Itellä oli pitkään opiskelu motivaatio hukassa ja sen takia meinasin keskeyttää silloisen koulun kesken. Nykyään melkein toivoisin, että olisinkin. Aion nimittäin vaihtaa tyystin alaa, joten sikäli oli "turhaa" käydä se ala loppuun. En päässyt heti opiskelemaan. Sain yrittää ainakin kahteen kertaan ennen kuin pääsin opiskelemaan. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että olen ollut poissa opiskelu piirestä. En välttämättä olisi jaksanut panostaa siihen ja nyt tuntuu vihdoinkin siltä, että se opiskelu motivaatio on palaamassa. Asiaa auttoi varmasti se, kun muistin mitä olen periaatteessa aina halunnut, kirjailijan lisäksi. Luonto ja muu siihen liittyvä on aina ollut tärkeää miulle.

Joskus otti päähän, kun "kaikki" ystävät pääsivät opiskelemaan, enkä mie. Mutta nyt oon toisaalta tyytyväinen, että en päässyt. Kuten jo sanoin, en olisi välttämättä jaksanut. Nyt teidän kuitenkin mitä haluan opiskella. Että toisaalta oli ihan hyvä pohtia noin puolisen vuotta mitä valmistumisen jälkeen. Nyt päätin koittaa onneani yliopistoon (Joensuuhun ja Turkuun, ehkä myös Helsinkiin), pääaineena maantieto. Siihen kun ei ilokseni tarvita lukiota alle vaikka kyllähän siitä olisi toki varmasti iso apu. Ammattikouluunkin kyllä haen jos vaan keksin mitä tulen opiskelemaan. Kartoittajaa varmasti haen ainakin tai sitten vain ravintolakokkia useempaan paikkaan.

Toivon, että opiskelemaan pääseminen auttaisi edes vähän pois pääsyä tästä masennuksesta. Tein kyllä uuden vuoden lupauksen, että yritän päästä, edes hieman, tästä masennuksesta ja perhe-helvetistä eroon... Kesti pitkään ennen kuin edes myönsin sen itelleni..

Tsemppiä kaikille!

Mä alotin syksyllä opiskelun ja muutin jo ennestään tutulle paikkakunnalle, josta käyn linkillä toisella paikkakunnalla (60km) opiskelemassa. Syksyn aikana iski kauhee väsymys ja ruokahalu lähti kokonaan pois, paino tippui kilon tai pari. Sain mielialalääkkeet ja olo parani, mutta silloin tällöin on mieliala nollassa ja tekisi mieli vain nukkua puolet päivästä. Olla menemättä vain kouluun.
Masennus on mielestäni pahinta mikä haittaa opiskelua, kun lähtee keskittymiskyky ja innostus oppimiseen...

anwhie. onko tuttua korkea vaatimustaso? mulle on. aluksi se mullakin alko niin et lakkasin yrittämästä. (tosin tulokset pysy korkeella yhä, sillon ajattelin et se on joku pärstäkerroin, opettajat piti musta/sääli mua) koska yrittäminen kävi mahdottomaksi. jos olisin yrittänyt, tuloksen olisi oltava vähintäänkin kiitettävä. ja mietin kuinka kamalaa se olisi jos en saisikaan kiitettävää. no ajattelen et no problem, ei mua haittaa vaikka tulis 5. no ekalla matikan kurssilla lukiossa tasainen kymppini tipahti kuutoseen. menin jotenkin oudoksi. lakkasin yrittämästä ollenkaan matematiikassa. kun en kerta osaa.

nyt kolmen vuoden aikana oltuani hoidossa jo 2vuotta, josta yhteensä 4,5kk sairaalahoidossa vakavan masennuksen ja myöhemmin syömishäiriön takia, en enää pysty tekemään mitään. olen lamaantunut ajatuksesta että mokaan. marraskuussa jäin tauolle koulusta. istun kotona ja katson frendejä dvd:ltä. /haaveillen siitä keinotekoisesta, ihanasta itseluodusta perheestä mitä frendit edustaa😉) tyhjänpäiväistä. kuitenkin mulla pitäis olla resursseja. ei voi olla 9-10 oppilas koko peruskoulun ajan ilman että se kertoo kyvystä selviytyä älyllisesti opiskeluista. mutta kuten Linnea Karlsson äskettäin olikin lääkäripäivillä puhunut:

