Masennus ja opiskelu

Masennus ja opiskelu

Käyttäjä Olento aloittanut aikaan 11.05.2004 klo 21:55 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Olento kirjoittanut 11.05.2004 klo 21:55

Miten olette jaksaneet opiskella masentuneina? Kun harmaat aivosolumatoset luikertelevat kaoottisesti toistensa lomassa ja tuntuvat menettäneen yhteyden toisiinsa, kun rintaa puristaa valtaisa kivi ja näkee vain yhden värin, kun on hukkunut itseensä eikä tahto tunnu riittävän?

Olen todennäköisesti sairastanut masennusta jo kolmivuotiaana. Toimintakykyni se tosin kahlitsi vasta paljon myöhemmin, ollessani yläasteen viimeisellä luokalla. Lukioajan kuljin hämärässä, eikä minulla ole siltä ajalta kovinkaan paljon muistikuvia. Sen muistan, että olin moneen otteeseen lopettamassa sitä kesken, mutta silloisen terapeuttini kannustamana tahkosin sen kuitenkin loppuun – ihan hyvällä menestyksellä, vaikkakin luullakseni jonkin verran oman kykytasoni alapuolella.

Lukion jälkeen pääsin yliopistoon, jossa jaksoin muutaman kuukauden ennen romahdusta. Opinnot jäivät ja linnoittauduin kotiin. Seuraavana syksynä aloitin toiveikkaana uudessa pääaineessa, mutta muutaman viikon jälkeen olin jälleen valmis luovuttamaan. Kolmantena vuonna päätin vielä yrittää jatkaa opintojani, mutta tällä kertaa en selvinnyt edes ensimmäiseen tenttiin saakka. Vasta tällöin (viime lokakuussa) oivalsin hakeutua sairauslomalle, jolla olen vieläkin.

Tammikuussa tunsin yllättäen voivani paljon paremmin ja toivo heräsi. Menin juoksujalkaa opintoneuvojan luo, ja teimme yhdessä minulle todella rankan opintosuunnitelman seuraaviksi puoleksitoista vuodeksi. Sain hankittua tenttikirjat kirjastosta, ja sitten olinkin jo musertunut stressin alle. Ilmeisesti en siis olisi ollutkaan valmis opiskelemaan vielä. Päätin häpeissäni unohtaa koko opinnot.

Vointini on kuitenkin parantunut kevään mittaan. Välillä on huonompia päiviä ja viikkoja, mutta pääosin voin paremmin kuin useisiin vuosiin. Nautin elämän pienistä kauniista asioista, kuljeskelen ulkona, luen sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja ensimmäistä kertaa elämässäni luon ystävyyssuhteita. 😳 Iloni on vielä hetkellistä ja häilyvää ja tasapainosta ei tietoakaan, mutta tunnen jonkin heräävän sisälläni.

Hain kevään yhteishaussa ammattikorkeakouluun, joka sijaitsee ihan kotini vieressä. Kesäksi ilmoittauduin kesäyliopiston kursseille. En vielä tiedä, jaksanko opiskella, mutta aion ainakin yrittää. Tulevaisuus pelottaa – tulenko aina murtumaan stressin alla? Entäpä, jos en koskaan kykene opiskelemaan itselleni ammattia ja tekemään työtä? Epäselvää on vielä myös se, mikä minusta isona tulee.

Elämäni suurin haave on ollut opiskella psykologiksi ja auttaa muita, mutta masennus on pakottanut minut kieltämään itseltäni sen haaveen. Nyt mietin, josko sittenkin joskus tulevaisuudessa olisin siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä toteuttamaan unelmaani ilman pelkoa epäonnistumisesta opinnoissa tai työelämässä. Koen, että minun täytyy ajatella myös niiden parasta, joille pahimmassa tapauksessa voisin aiheuttaa vahinkoa omalla rikkinäisyydelläni ja ”keskeneräisyydelläni”.

