Niin,en mä vieläkään pysty syömään normaalisti,mutta mä syytän masennusta siitä. 😝
Ei vain tee mieli ruokaa,mikä ei sinänsä kuulu anoreksiaan.Käytkö sä missään puhumassa noista sun jutuista?
Mä yksinkertaisesti kyllästyin siihen jatkuvaan väkivaltaan yms.,mun oli pakko lähteä siitä tilanteesta.Ei siitä olisi mitään tullut,olin jo niin hajalla sen takia.Vieläkin tosin pidetään yhteyttä,mutta en aio nähdä sitä.
Oon tosin löytänyt toisen lähes samanlaisen,se on vain ja ainoastaan yhden asian perässä. Ja välillä kun se on mun lähellä,näen siinä entisen poikakaverin kasvot,ja sitten tajuton ahdistus valtaa mielen.Vielä ei ole edetty pitkälle,en pysty siihen selvänä.Se tuo mieleen liian kipeitä asioita,kai mun pitäisi luopua siitä,koska ei tää juttu tuu toimimaan.Ei se välitä musta yhtään.Se on jo tässä kahden viikon aikana ehtinyt osoittaa sen,mutta jotenkin en saa sanottua,etten halua. 😐
Viikon yritin painaa hullun lailla,mutta nyt on väsymys iskenyt.Huomenna jään kotiin makaamaan.Ei pysty tekemään mitään.Alkaa olemaan aika epätoivoinen olo.
Ja kiitos rohkaisevista sanoista Just Me,toivottavasti säkin jaksat.

Olette minua nuorempia, tai minä luulen niin. Asutte jo silti poikakaverin kanssa? Väkivaltaisenkin kanssa, miksi? Itse en ole koskaan edes seurustellut kunnolla vielä.Tunnen välillä itseni täysin penikaksi. Minkä ikäisenä te olette alkaneet vakavasti seurustelleen ja aloittaneet sukupuolielämän? Oliko tuo nyt ihan viisas kysymys. Ei siihen tarvitse vastata. Mutta olenko minä jo myöhässä kaikista poikaystäväjutuista, tajuutkaa ihan miten halúatte ja vastatkaa sen mukaan.

Muuten elämäni menee samaa rataan, aamulla alkoholiryhmään, sitten kouluun jossa olen aina vaan ihan yksin. Illalla saatan olla ystävän kanssa muutaman tunnin, aika usein olen illatkin yksin. En minä itsemurhaa kuitenkaan enää ajattele, en ole vissiin koskaan edes oikein ajatellutkaan. Viimeinen vuosi lukiossa on kyllä tylsää aikaa.Kaikkialla vaan puhutaan kirjoituksista.

moi. vihdoin ajattelin kirjottaa tänne. oon käyny lukemassa noita kirjotuksia aina joskus.

tuli vaan taas niin paha olo että pakko saada purkaa. mul on ollu masennus alku keväästä lähtien. itsemurha-ajatuksia, viiltelyä, syömishäiriötä... enää en oikeastaan ajattele itsemurhaa, haluan kuitenkin elää vaikka en jaksaiskaan.
pelkään että viiltelen taas. kuuden päivän sisällä oon viiltäny kolme kertaa, viimeks eilen.
on kauhee stressi koulun takia. alotan viimeisen vuoden lukiossa maanantaina, nyt on etätehtäviä ja kirjotuksiin lukemista. ja oo hirveän väsyny. en tiedä miten selviän edes tästä syksystä...

en osaa nyt muuta kirjottaa, vaikka kirjotettavaa varmaan olis, mutta pää on niin sekaisin ja kipee ettei pysty.

mun yks kaveri kärsii samoista oireista kuin sä,mulla on itselläkin tosiaan välillä aika paha olo yms.mutta itse oon koukussa aineisiin.en hetkiin oo viillellyt,toivottavasti säkin löytäisit jonkun keinon purkaa pahaa oloa,jollain muulla tavalla. 🙄
käytkö kenellekään puhumassa?kun voisi tehdä ihan hyvää.mä oon huono saarnaamaan,en itsekään käy silleen missään.
yritä jaksaa,päivä kerrallaan.käy laittamassa kuulumisias tänne,otsikon alle sopii hyvin.
voimia. *halaus* 🙂👍