"--Osalle nykyajan nuorista yhteiskunnan rakenteiden puuttuminen aiheuttaa stressiä. Yhteiskunta, jossa sosiaaliset rakenteet puuttuvat tai niiden luominen vaatii hyviä sosiaalisia taitoja, on monelle liian vaativa paikka. Esim. koulussa itsestään selvien ryhmien eli koululuokkien puuttuminen muodostaa monelle kompastuskiven, vaikka edellytykset koulunkäyntiin oppimiskyvyn suhteen olisivatkin olemassa. Laajemmassa mittakaavassa yhteisöllisyyden näkökulman huomioiminen erilaisissa ratkaisuissa olisi tärkeää – lapset ja nuoret eivät ole vain osa voittoa tuottavaa koneistoa, muitakin arvoja tarvitaan."

koko artikkeli:
http://www.laakariliitto.fi/cgi/lp2005pressi.pl?1188,newsitem,LP2005_MA

mä haluaisin palata kouluun, mutta ongelma on ku se tuntuu mahdottomalta. asiat kiinnostaa taas, masennuksesta olen virallisesti parantunut. (muille lukijoille, huom, se on mahdollista. mutten kiistä etteikö ongelmia jäisi ihan tarpeeksi silti)

tsemppiä sulle anwhie et saisit juteltua jotenkin. mulla tollanen ahdistunut ja välinpitämätön vaihe ainakin edelsi 'romahdusta'. mut halusin vaan kertoa senkin et romahdus ei ole lopullinen. neva. 🙂

Moi!

luesklin noita teidän juttuja, ja alkoi tuntua siltä, että itselläkin olisi ehkä jotkin sanottavaa. Oon viimeksi ollut näillä sivuilla 2-v sitten, ja silloin olin itse kyllä ihan pihalla. Kai mullakin masennus oli. Vietin 2 viikkoa psyk.polilla suljetulla osastolla. Tai oikeastaan menin sinne suoraan "koulun penkiltä". Nyt on kohta 2 vuotta kulunut, ja mäkään en ole saanut koulua oikeen luistamaan. Mullakin oli se, että jäin varmaankin liian aikaisin sairaslomalta pois. Oli pakonomainen tunne, että täytyy tehdä, täytyy tehdä. Sitten se oli sitä, että jähmetyin paikoilleni jännityksestä, en pystynyt keskittymään, saatoin purskahtaa itkuun ilman mitään kunnollista syytä..Nyt hävettää, että olen voinu olla sellasessa kunnossa töissä.

Kouluun palasin, mutta lukeminen ei onnistunut, en muistanut mitään enkä pystynyt keskittymään. Jos koitin lukea ta kirjottaa jotakin, kesti viisi minuuttia ja väänsin itkua, kun ahdisti ja paha olla. nyt vasta vuosi koulun aloittamisen jälkeen on sellanen olo, että pystyn tekemään jotakin koulun eteen, vaikka ei yhtään kiinnosta. Ensimmäisenä lukuvuotena kouluun paluun jälkeen sain aikaiseksi 5 opintoviikkoa, mutta tänä lukuvuotena jo 20 koossa. En tunne tyydytystä opiskelusta, ja hutiloin tehtävät, mutta olen tosi onnellinen siitä, että selvästi olen mennyt parempaan suuntaan.

Silti tulevaisuus ahdistaa kamalasti. Tunnen, että olen tosi ammattitaidoton ja huono, ja pelkään, etten pärjää varsinkaan jatkuvasti kiihtyvässä työelämässä, kun joskus on tuntunut ylivoimaiselta kolme lauseen kirjottaminen ilman itkua ja pahaaoloa. Mutta mä olen jollakin ristiriitaisella tavalla nauttinut siitä, että tuntee ja ajatteleekin sittenkin ihan samanlaisia ajatuksia, kun oman ikäiset ja yleensäkin se, että tuntuu joltakin "normaalilta". Vaikka välillä tuntuu kamalalta, oon ajatellut, ett ehkä se kuulukin jo ihan vaan aikuiseksi kasvamiseen eikä enään ole oire masennuksesta tai jostain muusta.

Ja olen nyt yrittänyt olla vaan välillä rennosti, ja myös muistaa sen , että saa tuntua myös hyvältä, ja että olen kuitenkin mennyt eteenpäin, vaikka välillä tuntuu tosi lusmulta. Jokainen opintoviikko on ainakin mun kohdalla askel eteenpäin. Päätin että en lopeta enään tuota koulua, vaan tahkoan sen loppuun, jotta saan edes jonkin asian elämästä loppuun asti.
Vaikka sitten vaan oman itsetunnon ja itseluotttamuksen takia.

Minkälaisia kokemuksia muilla on muuten ollut, kun on masennuksen jälkeen alottanut kouluelämän uudestaan? Musta tuntui ainakin, että olen maailman viimeisin hylkiö ja huonoin olento keskittymiskuvun puutten j muistamattomuuden takia.

Samaa tarinaa tulisi multa, en viitsi uudelleen kirjoittaa.

