Masennus ja opiskelu

Masennus ja opiskelu

Käyttäjä Olento aloittanut aikaan 11.05.2004 klo 21:55 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Olento kirjoittanut 11.05.2004 klo 21:55

Miten olette jaksaneet opiskella masentuneina? Kun harmaat aivosolumatoset luikertelevat kaoottisesti toistensa lomassa ja tuntuvat menettäneen yhteyden toisiinsa, kun rintaa puristaa valtaisa kivi ja näkee vain yhden värin, kun on hukkunut itseensä eikä tahto tunnu riittävän?

Olen todennäköisesti sairastanut masennusta jo kolmivuotiaana. Toimintakykyni se tosin kahlitsi vasta paljon myöhemmin, ollessani yläasteen viimeisellä luokalla. Lukioajan kuljin hämärässä, eikä minulla ole siltä ajalta kovinkaan paljon muistikuvia. Sen muistan, että olin moneen otteeseen lopettamassa sitä kesken, mutta silloisen terapeuttini kannustamana tahkosin sen kuitenkin loppuun – ihan hyvällä menestyksellä, vaikkakin luullakseni jonkin verran oman kykytasoni alapuolella.

Lukion jälkeen pääsin yliopistoon, jossa jaksoin muutaman kuukauden ennen romahdusta. Opinnot jäivät ja linnoittauduin kotiin. Seuraavana syksynä aloitin toiveikkaana uudessa pääaineessa, mutta muutaman viikon jälkeen olin jälleen valmis luovuttamaan. Kolmantena vuonna päätin vielä yrittää jatkaa opintojani, mutta tällä kertaa en selvinnyt edes ensimmäiseen tenttiin saakka. Vasta tällöin (viime lokakuussa) oivalsin hakeutua sairauslomalle, jolla olen vieläkin.

Tammikuussa tunsin yllättäen voivani paljon paremmin ja toivo heräsi. Menin juoksujalkaa opintoneuvojan luo, ja teimme yhdessä minulle todella rankan opintosuunnitelman seuraaviksi puoleksitoista vuodeksi. Sain hankittua tenttikirjat kirjastosta, ja sitten olinkin jo musertunut stressin alle. Ilmeisesti en siis olisi ollutkaan valmis opiskelemaan vielä. Päätin häpeissäni unohtaa koko opinnot.

Vointini on kuitenkin parantunut kevään mittaan. Välillä on huonompia päiviä ja viikkoja, mutta pääosin voin paremmin kuin useisiin vuosiin. Nautin elämän pienistä kauniista asioista, kuljeskelen ulkona, luen sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja ensimmäistä kertaa elämässäni luon ystävyyssuhteita. 😳 Iloni on vielä hetkellistä ja häilyvää ja tasapainosta ei tietoakaan, mutta tunnen jonkin heräävän sisälläni.

Hain kevään yhteishaussa ammattikorkeakouluun, joka sijaitsee ihan kotini vieressä. Kesäksi ilmoittauduin kesäyliopiston kursseille. En vielä tiedä, jaksanko opiskella, mutta aion ainakin yrittää. Tulevaisuus pelottaa – tulenko aina murtumaan stressin alla? Entäpä, jos en koskaan kykene opiskelemaan itselleni ammattia ja tekemään työtä? Epäselvää on vielä myös se, mikä minusta isona tulee.

Elämäni suurin haave on ollut opiskella psykologiksi ja auttaa muita, mutta masennus on pakottanut minut kieltämään itseltäni sen haaveen. Nyt mietin, josko sittenkin joskus tulevaisuudessa olisin siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä toteuttamaan unelmaani ilman pelkoa epäonnistumisesta opinnoissa tai työelämässä. Koen, että minun täytyy ajatella myös niiden parasta, joille pahimmassa tapauksessa voisin aiheuttaa vahinkoa omalla rikkinäisyydelläni ja ”keskeneräisyydelläni”.

