Masennus ja opiskelu

Masennus ja opiskelu

Käyttäjä Olento aloittanut aikaan 11.05.2004 klo 21:55 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Olento kirjoittanut 11.05.2004 klo 21:55

Miten olette jaksaneet opiskella masentuneina? Kun harmaat aivosolumatoset luikertelevat kaoottisesti toistensa lomassa ja tuntuvat menettäneen yhteyden toisiinsa, kun rintaa puristaa valtaisa kivi ja näkee vain yhden värin, kun on hukkunut itseensä eikä tahto tunnu riittävän?

Olen todennäköisesti sairastanut masennusta jo kolmivuotiaana. Toimintakykyni se tosin kahlitsi vasta paljon myöhemmin, ollessani yläasteen viimeisellä luokalla. Lukioajan kuljin hämärässä, eikä minulla ole siltä ajalta kovinkaan paljon muistikuvia. Sen muistan, että olin moneen otteeseen lopettamassa sitä kesken, mutta silloisen terapeuttini kannustamana tahkosin sen kuitenkin loppuun – ihan hyvällä menestyksellä, vaikkakin luullakseni jonkin verran oman kykytasoni alapuolella.

Lukion jälkeen pääsin yliopistoon, jossa jaksoin muutaman kuukauden ennen romahdusta. Opinnot jäivät ja linnoittauduin kotiin. Seuraavana syksynä aloitin toiveikkaana uudessa pääaineessa, mutta muutaman viikon jälkeen olin jälleen valmis luovuttamaan. Kolmantena vuonna päätin vielä yrittää jatkaa opintojani, mutta tällä kertaa en selvinnyt edes ensimmäiseen tenttiin saakka. Vasta tällöin (viime lokakuussa) oivalsin hakeutua sairauslomalle, jolla olen vieläkin.

Tammikuussa tunsin yllättäen voivani paljon paremmin ja toivo heräsi. Menin juoksujalkaa opintoneuvojan luo, ja teimme yhdessä minulle todella rankan opintosuunnitelman seuraaviksi puoleksitoista vuodeksi. Sain hankittua tenttikirjat kirjastosta, ja sitten olinkin jo musertunut stressin alle. Ilmeisesti en siis olisi ollutkaan valmis opiskelemaan vielä. Päätin häpeissäni unohtaa koko opinnot.

Vointini on kuitenkin parantunut kevään mittaan. Välillä on huonompia päiviä ja viikkoja, mutta pääosin voin paremmin kuin useisiin vuosiin. Nautin elämän pienistä kauniista asioista, kuljeskelen ulkona, luen sekä kauno- että tietokirjallisuutta ja ensimmäistä kertaa elämässäni luon ystävyyssuhteita. 😳 Iloni on vielä hetkellistä ja häilyvää ja tasapainosta ei tietoakaan, mutta tunnen jonkin heräävän sisälläni.

Hain kevään yhteishaussa ammattikorkeakouluun, joka sijaitsee ihan kotini vieressä. Kesäksi ilmoittauduin kesäyliopiston kursseille. En vielä tiedä, jaksanko opiskella, mutta aion ainakin yrittää. Tulevaisuus pelottaa – tulenko aina murtumaan stressin alla? Entäpä, jos en koskaan kykene opiskelemaan itselleni ammattia ja tekemään työtä? Epäselvää on vielä myös se, mikä minusta isona tulee.

Elämäni suurin haave on ollut opiskella psykologiksi ja auttaa muita, mutta masennus on pakottanut minut kieltämään itseltäni sen haaveen. Nyt mietin, josko sittenkin joskus tulevaisuudessa olisin siinä kunnossa, että uskaltaisin lähteä toteuttamaan unelmaani ilman pelkoa epäonnistumisesta opinnoissa tai työelämässä. Koen, että minun täytyy ajatella myös niiden parasta, joille pahimmassa tapauksessa voisin aiheuttaa vahinkoa omalla rikkinäisyydelläni ja ”keskeneräisyydelläni”.

