Masennus,syömishäiriöt,itsetunto-ongelmat..

Täällä kirjottaa aika moni, että haluaa tehdä itsemurhan. Miekin vissiin aina välillä niin sanon vaikka koitan olla sanomatta. Aina silloin tällöin tulee hetkiä että ei jaksa enää olla. Ja eikä oo muuta keinoa kuin itsensä tappaa.

Jos mie oisinki yksin tässä maailmassa, niin mie kyllä tappaisinkin itteni vaikka ensi yönä. Mun äitini tappoi itsensä viime kesänä. Siitä lähtien mie olen elänyt kuin unessa, painajaisunessa. Mie mietin koko ajan, että miksi mie olin niin paska ihminen äidin viimiset kuukaudet. Mie olin yhteen väliin aivan varma, että just mie olen syyllinen äidin itsemurhaa. Ei kukaan voi haluta elää tämmösen ihmisen kanssa kuin mie olen.Mie antasin vaikka mitä,jos mie saisin äitini hetkeksi takasi ja voisin pyytää anteeksi.Vaikka mie tiijänkin, että mie en yksin ole syyllinen sen itsemurhaan, silti haluasin anteeksi pyytää.

Mie yritän käyvä terapiassa ja muissa paikoissa, mie yritän selvitä tästä elämästä ilman itsemurhaa. Mie en halua, että kellään mun omaiselle tai läheiselle ihmiselle ois niin paha olla kun mulla on. Mulle ei näy mitään loppua tälle ololle, joka päivä tulee äidistä esiin semmosia muistoja, että niitä ei veinaa kestää. Kelleen ihmiselle mie en tahaltani omalla itsemurhallani haluaisi aiheuttaa tätä oloa.

Mutta loppujen lopuksi,joskus elämä tuntuu kaatuvan päälle.Ja siinä meidän erot korostuukin, toiset jaksaa tapella vastaan vaikka kuinka kauan ja saattaa jopa selvitä. Toiset taas ei kestä sitä kipua ja tuskaa vaan haluaa paeta kuoleman kautta.

Mä tiedän,että siitä tulee paska olo kaikille.Mä yritin itsekin ja tosi moni oli aika huolissaan sen jälkeen.Mutta ei sitä vain pysty ajattelemaan muita,kun se olo iskee.

Ja mä uskon,että sun äiti toivois sun pystyvän jatkamaan vielä joskus elämää.Mä itse ainakin toivoisin sitä kuolemani jälkeen kaikille..

Kyllä mie sen tiijän, että kun tulee tosi paikka ei jaksa muita ajatella. Olen jo kaksi kertaa ollut sellaisessa tilanteessa. On niin kamala olo, että siitä ei pääse pois kun yrittämällä tappaa ittensä. Eikä se yritys ole mikään avunpyytö. Vaikka aina niin sanotaankin,kun joku selviää ittemurha yrityksestä. Sitä on vaan niin paha olo, että haluaa kuolla. Oikeasti haluaa kuolla, ei vaan herättää auttajien huomio itteensä.

Tällä lailla tässä vähän paremmalla aika välillä, sitä yrittää itselle takoa päähän kaikkea. Että älä tapa itseäsi,koska muilla on paha olo vuosikausia. Taas kävin niin alhaalla, että en tiedä miten sitä taas jaksaa alusta alkaa. En mie ittemurhaa yrittänyt muuten vaan menin niin alas, että en jaksaisi aina uuvelleen nousta. Joka kerta menee aina vaan alemmas ja aina vaan on vaikeampaa nousta ylös. Ihan kuin uudelleen pitäsi opetella koko elämä alusta.

(Xera. Mie sulle yritin kirjottaa masennukseen miksi mulla on psykologi ja terapeutti. Kirjotus hävisi,kun lähetin sitä. No mulla on siksi,kun mie psykologille, tai psykiatri se vissiin on, puhun miten tärkiää olisi syödä lääkkeitä. Yleensä mie lintsaan niistä. Ja sitten mie sille puhun uusista vanhemmista. Mie olen aina puoli tuntia yksin ja toisen puoli tuntia ollaan kolmistaan isän ja äidin kaa. Ei ole kovin helppoa saaha uusia vanhempia tässä iässä. Terapiassa puhun vaan kuolleista ihmisistä.)