Tuntuu, että saatan pohtia liikaakin näitä opiskelupulmia nyt, kun olisi vielä keskityttävä omaan toipumiseen ja elämän perusasioihin. Opiskella vielä ehtii, mutta jokin sisäinen kiire ajaa tekemään ratkaisuja. Tiedän haaveeni, tiedän esteeni ja tiedän myös sen, mitä ulkomaailma minulta odottaa. Ei ole helppoa olla nuori aikuinen ja mielenterveysongelmainen. 😟

Tässäpä rönsyilevä otos tarinastani ja ajatuksistani. Kertoilkaahan tekin omista kokemuksistanne, peloistanne ja toiveistanne. Voimia ja sitkeyttä kaikille masennusta poteville opiskelijoille! 🙂🌻

-Olento-

Käyttäjä Lisabello kirjoittanut 25.11.2004 klo 05:36

Haluaisin tietää tarkemmin perusteista jäädä sairauspäivärahalle. Kuinka masentunut pitää olla ? Ei kai perusteena oo lääkkeidensyönti ?Riippuu varmaan lääkäristä, mutta sanokaa nyt jotain. Saako tuona aikana suorittaa minkä verran opintoviikkoja ? (jos siis jaksaa)Entä töissäkäynti ?
Kysyn nyt täältä ensin, koska te olette tässä asiantuntijoita enemmän kuin jotkut kuivat kelan tädit.

Käyttäjä Lisabello kirjoittanut 25.11.2004 klo 05:40

Haluaisin tietää tarkemmin sairauspäivärahasta. Millä perustein sitä saa ? Tartteeko syödä lääkkeitä ja miten helposti tuota myönnetään ? Miten opintoviikkojen suorittaminen tuona aikana, entä töissäkäynti ? Siis mikäli jaksaa. Oman järjen mukaan kotoonamakaaminen ei tapauksessani auta mitään, mutta joku perusturva kuuluisi mielestäni olla.
Haluan kysyä teiltä ensin. Teiltä saa varmaan enemmän irti kuin Kelan kuivilta tädeiltä.

Käyttäjä Lisabello kirjoittanut 05.12.2004 klo 18:20

Mä oon vähän pettynyt, kun kukaan ei vastaa tähän.
Nyt on tosi kyseessä !

Käyttäjä Olento kirjoittanut 05.12.2004 klo 18:29

Hei, Lisabello

Olisin vastannut jo aiemmin, mutten ole pitkään aikaan käynyt sivustolla. Olin itse vuoden sairauslomalla opinnoista ja sain Kelan sairauspäivärahaa (nyt en saa mistään mitään, kun Kela hylkäsi kuntoutustukihakemukseni). Ainakaan minulla ei ollut mitään ongelmia sairauspäivärahan saannin kanssa: täytin vain hakemuksen ja toimitin lääkärinlausunnon Kelalle. Päätöstä jouduin odottelemaan muutaman viikon.

Lääkitystä minulla ei ole. Käsitykseni mukaan opintoviikkoja saa tulla jonkin verran, joskaan en tiedä, missä raja menee. Työnteosta en valitettavasti tiedä - luulisin ainakin, ettei se ole sallittua, sairauspäivärahan saannin edellytyksenähän on työkyvyttömyys. Saatan toki jälkimmäisessä olla väärässäkin, kannattaa siis kysyä Kelalta.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 06.12.2004 klo 12:52

Varmaan sulle kukaan ole vastannut, kun kysyt vähän sellaisia minkä Kelan tädit nyt kuitenkin tietävät paremmin kuin me.

Mitä mie tiedän on tämä; sairauspäivärahaa saa, kun lääkäri kirjoittaa todistuksen, että olet sairas. Ei sitä varmaan terveille myönnetä. Mutta kyllä sen sairas saa ihan helposti. Ei siihen pillereitä tarvi syödä, pelkkä sairaana oleminen riittää.

Töissä ei tietenkään saa käydä silloin. Vaikka jaksaisikin. Mie olen niin tajunnut, että silloin ei korvaa mitkään vakuutukset eivätkä muut jutut jos sairaana on töissä. Tai voisinhan mie kysyä näin; miksi hakee sairaslomaa, jos jaksaa olla töissä? On sitten olemassa osa-aikaeläkkeitä ja muita sellaisia juttuja. Niistä mie en tajua mitään. Huomenna menen eka työpaikkaani, voihan sitä sieltä kysyä niistäkin. Ei nyt vissiin ihan eka päivänä kehtaa eläkettä kysyä.