Tuntuu, että saatan pohtia liikaakin näitä opiskelupulmia nyt, kun olisi vielä keskityttävä omaan toipumiseen ja elämän perusasioihin. Opiskella vielä ehtii, mutta jokin sisäinen kiire ajaa tekemään ratkaisuja. Tiedän haaveeni, tiedän esteeni ja tiedän myös sen, mitä ulkomaailma minulta odottaa. Ei ole helppoa olla nuori aikuinen ja mielenterveysongelmainen. 😟

Tässäpä rönsyilevä otos tarinastani ja ajatuksistani. Kertoilkaahan tekin omista kokemuksistanne, peloistanne ja toiveistanne. Voimia ja sitkeyttä kaikille masennusta poteville opiskelijoille! 🙂🌻

-Olento-

Käyttäjä Olento kirjoittanut 14.05.2004 klo 10:40

Aavaton, olisi ihan hyvä, jos pystyisit puhumaan (tai vaikka kirjoittamaan, mitä jo toisessakin ketjussa tyrkytin ratkaisuksi) äidistäsi terapeutille. Voin vakuuttaa, ettei terapeutti sanoisi sinua hulluksi. Ihmisissä on aina eri puolia, ja vanhempia kohtaan voi olla ristiriitaisiakin tunteita. Silloinkin, jos vanhempi kohtelee lastaan väärin, lapsi rakastaa vanhempaansa. Se ei ole hulluutta. Itse saatan yhdellä kertaa haukkua isäni läpimädäksi psykopaatiksi ja seuraavalla kerralla kertoa, kuinka ylpeä olen hänen saavutuksistaan tietyillä elämänalueilla.

Olen muuten samaa mieltä siitä, että koulutukseen kannattaa hakeutua vasta sitten, kun se tuntuu hyvältä ja siihen liittyvät vaikeat asiat on käsitelty. Itsekin haluan olla selvillä vesillä peloistani ja syyllisyydentunteistani, ennen kuin hakeudun kutsumusalaani opiskelemaan. Muuten jo opiskelu itsessään voi olla ahdistavaa ja ylivoimaisen vaikeaa.

Nti21, tosi ikävän kuuloinen tilanne sinulla. Kun tuntee itsensä aivan eristäytyneeksi, kannattaa ehkä lähteä liikkeelle ihan pienistä asioista, jotka auttavat palaamaan arkeen. Voisitko ajatella vaikka jotakin harrastusta, jossa tapaisit muita ihmisiä? Koen itse samaa epävarmuutta siitä, onko minusta ikinä opiskelemaan itselleni ammattia - haaveita riittää muttei puhtia niiden toteuttamiseen.

Toivottavasti en loukkaa sinua kysymällä, onko oikeasti niin, ettei terveytesi salli suurinta osaa ammateista, vai onko kyse työkkärin ammatinvalinnanohjaajan mielipiteestä? Sairastan itse erästä kroonista sairautta, joka estää tiettyihin (harvoihin) ammatteihin kouluttautumisen. Vaikka tilanteeni on nykyisellään hyvä, ammatinvalinnanohjaaja ehdotti sairaudestani kuultuaan minulle suoralta kädeltä puutarha-alaa, "koska se on turvallinen vaihtoehto". Samaa on suositeltu useammallekin tuttavalleni.

Oletko tietoinen, olisiko sinun mahdollista päästä työmarkkinatukiharjoitteluun tai vaikkapa työkokeiluun? En tiedä noista sen tarkemmin, mutta kannattaa ottaa selvää siinä vaiheessa, kun koet jaksavasi. Oppisopimuskaan ei kuulosta pahalta.

Hennu, peruskoulutaipaleesi alkaa olla takanapäin; viimeisiä viikkoja viedään. Saattaisit kuitenkin vielä hyvällä tuurilla ehtiä terveydenhoitajan tai koulukuraattorin juttusille. Itse sain aikoinani kuraattorilta tukea avun hakemiseen; hän tarjoutui jopa soittamaan yhdessä kanssani Nuorisopsykiatrian polille, missä aloitin sittemmin hoidon. Jos sinun on hankala pyytää apua, kävele vaikka terveydenhoitajalle kädessäsi lappu, jossa selität lyhyesti, mihin tarvitset apua.