Kyllä mullakin on melkein koko juhannuksen ollut mielessä itsemurha. Eilen kävin kriisiaseman ovella mutta en uskaltanut sisään mennä. Vaikka oli mulla aika kriisi. Huomenna hoitaja soittaa isälle ja äidille mun ongelmistani. Mietin sitä, että kuinkahan pettyneitä he ovat minuun. Kyllä he tietää, että minä silloin tällöin olen päissäni ollut. Mutta taitaa heille olla aika shokki, kun kuulevat kuinka paljon olen juonut.

Viime yönä valvoin koko yön, itsemurhaa suunnittelin. Olen perheen ainut tyttö, kaksi veljeä on. Veljien kanssa ei ole ollut ikinä mitään ongelmia. He ovat juoneet silloin tällöin viikonloppuisin. Äiti varmaan saa sydänkohtauksen. Vielä yksi yö pitäisi kestää.

juoja kirjoitti 27.06.2004 klo 21:18:

Kyllä mullakin on melkein koko juhannuksen ollut mielessä itsemurha.

Sekaannun taas teidän nuorten keskusteluun täältä kolmen-, neljänkymmenen vuoden päästä.

Minullakin itsemurha on ollut ja on usein mielessä. Väliin elämä on ollut hankalaa, tosi vaikeaakin. Paljon mielenkiintoista olisi jäänyt kokematta, jos olisin päättänyt päiväni nuorempana. Nykyisin tuntuu, että elämä on takana, ettei edessä ole enää mitään odottamisen arvoista. Mistä sitäkään tietää.

Tuntuu, että itsemurha-ajatuksista on ollut minulle tukea. Olen ajatellut, ettei elämää tarvitse pelätä, jos tulee oikein vaikeaa, pääsen pois. Ikäänkuin jokin seinällä oleva palohälytin: "Tulipalon sattuessa riko lasi, paina nappia." Ei ole ollut niin vaikeaa.

Toinen ajatus on ollut: Turha kiirehtiä. Itsensä ehtii tappaa huomennakin.

Lieneekö noista teille apua tai edes hupia.

Urpo

Samalla lailla miekin Urpo ajattelen itsemurhasta; ehtii tuota vielä huomennakin. Nuorempana tein itselleni valmiiksi hirttoköyden. Se tavallaan oli mun "palohälytin". Usein sitä pidin kädessä mutta en laittanut kaulaan koskaan. Oli vaan jotenkin helpompi olla,kun tiesi,että voi lähteä pois milloin haluaa. Viime talvenä köyden hävitin.

Nyt mie muka aina keksin tekosyitä miksi vielä elän. Lapset ovat pieniä, rakastan miestäni ja sukuani. Sisko tarvitsee mua jne. Ja oikeasti mie elän siksi, että musta on kivaa elää. Ihan oman itseni vuoksi.

ps. Aina susta Urpo on apua ja varmaan hupiakin. Hyvin sovit joukkoomme,käy vaan useammin.

Kaikki juhlat on aina vaikeita..Olin itse viikon lomalla ja vaikeaa oli palata takaisin Suomeen.Siellä ei yhtäkään selvää iltaa ollut.

Jotenkin tuntuu vain niin turhalta tapella masennusta vastaan.Niin monta kertaa on saanut tilannetta vähän paremmaksi,mutta aina sitä lipuu vaan alemmas.Pahinta on se,jos siitä puhuu sellaisen ihmisen kanssa,joka ei ymmärrä masennusta.Helppoahan sen silloin on kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni..mutta todellisuudessa on paljon vaikeampaa.

Ei kukaan masentunut voi "ottaa itseään niskasta kiinni" ja yrittää hymyillä.Ehkä hetken jaksaa,mutta sitten iskee väsymys.Ja se on sitten menoa.