Otan nyt kantaa..
Itse olin 13,kun alettiin vakavammin seurustella.14 olin kun alamäki silloisen poikaystävän kanssa alkoi.Vieläkin tuntuu,vaikka siitä on jo muutama vuosi kulunut. Reilun kuukauden päästä täytän 17,eli nuorena on kaikki alkanut.Ihan liian nuorena,jos jälkeenpäin ajattelee.Mutta paljon opin niiltä ajoilta,mutta myös ihan liian paljon negatiivista.Ja jos toisesta välittää(musta on väärin puhua rakkaudesta),niin uskoo vilpittömästi siihen,että toinen muuttuu,jos se niin väittää.Niitä lupauksia uskoin ihan liian kauan,suorastaan sokeasti.

Ja maretsu,tiedän hyvin miltä susta tuntuu.Oon ollut pari vuotta masentunut,sitä ennen oli anoreksiat ja muut.Uskoin itsekin viiltelyn auttavan,mutta loppujen lopuksi sillä siirtää vain ongelmia myöhemmäksi.Hetken kipu on poissa,mutta pian se tulee takaisin kaksi kertaa kovempana.

Nyt olen kahden vaiheilla,alanko purkaa omaa kipeää menneisyyttäni terapiassa,vai pysyttelenkö vahvan ulkokuoren alla.Ja en tiedä,onko minusta voittamaan näitä mörköjä, joiden kanssa oon viime aikoina tapellut.

Tähän perään täytyy todeta, että mä oon 20, enkä ikinä seurustellu. Millään lailla.

Angelah, helpompaa sun olis nyt koittaa voittaa ne möröt ku joskus myöhemmin. Esiin ne tulee kuitenki. mäki luulin, että kyllä mä pärjään. Mähän oon vahva, ja aina ennenki pystyny vaa nielee kaiken. Empä pystyny enää. Mä todella toivon, että sä hankit apua nyt, etkä vast myöhemmin. Ei se helppoa oo koskaan, mutta paljon vaikeempaa se tulee olemaan joskus myöhemmin. Ja sitäpaitsi, ne asiat vaikuttaa suhun kuitenki nytteki, vaikka koittaisitki unohtaa. Miks kärsisit enemmän ku on pakko?

🙂👍 Sulle, toiki on mun mielestä jo paljon, että ees harkitset apua. Ja sitäpaitsi, sitä apua ei välttämättä saa ihan heti, ni on paljon parempi hakea vähän aikasemmin, ku vast sitte ku sitä todella tarvii, ku ei enää pärjää. Eikä sitä silloin ees jaksa ottaa vastaan. Kerrohan kuulumisia!

-Xer-

en oo onneks viillelly tänään, vielä ainakaan. niin, oon sitä itekin miettinyt että pitäis löytää joku muu keino, mutta vielä en oo sitä löytänyt. en tiedä mikä se sit olis... se on kyl totta että ei se pahaa oloa poista, ehkä hetkellisesti, mutta ei pitemmän päälle.

oon käyny juttelemassa ja sit kirjotellut tukihenkilön kanssa, mutta se on lomalla nyt ja sitä paitsi mun opiskelupaikkakunnalla. että nyt oon vähän omillani...

lopettelen nyt. kirjottelen taas.
voimia ja halauksia kaikille.

-m

Mun oli pakko tarkentaa,Xera.Oon siis käynyt jo puolitoista vuotta psykologilla.Ensimmäisen itsemurha yrityksen jälkeen sinne ohjattiin,ja toisen jälkeen oltiin lukitsemassa osastolle.
Mutta sain vakuutettua,että pärjään paremmin kotona,mikä onkin ihan totta.Oon oppinut jossain määrin luottamaan psykologiini,joka on aivan mahtava.Ilman tätä Jussia olisi elämä aika paljon vaikeampaa,koska sille kuitenkin voin jonkin verran puhua.
Mutta kaikki vanhat ongelmani olen kuitenkin aina sysännyt sivuun,ne voi sitten joskus käsitellä.Se hetki ei vielä ole tullut ja nyt kaappi pursuilee.
Huomenna kai pitäisi terapiassa puhua jotain näistä vanhoista jutuista,mutta mun on vain tosi vaikea puhua niistä.Yleensä menen ihan täysin lukkoon,en vain saa sanottua mitään.
Mutta on siitä ehkä jotain apua ollut,enhän mä vieläkään ole läheskään kunnossa.Ei mun tarvisi olla sairaslomalla ja ravata siellä kaksi kertaa viikossa,jos olisin ok.
Mulla kesti noin puoli vuotta siitä kun aloitin käynnit MTT:ssa myöntää,etten ehkä olekaan kestänyt kaikkea ja että tosiaan sairastan masennusta.
Vielä en sitä suostu uskomaan,että tästä voi päästä yli.Kyllähän niin monet sanoo, mutta tuntuu,että mun elämä on jatkuvaa ylä-ja alamäkeä,aina joutuu palaamaan pohjalle.Ja sieltä on aina vaikeampaa nousta,kun pohja laskee koko ajan.