Omia fiiliksiä: Kävin lainaamassa kirjoja Kesäyliopistoa varten. Melkoinen urakka edessä, jos meinaan jaksaa suorittaa appron kesän ja alkusyksyn aikana! 🤔 Vähän pelottaa, pettääkö stressinsietokykyni minut, kuten se aina tähän asti on tehnyt. Yleensä olen opiskeluyritysteni yhteydessä tuntenut itseni pieneksi tytöksi, jolle edessä oleva haaste on aivan liian iso pala purtavaksi. Seurauksena on ollut poikkeuksetta romahdus. Myönteiseksi puolekseni voisin kuitenkin laskea sinnikkyyden: vaikka romahduksia on ollut paljon, kokoan aina jossakin vaiheessa itseni uuteen yritykseen. Ehkä se vielä joskus palkitaan. ☺️

-Olento-

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 14.05.2004 klo 10:58

Otus. Olen mie äidistäni kirjoittanut itselleni vaikka mitä juttuja.Mutta en tiedä voiko niitä julkaista edes terapeutille. Ei kai sitä vieraalle ihmiselle kehtaa mennnä haukkumaan, kuollutta ihmistä. Mie olen yrittänyt unohtaa, että sitä on ollut edes olemassa.

Joku mainitsi oppisopimuksen. Mulla oli jo seurakuntaan oppisopimuspaikka. Siirsin sen alkua. Olen vähän miettinyt, että arvostaako työnantajat sitä koulutusta. Kun on niin paljon korkeasti koulutettujakin työttömänä?
Onko täällä ketään joku olisi saanut ammatin oppisopimuksen kautta?

Mie kanssa lainasin kesäyliopiston kirjat. Karsea homma. Masentuukohan niistä lisää? Muuten jokainen päivä näyttää aina vähän paremmalta. Eilen illalla huomasin, että en ollut yhtään kertaa miettinyt itsemurhaa, koko päivänä. Onkohan se tämän palstan syy? Tämä pitäisi varmaa sulkea, että mie palaisin takaisin entiseen olotilaani.

Käyttäjä hennu kirjoittanut 14.05.2004 klo 22:42

Ei se lääkäriin meno niin helppoa ole. Varsinkin kun sattuu olemaan yksi huono lääkärikokemus. Koululääkärillä nimittäin olen kerran käynyt masennuksn takia ja sielä sain kuulla kuinka ole "vähän alakuloinen". Ja kai mulla on jonkinlainen sosialisten tilanteiden kammo kun kaikki asiat missä pitäis olla ihmisten kanssa tekemisissä on ylitsepääsemättömän vaikeita. Kai toi osaks ainakin johtuu siitä kun mulla on pakottava tarve olla aina tilanteen edellä. Kaikki pitää olla mun hallinnassa muuten murrun.

Nuorisopsykiatrian poliklinikalle en mene siitä syystä että asun maalla eikä täälä semmoista ole.

Käyttäjä maaria80 kirjoittanut 17.05.2004 klo 14:10

Hei Hennu!

Minulla on samankaltaisia ongelmia kuin sinulla. Lääkäriin ei viitsisi mennä ja hävettääkin mennä kertoilemaan mitään omia ruikutuksia. Saatan vielä päättää ennen lääkäriin menoa, että nyt minä kyllä kerron sille míllainen tilanteeni on. Kävin parisen viikkoa sitten vastaanotolla tarkistuttamassa terveyteni ja samalla kerroin paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja siitä, etten osaa enää edes keskustella ihmisten kanssa kunnolla. Iskee kauhea paniikki päälle eikä järkeviä lauseita saa muodostettua ollenkaan. Minua jännittää nykyisin puhua jopa parhaille kavereillenikin ja sukulaisille. Sen jälkeen aina iskee kauhea morkkis ja masennus ja tekis vaan mieli tappaa itsensä. Sitte yrittää seuraavana päivänä vaan nokka pystyssä kulkea ihmisten ilmoilla, kun edellisenä päivänä tuli nolattua itsensä. Joku päivä se vaan ei onnistu, vaan jää vain kotia surkuttelemaan huonoa kommunikaatiokykyään. Lääkäri tokas vaan, että tässäpä sulle pillerit. Kokeile pari kuukautta jos se vaikka auttais. Ei se sen kummempia syitä kyselly eikä mitään.