Yritin kesällä olla kesäyliopiston kursseilla, maksoin jo monta sataa euroa. Pari kertaa jaksoin istua luennolla, siinä se. En tajunnut yhtään mitään luennoitsijan puheita, katselin ikkunasta ulos ja mietin omia. Kun päivä loppui lähdin pois. Sitten en enää viitsinyt mennä ollenkaan.

Yritin varmaan liian aikaisin, lähdin melkein heti, kun voin pikkusen paremmin. Tein kaikkea; ratsastin, lenkkeilin, pesin hiuksetkin kaksi kertaa päivässä. Olin vaan niin onnesta sekaisin, kun monen vuoden masennuksen jälkeen jotain jaksoi tehdä. Eli tein liikaa.

Nyt olen pari kuukautta ollut työharjoittelussa, muutaman tunti päivässä. Se menee ihan hyvin. Syksyllä ajattelin taas yrittää opiskelua. Se ei ole enää masennuksen jälkeistä opiskelua, jos sitten pääsisin loppuun asti, kun ajattelen, että mie jo olen "normaali-ihminen".
Hauska juttu, kun olin tosi masentunut, niin hankin itselleni ammatin. Taisin olla niin maassa, että en edes tajunnut, että en jaksa.

tiitiäinen: minä siis aloitin vuu-osien yliopistohengailun jälkeen opiskelut ammattikorkeassa, ja musta on tuntunut hirveän hyvältä! se kylläkin varmaan johtuu siitä, että ehdin olla töissäkin (siis ihan ei-koulutusta-vaativassa) ennen todella syvää masennusta. ja sitä kesti niin että nyt olen onnellinen eläkeläis-opiskelija (eli kuntoutustuella). oli aikaa miettiä, mitä teen. ja pakkokin, kun ei mikään enää sujunut. (nyt vaan huoli, että jatketaanko kuntoutustukea miten; jos ei, jää opiskelut ja kaikki, taloudellisen tilanteen takia, koska pientä työeläkettäkin saavana jotenkin näillä tuloilla räpistelen, opintotuella+lainalla en.)

hyvä olo johtuu varmaan siitäkin, että vaihdoin alaa, samantapaista juu, mutta ihan eri kuitenkin. yo oli mulle vain loputon suo...

vaikea määrittää, missä vaiheessa olis valmis taas kouluun. liian masentuneena:ei. liian pitkään poissa olleena, eli parantuneena mutta syrjäytyneenä:ei. vaan missä se raja kullakin menee...?

Vähän samaa ongelmaa on kuin teillä muillakin... tosin olen hieman nuorempi tällä hetkellä 🙂 Koulupäivät ovat todellakin raskaita, aamulla ei jaksaisi/kiinnostaisi herätä, eikä mikään muukaan kiinnosta. Käyn tällä hetkellä kahta koulua samanaikaisesti, ja tuntuu todella vaikealta palata uuden jakson jälkeen toiseen.. tunnit kuluu horroksessa, ja joka ikinen koe menee alakanttiin, pystyisin paljon parempaankin, mutta ei vain jaksa.. tälläkin hetkellä pitäisi lukea kokeeseen, mutta en ole edes alottanut vielä, vaikka se onkin huomenna.. kai tässä koko touhussa on minun päämääränäni päästä koulusta vain helpoimmalla tavalla, tai no.. ei helpolla. 😐 Ei ole koskaan helppoa ollut masentunut, mutta toivottavasti elämänhalu palautuisi. 🙂👍

Heippa

Kiitos Elmi neuvoistasi, luin ne kyllä aikaisemmin, mutten saanut vastattua....😟

Tilannepäivitystä: viime vuoden puolella aloitin lääkityksen joka teki minut kamalan uniseksi, siis sillä tavalla etten jaksanut päätäni nostaa jos joku mulle puhui. Vaihdoin fluoksetiiniin johon olen ollut tosi tosi tyytyväinen...Ahdistusoireet on vähentyny.

Jäinpä sitten myös sairaslomalle, viikko sitten. Vähensin ja vähensin kursseja kunnes sitten yhtenä iltana tajusin etten saa tehtyä mitään ja jos yritänkin niin menen taas lehmänhäntänä alas enkä ikinä parane. Eli nyt näin, pitää vielä totutella. Kysymykseni onkin sairaslomalaisille/sairaslomalla oleille:

😑❓Minkälaisten asioiden huomasitte itsellenne olevan hyväksi ja parantavan oloanne? Itse yritän saada jonkinlaista päivärytmiä aikaiseksi ja teen kävelylenkkejä. Menen myös satunnaisesti luennoille jos jaksan etten ihan eristäydy.

Että näin täälläpäin. Tarkoitus olisi syyslukukaudella päästä opiskeluun kiinni, mutta täytyy myöntää että kyllä hirvittää...