Tuntuu, että saatan pohtia liikaakin näitä opiskelupulmia nyt, kun olisi vielä keskityttävä omaan toipumiseen ja elämän perusasioihin. Opiskella vielä ehtii, mutta jokin sisäinen kiire ajaa tekemään ratkaisuja. Tiedän haaveeni, tiedän esteeni ja tiedän myös sen, mitä ulkomaailma minulta odottaa. Ei ole helppoa olla nuori aikuinen ja mielenterveysongelmainen. 😟

Tässäpä rönsyilevä otos tarinastani ja ajatuksistani. Kertoilkaahan tekin omista kokemuksistanne, peloistanne ja toiveistanne. Voimia ja sitkeyttä kaikille masennusta poteville opiskelijoille! 🙂🌻

-Olento-

Käyttäjä kääpiö kirjoittanut 11.05.2004 klo 22:29

Minulla on kesken liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa. Kaksi vuotta meni hyvin. Sitten läheisten kuolemien vuoksi masennuin. Muutin pois opiskelupaikkakunnalta ja lähdin töihin. Yritin kyllä sitkeästi käydä koulua. Mutta ei vaan jaksanut. Joka aamu minä sinne menin mutta itkien tulin pois. Olen vielä koulun kirjoilla mutta nyt minun pitää jo perheen takia olla töissä. Tarvitsisin oikeastaan koulutusta, koska joskus perimme siskoni kanssa perheyrityksemme. Ei minulla ole jäljellä kuin puolitoista vuotta. Ja voisin sen loppuun suorittaa ja samalla käydä töissä. Ensi syksyllä, jos yrittäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä jatkamaan.

Käyttäjä maaria80 kirjoittanut 11.05.2004 klo 22:43

Hei Olento! Minä opiskelen juuri tällä hetkellä ja kulkenut hämärässä jo hetken aikaa. Opiskelut on loppusuoralla ja paperit pitäisi olla kohta kädessä. Välillä on tuntunut todella rankalta ja täytyy myöntää, että nyt olen viime aikoina meinannut luovuttaa monta kertaa. Viimeiseen kuukauteen en ole jaksanut lähteä kouluun ja joutunut sen takia ahertamaan kotona yksin aika lailla. Välillä tuntuu ettei vain yksinkertaisesti jaksa eikä mitään jää päähän, mutta periksi en vielä anna. Sen verran sinnikko olen.

Pelkään yli kaiken esiintymistä ja puhumista kaikkien kuullen. Koulussamme joudumme esiintymään kaiken aikaa ja ensimmäisen kahden vuoden aikana yritin päästä eroon esiintymispelosta. Jokaisen esiintymiskerran jälkeen olin vain onnellinen, että olin suoriutunut siitä kerrasta ja aloin pelkäämään seuraavaa kertaa yhä enemmän. Perjantaina meillä on iso seminaari ja viimeinen esiintymiskerta. Nyt kun olen kaiken lisäksi todella huonossa kunnossa henkisesti pelkään sekoavani lopullisesti. Itsetunto on täysi nolla tällä hetkellä. Odotan vain perjantai-iltaa kun kaikki on ohi tältä viikolta.😯🗯️

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 12.05.2004 klo 04:45

Mie tulisin pösilöksi,jos en opiskelisi. Sekoaisin aivan kokonaan. Mulle lääkäri ehotti joulukuussa, että pitäsin taukoa kevätkauven. En mie suostunut. Mie aloin käymään lukioo sairaalakoulun kautta. Ja iltaisin tein etälukiota. Mie oon ollut monesti välillä sairaalassakin mutta koko ajan oon suorittanut tenttejä. Aina mulla on koulukirjat mukana.

Syksyllä mie siirryn normaali lukioon. Olen hakenut liikuntapainoitteiseen. Kyllä mie vissiin pääsenkin,koska mulla on hyvä todistus. Ainut ongelma on, että mie inhoan ihmisiä. Ja sitten pitäsi olla koko päivä niitten kanssa. Ja todennäköisesti mie myös tappelen koko ajan opettajien kans.

Lukion mie käyn mahollisimman nopeasti ja sitten menen yliopistoon maa-ja metsätieteisiin. Sitten kun olen valmistunut, niin häivyn mettään.