Käyttäjä Olento kirjoittanut 17.05.2004 klo 16:38

Hennu, aivan kuin olisit hieman suutahtanut viestistäni. Tarkoitukseni ei ollut saada lääkäriinmenoa kuulostamaan liian helpolta, sillä sitä se ei varmastikaan monelle ole (ei itsellenikään alkuaikoina). Joskus vain on niin, että itselleen hyvinkin vaikeita asioita on tehtävä, jos mielii päästä asioissa eteenpäin. Jos sinulla on huonoja kokemuksia koululääkäristä ja Nupoa ei paikkakunnalla ole, voisitko ajatella terveyskeskusta? Onko ketään, joka voisi tulla mukaan tueksesi?

Voimia ja rohkeutta! 🙂👍

-Olento-

Käyttäjä hennu kirjoittanut 17.05.2004 klo 18:55

Olento kirjoitti 17.05.2004 klo 16:38:

Hennu, aivan kuin olisit hieman suutahtanut viestistäni.

Jos sinulla on huonoja kokemuksia koululääkäristä ja Nupoa ei paikkakunnalla ole, voisitko ajatella terveyskeskusta? Onko ketään, joka voisi tulla mukaan tueksesi?

Ei, en suuttunut. Olin vaan aika väsynyt kun kirjoitin viestiä enkä jaksanut ajatella mitä kirjoitan. Itseasiassa olin niin väsynyt että nukuin melkein koko viikonlopun.

Terveyskeskus on luultavasti ainoa vaihtohto mutta jotenkin on semmoinen tunne etten koskaan tule menemään sinne masennuksen takia. Tällähetkellä ajattelen että haen apua syksyllä.. Mutta tiedän etten hae apua sillonkaan. Ja tiedän että ajattelutapani on täysin väärä sillä apua pitäisi hakea heti mutta jotenkin sitä on vain helpompi siirtää.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 17.05.2004 klo 21:11

Avun hakeminen ei ole helppoa eikä varmaan siksi edes ajan kanssa muutukaan, se on aina yhtä vaikeaa, mutta joskus se on tehtävä. Ja mitä nopeammin, sitä parempi. Sitä myötä myös olo saattaisi pikku hiljaa helpottua. Täällä on monilla hyviäkin kokemuksia lääkärissä käynnistä ja avun saamisesta. Mistä saitte kerättyä voimia ja rohkeutta avun hakemiseen. Tiedät itsekin, että siitä voisi olla apua etkä yksin jaksa tai ehkä pystykään taistella masennusta vastaan. Mikä sinut saa aina siirtämään lääkäriin menoa? Mikä siinä saa sen tuntumaan ylivoimaiselta? Mikä voisi auttaa sinua lähtemään lääkäriin? Olisiko joku joka voisi tulla mukaasi tueksi?

Myös minä toivon sinulle hennu voimia ja rohkeutta 🙂👍.

Käyttäjä nti21 kirjoittanut 18.05.2004 klo 13:36

"Nti21, tosi ikävän kuuloinen tilanne sinulla. Kun tuntee itsensä aivan eristäytyneeksi, kannattaa ehkä lähteä liikkeelle ihan pienistä asioista, jotka auttavat palaamaan arkeen. Voisitko ajatella vaikka jotakin harrastusta, jossa tapaisit muita ihmisiä?"

- Kuvailin asian varmaankin väärin sanoin, eli tunnen itseni sillä tavalla eristäytyneeksi että koen olevani jotenkin muiden ulkopuolella, erilainen kuin muut ja heikompi. Olen jotenkin hyvin voimaton, heikko ja niin sanotusti vain puolikas oma itseni.
Tapaan kyllä ihmisiä päivittäin todella paljon harrastukseni merkeissä, mutta tunnen itseni aina huonoksi muiden seurassa. 😞

"Koen itse samaa epävarmuutta siitä, onko minusta ikinä opiskelemaan itselleni ammattia - haaveita riittää muttei puhtia niiden toteuttamiseen."