Ja nyt yhteenveto. Jos, sie et jaksa kuin kotona maata, hae sairaslomaa. Saat perusturvan. Makaa turvan avulla vähän aikaa. Sitten nouset ylös, kun makkaaminen alkaa tympiin.
Jos sie jaksat jotain vähän tehdä, vaikka opiskella, niin käy Kelassa kysymässä.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 06.12.2004 klo 13:13

Lisään vielä juttuuni. Mie itse aloitan työn osa-aikaisena. Teen vaan kuusi tuntia tai voin tehdä myös neljän tunnin päiviä. Vähän sen mukaan miten jaksan. Saan tietenkin palkkaa siltä ajalta kun teen töitä. Tämän järjestelyn tein ihan kahdestaan työantajan kanssa. Selitin vaan sille taustojani ja hyvin ymmärsi, että en ole täysin työkykyinen vielä.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 06.12.2004 klo 15:18

Vastaisin jos osaisin. Sairaalan sossutäti auttoi mina täyttämään lomakkeet, en ymmärtänyt niistä kovinkaan. Varsinkaan että kenelle ja miks sitä maksetaan. Minulle sitä ei heti sairasloman alusta alettu maksaa, ymmärtääkseni koska edellisen vuodentulot olivat liian pienet, tai jotain. Piti mennä jokin tietty päivämäärä (55?) jonka jälkeen vasta minulle aletaan maksaa, tosin päivät sairasloman alusta asti luetaan mukaan. Suosittelen kyllä että mänen puhumaan joko suoraan kelaan tai jonkun sossutädin kanssa. Kelan nettisivuilta löytyy varmasti myös jotakin, tiedä sitten kuinka kansantajuisesti. Ymmärtääkseni sairauspäivärahaa ei makseta jos pystyy opiskelemaan tai käymään töissä. Mutta minä en todellakaan ymmärtänyt koko jutusta paljookaan. Onneksi sairaalassa on sossutäti, ja vielä mukava sellainen, muuten olisi minulta mennyt kaikki ihan ohi...

Käyttäjä pulu kirjoittanut 07.12.2004 klo 01:16

Heippa

Kaipailisin kovasti muiden näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä tilanteestani. Olen aloittanut syksyllä opiskelun. Siitä ei ole kuitenkaan tullut oikein mitään, vaikka koen alan itselleni oikeaksi. Olen tilanteessa, jossa mietin tarkkaan, jaksanko/pystynkö toistaiseksi jatkamaan opiskelua kevätpuolella. Ajatus opiskelun pistämisestä jäihin hetkeksi tuntuu helpottavalta, mutta mieltä ahdistavat kuitenkin pari seikkaa.

- Välivuosien pitäminen kasvatti opiskelumotivaatiota. Kuvittelin etukäteen jaksavani ja on ollut kurjaa todeta etteivät voimat yksinkertaisesti riitä. Nyt mietityttääkin se, että kun en alkuunkaan ole saanut otetta koulusta, pelkään, että jos taukoilen, "repsahdan" täysin enkä pääse enää opiskeluun kiinni edes tällä mittakaavalla mitä nyt.
- Olen tutustunut useimpiin saman vuosikurssin ihmisiin ja saanut varmaankin pari uutta ystävääkin. Tuntuu pahalta ajatus, että putoan tästä sosiaalisesta piiristä ja jään muista jälkeen. En yleensä ole suorittajatyyppiä, mutta nyt, päästyäni vihdoin opiskelemaan ja vieläpä alaa mistä olen pitkään haaveillut, suorituspaineita on. Koulutuslinjalleni on melkoisen tiukka karsinta, ja mahdollisesti tästä syystä suuri osa porukasta tuntuu olevan "suorittajia", mikä ei varsinaisesti auta hälventämään huonommuuden tunteita.
- Hävettää. Pitäisi antaa itselleni vapaus olla ahdistunut ja masentunut ja reagoida sen mukaisesti, mutta pelkään ottaa lomaa, kun en tiedä mihin se johtaa. Hyvään vai huonoon suuntaan? (kokemuksia?)
- Eristäytymisen vaara pelottaa. Tällä hetkellä haluaisin vain vetäytyä itseeni ja maata sohvalla. Avopuoliso ja ystäväpiiri kuitenkin onneksi pitävät jollain tavalla maan pinnalla.