Jotenkin omaa elämää pitäisi pystyä helpottamaan.Keinoja on vain niin monia ja kai jokainen voi löytää sen omansa.Mua itseä ei ainakaan helpota yhtään,vaikka tietäisin,että tuolla on köysi ja voin hirttää sillä itseni.Mun on pakko toteuttaa itsemurha ja onnistua siinä.Mä pelkään liikaa elämää,että jaksaisin yrittää. 🤕

Minulle tuli itseasiassa pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen olo, ettei ole mitään syytä elää. Makasin linja-auton takapenkillä, olin helvetin väsynyt, enkä saanut kyyneliltäni unta. Sitten ajattelin, että jos tämä tuska on tosiaan näin paljon minua isompi, niin mitäs minä sille sitten voin. Sillä hetkellä en todellakaan uskonut mihinkäänhyvään tulevaisuudessa.

Pelästyin noita ajatuksia aika paljon. Ei minusta enää tunnu aivan tuolta, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon hyviäkin asioita, mutta pelkään joutuvani uudelleen tuohon tilaan. Bussissa matkallatöihin oli aika turvallista ajatella tuollaisia, kun ei siellä mitään olisi voinut itselleen tehdä. Mutta mitä jos menenkin siihen tilaan joskus uudelleen, kun olen jossain yksin kaukana muista ihmisistä? En minä todellakaan halua kuolla, mutta pelkään, että voisin tehdä itselleni jotain, kun tulee taas tarpeeksi huono hetki.

Nyt kai sitten pitää lopettaa itseensäkin luottaminen. Sitten minulle ei taida jäädä ketään, johon oikeasti luottaisin. Onhan minulla ihmisiä, jotka varmasti välittävät, mutta en minä osaa kunnolla luottaa.

Tuttua tuo on mullekin.Välillä tulee sellainen olo,ettei kestä..ja silloin sitä tekee kaikkea epätoivoista.
Ensi tiistaina tulee taas hetki,jolloin saan olla yksin kotona.Tiedän ihan hyvin,että jos silloin tulee kestämätön olo,niin se on sitten menoa.Ei se oikeastaan edes pelota,nyt on jokin syy kestää vielä viikko,kun tietää,että silloin pääsee pois,jos vain haluaa..

Sehän se just pelottaakin, kun tietää, että täältä pääsee pois. Kun vaan haluaa. Mie olen jo pitkään ajatellut, että mie itteni tapan samana päivänä kuin äitini. Se päivä onkin jo kohta. Mitähän ,jos mie silloin olen yksin ja yritänkin itseni tappaa. Eikä kukaan ehdi mitään tajuta. Sitten sitä vaan on kuollut. Ja se tässä mun olossoni onkin kauheinta. Mie haluan niin pirusti elää mutta,kun on paska olo,niin mie vaan aattelen ittemurhaa. Jos äidin kuolinpäivänä mulla on paha olo, niin sitten...

Mie kerran yksi kerta yhtenä aamuna olin tosi hilkulla onnistua itsemurhassa. Silloin oli pimiää ja mie olin yksin. En mie kerro miten sitä yritin mutta mut pelasti yksi ohikulkija. Ei me oltu koskaan ennen nähty. Se vaan sattu kohalle. Nykysin me usein nähhään kylällä ja aina jäähään jotain puhumaan. Oon mie sille sanonut, että onneksi satuit paikalle.

Samanlaista on minullakin. Pelkään itseäni, häpeän myös. Häpeän käsivarttani, josta arvet eivät ikinä vaalene tarpeeksi. Vihaan itseäni ja sitä, miten minun täytyy valehdella vanhemmilleni, etten ole tarttunut veitseen. Kerran olin hoidossa, muttei siitä mitään apua ollut. Syön lääkkeitä, mutta se on yhtä tyhjän kanssa. Haluaisin vain niin kovasti pois. Se on ollut tällaista jo 3 vuotta. Eikä ole helpottanut. Monta kertaa olen seissyt lääkekaapin edessä ja miettinyt, pitäisikö. Illalla vetänyt ranteet auki vielä vähän syvemmältä ja salaa toivonut, ettei aamulla tarvitsisi enää herätä.