- Minun ongelmani on että kaikki haaveet on kokeiltu ja huonoiksi todettu, ja muutkin kuin haave-ammatit on jo läpikäyty.
En haluaisi lukea itseäni pakotuksen alla alalle joka tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. 😭

"Toivottavasti en loukkaa sinua kysymällä, onko oikeasti niin, ettei terveytesi salli suurinta osaa ammateista, vai onko kyse työkkärin ammatinvalinnanohjaajan mielipiteestä? Sairastan itse erästä kroonista sairautta, joka estää tiettyihin (harvoihin) ammatteihin kouluttautumisen."

- Et loukkaa lainkaan, mutta tilanne on todella se mitä kerroin. Suurin osa ammateista on kokeiltu ja ne eivät minulle sovi tai ei ole lainkaan alan töitä.
Sairauteni on hyvin rajoittava! 😟

"Oletko tietoinen, olisiko sinun mahdollista päästä työmarkkinatukiharjoitteluun tai vaikkapa työkokeiluun? En tiedä noista sen tarkemmin, mutta kannattaa ottaa selvää siinä vaiheessa, kun koet jaksavasi. Oppisopimuskaan ei kuulosta pahalta."

- Olen tietoinen, ja juuri viimeaikoina yritin päästä viimeiseltä oljenkorrelta tuntuvalle alalle työkokeiluun mutta koko kaupungissa ei yhteenkään paikkaan oteta. ☹️
Yritän mennä nyt jonnekin työkokeiluun missä voisin vain viettää aikaani muualla kuin kotona, vaikka työt eivät olisikaan tuleva alani.

Kuten siis kerroin, aika umpikujassa olen nyt asioiden kanssa! 😭

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 18.05.2004 klo 14:06

On turhauttavaa kun kaikki tuntuu valuvan käsistä eikä mitään itselle sopivaa tai mieluista meinaa löytää. Sairautesi takia sinulle ei ole löydetty sopivaa alaa. Tunnetko itse, että pystyisit opiskelemaan aloja, joita on hylätty sairautesi takia. Millainen olo sinulla itselläsi on, mitä pystyisit tekemään ja opiskelemaan? Millaisin testein tai perustein alat on hylätty? Oppisopimus, työkokeilu tai työharjoittelu voisivat olla seuraavia sellaisia vaihtoehtoja, joita lähtisit kokeilemaan. Näin näkisit mitä sairautesi rajoittaa ja mitä pystyisit tekemään. Saisit myös selville mistä voisit sittenkin tykätä ja mitä et jaksaisi tehdä. Älä lannistu vielä, yritetään yhdessä miettiä erilaisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja.

Tärkeää on, että pidät harrastuksista kiinni. Harrastukset ovat yksi tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Voimia sinulle nti21.

Käyttäjä nti21 kirjoittanut 18.05.2004 klo 14:08

Vielä haluaisin sanoa niille jotka eivät ole vielä hakeneet ulkopuolista apua tilanteeseensa, että avun haku kyllä kannattaa! 🙂👍
Alku on aina kankeaa, kun jännittää että minne sitä pitäisi soittaa ja kenelle varata aika, ja voikohan tällaisia asioita kertoa lääkärille ääneen ettei se pidä ihan hulluna ja mitähän ne lääkkeetkin mulle aiheuttaa, jne...
Itse hain onneksi apua hyvin nopeasti äitini tuella, ja tiesin että jos apua ei hae heti, voi tilanne romahtaa huomattavasti, näin kävi siskolleni. ☹️
Sain mukavan oman lääkärin ja psykologin, ja aloitimme välittömästi lääkityksen. Täytyy sanoa että ilman kaikkea tätä en olisi enää varmaankaan täällä!
Hakekaa siis rohkeasti apua, teille ei naureta tai haukuta hulluiksi, päinvastoin! ☺️
Jos kohdallenne osuu työntekijä josta ette pidä, niin yleensä terapeuttiakin voi vaihtaa kun kysyy. 😉

Rohkeasti vaan puhelin käteen tai terpparin luukulle, vaikka se ei helppoa olisikaan. Oikotietä onneen ei ole!

