Et taida Xera ainut olla kellä ei koulusta mitään jäänyt päähän. Koetta varten kait sitä koulua käydääkin. Ainakin lukioon asti. Sitten ammattikorkeassa alkoi tulla jotain tietoa mitä elämässä ja töissä tarvitsee.
Sulla vähän väärä kuva on siivoojasta. Jotain heidän ammatistaan tiedän, kun vastaan firmamme siivouksesta eli ostan meille siivouksen. On aika vaikean näköistä ja kyllä siivooja on koko ajan meidän muidenkin kanssa. Hän siivoaa samaan aikaan kuin me muut olemme töissä. Hänkin joutuu asiakkaiden kanssa olemaan. Koulutuksesta en tarkkaan tiedä, mutta jotain siivousta opetetaan myön amkisssa. Siitä vaan ala siivoojaksi, jos se tuntuu sun ammatilta. Mutta, jos asut pääkaupungissa, niin katsoin koneelta työpaikkoja. Aika paljon oli siivoojan paikkoja auki, niin etteikö sun kannattaisi ekana kokeilla sitä alaa käytännössä. Mulle tää liikeala on just sopiva. Jotain muuta työpaikkaa voisi joskus kokeilla. Ei aina vaan olisi isän yrityksessä.

Mie nyt aloitin ne kesäopinnot. Vauva koko yön huusi ja aamulla päätin, että enhän mie mitään jaksa alkaa lukeen. Mie olen masentunut ja väsynyt koko ikäni. Anoppi tuli ja pakotti lähteen. Koko matkan meinasin takaisin kääntyä. En uskaltanut, kun anoppia sen verran pitää pelätä.

Istuin kolme tuntia luennolla. En edes nukkunut. Luennon jälkeen jäin puhumaan yhen naisen kanssa. Huomattiin, että oltiin molemmat perheenäitiä ja yhdessä päätettiin, että mehän tämä kurssi loppuun suoritetaan. Vaihdettiin jopa puhelinnumeroita, jos jompi kumpi meinaa jäähä aamulla sängyyn, niin saa toiselle soittaa. Enpä kehdannut sanoa, että mie saan paniikkikohtauksen puhelimen äänestä. Kaikkia sairauksiani heti viitsinyt esitellä.

Päätin mie myös, että kyllä mie jatkan opintojani mahdollisimman pian.Ei musta ole pelkäästään kotona olijaksi. Tai olisi, jos ois muita nuoria lähellä, ei tarvitsisi aina yksin olla ja odottaa miestä kotiin. Mie melkein luulen, että olen parempi äiti, kun välillä käyn ulkomaailmassa.

Xera. Eikö ammattikorkeassa voi vähän opiskella mitä aineita haluaa? Ei kai sitä koko koulutusta tarvitse käydä läpi, jos vaan ei jaksa. Onhan sullakin sairaslomatodistus. Käy niitä yhteisiä aineita läpi ja sitten, kun jaksat valitset ammatin. Niin mie meinasin tehdä jossain vaiheessa.

Ja nyt sitten huomioikaa, että mun nimi lukee molemmissa teemoissa. Kirjoittakaa joku, että pääsen eroon kahden teeman ahdistuksesta.

Kaivanpa tämän ikivanhan otsikon tuolta historian siipien havinasta. Plöts, tässä on.

Minä tyttö se jaksoin peräti kaksi viikkoa kesällä opiskella, siihen tyssäsi. No, omiapa olivat ne pari sataa euroa. Syyskuun alussa olin saanut koottua itseni uudelleen täyteen kukoistukseen ja päätin jälleen aloittaa opinnot yliopistossa (jatkamisesta ei voi puhua, sillä en ole koskaan saanut opintojani varsinaisesti alkuun). Viikon jaksoin, sitten olin jo pohjalla.