moi. Mitäs kaikille kuuluu?
Mulla on nyt pari päivää ollu jo parempi olo. Oon saanu nukuttua ehkä vähän paremmin, vaikka en iltaisin meinaa mitenkään saada unta. 😞
Sain tänään uuden net-tukihenkilön. Siinä sitten taas kestää ennen kun pystyy sille alkaa asioita kertomaan.

En ole viillellyt nyt. Jee. Mutta laihtunut oon, pari päivän sisällä puoli kiloa. No, eihän se paljon oo... Nytkin pitäis lähteä lenkille.

Maanantaina alkaa koulu. Toisaalta on aivan ihanaa että alkaa, pääsee pois kotoa. Mutta toisaalta, tulee ihan kamala stressi, paine ja väsymys, että kohta oon taas tosi huonossa kunnossa. Kun on kirjotukset ja täys lukujärjestys.

eipä tässä nyt muuta... lähden ulos.
-m

Tänään taas olin psykologilla,maanantaina pitäisi viedä sinne musiikkia. 😋
Ja kohta pitäisi jaksaa lähteä keskustan suuntaan,kun on tullut luvattua,että olisin illalla kavereiden kanssa.Ei vain millään jaksaisi,mieluummin nukkuisin kotona.Mutta ei pysty.
Ei saa nukuttua ja ruoka ei maita.Oon kuukauden aikana laihtunut lähes 10 kiloa,se alkaa kuulemma olemaan jo merkittävää psykologin mielestä.Mutta ei se mulle tee mitään.En vaan saa syötyä,kaikki ruoka maistuu niin ällöttävältä,etten pysty syömään. 😝

Alamäki on taas kunnolla alkamassa.Tiedän sen jo itsekin,pitäisi kai jotakin tehdä..mutta kun ei vain jaksa välittää.Ja oon jo asennoitunut niin,että aina se tulee takaisin.Ja omalla asenteellani sen kai aiheutankin,ns.itsensä toteuttava profetia.Mutta omia ajatusmallejaan on aikas vaikea muuttaa.

Voimia elämään,Maretsu.

ihan pakko kysyä sulta maretsu,ootko laihduttanut vai laihtunut vahingossa.kun syömisongelmat ei ole mitään kivoja kavereita,tiedän ihan kokemuksesta.
tappelin itse pitkään niiden kanssa,mutta en varmaan vieläkään oo kunnos siinä suhtees. tuntuu vaan niin vaikeelta välillä syödä,ei vaan pysty.tuntuu,ettei mulla oo oikeutta syödä tai jotain.vähän kummallista ehkä,mutta luulisin edes jonkun ymmärtävän mitä tarkoitan.

meidän suhde voi edelleen tosi hienosti.jätkäkaveri sai syytteen mistä en tiennyt mitään, jätti menemättä oikeuteen,jäi kiinni poliiseille ja uus käsittely on heti ens viikolla ja siihen asti poliisit pitää sitä.vähän pelottaa olla yksin pidempään tääl kämpässä,jos tänne tulee sen kavereita hyppiin oven taakse tms. 😟

mutta ehkä mä jotenkin kestän.tai siis kestän.mun on pakko.en voi jättää tätä kaikkea, mulla on vielä niin paljon näkemättä asioita,että haluun kokea vielä paljon.haluun nähdä maailmaa ja erilaisia ihmisiä.vaikka nyt onkin vaikeaa,niin ei välttämättä enää muutaman kuukauden päästä.joku HIM yhtyeen jäsenistä siteeras joskus jotain muuta ja sanoi hyvin: "itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan",sen mä oon ottanut itselleni hyväks elämänohjeeks tai joksikin.