Käyttäjä hennu kirjoittanut 18.05.2004 klo 17:51

Annika N kirjoitti 17.05.2004 klo 21:11:

Mikä sinut saa aina siirtämään lääkäriin menoa? Mikä siinä saa sen tuntumaan ylivoimaiselta? Mikä voisi auttaa sinua lähtemään lääkäriin? Olisiko joku joka voisi tulla mukaasi tueksi?

En tiedä miksi siirrän aina lääkäriin menoa. 🙄 Kai toivon ihmeparantumista.

Enkä oikein tiedä mikä siinä tuntuu niin ylivoimaiselta. Kai se että en ole mennyt lääkäriin johtuu siitä että minulla on täydellinen aloituskyvyn puute. En saa mitään muitakaan asioita tehtyä. Minun on esimerkiksi pitänyt soittaa yksi puhelu jo kohta kuukausi mutta taidan siirtää sen tänäänkin huomiseen.

Tuskin menen lääkäriin vaikka tapahtuisi mitä.

Ei ole ketään joka voisi tulla mukaan. Ei ole kavereita, olen jotenkin eristäytynyt kaikista. Kukaan ei tiedä tilannettani.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.05.2004 klo 19:58

Eikö sun lähellä oo semmosta kriisiasemaa jonne voi vaan kävellä sissää? Onhan meilläkin vaikka mitä paikkoja minne voi kävellä sisään vaikka maalla mieki asun. Maalaiskunnat yleensä ostaa palveluja läheiseltä kaupungilta. Kuinka vanha sie oot, mua nuorempi vissihi. Mikset soita nuorten puhelimeen
0800 120400 se on maksuton.Käske sen ettii sulle paikka mihin voit mennä hoitoon.
tai sitte sanot meille, että huomenna lähen terveyskeskukseen. Sitten sun on pakko mennä, kun kaikki odottaa mitä sulle sanottiin. Ei tarvi mennä yksin.Kuvittele, että kaikki ollaan sun kanssasi.

Käyttäjä hennu kirjoittanut 19.05.2004 klo 21:47

maanvaiva kirjoitti 18.05.2004 klo 19:58:

Eikö sun lähellä oo semmosta kriisiasemaa jonne voi vaan kävellä sissää?

Onhan tossa naapurikunnassa joku paikka. Sinne pitäis vaan mennä bussilla. Ajatuskin tuntuu jo ahdistavalta. Normaalipäivinä mä menen kouluun ja koulusta kotiin ja illan oon kotona. Vanhemmatkin ihmettelis. Kai mulla on jonkinlainen sosiaalisteiden tilenteiden pelko mutta en voi kuvitellakkaan edes sitä bussi matkaa.☹️

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 20.05.2004 klo 13:25

Onko sulla Hennu kaikki koulut niin lähellä, että et tarvitse busseja? Ammattikoulukin syksyllä? Meillä täällä maalla on kaikki koulut sen verran kaukana, että oli pakko uskaltaa mennä bussilla.
Siinähän sulla olisi hyvä keino alkaa purkamaan tilannettasi, jos yksi päivä et menisikään suoraan kotiin. Vähän hidastelisit. Jos vaikka kävisit bussilla jossakin. Ja sitten, kun vanhempasi ihmettelisivät missä olet ollut, niin alkaisit jotain heille kertomaan olostasi. Jos, he sitten sua auttaisivat alkuun.
Aiotko sinä olla kesän yksin ja kotona?

Käyttäjä hennu kirjoittanut 20.05.2004 klo 16:35

aavaton kirjoitti 20.05.2004 klo 13:25:

Onko sulla Hennu kaikki koulut niin lähellä, että et tarvitse busseja? Ammattikoulukin syksyllä?

Aiotko sinä olla kesän yksin ja kotona?

Mut on kuljetettu kouluun jo 5.luokalta lähtien kun saatoin jäädä kotiin nukkumaan. Nyt yläasteajan oon menny aina illalla yhen sukulaisen asunnolle kun se on tyhjillään ja sieltä sitten aamulla kouluun kun se on lähellä.
Ammattikouluun en tiedä miten kuljen joudun luultavasti muuttamaan viikoiksi sikon luo kun ei edes bussit kulje.

Lähden äitini luo ainakin alkukesäksi heti kun koulu loppuu. Pääsen vihdoin pois täältä ainakin hetkeksi.