Tämä oli jo kahdeksas kerta kun keskeytän opintoni, joten päätin, että nyt saa riittää. Enää en jaksa tapella itseni kanssa, kun tiedän aina päätyväni samaan pisteeseen. Niin paljon kuin lapsuuteni ja nuoruuteni käytinkin menestyvän akatemianaisen urasta haaveilemiseen, näyttää siltä ettei minusta todellakaan ole opiskelemaan.

Nyt olen sitten käynyt koulutusneuvojalla, mutten kyllä yhtään tiedä, mitä teen jatkossa. Työkokeilusta oli jotakin puhetta, muttei minusta taida olla soittelemaan ja kyselemään itselleni työkokeilupaikkaa. "Hei, olen vajaakuntoinen kroonikkomielenterveyspotilas, otatteko minut töihin?"

Hieman apeat tunnelmat siis kehissä. Itsetunnosta on jokaisen romahduksen jälkeen jäljellä vähemmän ja vähemmän. Tosin nyt alkaa jo tuntua siltä, etten edes jaksa enää välittää. Tietenkin yhteiskunnan ulkopuolelle tipahtaminen pelottaa. En ole sitä tyyppiä, joka viihtyy puskaköörissä pulloja kilistellen, joten tulen varmaankin olemaan melkoisen yksinäinen syrjäytyneenä.😞

Kokeilen nyt sitten tähän otsikkoon. Pariin juttuun jo aikaisemmin illalla kirjoitin mutta mihin jäivät.
Et Olento ole ainut joka on opintonsa keskeyttänyt. Kesken mullakin on ja varmaan jäävätkin. Onhan mulla työpaikka ja joskus varmaan perinkin isäni yrityksen.Aina ne opinnot ovat mielessä mutta ei vaan jaksa.

Et kai nyt Olento yhteiskunnan ulkopuolelle joudu. Kyllä sulle jotain keksitään varmaan. Meidän firmaan tuli juuri töihin oppisopimuksella poika. Hänestä tulee joskus tradenomi. Oletko oppisopimusta ajatellut?

Kiva Otus, kun olet illalla urakoinut kirjoituksia. Nyt miekin uskallan sun perässäsi joka asiaan kirjoitella mielipiteeni. No, ei nyt sentään, älkää pelästykö. Mutta voisitko Otus nyt sitten, kun vauhtiin pääsit, ihan pysytelläkin näkyvissä? Etkä aina kadota pitkiksi aikaa jonnekin pensaan taakse piiloon.

Sinne ne munkin kesäopinnot jäivät. Eikä edes ollut omia rahoja. Mutta onhan noita kesiä, saa nähdä onko sponsoria.
Mulla muka tuo ammatti jo on. Mutta kuka mut sitten töihin ottaa tai mihin töihin mie uskallan mennä. Mun yhteiskunta on 100m sisällä; oma koti ja anoppila. Siihen väliin, jos saisi työpaikan, niin voisin mie ehkä uskaltaa mennäkin.
Kokeile sie Otus tuota oppisopimusta, niin miekin sitten voisin. Vai kuulostaako se pahalta?

Kahdeksas kerta vasta, kun keskeytit. Et ole koskaan maininnut mikä Otus olet? Jos, vaikka olet kissaotus, niin eikö teillä ole yhdeksän henkeä? Kokeile vielä kerran?
Jos, sitten jäät yhteiskunnan ulkopuolelle, niin mie jään sun kanssasi.

Minä taas aloitin opinnot nyt syyskuun puolivälissä. Avoimessa luen muutamaa ainetta. Tuntui niin ahdistavalta olla vain kotona tekemättä mitään. En oikein enää keksinyt syitä sängystä nousemiseen, enkä edes siihen, miksi olen olemassa. Niin tarpeettomaksi en ollutkaan tuntenut itseäni aikoihin.

Nyt sitten yritän raahautua iltaluennoille ja lueskelle tentteihin. Toivottavasti saan edes jotain aikaiseksi, sillä onhan tämä avoimessa lukeminen aika hintavaa, enkä haluaisi muutenkin vähiä rahojani tuhlata turhuuksiin.

