moikka.
joo,maanantaina alkaa koulu,pelottaa aika lailla. 😝
syöminen on täysin hakusessa,kai se on mun keino käsitellä tätä kaikkea,
iso muutoshan se,viikot oon siellä,viikonloput ja lomat kotona,osan viikonlopuista koululla,
terapia harvenee,yli vuoden ehdin käymään kaks kertaa viikossa,nyt sitten kerran viikossa,
onhan mulla noita terapiakäyntejäkin jo takana,hyvänen aika maaliskuussa tulis kolme vuotta. 😮
saa nyt nähdä,että oonko seuraavaksi tuosta syömisestä jollain osastolla,
multa on kadonnut hallinta jo kauan sitten.

asutko sitten jossain asuntolassa Angelah, vai jossain ihan itsenäisesti? Onko sulla ketään tukihenkilöä siellä?
Mulla on taas vaikiaa nukkua, meen illalla nukkuun mutta kohta herään ja valvon sitten aamuun asti. Miekin pelkään, että jouvun sairaalaan, kohta kun olen aivan sippi. Päivälläkään ei osaa nukkua, tai eihän se tietenkään oo ees suotavaa, että koulussa nukkusi.

se on kansanopistolukio mihin meen,eli asun siellä koululla.
koululla ei ole ketään tukihenkilöa,psykologi on täällä ja näen sitä sitten viikon-2 välein,riippuen ihan siitä,sattuuko se olemaan silloin perjantaisin töissä,
tänään olin,seuraava kera onkin vasta ensi perjantaina,sitten oon ollut jo koulussa ensimmäisen viikon.mitään en ole saanut syötyä tänään,enkä eilenkään,miten mä ajauduinkaan niin pahasti kiinni tähän.
olo on jokseenkin epätoivoinen,sellainen luovuttajafiilis.
kovasti voimia maanvaiva,raskasta tämä laahustaminen on,välillä hukkuu pimeään,mutta uskoisin sun vielä toipuvan.

Minusta tässä elämässä kaikkein pahinta on se, että välillä onkin asiat hyvin. Juuri, ku nauttii olostaan, niin huomaaki itkevänsä. Yksi ilta, nukahin yllättäen aika aikaisin ja sitten heräsin siihen, että veinasin tukehtua itkuun. Mun tyynyliina oli ihan märkä, olin jo vissin unissani jonkun aikaa itkenyt. Mulla oli karsee ikävä äitiä, ja siihen ikävään heräsin. Päivällä vielä jaksaa ikävän pitää kurissa mutta yöllä ei osaa olla varuillaan ja se ikävä iskee niin lujaa, että sitä ei jaksaisi.

tässä raapustelen,tänään oon lähdössä.mun ei kyllä tule ikävä vanhempiani,oon oikeastaan helpottunut,että saan vähän etäisyyttä,tuntuu,että se on juuri se,mitä tarvitsen.syömiset on taas olleet ihan hakusessa,ahminut ja oksentanut perjantain, eilen en syönyt juuri mitään,tänään myöskin erittäin vähän,paino vaan hilautuu alemmas ja ei mulle juuri muuta mahdu päähän. zemppiä ja voimia maanvaiva.*halaus sulle ja myös ujom86:lle*

kiitos! halit takas.. 😭

koulussa meni ensimmäinen viikko,ihan hyvin sopeutunut nyt jo.
syönyt tosi huonosti,mutta oon peräti jaksanut tehdä vaadittavat asiat ja ainoastaan yhden matikan tunnin yli nukuin,
muuten oon ollut ihan tunneilla.
yrittäkää jaksella. *halaa lujasti*

täällä taas.keskiviikkona tulin kotiin lepäämään,täysin väsynyt vieläkin.
maanantaina meni päin hel****ä,vedin viinaa,lääkkeitä ja pilvee poltin,
sekoilin.sitten tulikin kaikki vanhat jutut mieleen,
yritin liikaa,väsyin.
nyt hukun koulukirjoihin,yritän jotenkin todistaa itselleni,
että ehkä mullakin on oikeus olla olemassa.