Terapeuttini ehdotti mielialalääkkeiden kokeilua, jotta saisin toimintakykyni takaisin. En ole lääkkeitä aiemmin syönyt. Entä jos lääkkeitä käyttäessäni tuntisin valheellista terveyden tunnetta ja ongelmat jäisivät hoitamatta? (Onko tämä mahdollista?)

Joka tapauksessa opiskeluni ei suju nytkään, vaikka yritän roikkua kursseilla mukana jokseenkin huonolla menestyksellä. En koe todellakaan saavani täyttä hyötyä kursseista, ja opiskelu (tai sen yrittäminen) on kohtuuttoman ahdistavaa ja energiaa vievää, lähinnä sietämätöntä. Eli tilanne ei toimi tällaisena. Olen YTHS:n jonossa ja ensi vuoden puolella haen Kelan tukea terapiaan.

Jos jollakulla on aiheeseen liittyvää kommenttia, niin kertokaa toki! Oloni on nyt tosi neuvoton.

Jaksamisia ja mukavaa vuodenvaihteen odotusta itse kullekin!
- pulu

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 07.12.2004 klo 18:45

Mie kommentoin tuota lääkkeiden syöntiä. Olen nyt niitä yli vuoden syönyt, vasta vaihettiin taas. Tänään sitten uskalsin mennä ruokajonoon. Tänään en aikonut hypätä sillalta. Tänään kirjotin sellaisen aineen koulussa, että opettaja ei ehdottanut mulle psyk, testejä. Kaikki tää johtuu uudesta lääkkeestä.
Asuuko mun sisässäni joku lääkeminä jolla menee hyvin? Mitäs sitten käy, kun lopetan pillereiden syönnin joskus? Eihän mun ongelmia ole mitenkään ratkastu, ne on vaan pantu piiloon. Kyllähän mie koko ajan tiedän, että kaikki ongelmat ovat olemassa.

Sitä mie olen kanssa miettinyt, että mitä mun nyt hyövää käydä terapiassa. Mun lääkeminä sanoo, että nyt menee hyvin. Miten mie voisin nyt puhua ongelmasta, kun sitä ei tavallaan olekaan. Mie en tunne mitään. Hetken olin onnellinen, kun onnistuin ruokajonossa. Sitten jo tajusin, että mie mitään ole onnistunut. Lääkeminä on onnistunut.
Nyt, kun lääkärit huomaavat, että mulla menee hyvin, niin miksi ne koskaan mun lääkitystä lopettaisivat?

Käyttäjä Lisabello kirjoittanut 09.12.2004 klo 05:08

Kyselin noita siksikin, kun psyk.(sairaanhoitaja) ihmiseni tuntuu olevan noista kovin epävarma, vaikka ei sitä itse myönnäkään. Ensin intti, että liitolle pitää maksaa tietyn aikaa, että kertyy päivärahaa jne... eli siis opiskelijana en ois oikeutettu mihkään. Lopulta tämä soitti Kelaan (vaikka sen piti soittaa sossuun) ja muutti mieltään, niin että varas mun puolesta jo lääkärille ajan kiireesti. Eh.
Toki ymmärrän sen, että sairaana ei töitä voi eikä jaksa tehdä. Tähän asti oon kuitenkin tehnyt keikkatöitä, että eikö se tavallaan ois jo edistystä jos jokupäivä jaksaisi vastata työpyyntöihin myöntävästi ? Mun tilanteessa työ voidaan katsoa parhaaksi mahdolliseksi kuntoutukseksi, niin typerältä kuin se kuulostaakin.
Ja ymmärsin Kelan sivuilta niin, että sairauspäivärahaa maksetaan vain arkipäiviltä. Sairasta,koska olen alalla, jossa tehdään töitä 24h/vrk 7 päivänä viikossa. Ettäkö mä oisin vain arkisin sairas ? Munko ei tartte asua missään kuin arkisin ?
Mua ehkä jotenkin pelottaa päästää koulusta lopullisesti irti. Siis jos koulu pitää virallisesti keskeyttää. Ihan hullua, koska mä oon käyny koulussa viimeksi keväällä.