Ei kai kellään kuitenkaan pitäisi olla mitään pakkoa opiskella. Minä olen nauttinut ainakin näistä parista ekasta viikosta, mutta ei se opiskelu nyt niin tärkeää ole, että sen takia kannattaisi itseään hajottaa. Kyllä oma mielenterveys on aina tärkeintä. Tietysti, jos opiskelu auttaa pysymään terveenä, silloin se on hyvä juttu.

Olinpa taas sekava. Toivottavasti joku ymmärtää jotain.

Huomenta vaan kaikille. 🙂 Tai päivä kai nyt alkaa jo kohta olla.

Kääpiö, oppisopimusta olen jonkin verran mielessäni pyöritellyt, mutta kun siellä ammatillisen peruskoulutuksen puolella ei oikein tahdo olla mitään, mikä minua kiinnostaisi. Toisaalta oppisopimus saattaisi olla sen tyylistä opiskelua, jota jaksaisinkin paremmin. Ei pelkkää lukemista vaan ihan käytännön kautta oppimista. Mutta kun siinäkin tulee vastaan se tosiseikka, ettei minua kukaan ottaisi töihin, kun ei ole tippaakaan työkokemusta. Työpaikkahan pitää olla itsellä etsittynä oppisopimukseen hakeuduttaessa.

Aavaton, no okei, ehkäpä voin yrittää olla katoamatta. 😉 Se vain valitettavasti kuuluu minun identiteettiini - tarve kadota sopivin väliajoin - mutta voin yrittää tällä kertaa taistella sitä vastaan. Kissaotushan minä, ja yhdeksän henkeä, juu. Mutta sitä viimeistä yhdeksättä en aio tuhlata samassa paikassa kuin kahdeksan aiempaa, niin hullu en sentään ole. Aika on siis uusien tuulien.

Älä nyt kuitenkaan minun takiani syrjäytymään lupaudu. 😀 Eikös yritetä jokainen oman itsemme tähden? Siis ei syrjäytyä vaan saada elämän syrjästä kiinni (tai jopa uskaltautua sukeltamaan sen sekaan).

Tulin hieman korjaamaan kirjoituksiani. Eihän oppisopimuksella voi tradenomiksi suoraan opiskella. Merkonomiksi voi ja sitten jatkaa siitä ammattikorkeakouluun.
Kyllähän työnantajat aika hyvin ottavat oppisopimukseen ihmisiä, kun eihän heidän tarvitse maksaa kuin harjoittelijan palkka. Ja sitten voivat vielä saada koulutetun työntekijän myöhemmin kun oppisopimus loppuu. Aloin kyllä ihan itsekin ajatteleen asiaa. Voisin käydä jonkun kaupallisen alan isäni yrityksessä. Mulla on vaan melkein valmiit paperit ammattikorkeasta, niin, että tiedä olisiko siitä mitään hyötyä.
Onhan siellä aika paljon, Olento, aloja etkö mitään kiinnostavaa löydä? Ja kai ne työvoimatoimistossa auttavat paikan haussa.
Entä monimuoto-opiskelua, siinähän ei tarvitse koko ajan olla koulussa? Sitä minä olen kanssa harkinnut. Kaikkea sitä tulee mietittyä, enkä kuitenkaan mitään tee.

Hyvä esimerkki on tuo net-tuki. Olen jo kuukausi miettinyt, että pyydän uuden tukihenkilön, kun vanha lopetti. En sitä edes saa tehdyksi.

Oletko Otus aina ollut samassa koulussa etkä missään toisessa? No, oletko ajatellut, että se onkin koulussa vika eikä sinussa? Teillä ei kemiat sovi yhteen. Opettajissa voi olla vika, todennäköisesti niin onkin.
Hyvä, kun et viimeistä elämääsi tuhlaa samaan paikkaan. Vaikka sinne kouluun se miekin vissiin olen tulossa, jos joskus innostun jatkamaan jotain alaa. Taitaa olla suurudenhulluutta mun pääni täynnä.

