No en miekään kyllä bussilla kulje. Ei ole sos.pelko vaan mie luulen, että puhelin soi bussissa ja joku on kuollut ja mie oonki yksin. Kahdella bussilla pitäsi nytki mennä työharjotteluun mutta mut pitää iskän kuskata. Sille tulee yli 100 km ajoja päivässä mun takia.

Ja mie taidan olla ainut joka ei halua kesäloman alkavan. Mie haluaisin, että olisi tietyt kelloajat millo mitäkin tekee. Väli-ja ruokatunnit ja semmoset.Enkä mie oikein edes tiedä miten tässäkin perheessä kaikki lomat pitäsi viettää. Haluaisi sanoa, että tehdään kelloajat millo herätään, syödään ja muuta tehdään. Ei vissiin ole tapana oikeassa perheessä niin elää.

hennu kirjoitti 18.05.2004 klo 17:51:

En tiedä miksi siirrän aina lääkäriin menoa. 🙄 Kai toivon ihmeparantumista.

Voin antaa sinulle hennu kaiken sympatiani.

Ei se ole niin helppoa, moni varmasti apua haluaisi ja tarvitsisi mutta ei osaa/uskalla vain hakea sitä. Luen itseni mukaan siihen joukkoon.
En ole varma olenko masentunut ja kannattaako minun hakea apua.

Siksi nyt ihan brännärinä tänne kirjailen. Saa muuten kopauttaa jos nokkimisjärjestyksessä tulee kahnausta, en ole ihan sisäistänyt tämän palstan "sääntöjä", eli mitä saa kirjoittaa ja minne.

Joskus tuntuu, että taivas putoaa niskaan ja mieli hakee itsemurhaa. Toisena päivänä kaikki saattaa olla melkein normaalisti ja voin ehkä jopa tuntea olevani sama ihminen kuin joskus ennen.

Kaikilla on tietenkin ylä- ja alamäkiä elämässään, sehän nyt on selvä. Mutta mistä tietää milloin oikeasti lähteä hakemaan oikeata apua?

Musta jotenkin tuntuu, että kuvittelen kaikkia asioita, siis tyyliin, että jos mä nyt lekurille menisin ja avautuisin totaalisesti niin se sanois että, "höpölöpö tyttöseni, sinähän vain ajattelet asioita liikaa".

Mitä jos se liika ajatteleminen rajoittaa huomattavasti elämääni ja sen laatu kärsii ja pahasti?

😯🗯️

Just olot on kuin mulla Keener.
Ekana tämä palsta. Joka kerta, kun kirjoitan tuntuu, että olen väärässä paikassa. Mun varmaan pitäisi olla tuolla alhaalla perhe-jutuissa. Onhan mulla perhe koko ajan mukana . Mutta ,kun alhaalla ei keskustella, siksi roikun täällä nuorten jutussa. Olenhan mie tietenkin nuori mutta ..

Mie oikeastaan jo mietin, että mulla taitaa olla vakavampi mielensairaus kuin masennus tai ahdistus.
Mie en paljon enää ole normaali-ihminen. Mulla on joku huippu hyvää tai huippu kakkaa. Joko leijailen taivaissa tai sitten olen maan alla ja ajattelen vaan itsemurhaa. Mulla on jäänyt se tasainen normaali tie melkein kokonaan pois. Näin käy vain omassa mielessäni. Ulospäin vissiin käyttäydyn aika tasaisen masentuneesti. Luulen kyllä , että lähipiiri ois mut jo hoitoon vienyt, jos näkisivät pääni sisälle.

Onkohan niillä nuorilla joilla ei ollut vaikeaa murrosikäisenä, joku 21 vuoden "sekoa nyt tai sitten et ehi koskaan seota- vaihe". Onko nyt vaan käytävä joku vaihe läpi, ettei liian onnellisena kuole.

Mie menin silloin lääkäriin kun äitini kuoli, sain pillereitä. Lääkäri sanoi, että suru menee suremalla ohi. Sitten en ole enää pahemmin mitään lääkäreille puhunut enkä syönyt pillereitä. Odottelen, että tämä menee ohi.
Minun pitäisi ensin lopettaa ajattelemasta koko maailman murheita. En mie niille kaikille mitään voi. Parantaisin huomattavasti omaa ja lähipiirini elämää, jos pienentäisin ajatteluni oman pääni parantamiseen.

aavaton kirjoitti 21.05.2004 klo 10:06:

Onkohan niillä nuorilla joilla ei ollut vaikeaa murrosikäisenä, joku 21 vuoden "sekoa nyt tai sitten et ehi koskaan seota- vaihe". Onko nyt vaan käytävä joku vaihe läpi, ettei liian onnellisena kuole.