Käyttäjä Blacksoul1 kirjoittanut 12.05.2004 klo 11:16

Hei!

Minäkin olen opiskelija ja välillä masentaa, vaikka ei se minun päällimmäisin ongelma ole kai, mutta kuitenkin välillä on mieli aika maassa, niin kuin nyt. En ehdi nyt enempää kirjoittaa koska täytyy lähteä kouluun kahdeksitoista.😑❓

Ajattelin vain kysyä että mistä sinä saat rahat esim. juuri siihen kesäyliopiston kursseille…? Minäkin haluisin kovasti kesäyliopistoon mutta se maksaa aika paljon… eikö ainakin jotkut maksa pari kolme sataa euroa kuukaudessa? Mulla on ongelma juuri rahassa, ei oikein ole mihinkään rahaa.

Mä aina mietin että mistä ihmiset repii sitä rahaa, opiskelijatkin kun aika moni opiskelee avoimessa yliopistossa ja eihän se ole halpaa.

Masentaa juuri esim rahapula. 😠

Mutta nyt en ehdi enempää. Tsemppiä sulle!🙂

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 12.05.2004 klo 11:49

Mie masennuin eka kerran kolme vuotta sitten,kun ukkini kuoli. Hain ja pääsin sisäoppilaitokseen opiskelemaan nuorisotyöntekijäksi. En mie sitä alaa kyllä itselleni mitenkään ollut ajatellut. Lähdin siksi, että pääsin kotoa pois. Ei paljon kyllä kiinnostanut opiskella. Mutta siellä oli hyvä,kun ei saanut jäädä sängyyn makamaan päiväksi. Joku asuntolanhoitaja kävi repimässä ylös. Kyllä mie valmistuin. Paljon en kyllä muista mitään koko ajasta. Papereiden mukaan olen valmistunut.

Hain heti valmistumisen jälkeen ammattikorkeakouluun sosionomiksi lukemaan. Olen koulun kirjoilla mutta nyt äitiyslomalla. Tiedä oikein onko mun ala. Voisin mie sitä koulua käydä etäopiskelija, jos vaikka ensi syksynä pikku hiljaa aloittaisi. Oikeastaan mie olen ikäni halunnut diakonissaksi. Uskon puute ei ole esteenä opiskeluun. Joku vaan mättää, että en hae koulutukseen.

Toivottavasti Otus onnistunut opinnoissasi. Ja pääset toiveammattiin.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 12.05.2004 klo 17:21

Kesäyliopiston kurssit maksavat tosi paljon. Kun on pienemmillä äityspäivärahalla ei riitä kuukauden palkka. No mulla on helppo kun mies antoi lisää. Ei mulla muuten olisi varaa. Asuntovelkakin. Ei kai sitä kellään nuorella nykyisin ole rahaa. Jos jotain haluaa sitten luopuu jostain. Tai vissiin parempi kun ei haluakaan mitään. Makaroonia ja tonnikalaa vaan.

Luin äsken Kelan sivuja ja voi saada myös kesäopintotukea. Oli siinä kaikenlaisia ehtoja mutta Kelan sivuilta näkee lisää.

Mutta se mua kiinnnostaisi Otus, kun sanot, että olet sairaslomalla. Niin ei kai sitä kovin pitkää voi olla? Eikö sitä sitten muutu joksikin kuntoutusihmiseksi? Ja saa jotain kuntoutusrahaa? Se vissiin on enemmän kuin opintotuki?