En mie sun takiasi syrjäytymään alakaan, sun kanssasi mie voisin kyllä alkaa. Mie olisin täysin valmis syrjäytymään tästä yhteiskunnasta. Mie voisin vielä korpeempaan muuttaa, elää luonnonantimilla.
Sääli, kun lapset ja mies, ne eivät suostu syrjäytymään.

Meidänkin kunnassa on menossa semmoinen hieno ohjelma syrjäytymisvaarassa oleville nuorille, iältään 16-21v. Mikähän ikä se tämä 22v oikein on. Noin vaan lentää kaikista jutuista pois eikä oikein ketään kiinnosta mitä mie meinaan tehdä tulevaisuudessa. Olenkohan mie jo niin toivoton tapaus?

Mä opiskelin kolme vuotta tuolla Keskisuomen korvessa niin että aina viikonlopuiks takasin Manseen.

Eka vuosi meni tosi hyvin, kaikki numerot oli nelosta ja vitosta (amiksen asteikko on 0-5).
Kakkosvuonna yks juttu sekotti mut ihan totalt. Sen jälkeen todellisuus on ollut täysin poissaoleva asia elämässäni. Kakkos- ja kolmosvuodet mä selvisin sillai et yksinkertasesti mä en ollu henkisesti läsnä.

Mä en kuulunu porukkaan, en ajatellu mitään mistään, hukkasin kaiken merkityksen asioilta... Ei tarvinnu ottaa pulttia tulevista kokeista kun ei tuloksella ollut enää merkitystä. Mihin se johti? Tasan yks numero oli kolmonen, loput oli nelosia ja vitosia edelleen. Jollain, vaikka sähkön tunnilla, mä vain monotonisesti kuuntelin mitä opella oli sanottavana, tein kaikki hommat sillä samalla kauko-ohjain-mentaliteetilla kuin noi viime kesän korjaamohommatkin. Kokeet meni sillai et jotenkin vain muisti kaiken tosi hyvin ja sitten vain lato asioita paperille. Jotenkin sairasta että mä sain ny viime toukokuussa valmistuessa stipendin ku olin muka luokan paras...😐

Sillai vaan kun ei edes yritä ajatella mitään, pistää vain zombie-vaihteen silmään ja nostaa kytkintä...
Tosin jos haluaisi vielä joskus kyetä elämään omaa elämäänsä niin ei huva juttu.

Kääpiö taisi kysellä noista monimuoto-opinnoista. Minä suoritan osaa opinnoistani sellaisina, ja vaikuttaa ihan toimivalta. Aika paljon on myös tarjolla vaihtoehtoja nettiopiskeluun, jos sen kokee mukavaksi. Luennoilla voimme käydä tai ottaa ne videoina kotiin lainaksi. Se on ihan kiva, vaikka minä ainakin opin paremmin paikanpäällä, mutta nyt ei sitten tarvitse olla niin tarkkana aikataulujen kanssa.

Myös ihan tavallisia avoimen yliopiston (ja varmaan ihan normaalinkin yliopiston, mutta sinne pitäisi ensin päästä) opintoja voi suorittaa aika suurelta osin kirjatentteinä ja esseinä, vaikka luennoilla käymistä suositellaankin. Aika paljon itsenäistä vastuunottoa ja aloitekykyä nämä opinnot kyllä vaativat. Toivottavasti saan otettua itseäni tarpeeksi usein niskasta kiinni ja tehtyä tehtävät ja raahattua itseni luennoille. Varsinkin, kun tämä huvi ei todellakaan ole ilmainen.