☹️ ei kai ny noi huonosti voi mennä? Oon itekki aikonu juoda nii paljo et daiju on iha juu nou? Ja yhen likan kans sovittii et sit tulee joku päivä kattoo etten tee mitää tyhymää sitte. =)

Nuoruus

Housuissa kakkaa
miksei tää lakkaa
päässäkin pyörii
ajatukset hyörii
päivästä toiseen
aina vain samaa

miksei tää lopu koskaan

murrosikä meni
yleishäirikkö
en ole enää

omassa päässäni

samat virret kuitenkin soi
miksi tää ei lakkaa
päässäkin kakkaa

levolleni laske Luojani
armias ole suojani
sijaltain jos joku aamu
en nousisi

niin äitini korvista ylös
repisi

halaus Angelah, miten menee. Mulla on kirjoitukset, eikä kovin hauskaa

😞 mä oon ihan uusi täällä, ja ajattelin vähän purkaa.. olen tapellut painoni/ulkonäköni kanssa niin kauan kuin muistan. aina on pitänyt päteä kaikessa, äiti ja isä on aina pitänyt minua ns. "toivona" ja että minusta tulee jotain suurta, vaikka minulla onkin kaksi sisarusta. he ovat hirveän tasapainoisia ihmisiä. mitä minulle on tapahtunut kun olen niin sekaisin itseni kanssa ollut jo monta vuotta..? melkein jokailtaiset itkemiset ja ahdistuskohtaukset, ajatuksia ei pääse karkuun vaikka kuinka yrittää, itsemurha pyörii mielessä päivittäin. ei vain jaksa yleensä mitään, ei kiinnosta. ärsyttää kaikki neuvominen ja käskeminen liittyen elämääni. mä haluaisin vain olla, mennä pois.. ekaksi luulin että nämä olotilat johtuvat jostain murrosiän kriiseistä että kaikilla on pahaolo, mutta olen jo 19 vuotta, ja tätä on jatkunut varmaan yläasteen alusta asti (siis itsemurha ajatuksia, ulkonäkö ja muut paineet, paniikki kaikkea mahdolista kohtaan ymsyms..) en vain hyväksy sitä että mun elämän pitää olla näin saatanan vaikeeta, miks mikään ei ikinä voi olla helppoa tai onnistua, miks mun pitää stressata joka perhanan asiaa ? mä vihaan olla minä, mä vihaan sitä että mä en osaa hoitaa mitään asioitani kuntoon. kaikki on niin vaikeeta.

on kausia kun en edes lähde kotoota ulos, ei vain pysty, en halua nähdä ketään ihmisiä. en vastaa puhelimeen ihmisille.mökötän ja itken kotona syömättä mitään koska en kestä yhtäkään liikakiloa. viime syksy/talvi oli todella paha, makasin kotona monta päivää menemättä kouluun, tekemättä mitään, välillä muserruin täysin itkemään, itkin monta tuntia putkeen. halusin pois. silloin oli todella lähellä etten päättänyt päiviäni siihen. silloin aloitin viiltämään käsiänikin uudestaan, viimeksi tätä oli tapahtunut yläasteella. koulussa opettajakin alkoi ihmetellä ja kyseli että onko minulla kaikki ihan hyvin ja minä siihen ( niinkuin aina "neiti positiivi" ) : "joo, ei mulla mikään oo, vähän vain väsyttää" tyyliin näin. en jotenkin pysty myöntämään muille että minulla menee niin huonosti, kai se liittyy siihen jotenkin että minun aina pitänyt pärjätä kaikessa. pahaa oloani yritän sitten turruttaa juomisella, lähden baariin ja otan muka- asenteen että nyt on kaikkki hienosti ja tulee kivaa, ja pitääkö sitä edes sanoa. kaikki menee luonnollisesti päin helvettiä. masennus on kauhea seuraavana aamuna, ja silti esitän kavereilleni että "joo, oli tosi siistiä, ym, plaaplaa.." vaikka tekee vaan mieli huutaa että auttakaa. olen niin yksin vaikka minulla on siskoa ja veljeä ja äitiä ja isää ja kaveria, tuttuja, sukulaisia..

olen sellainen kaksinaamaisuuden kuningatar, kun lähden kotoa ja vedän sitä ennen sen meikkimaskin ja upeet vaatteet päälle, joiden kanssa olen hermoillut eka ainakin tunnin, katsonut joka kulmasta peilistä ettei näy mahaa tai jenkkakahvaa ynnämuuta.ja siinä samalla puen sen naamarin naamaan "kyllä kaikki on sitten ihanaa ja kivaa" ja kaikki on aina " voi kun sä olet nättinä, sä olet niin laiha, ei sun tarvii laihduttaa" on se kiva kuulla, mutta itseni nään vaan niin säälittävänä pienenä ja heikkona, joka musrtuu palasiksi kun joku vähän tönäisee. ja kun sen meikin pesee illalla pois samalla valuu viemäristä alas se tekohymy ja iloinen asenne kaikkea kohtaan. ja edessä on taas yksi itkuinen, epätoivoinen ja uneton yö.😭 😯🗯️