Käyttäjä Anwhie kirjoittanut 26.12.2004 klo 17:47

Minä tahkoan lävitse peruskoulun viimeistä luokkaa. Koko syksynä en ole jaksanut tehdä juuri mitään koulun eteen. Tunneista puolien muistiinpanot puuttuvat, en jaksa kuunnella, en opiskella. Läksyt väsään jotenkuten, jottei opettaja kiinnittäisi huomiotaan minuun.
Silti keskiarvoni oli 9,8, lukuaineista 10. Mitään osaamatta saan 10 kokeista. En ymmärrä ollenkaan. En jaksa välittää hyvistä numeroista, en tunne ansainneeni niitä tekemättä mitään. Koepaperin saadessani eteeni olen miettinyt: ”ai, onko meillä koe? Kiva, en tiennytkään”, lukenut kysymykset läpi, ja huomannut ,etten teidä mihinkään vastausta. Sitten huvin vuoksi päätän kuitenkin vastata kysymyksiin, saan vaivattua aivojani, ja *tadaa* tuloksena lähes täydellinen paperi, arvosana 10. Se hämmentää minua.
Olen usein miettinyt, miten onnistun saamaan kokeista hyviä tietämättä. Kaverini kutsuvat sitä vaistoksi, lähes yliluonnolliseksi kyvyksi arvata opettajan ajatus.
Ensi vuonna edessä olisi lukio. En jaksaisi mennä. Haluaisin jatkaa lukiossa samaa linjaa ja kirjoittaa pitkässä matematiikassa laudaturin, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Haluaisin saada l:län paperit lukiosta ja valmistua jostain sitten esim. kemian tutkijaksi. Toivoisin myös pääseväni kirjailijaksi, mutten usko kenenkään jaksavan lukea tekstejäni.
Haluaisin myös opiskella, mutten tiedä jaksanko. En usko enää kauaa pärjääväni arvaamalla;varmasti joskus tulee vastaan koe, jossa ei präjää arvaamalla, vaan täytyy tietää. Sitä odotan ja pelkään. Toisaalta se kertoisi opettajille, etten ole mitenkään älykäs tai erikoinen.
Stressaan koulusta, jos opiskelen. Jos luen kokeisiin, koeluokka alkaa tuntua kidutuskammiolta, olen hermoraunio, meinaan räjähtää. Se on hirveää. Saan kauheita ahdistuskohtauksia, enkä enää jaksa. Tuntuu pahalta.

Käyttäjä Elmi kirjoittanut 26.12.2004 klo 23:34

Mitäs sitä turhaan murehtimaan, jos kerran koulu sujuu. Keskity sitten vaan muihin asioihin. Mitäs niillä muistiinpanoilla tekisit, kun muutenkin jo osaat.

Ongelma tilanteessasi on lähinnä se, että jossain kohtaa opiskelujasi voi tulla seinä vastaan. Lukiossa on jo hiukan vaikeampaa, ja yliopistossa tuskin enää pärjäät täysin lukematta. Itsellänikin peruskoulu sujui ongelmitta ja töitä tekemättä. Nyt olen huomannut, että minulta puuttuu täysin opiskelurutiini ja se hankaloittaa opiskeluani.

Käyttäjä Elmi kirjoittanut 26.12.2004 klo 23:44

Pululle:
Anteeksi, että näin myöhässä vastailen, mutta parempi kai sekin kuin hiljaisuus.

Mietin, että sinua voisi auttaa, jos vain keventäisit tahtia. Ei tarvitsisi kokonaan lopettaa, mutta saattaisit jaksaa paremmin. Eikä tarvitsisi olla niin huolissaan mistään "repsahtamisista".

Näin säilyttäisit myös kontaktit uusiin ystäviisi helpommin. Ei kuitenkaan kannata liikaa verrata itseään niihin muihin, sinä opiskelet omaa tahtiasi, ja riittä, että olet suorituksiisi itse tyytyväinen.

- Hävettää. Pitäisi antaa itselleni vapaus olla ahdistunut ja masentunut ja reagoida sen mukaisesti, mutta pelkään ottaa lomaa, kun en tiedä mihin se johtaa. Hyvään vai huonoon suuntaan? (kokemuksia?)