Hei. Olen uusi täällä, enkä oikein tiedä, mitä tehdä.. Noh, minä olen 22-vuotias nainen ja aloittelen tässä toista vuotta yliopistossa. Ja voi luoja, miten kaikki onkaan taas kääntynyt ihan mahdottomaksi! Työpöydällä on auki kolme luentopäiväkirjaa, mutta en saa kirjoitettua sanaakaan. Sama oli eilen, toissa päivänä ja viime viikolla. Kurkkua kuristaa. Syksy alkoi taas niin hyvin, aineeni kiinnostaa minua eniten maailmassa, mutta nyt kun pitäisi tehdä jotakin, olen aivan lukossa. Olen käsittääkseni kärsinyt vakavasta masennuksesta jo lukioiästä lähtien, mutta koskaan en ole oikein hakenut apua. Ajattelin, että hyvä parisuhde ja toivomani opiskelupaikka pelastaisi minut syöveristä, mutta ei.. Itsetunto on aivan nollassa, samoin sosiaalinen kanssakäyminen ja kaikki aktiivisuus. En tiedä, miten päin olisin. Mieluiten menen peiton alle ja nukahdan. Tätä on kestänyt jo niin kauan, etten muista, millaista oli normaali elämä. Äh.. Ajattelin vain sanoa hei kaikille. On rohkaisevaa huomata, että muillakin on vaikeuksia tavallisten asioiden kanssa. Sitä ei vain osaa ajatella luennolla tai koulun käytävillä, missä kaikki vaikuttavat niin uskomattoman reippailta ja normaaleilta..

Olen kahdeksatta luokkaa käyvä tyttö, ja olen siinä "rajalla" jaksanko vai en. Mielessäni pyörii vain 1 asia. Olisiko maailma parempi ilman minua? Vastauksen kyllä tiedän, mutte en uskalla toteuttaa suunnitelmaani. En millään enää jaksaisi. Kaikki vain patistavat minut kouluun ja ahdistavat nurkkaan.

Olen ollut viidennestä luokasta lähtien koulukiusattu, ja asiat vain pahenivat tullessani yläasteelle. Toivottavasti jaksan vielä vuoden, että saisin lopettaa opinnot ainakin hetkeksi. Tässä maailmassa ei näytä olevan mitään hyvää. Ja ainakaan minulle sillä ei ole mitään annettavaa.

Jakselkaa! >3 Duck

Tizku, juuri tuolta minustakin tuntui, kun olin vielä yläasteella. Sen jälkeen kyllä on ollut parempiakin aikoja, ja kyllä nytkin sanoisin olevani onnellisempi kuin silloin. Jos vaan on mitenkään mahdollista, suosittelisin ainakin harkitsemaan koulun vaihtamista, jos tilanne on tosiaan kestämätön. Ei kyllä välttämättä onnistu, jos olet pienelät paikkakunnalta. Minä kärvistelin peruskoulun loppuun samassa paikassa, mutta lukioon lähdin sitten melko kauas kotoa, ja se todella auttoi, kun kaikki ihmiset olivat uusia.

Mulla taas on mennyt toisinpäin, että ylä-asteella oli paljon kivempi olla kun nyt amiksessa, kun ainut kaveri joka mulla ylä-asteella oli muutti täältä Helsingistä Loimaalle ja nyt amiksessa en ole tutustunut kehenkään, kun olen niin huono tutustumaan ihmisiin.

Mulla alkoi taas masentaa viime viikonlopulla.
Ja nyt kun on koulussa kokeetkin tulossa tuntuu, että en opi asioita millään vaikka ei siitä tarvitse ku vetää läpi se koe. Mutta, kun tuntuu, että ei opi millään.
Ajattelen päivittäin, että aikuisen jos saan työpaikan en osaa siellä mitään ja saan potkut samantien.

Ylä-asteella ja ennen masennusta tämä ala kiinnosti paljon ja osasin tehdä työt hyvin ja opin asiat helposti.

Mutta nyt tuntuu, että mikään ala ei kiinnosta pätkääkään vaikka haluais oppia ja saada aikuisena vakituisen työpaikan

Ottaa kyllä perkeleesti päähän tämä.

Olis tullu mielummin vaikka kesälomalla niin ei olis tarvinu murehtia näitä asioita.