Käyttäjä hennu kirjoittanut 12.05.2004 klo 17:48

Moi!
Minä kulutan vielä viimeisiä viikkoja peruskoulun penkkejä. Olen hakenut ammatti kouluun mutta en tiedä jaksanko edes koulun alettua yrittää. Olen jo luovuttanut ja täysin lamaantunut masennuksen alla. ☹️

Olen ollut masentunut ainakin viimeiset kolme vuotta voi olla että kauvemminkin. Menneet vuoden ovat vain sakeaa sumua mielessäni en erota vuosien tapahtumia toisistaan. Viime viikkoina masennus on vain pahentunut jos voisin päättää en nousisi sängystä ylös ollenkaan. 😞 Olen masennuksessa jo niin syvällä etten usko pääseväni ylös mutta kukaan ei ole vielä huomannut mitään. 😯🗯️

Koulussa en kykene tekemään oikeastaan mitään mutta joka päivä pakottaudun sinne. Istun vain paikallani ja piirtelen vihkojen kulmiin epämääräisiä kuvioita.

Ihmettelen miten olen selvinnyt tähän asti ja miten selviän tästä eteenpäin.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 12.05.2004 klo 19:15

Opiskelu on rankkaa ja välillä itse kukin tuntee ettei jaksa enää sitä ainaista stressiä. Aina silloin tällöin on annettava itselleen aikaa ja unohdettava kouluasiat hetkeksi, pieni paussi helpottaa edes pikkusen.

Masennuksen kourissa opiskelu tuntuu erityisen takkuiselta ja ahdistavalta. Jos vain mahdollista, niin kannattaisi ottaa aikalisä ja jäädä hetkeksi keräämään voimia. Moni koulutus antaa periksi tällaisissa tilanteissa. Opettajien ja koulun muun henkilökunnan apua kannattaa hyödyntää ja heiltä kysellä erilaisista mahdollisuuksista hengähtää. Kannattaa ottaa selvää miten pystyisi hidastamaan kovaa tempoa ja keskittymään enemmän masennuksen hoitoon.

Masennusta kannattaa lähteä hoitamaan mahdollisimman nopeasti ja yrittää joksikin aikaa unohtaa opiskelu. Uskoisin, että opiskelussa on mahdollisuus pitää taukoa ja jatkaa taas sitten kun tuntee, että on saanut tarpeeksi kerättyä voimia ja hoidettua masennusta. Liian pitkään ei kannata väkisin painaa, siitä voi olla pahempia ja pidempiaikaisia seurauksia. Ja niin kuin Olentokin kirjoitti, aina ehtii opiskella ja välillä pitää keskittyä vain omaan jaksamiseen, toipumiseen ja hyvinvointiin. Tsemppiä teille kaikille opiskeluissanne 🙂👍.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 12.05.2004 klo 19:48

Miten sitä muka uskaltaa muka unohtaa opiskelun vähäksi aikaa? Mitä sitten tekisi päivät. Ois sängyn pohjalla masentuneena. Kävisi terapiassa ja söisi pillereitä. Niinkö? Eikö sekin oo masennuksen hoitoo, että päättää nousta sängystä ylös. Aina sitä ehtii maatakin. Vanhanakin.
Mie en ainakaan uskalla jäähä makkaan. Vois käyvä niin, että en nousisi koskaan ylös. Joskus aamulla väsyttää niin, että veinaa kuolla. Ei vaan jaksais nousta. Silti melkein aina nousen. Pari kertaa on käyny niin, että ei vaan oo jaksanu. Ja sitten onkin maanu jo kolme päivää. Ja on oikeasti sairas.

Käyttäjä Olento kirjoittanut 12.05.2004 klo 20:37

Tuntuu tavallaan mukavalta huomata, että näin moni on vastannut, vaikkei masennuksen poteminen itsessään hullunhauskaa olekaan. Ilmeisesti aika moni kärvistelee tai on ainakin kärvistellyt samankaltaisten tuntemusten kanssa.

Annikan kanssa olen samaa mieltä siitä, että kannattaa ajoissa ymmärtää pysähtyä lepäämään ja antaa itselleen aikaa toipua. Ihan virallinen sairausloma on hyvä siitä syystä, että se paitsi ehkäisee joutumasta kädenvääntöön Kelan opintotukitätien kanssa, myös auttaa irtautumaan stressistä: on lupa olla voimaton ilman syyllisyyttä tekemättömistä koulutöistä.