Hmm.. Tarkoitatko, että jos et ole nk. kokenut murrosikää niin tulet luultavimmin kilahtamaan tavalla tai toisella parikymppisenä tai myöhemmin?

Jos ymmärsin oikein, niin voihan tuo pitää jollain tavalla paikkansa. Ei välttämättä ihan joka jannulla, mutta kenties jollain toisella sällillä.

Tunnen, ettei minulla ole ollut koskaan oikeaa murrosikää, en koskaan koetellut rajojani vanhempieni kanssa enkä paljon muutenkaan, vaan tyydyin hyvin pitkälti siihen mitä isäni minulle sanoi. Mutta toisaalta mä tykkäsin isästäni niin paljon ja tykkään tietenkin vieläkin, ettei mulle niin kovin vastenmielistä ollut mukautua faijan pelisääntöihin. Tyyliin kotityöt, kotiintuloajat jne. Mä huomaan kaipaavani edelleen sitä aikaa jolloin asuin kotona, se oli toisaalta yhtä kaaosta ylimustasukkaisen äitipuoleni takia, mutta sainpahan olla isäni kanssa. Mulle on sanottu, ole hiljaa jos sulla ei ole mitään hyvää sanottavana. Päätin sitten tosiaan olla hiljaa, vaikka sisälläni kiehui äitipuoleni takia. Mä asuin sen naisen kanssa 8 vuotta samassa taloudessa, enkä mä puhunut sille sanaakaan.

Murrosiällä pitäisi puhkua turhat pahat asiat pois, jos ne jää kytemään niin kai ne täytyy puhkua joskus muulloin pois. Ehkä nyt parivuotta aikataulusta myöhässä.

Niin, mie olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi elää murrosikä. Mie olin ns. kiltti tyttö. Vähän ehkä villi mutta noudatin aina kaikkia sääntöjä. Tulin hyvin toimeen vanhempieni ja jopa opettajien kanssa. En paiskonut ovia, en huudattanut musiikkia, en juonut kaljaa. En edes koskaan tupakoinut.

Nyt joskus, kun olen yksinäni huudatan musiikkia niin lujaa kuin mahdollista. Saatan jopa heittää mustikkasopan kattoon. Ja aina olen vähän hämmästynyt, että tein jotain säännöistä poikkeavaa.

Mun vanhemmat ovat jo kuolleet muuten varmaan heille nyt kiukuttelisin. Tämä ikä on vähän semmoinen, että pitäisi olla kauhean aikuinen, silti haluaisi, että olisi äiti ja isä joille kaikki huolensa kertoa. Olisi joku lapsuudenkoti jonne mennä ovia paiskomaan. Siellä olisi isä ja äiti jotka sanoisivat; "nyt sillä alkoi 21 vuoden villitys, miten me tuokin kestetään".

aavaton kirjoitti 21.05.2004 klo 11:59:

Nyt joskus, kun olen yksinäni huudatan musiikkia niin lujaa kuin mahdollista. Saatan jopa heittää mustikkasopan kattoon. Ja aina olen vähän hämmästynyt, että tein jotain säännöistä poikkeavaa.

Mun vanhemmat ovat jo kuolleet muuten varmaan heille nyt kiukuttelisin. Tämä ikä on vähän semmoinen, että pitäisi olla kauhean aikuinen, silti haluaisi, että olisi äiti ja isä joille kaikki huolensa kertoa. Olisi joku lapsuudenkoti jonne mennä ovia paiskomaan. Siellä olisi isä ja äiti jotka sanoisivat; "nyt sillä alkoi 21 vuoden villitys, miten me tuokin kestetään".

😀 Musta mustikkakeitton viskaaminen kattoon kuulostaa jopa hauskalta. Mä en viitti lähteä kokeilemaan, rosoisessa valkoiseksi maalatussa katossa
mustikkakeitto läntti ei näyttäisi varmasti vuokraisännän mielestä yhtä hienolta kuin mun..

Onnellisemmassa tilassa olen, että mulla on vanhemmat. Äiti asuu 400km päässä ja isä 20km. Mun lapsuudenkodissa asuu joku muu, isä muutti pois heti kun sai mut pois jaloista.

