vähättely ja aliarviointi voi kääntyä ns. sisäänpäin, jos rajojen viestimistä ei nähdä. Aika harvoin itse käytän nykyään unilääkkeitä. Ystävät on tosi tärkeitä, ne pitävät normaalissa elämässä kiinni, ja vaikka eivät tiedä syömisongelmastasi kaikkea ovat kuitenkin ihmisinä läsnä. Se itsessään voi parantaa. Tai ainakin mut paransi, kunhan vain opin tiedostamaan kumpi on koulutrauma ja kumpi on ystävä joka ei käytä hyväksi. Jaksamista. Ei ole todellakaan ollenkaan outoa reagoida ruoalla.
Niin, eihän me voida kunnolla tuntee toisiamme. Ja kyllä, oon samaa mieltä ystävien tärkeydestä! Kiitos.
Oon alistunu siihen että syön ja lihon. Mää aion nyt syyä niin tavallisesti ja just sen verran ku milloinkin on nälkä. Ei se ihan vielä ihan niin mene mutta koko ajan paremmin. Ja oon alistunu siihen että lihon. Sentään oon luvannu että kuhan oon lihonu niin saan ostaa jotain uusia vaatteita. Kyllä nyt välillä tulee tietenki takapakkeja ja tulee paniikki siitä lihavuudesta... Mutta koitan päästä niistä yli kunnialla. Ja aion vielä tällä viikolla aloittaa aamupalan syömisen. Ja syödä karkkia. Ihan varmasti. Oon nyt kirjottelematta näistä asioista taas.
Tänään tuli vähän huono fiilis...ja saa nähdä että millaisilla mustelmilla jalat on...
Oon kutonu jo villasukat ja ihan melkein kokonaan lapasetkin. Sitten huomenna käsitöissä päättelen ja mietin että mitä teen seuraavaksi. Suunnitelmiahan mulla kyllä on. 🙂
Oon tosi ilonen että saan nyt olla omassa huoneessa ihan rauhassa. Toivottavasti saisin olla pitkään. Siis se mun ensimmäinen huonekaveri oli ihana, mutta hän lähti. Sitten ensin oli joku mummu, mutta mut sitte vaihdettiin tähän huoneeseen yksin. Toivottavasti saan olla kauan tässä. On niin paljon parempi kun saa olla ihan rauhassa.
Jos joku mua kahtelee ku tuolla pihalla on niin saattaa aatella että mikähän hullu tuossa pomppii. Hyppelen ja yhtäkkiä juoksen ja sitte kävelen ja taas hyppelen. Mutta kauan en koskaan ulkona kehtaa olla etteivät luule että karkaan.
Toivoisin pikaista siirtoa avo-osastolle. 🙂👍
No mitenkä on mennyt viikonloppu? Kyllä sie minusta voit rauhassa hyppiä lenkilläsi etkä välitä, jos joku kattoo. Ethän sie niitä ihmisiä todennäköisesti tule koskaan enää näkemään. Jos näkisit, niin luuletko, että se sanoisi, että tuossa menee se hullu joka hyppeli mielisairaalan pihalla?
maanvaiva kirjoitti 27.10.2013 19:33
No mitenkä on mennyt viikonloppu? Kyllä sie minusta voit rauhassa hyppiä lenkilläsi etkä välitä, jos joku kattoo. Ethän sie niitä ihmisiä todennäköisesti tule koskaan enää näkemään. Jos näkisit, niin luuletko, että se sanoisi, että tuossa menee se hullu joka hyppeli mielisairaalan pihalla?
Samaan aikaan melkeen ollaan kirjotettu viestimme 😀 Mutta tuosta käy oikeestaan ilmi tuosta aiemmasta viestistä että miten on menny viikonloppu. Perjantain ja lauantain kudoin, kävin pienellä ulkoilulla välissä kun en saa olla kovin kauaa. Sitten sunnuntaina pitkästä aikaa kirjottelin ja tein sudokuja. Sunnuntai-iltana yhtäkkiä havahduin miettimään että onkohan mulla sitteki aika kapeat jalat. Olin ihan sekasi. Että onko ne niin valtavat ku kuvittelen vai ei? Kun mulla on ihan kunnon rako jalkojen välissä kun seison. Olin ihan hämmentyny että mikä on totuus. Mutta ihan sama kun kumminki tästä rupeen taas lihomaan 😝 Mun täytyy kyllä ystäviä varoittaa että ei sitten järkyty kovin paljo ku oon niin paljo lihavampi.