Olisin ollut valmis jäämään sairauslomalle jo lukioaikana, mutta hoitava lääkärini oli sitä mieltä, että loma olisi passivoittanut minua entisestäni. Sen jälkeen olinkin vuosia siinä uskossa, että minun on vain jaksettava yrittää. Siinäkään vaiheessa, kun en kahteen vuoteen ollut saanut laisinkaan opintosuorituksia kasaan, en osannut ajatella sairauslomaa todellisena vaihtoehtona. Vasta viime syksynä ulkopuolisten kannustus sekä taloudelliset vaikeudet johtivat minut hakemaan sairauslomaa.

Tunnen hetkittäin huonommuutta siitä, että olen sairauslomalla. Mietin, onko oman heikkouden ja voimattomuuden myöntäminen askel eteenpäin, vai johtaako se sittenkin entistä suurempaan passiivisuuteen ja elämässä luovuttamiseen. Ennen elämässäni oli tärkeintä menestyä ja tavoitella korkeita päämääriä - nyt en enää tiedä. Tavallaan koen epäonnistuneeni, kun en olekaan se monialaisesti lahjakas yli-ihminen, joksi itseäni pitkään luulin. Sukulaisten painostus on myös ajoittain kovaa: "Mitä tuo sinun pelleilysi oikein on?", "Tuolla vauhdilla sinusta ei koskaan tule mitään" tai "Mihin ne lääkärihaaveet jäivät?"

Blacksoul, eiväthän Kesäyliopisto ja Avoin yliopisto mitään halpoja paikkoja ole opiskella. Muistaakseni perus- tai aineopintojen laajuinen opintokokonaisuus maksaa hieman alle 300 €; itse saan yliopisto-opiskelijana noin puolet alennusta. Maksan opintomaksut säästöistäni, jotka olen kerännyt sairauspäivärahoista ja sitä ennen opintorahoista.

Aavaton, kannustaisin kyllä kovasti sinua hakeutumaan diakonissakoulutukseen, jos se tuntuu "siltä omalta jutulta". Osaatko sanoa, millaisin syin olet jättänyt koulutukseen hakematta? Pelkäätkö siinä jotakin asiaa? Itse olen kokenut psykologin ammatin kutsumuksekseni jo viidesluokkalaisesta lähtien, mutta yläasteen loppuvaiheista saakka olen koettanut kieltää kiinnostukseni, koska olen pitänyt itseäni "liian hulluna". Tiedän ja hyväksyn sen, että monen muunkin kiinnostus psykologiaan on varmasti herännyt juuri omien kokemusten pohjalta, mutta itselleni en osaa antaa asiassa armoa. Tiedän kuitenkin, että kiinnostuksen kieltäminen halvaannuttaa ja katkeroittaa.

Aavattomalle vielä sairauslomasta: Käsittääkseni sairauspäivärahalla saa olla korkeintaan vuoden. Sen jälkeen Kela vaatii tarkan kuntoutussuunnitelman ja on haettava kuntoutustukea. Sen suuruudesta en tiedä. Itse opiskelisin ensi syksyn mielelläni kuntoutustuella sillä luulen, etteivät voimani vielä riitä täysipainoiseen opiskeluun. En tosin usko olevani Kelan silmissä kyllin sairas tuen saadakseni. 🤔

-Olento-

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 13.05.2004 klo 09:43

Mie haluaisin diakonissaksi siksi, koska äitinikin oli diakonissa. Mie en hae koulutukseen siksi, koska äitinikin oli diakonissa. Olihan selvästi sanottu. Minun pitää ensin selvittää äiti-juttu ennen kuin voin edes ajatella koulutusta.
Minulla tavallaan on kaksi äitiä. Ensimmäistä äitiä mie ihannoin ja rakastan. Just semmoinen diakonissa ja äiti miekin haluaisin olla.
Toista äitiä mie inhoan ja vihaan. Just semmoinen mie en haluaisi olla.
Siis mulla on vaan ollut yksi äiti. Mie vaan tunnen sen kahtena eri tavalla.