moi.
joo, oon ihan laihduttanut. ja pakko laihduttaa vielä. kolmen kuukauden aikana oon laihtunu neljä kiloa. okei, mä tiedän että se ei oo järkevää, mut puolet itestä vaan sanoo niin, että pitää viel laihtua. toinen on huolissaan.
mulla alko tänään koulu. ihan tuttu paikka, oon ollu täällä jo kaks vuotta. jo heti ekana päivänä tuntuu että ei jaksais yhtään käydä koulua, mutta pakko. ja en voi tässsä vaiheessa lopettaa.
mut melko ok olo on muuten. ei vielä kovin kauhea.
nyt täytyis mennä kirjottamaan äikän ainetta ja sit lenkille.
moikka

-mare

Onneksi ei oo kovin raju tahti.Tiedän itsekin ihan tarpeeksi noista syömiskuvioista.Nyt mä oon enemmän kunnossa niiden suhteen kuin aikoihin.
Masennus jättää kaiken alleen.Siihen on turvallista vedota aina ja masennus myös turruttaa.

Vähän pelottaa,kun pitäisi terapiassa alkaa miettimään menneisyyttä.Ja just niitä asioita en kovinkaan paljon haluaisi ajatella.Oon pyrkinyt unohtamaan kaiken ja viimeksi kun jotain puhuttiin muutamalla kerralla,ne oli jatkuvasti mielessä ja tuli mieleen paljon sellaista,minkä oli jo jossain määrin unohtanut.Mä en oikeasti kestä juuri nyt mitään ylimääräistä rasitetta,hyvä kun pidän itseni kasassa seuraavaan päivään.Ja psykologi ei ymmärrä sitä,vaan painostaa puhumaan..mutta vaihtaakaan en halua,oon oppinut tässä ajassa jonkin verran luottamaan.Ja se on multa paljon.

Tänään olin ihan pimeässä tilassa terapian jälkeen.En tuntenut edes olevani oma itseni ja tein paljon kaikkea,mitä en oikeastaan käsitä tehneeni.
Mullehan on yritetty tyrkyttää milloin mitäkin diagnoosia,psykoottista masennusta, bipolaarista mielialal häiriöätä etc..Mutta ei mun käsittääkseni mun tehtävä ole pohtia, mikä mulla voisi olla,vaan niiden tehtävä on selvittää,mikä mulla on.
Helmikuussa tulee kaksi vuotta käyntejä,edistyminen on ollut aika heikkoa.Välillä on päästy eteenpäinkin ja välillä on menty lujaa taaksepäin.

tänään kävin terkkarilla,voi olla ihminen tyly.mulla ei ollut edes tilaisuutta kertoa mikä mun tilanne on.
millaista terapiassa käynti on?siis jos käy kunnan terapiassa,mun pitäisi nimittäin mennä.
ja jos sinne pistetään laihtumisen takia,onko mahdollista puhua muustakin?
ja tyrkyttääkö terapeutti valmiita vastauksia?
kävin joskus pari kertaa,mutta en pystynyt kertomaan mitään siellä. 😝

Kunta tarjoaa yleensä psykoterapiaa,itsekin käyn.
Jos ohjataan psykologille syömishäiriön takia,niin usein pääpaino keskustelussa on siinä, mutta kyllä voi puhua muustakin.Masennus esimerkiksi liittyy usein syömishäiriöihin ja luultavasti siitäkin sulta kysellään.
Terapeutin ei ainakaan kuuluisi tyrkyttää valmiita vastauksia,vaan antaa ihmiselle itselleen tilaa kertoa.
Mä oon itse saanut nykyisen psykologin kanssa puhua aika vapaasti,aina on tilaisuus ottaa esille,jotain mikä painaa,jos haluaa.Ja muutenkin tän nykyisen kanssa synkkaa tosi hyvin.
Edellisestä en pitänyt,kai kun se oli nainen.
Mutta onnistunut psykoterapia vaatii luottamusta.Jos haluat saada apua,sun on oltava valmis ottamaan riski ja luottamaan siihen psykologiin.Enimmäkseenhän se on kuitenkin keskustelua tukea antavan henkilön kanssa ja tilaisuus pohtia oman elämän ongelmakohtia.
Tsemppiä.