neiti halla, mulla on melkee sama juttu. Koulus oon nii et kaikki meiänki luokas aina sanoo et oon aina ilonen ja sillee.. mut sit ku pääsee himaan etenki vkonloppusin nii kuten tos 3h sitte taas itkin. ihan samoista syystä ku aina. Joten tiiän mistä puhut. Mäki oon jääny kii viiltelystä teen sitä joskus kouluski ku ketää ei nää.. lyijärillä viiltelen nii jälkii ei tuu useimmiten paitsi nyt on 1 mut ne on sellasii et vähä aikaa näkyy ja sit häviää päivän mittaa.. vähä luulen et on käyny se mitä tos yhes otsikos sille neidille. et oon kuollu sisältä. tunteita ei oo pahemmin ja mitään ei jaksa eikä huvita tehä. paras vaihtoehto ois kai lopettaa kaikkien tähren, eihän musta muutenkaan ketää välitä. Ja miks välittäis, mähän oon huomaamaton ihminen. melkee haamu. on sellane ihme juttu et haluis kertoo jollekki asioista, mut ei tiiä miten. ja kuten varmaa tiiät sanonnan kaikkee saa tehä kuhan ei jää kii.. se ainaki pätee muhun. oletetaan et jos joku päivä tai ilta tuun sellasee ajatuksee et ei hemmetti ei tää elämä tuu sen paremmaks vaikka kui kauan eläis. ja sillee nii vähä luulen et menis aika kauan ennenkö ketää ees huomais et ruma, tyhmä ja epäsosiaalinen pikku hylkiö on tappanu ittensä. joten siinä näätte miten paljo merkkaan kellekkää.. ketää ei huomaa mun olemassa oloo..ja kaikista vähiten oma äiti. ja ei tähän tarvii kenenkää sanoo mitään.. koska ei näytä ketää liikuttavan, tai no kaikillahan täällä on melkee samat onkelmat.iso hali sulle.. tiiän ettei oo helppoo tollane. Ite huomasin jo peruskoulussa et aina pala palalta kuolin pois. en jaksanu välittää mitä musta sanottii tai kelle tai miks. ja tää on loppu tulo. ja mikä surullisinta ketää ei oikeesti näytä välittävän musta.

Hali takasin.Mitäköhän tässä pitäisi tehdä.. ei tunnu miltään, tai oikeastaan, mä en tiedä miltä musta tuntuu. Oon niin loppu. erittäin alkoholipitoinen viikonloppu taas takana, ja kauhea morkkis päällä.mikään ei taaskaan sujunut niinkuin kuvittelin. mä haluisin että joku välittäis musta, pitäis hyvänä, kohottais mun mieltäni sanomalla kauniit asioita elämästä. mä en jaksa tätä itkemistä ja vitutusta. haluisin vaan nukkuu, ajattelematta mitään, mutta kun ei sekään jumalauta onnistu enään, jos nukkumisesta tulee jotain niin se on sitten lähes poikseutta höystetty ahdistavilla tai painajaisunilla.
ujom86, luulen tajuavani olotilasi täydellisesti. Toivon sinulle voimia elämää kohtaan, niitä pitäisi jostain yrittää saada.Ajatus itsemurhasta tuntuisi taas niin hyvältä vaihtoehdolta.. mullakin on niin mitätön olo kokoajan, tuntuu että ei oikeasti millään ole mitään väliä. velvollisuudet vain painavat niskassa. kukaan ei ymmärrä vaikka mielestäni olen yrittänyt aika selkeästi vihjata että minulla on niin tajuttoman pahaolo.tuntuu että en pärjää elämässäni, en tällä asenteella ja ajatusmaailmalla. ellei kohta ala tapahtumaan jotain todella mullistavaa minun elämässäni, niin tämä kyllä heittää hanskat tiskiin. ihan oikeesti, ei tämä olo ja kaikki paska voi olla elämän tarkoitus.mitä tehdä?😭

neiti halla, huomaan että sulla näyttää olevan sama fiilis. eile ku puhuin kultun kans nii eka neiti itki ku oli raskas vko ku oli koulutus isoseks tai jotain. ja sit melkee perää mä. mä tiiän et jauhan äidistä koko ajan, mut ketää ei tajuu minkälainen se on. ja eniten lähinnä sitä minkälaisen mokan meinasin tehrä. Ku ollaan sovittu ettei puhuta tietyistä asioista nii eiku neiti vaa latoo tost vaa vanhoja juttuja. ☹️ mä tiiän et tein mokan kerran jo, mut ei kai siitä aina tarvii muistutttaa? No tietäiskö täällä ketää miten pääsee eroon ittensä mollaamisesta? mulle se on aika vaikeeta, ku on tottunu kuulemaan erinnäisiä asioita. 😟

voi kun tietäis ujo.. voisin sitä soveltaa itteenikin.. toinen päivä jo pimeessa huoneessa mököttäen ja itkien. vois yrittää ottaa itteensä niskasta kiinni..mut sit taas loppupeleissä mitä turhaan, mitä se hyödyttäis ku kokoajan tulee vaan vastoinkäymisii..