Jos mie haen koulutukseen, en tiedä kumpi minusta tulee.Ja sitä mie pelkään. Ja äidistä mun vissiin pitäisi terapiassa puhua. Miten? Kummasta äidistä. Ikinä tiedä kummasta haluan puhua. Yksi päivä puhuisin ihanneäidistä, toinen inhoäidistä. Terapeutti sanoisi, että mie olen hullu.

Pienenä mie ja veli aina leikittiin laupiasta samarialaista. Meillä oli hoitolaitos. Veli oli pappi ja se kuunteli ihmisiä. Mie ne ensin syötin, että niillä ei ollut nälkä. Mulla oli aina vaan viisi leipää ja kaksi kalaa. Ja kellään koko maailmassa ei ollut nälkä. Semmoinen haave mulla.

Hennalta kysyisin. Sanot, että kukaan ei ole huomannut sun masennustasi vielä. Meinaatko yksin jotenkin selvitä? Eikö sulla ole ketään kelle puhua?
Olisi kiva kuulla lisää susta.

Käyttäjä nti21 kirjoittanut 13.05.2004 klo 15:23

No minä ainakaan en jaksanut. 😞
Ensimmäinen koulu keskeytyi muun sairauden vuoksi, ja toinen masennuksen vuoksi. Enään ei ole jäljellä tippaakaan motivaatiota lähteä opiskelemaan, mutta työkkärissä senkun tyrkytetään kouluun hakua. 😯🗯️
En oikein tiedä onko minusta enää koskaan opiskelemaan tai töihin, kun on jotenkin niin eristäytynyt jo muusta maailmasta ja voimavarat ovat niin vähäiset.
Kaikki kiinnostamani alat ollaan nyt käyty läpi, ja terveydelleni sopivaa ei löytynyt. Nyt minua yritetään saada kouluttautumaan alalle joka ei voisi minua vähempää kiinnostaa. 😭 Todella ahdistava tilanne.
En tiedä mitä tekisin, enkä edes jaksaisikaan tehdä mitään.
Kuinkahan sitä pääsee töihin ilman koulutusta, tai jos vaikka oppisopimusta katsois sitten joskus. 😐

Käyttäjä hennu kirjoittanut 13.05.2004 klo 17:16

aavaton kirjoitti 13.05.2004 klo 09:43:
Hennalta kysyisin. Sanot, että kukaan ei ole huomannut sun masennustasi vielä. Meinaatko yksin jotenkin selvitä? Eikö sulla ole ketään kelle puhua?
Olisi kiva kuulla lisää susta.

Kai mä yksin yritän selvitä kun en tunnu itsestäni sen vertaa saavan irti että menisin lääkäriin. Vaikka tiedän kyllä sen tosiasian että ei tästä yksin tule mitään. 😯🗯️

Ei, ei ole ketään kelle puhua. Kavereita ei ole eikä ketään muutakaan jolle voisi puhua.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 13.05.2004 klo 19:41

Jos lähipiiristä ei löydy ketään keneltä voisit saada tukea, kannustusta ja apua niin ammatti-ihmiset ainakin auttavat ja sinun tilanteessasi olisi paikallaan jos saisit mahdollisimman pian apua. Yksin et varmaan selviä niin kuin itsekin sen tiedostat. Lääkäri on se ensisijainen ihminen, johon voisit ottaa yhteyttä ja hän varmasti hoitaisi asiaa eteenpäin. Tilanne saattaa mennä vain entistä pahemmaksi jos kovin kauan odottelet. Yritä jaksaa sen verran ponnistaa, että tilaat lääkäriltä ajan niin olet jo ottanut ensimmäisen askeleen kohti parempaa. Jaksamista ja voimia sinulle hennu.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 13.05.2004 klo 20:09

Miksi sie hennu et mee nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Sinne voi vaan kävellä sisään ja sanoo, että😯🗯️. Tai niin mie ainaki joskus tein. Sitten mulle annettiin sieltä oma terapeutti ja semmoine nuori tyttö tuli tukihenkilöksi. Siitä tuli vähä kuin kaveri.Anto kännykän numeronkin ja sai soittaa millo halusi.