Mutta syömään oon oikeesti oppinu. Syön oikeesti mahan täyteen. Ja tänään oon syöny karkkiakin. Marianneja. Onpahan ainaki paperikarkkeja niin voi säilyttää monta päivää. Nyt menee ihan hyvin sillä rintamalla 🙂 Vaikka kyllä vihaan sitä minun toista puolta joka kuiskii korvaan "Lihava, lihava, lihava, läski. Et saa syödä, et saa, et saa, et saa. Syöminen on epäonnistumista. Olet saastainen läski kun syöt. Lihava, lihava, lihava."
Edelleen en oo saanu niistä asioista puhuttua hoitajille, mistä pitäis puhua. Ehkä mää vielä...
Tänään oon nyt aamusta jo käyny käsitöissäkin ja iltapäiväksi menen vielä sinne. Aluksi päättelen sukat ja sitten teen kaksi korttia ja sitten haluaisin aloittaa vauvan neuletakin. Mutta siihen tarvin sitten enemmän apua. Onneksi sitä on siellä saatavilla. Kortit teen kummitytölleni synttärikortin ja isälle isänpäiväkortin. Jo nyt valmiiksi. Tai sitten teen vaan yhen kortin sille kummitytölleni ja joskus muullon sen isänpäiväkortin.
On eilisestä mustelmilla reidet. Mutta ei pahoilla mustelmilla.
Terve taas, sulla kai nyt menee ihan hyvin tai niin hyvin, kun nyt siellä voi mennä.
Mie olen aika monta kertaa lukenut tuon jalkojen välisen raon ja menee ohi mun ymmärryksen.
Oikeinko sie seuraat minkä kokoinen se on? Eikö sulla mene jalat yhteen kiinni vaan jos laitat ne kiinni, niin jää iso rako? Etkö voi tehdä haara-perus-hyppelyä vai mitä muuta se rako sua haittaa? Jos käytät hametta, niin sitten voi olla ruman näköistä, jos on iso rako.
Ja, jos kissaa yrittää ottaa kiinni ja laittaa jalat yhteen, niin pääseehän se tietenkin karkuun siitä raosta.
Mutta muuten kai sitä voi elää normaalisti vaikka jalat ei just yhteen mene.
maanvaiva kirjoitti 29.10.2013 14:59
Terve taas, sulla kai nyt menee ihan hyvin tai niin hyvin, kun nyt siellä voi mennä.
Mie olen aika monta kertaa lukenut tuon jalkojen välisen raon ja menee ohi mun ymmärryksen.Oikeinko sie seuraat minkä kokoinen se on? Eikö sulla mene jalat yhteen kiinni vaan jos laitat ne kiinni, niin jää iso rako? Etkö voi tehdä haara-perus-hyppelyä vai mitä muuta se rako sua haittaa? Jos käytät hametta, niin sitten voi olla ruman näköistä, jos on iso rako.
Ja, jos kissaa yrittää ottaa kiinni ja laittaa jalat yhteen, niin pääseehän se tietenkin karkuun siitä raosta.
Mutta muuten kai sitä voi elää normaalisti vaikka jalat ei just yhteen mene.
Terve vaan. Ihan hyvin joo. Paitsi ikävä kotiin alkaa olla niin iso että menee jo miinuksen puolelle.
Reisivako. Niin. Eihän sillä elämään ole suurta vaikutusta. Että onko reisivakoa vai ei. Mutta kun siitäkin mittaan sitä että oonko liian lihava. Jos on reisivako niin ei kait voi olla liian lihava?