Yritin sitten tosiaan itsemurhaa.Torstaina pääsin pois sairaalasta.Nyt olen ihan romuna, edes siinä en onnistunut. 😞
Olo on täysin surkea ja voimat ihan lopussa.Jokainen sekunti miettii vaan miten seuraavaksi yrittäisi..Tiedän jo nyt,etten osaa lopettaa tätä kelailua.Eikä kukaan kuitenkaan voi mua parantaa,jos en itse sitä tee.Mutta musta ei vaan ole siihen.

Maanantaina haen psykiatrilta sairaslomaa,en tosiaankaan pysty menemään kouluun vielä hetkiin.Osastoa mulle suositeltiin,mutta onnistuin selittämään tilanteen niin,että se oli hetken mielijohteesta tehty teko,vaikka tosiasiassa tiesin jo aikaisemmin,että tulen yrittämään pääsyä pois täältä. 😟

Pelottaa vain,että pian tulee taas paska päivä..ja mitä jos en silloinkaan onnistu..

En osaa muuta sanoa kuin, että hyvä, että et onnistunut Angelah.
Miksi et menisi hetkeksi sairaalaan? Jonnekin nuorten psykiatriselle osastolle vaikka. Itse olin viime talvena kaksi viikkoa nuorten tukitalossa ja ainakin se mua auttoi. Tiesitkö, että on olemassa sairaalakoulukin? Siskonikin sitä kävi viime vuoden. Sitä saa käydä ihan omien voimiensa mukaan. Jos, joku päivä ei jaksa mennä ollenkaan,niin voi ihan hyvällä omalla tunnolla jäädä sängyyn.

Järjestettiinkö sulle jotain jatkohoitoa? Terapiaa tai jotain? Älä nyt ainakaan jää yksin.

Sanoisin paljon enemmän,jos osaisin. Meillä on kotona vähän sama tilanne. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Olisi niin helppo vaan lähteä pois koko elämästä.

Tuntui tosi pahalta lukea susta Angelah. Itsekin mietin koko ajan itsemurhaa. En edes uskalla kokeilla. Minähän olen niin täydellinen, että varmaan onnistuisin itseni tappamaan. Haluan kuitenkin elää vaikka nyt just haluaisin kuolla.

Minä olisin valmis lähtemään sairaalaan. Mutta en pääse, koska en ole yrittänyt itsemurhaa. Miksi et Angelah halunnut sairaalaan? Olisitko joutunut jonnekin mielisairaalaan? Vai minne sairaalaan sitä joutuu? On kai sitä olemassa meille nuorille jotain omia paikkoja, vai eikö ole?
Eikö sulla ole mitään syytä miksi haluat elää?

Kirjotan mie vaikka jo päätin , että lopetan. Mie en osaa muuten mitään tunteita puhua kuin kirjottamalla.

Mie olin kaksi yötä sairaalassa. Otettiin multa kaikkia kokeitakin. Mutta pääsyy oli se, että mun piti nukkua. Kun olin niin sippi, että vaan itsemurhaa mietin. Mua aina auttaa kun olen muutaman päivän sairaalassa. Siellä on tietty rytmi miten elää. Jo muutama päivä auttaa saamaan kiinni jotenkin tästä elämästä. Vaikka miekin kyllä olen varma, että en mie hengissä selviä syksyyn asti.

Nyt mulle määrättiin unilääkkeitä. Mie yritän ne olla yrjöämättä. Koska sen mie ainaski tiijän, että jos en nuku, sitten ainakin yritän itteni tappaa.

tyttö näki sillalta kuinka mustaa
meri oli alhaalla jossaki
äiti kysyi miksi tuo runoja rustaa
lapsi on kai
päästänsä sekaisin

Näin mun tarinani joskus päättyy