Olet oikeassa, että pitää antaa itselleen anteeksi, ettei aina pysty kaikkeen. Ei väkisin yrittämällä mistään mitään tule. Toisaalta tiedän kyllä tapauksen, jossa sairasloma johti opiskelun pakoiluun, eikä tämä kyseinen henkilö ole vieläkään koulussa, vaan ainoastaan juhlii ja laiskottelee. Kannattaa ehkä etukäteen päättää, että jonain tiettynä päivänä vain menee kouluun takaisin, jos vaan mitenkään pystyy.

- Eristäytymisen vaara pelottaa. Tällä hetkellä haluaisin vain vetäytyä itseeni ja maata sohvalla. Avopuoliso ja ystäväpiiri kuitenkin onneksi pitävät jollain tavalla maan pinnalla.

Ei tosiaan kannta eritäytyä, se varmasti vain masentaisi lisää. Pidä kuitenkin huoli, että sinulle jää tarpeeksi omaa aikaa, ja käy vaikka ihan yksinäsi kävelyllä tms., jos ympärillä olevat ihmiset alkavat liiaksi ahdistaa.

Minä ainakin harkitsisin lääkkeiden aloittamista aika tarkkaan, mutta jos se tosiaan tuntuu hyvältä ratkaisulta, niin luulisin lääkereiden osaavan kertoa vaaroista tarpeeksi. Kysy lääkäriltäsi, voivatko ongelmat siten jäädä ratkaisematta.

Käyttäjä rokotiililainen kirjoittanut 04.01.2005 klo 11:25

Olen valmistumassa koulusta ja lopputyönkin palauttanut. Mutta muita palauttamattomia töitä uupuu yhä eikä voimat tunnu riittävän niiden tekemiseen. Tyhmää, koska valmistuminen on niin lähellä. Ei vaan jaksa tehdä mitään. En ollut tänään palautetilaisuudessa koulussa ja sain juuri koulukaverilta viestin, että opettaja oli pyytänyt puhelinnumeroani..😯🗯️

No,tietääpä ainakin olla vastaamatta! En jaksa mitään kyselyjä tai saarnoja. Haluaisi vain nukkua. 😴

Käyttäjä minäsini kirjoittanut 04.01.2005 klo 23:57

hei kaikki.

pakko vain kirjoittaa, että minut pelasti "hellittäminen", että annoin itselleni luvan olla (eläkkeellä) sen jälkeen kun vuosia (99 alkaen) olin "opiskellut" (eli ahdistunut niistä saamatta mitään aikaan) tai käynyt töissä (lähinnä sairaslomalla). tämä ei varmasti päde kaikkiin mutta minä "kympin tyttö" luulin että hellittäminen olisi samaa kuin luovuttaminen. nyt tiedän ettei ole. se on hellyyttä omaa itseä kohtaan.

totta kai on olemassa syrjäytymisen vaara, mutta luulen että jos siitä on itse tietoinen, vaara on jo huomattavasti pienempi? koska toisaalta on turha pakolla yrittää opiskella tai käydä töissä antamatta itselleen aikaa parantua. minullekin tolkutettiin että parempi nyt vaan pysyä töissä/opiskelemassa, ja "nyt yrität"-tyylisesti. totta kai halusinkin. mutta minut pelasti se että sain aikaa ajatella, lopulta.

nyt olen aloittanut opiskelut ihan uudella alalla, ja innostus on.. no, aivan kuin lapsella, tiedonjano on loputon ja kaikki kiehtoo. tällainen olen ollut viimeksi ehkä.. seitsemän vuotta sitten? ennen masennusta joka tapauksessa. nyt tiedän opiskelevani alaa, jolta haluan myös valmistua.

kuulosti niin tutulta nuo monet tuntemukset, että päättää ja toivoo, mutta into opiskeluun (ja kaikkeen muuhunkin) lopahtaa viimeistään muutamassa viikossa. minäkin kiersin sitä loputonta pyörää. nyt tulen olemaan kolmekymppinen kun valmistun, mutta parempi näin.

pitäkää toivoa yllä.