Joku tunne on selvästi kääntynyt nyt sinua itseäsi vastaan. Se on juuri vaarallista. Oletko kenties kokenut avuttomuutta, kun et tiedä, miten voit hallita tunteitasi joita jokin tilanne tai asia herättää? Entä oletko kokenut, että voit vaikuttaa tilanteeseen, jossa olet, niin, että identiteettiäsi tai kehittyvää naiseuttasi ei "uhata"? Kaikki tällaiset asiat ovat osittain myös kulttuurisidonnaisia. Pelottaako jokin ulkopuolinen uhka (jokin kulttuuri) sinua, niin että ainut keino pysyä ehyenä on pyöriä ruoan ympärillä? Miten vuorovaikutus on sujunut hoitajan kanssa? Entä tiedätkö mitä oikeasti haluat tehdä esim. ammatiksesi? Entä miten koet yhteiskunnan? Vaaditaanko sinulta yksinkertaisesti tällä hetkellä liian paljon, kun olet muutenkin ratkaisevassa kehitysvaiheessa?
White princess2 kirjoitti 29.10.2013 16:48
Joku tunne on selvästi kääntynyt nyt sinua itseäsi vastaan. Se on juuri vaarallista. Oletko kenties kokenut avuttomuutta, kun et tiedä, miten voit hallita tunteitasi joita jokin tilanne tai asia herättää? Entä oletko kokenut, että voit vaikuttaa tilanteeseen, jossa olet, niin, että identiteettiäsi tai kehittyvää naiseuttasi ei "uhata"? Kaikki tällaiset asiat ovat osittain myös kulttuurisidonnaisia. Pelottaako jokin ulkopuolinen uhka (jokin kulttuuri) sinua, niin että ainut keino pysyä ehyenä on pyöriä ruoan ympärillä? Miten vuorovaikutus on sujunut hoitajan kanssa? Entä tiedätkö mitä oikeasti haluat tehdä esim. ammatiksesi? Entä miten koet yhteiskunnan? Vaaditaanko sinulta yksinkertaisesti tällä hetkellä liian paljon, kun olet muutenkin ratkaisevassa kehitysvaiheessa?
Arvottomuuden tunne. Varmaan.
Mikään kulttuuri ei pelota. Vuorovaikutus hoitajan/hoitajien kanssa sujuu niin että en oo puhunu heille mistään tärkeästä mitä he ei tiedä. En tiedä mitä haluan tehdä ammatikseni. Yhteiskunta ei multa oo liikoja vaatinut. Minä ite vaadin iteltäni liikoja.
Mutta sitä tulin tänne kirjottaan että mulla on parempi olo ku pitkiin pitkiin aikoihin. Moneen viikkoon tai kuukauteen. Ja tajusin että mun elämässä on muuttunut nyt jo ainaki kaks tosi tärkeää juttua positiiviseen suuntaan. 1) Voin taas kertoa ihan kaiken parhaalle ystävälleni. 2) Olen täällä oppinut syömään. Ihan oikeesti oon!! Ja siitä taidosta en enää aio luopua.
🙂 🙂 🙂
Huomenna psykologin testit.
Onnea syömisestä. Tiedätkö, kuinka kauan joudut olemaan sairaalassa vielä?
Jaa se reisivako olikin susta hyvä asia ja minä luulin, että se on huono.
Näyttää tuo reisivako juttu olevan nuorten vaarallinen muotidietti, niin ettei nyt hirveesti kannata sitä tuijotella ettet menee sekaisin.
Minua sinun kirjoituksissasi WP hämmästyttää se, että sinä koko ajan yrität löytää salaatin olotilaan syitä muista ihmisistä tai yhteiskunnasta. Salaattikin taisi mainita ettei häneltä kukaan mitään nyt vaadi joten tollainen toisten syyttely ei kyllä ketään auta.
Enkä tarkoita, että syy olisi sun salaatti. Kaikkiin asioihin ei ole syyllistä.
Arvelit reagointisi taustalla olevan arvottomuuden tunteen. Hyvin ymmärrettävää, että se saa aikaan tunteen, että ei muka olisi tarpeellinen. Siihen saattaa kyllä reagoida ruoalla. On kauhean tärkeää tietää, että on arvokas ihmisenä. En tarkoita tällä työelämän, koulujen yms. suoritusten arvotuskriteereitä vaan sitä, että on joitain ihmisiä, joille pelkkä olemassa sinä persoonanana joka olet on tärkeä. Suoritusten kautta ei voi lunastaa olemassa olon tärkeyttä. Tämän kun oivaltaa, niin on oivaltanut olennaisimman. Aina on joku joka vaatii enemmän ja enemmän ja on parempi. Tärkeintä on kilpailla itsensä kanssa. Tekeekö se, että suoritat liian paljon sinusta yhtään sen tyytyväisemmän? Pitäisikö rakentaa elämä ihan muille asioille perusteiltaan?
saloka 30.10.2013 klo 11.30
Onnea syömisestä. Tiedätkö, kuinka kauan joudut olemaan sairaalassa vielä?
Kiitos! 🙂 En tiiä. Tuntuu nyt niin turhalta olla täällä kun oon jo niin hyvässä kunnossa etten tarvis mitään sairaalahoitoa... Melkeenpä sellanen tilanne nyt että tää osasto on niin sekava että se enempi tekee hallaa ku auttaa mua.
maanvaiva kirjoitti 30.10.2013 12:30
Jaa se reisivako olikin susta hyvä asia ja minä luulin, että se on huono.
Näyttää tuo reisivako juttu olevan nuorten vaarallinen muotidietti, niin ettei nyt hirveesti kannata sitä tuijotella ettet menee sekaisin.Minua sinun kirjoituksissasi WP hämmästyttää se, että sinä koko ajan yrität löytää salaatin olotilaan syitä muista ihmisistä tai yhteiskunnasta. Salaattikin taisi mainita ettei häneltä kukaan mitään nyt vaadi joten tollainen toisten syyttely ei kyllä ketään auta.
Enkä tarkoita, että syy olisi sun salaatti. Kaikkiin asioihin ei ole syyllistä.
No jos minä en enää tuijottele sitä. 🙂 Yritän olla tuijottelematta.
Mulla myös on se vähän hämmästyttänyt. Koska en mää tästä jaksa keräämistä syyttää. Jos jotakuta syyttää pitää niin se sormi osoittaa just minuun. Mutta ehkä se ei ole minunkaan syy.
White princess2 30.10.2013 klo 13.00
Arvelit reagointisi taustalla olevan arvottomuuden tunteen. Hyvin ymmärrettävää, että se saa aikaan tunteen, että ei muka olisi tarpeellinen. Siihen saattaa kyllä reagoida ruoalla. On kauhean tärkeää tietää, että on arvokas ihmisenä. En tarkoita tällä työelämän, koulujen yms. suoritusten arvotuskriteereitä vaan sitä, että on joitain ihmisiä, joille pelkkä olemassa sinä persoonanana joka olet on tärkeä. Suoritusten kautta ei voi lunastaa olemassa olon tärkeyttä. Tämän kun oivaltaa, niin on oivaltanut olennaisimman. Aina on joku joka vaatii enemmän ja enemmän ja on parempi. Tärkeintä on kilpailla itsensä kanssa. Tekeekö se, että suoritat liian paljon sinusta yhtään sen tyytyväisemmän? Pitäisikö rakentaa elämä ihan muille asioille perusteiltaan?
Mää luulen tai oikeestaan tiiän että siellä pohjalla se kaiken aiheuttaja on se arvottomuuttani ja huonouden tunne. Ja alunperin oon ruvennut siksi laihduttaan koska oon aatellu että oon niin huono ihminen että mun on pakko jotenkin muuttua. Ihan pakko. Ja mulla se muutos tarkotti sitä että laihdutan, ja sitä kautta se ruoalla reagointi tuli. Ja mää tiiän ja oon jo ties kuinka kauan ja ties kuinka monelta ammattilaiselta kuullut että "sun pitää olla armollinen itelle, opettele hyväksymään ittes ja arvostamaan itteäs". Huoh, ei se meinaa vaan onnistua.
Mulla menee hyvin!! 🙂 Mutta on ikävä kotiin. Haluan kotiin. Ootan jo niiiiiin paljon että pääsen taas elämään OMAA elämääni siellä kotona enkä tätä sairaalan elämää täällä.
Kuvailit arvottomuuden tunnetta. Jäin miettimään, että olisiko ollut kyse jostain vastakkaisen sukupuolen kohtelusta osittain? Se, että olisit naisena arvoton ei pidä paikkansa. Tällaisia viestejä ei pidä uskoa. Muistan itse, kun nuorena nättinä ja lahjakkaana jotkut miehet tulivat vähättelemään arvoani naisena. Naiset vähättelivät myös kokoajan arvoani. Tällainen tuntuu aina kehittyvässä naiseudessa. Tajuan kuitenkin nykyään, että eivät tuollaiset viestit pidä paikkansa, eivätkä he olleet minun arvoisiani. Kuitenkin tuollainen vaikuttaa kehittyvään naiseuteen. Minusta syömishäiriö on edelleen haava naiseudessa ja tarve olla riittävä tässä suoritusyhteiskunnassa. Se on keino hallita juuri esim. kuvailemasi elämäntilanne. Syömishäiriöiset eivät sen sijaan minusta ole paapottavia ja hoidettavia. He ovat usein juuri niitä lahjakkaita, jotka ovat liian kilttejä sanomaan ei. Se, että suorittaa vähän vähemmän on haaste joka päivä. Sitä haastetta ei näytetä hyväksyvän, ja yhteiskunta antaa kuitenkin välittömästi arvottomuusviestejä, kun ei enää haluakaan olla se paras vaan tekee vähän vähemmän. Mutta arvottomuus ei ole totta. Älä kuitenkaan lähde hakemaan ymmärtämystä ihmisiltä. Ei näitä juttuja vaan ymmärretä.
White princess2 kirjoitti 31.10.2013 5:46
Kuvailit arvottomuuden tunnetta. Jäin miettimään, että olisiko ollut kyse jostain vastakkaisen sukupuolen kohtelusta osittain? Se, että olisit naisena arvoton ei pidä paikkansa. Tällaisia viestejä ei pidä uskoa. Muistan itse, kun nuorena nättinä ja lahjakkaana jotkut miehet tulivat vähättelemään arvoani naisena. Naiset vähättelivät myös kokoajan arvoani. Tällainen tuntuu aina kehittyvässä naiseudessa. Tajuan kuitenkin nykyään, että eivät tuollaiset viestit pidä paikkansa, eivätkä he olleet minun arvoisiani. Kuitenkin tuollainen vaikuttaa kehittyvään naiseuteen. Minusta syömishäiriö on edelleen haava naiseudessa ja tarve olla riittävä tässä suoritusyhteiskunnassa. Se on keino hallita juuri esim. kuvailemasi elämäntilanne. Syömishäiriöiset eivät sen sijaan minusta ole paapottavia ja hoidettavia. He ovat usein juuri niitä lahjakkaita, jotka ovat liian kilttejä sanomaan ei. Se, että suorittaa vähän vähemmän on haaste joka päivä. Sitä haastetta ei näytetä hyväksyvän, ja yhteiskunta antaa kuitenkin välittömästi arvottomuusviestejä, kun ei enää haluakaan olla se paras vaan tekee vähän vähemmän. Mutta arvottomuus ei ole totta. Älä kuitenkaan lähde hakemaan ymmärtämystä ihmisiltä. Ei näitä juttuja vaan ymmärretä.
Kyllä mää uskon että joidenkin kohalla se on haava naiseudessa ja tarve olla riittävä tässä yhteiskunnassa, mutta mulla siihen liittyy paljo muutaki. Osaksi ehkä, mutta ei kovinkaan suurena syynä. Ja yhteiskunta ei ollenkaan. Koskaan ei oo yhteiskunta vaatinu multa liikaa. Ehkä aivan pienen pieni syy mun syömishäiriölle on yksi hyvin hyvin pieni juttu seiskaluokalla, johon liittyi yksi poika. Mutta niin pieni syy. Ne suuremmat syyt on aivan muita.. Enkä itekkään oikeen tiiä mitä ne syyt on.