Hitsi kun sitä tekisi mieli lähteä tekemään jotain oikein pösilöä. Nakkailemaan vaikka vesi ilmapalloja parvekkeelta. Tai vaikka rakentaa maja jonnekkin pusikkoon. Se on totta että yhteiskunta haluaa tehdä ja tekee ihmisistä liian nopeasti aikuisia, musta se on sula vääryys 🙄.

Et sä aava oo ollenkaa väärässä paikassa. Tänne sä kuulut meijän kanssa perheines tai ilman. Ja mä oon päättäny jäädä tälle kakara-asteelle, musta mitää aikuista tuu. Sehän tarkottais et oikeesti pitäis alkaa elää tässä maailmassa ja tulla toimeen tän todellisuuden kanssa. Ei kiitos.

Mie tavallaan asun lapsuudenkodissani. Muutettiin siihen,kun isäni kuoli n 6 vuotta sitten. Äiti ja me lapset. Nyt mie asun siinä perheeni kanssa. Kohta kuitenkin muutamme pois. On aika tuskallista asua lapsuudenkodissa mistä puuttuu äiti ja isä.

Mustikkakeittoa ei kannata heitellä. Katto piti maalata. Sattui vaan keitto käteen, kun iski murrosikä.
Mua ei niin kauhiasti haluta mitään pösilöä tehdä. Oma lapsi tekee pösilöä koko ajan ja mie siivoan.

Mutta jotenkin haluaisin joskus näyttää miltä oikeasti tuntuu. Raivota, huutaa, paiskoa ovia. Mutta pitäisi olla joku ihminen jolle tunteensa näyttäisi. Ei se miltään tunnu,jos yksin raivoaa. Pitäisi olla joku joka sanoisi, että voi kauheaa mitä se nyt tekee.

Heitä vaan niitä vesipalloi parvekkeelta,jos se auttaa. Ei sua kukaan tuu syyttää mistään, ei kukaan usko,että noin vanha ne heitti. Rakenna maja olohuoneeseen ja nuku yö siellä.
Aavaton kyllä voisi menne mettään raivoamaan ihan ittekseen. Heittelisit kivä ja hakkkaisit puita. Ja huuda niin lujaa ku jaksat. Kyllä sun isäsi ja äitisi kattoo.

Mulla kyllä oli niin hirvee murrosikä, ettei varmaan kellään oo ollu. Mie oon raivonnu ja huutanut ja teheny vaikka mitä. Onko mulla sitten vanhana helpompaa kuin teillä.

Voi itku, musta se on jo inhottavaa, että mun lapsuudenkodissa asuu joku muu, niin pohtiipa sitä sitten ettei siellä asuisi nk. ketään.

aavaton kirjoitti 21.05.2004 klo 19:55: Ei se miltään tunnu,jos yksin raivoaa. Pitäisi olla joku joka sanoisi, että voi kauheaa mitä se nyt tekee.

Raivoatko koskaan puolisollesi? Tai ystävillesi? Mun poikaystäväni saa välillä repiä hiuksia päästään kun heittäydyn oikein vaikeaksi, välillä hyppään sen murrosiän yli uhmaikään tai siihen miksi sitä nyt kutsutaan kun 3-vuotiaat kysyy ihan kaikesta. Tai sitten vastaavasti kun eilen join kaksi pulloa olutta ensimmäistä kertaa 3 kuukauteen, saivat ystäväni kokea hirmuisen väittely puuskan joka loppui siihen, että mä lähdin ovet paukkuen.

Kuinka vanhoja lapsia sulla on? Ihan vaan mielenkiinnosta.

Miehillä on kaiketi helpompi pysyä poikana kuin teillä naisilla tyttönä. Minä vielä leikin sähköautoradalla. Autoradan ostin pojalleni heti syntymän jälkeen. Rakentelen lennokkeja ja legotaloja. Vesi-ilmapalloja heittelen pihalla kaikkien niskaan ja ammun vesipyssyllä. Pihaan aloitan tänään majan rakentamisen. Eikä ole yhtään lapsellinen olo.
Kokeilkaapa naiset leijan lennättämistä. Siinä mieli rauhoittuu, kun katselee leijan liitely taivaalla.

Minulla ei ole ollut murrosikää. Olin silloin kilpaurheilija ja isäni valmensi. Tavallaan isäni oli silloin enemmän valmentajani kuin isäni. Hyvät välit meillä aina on ollut mutta muutama vuosi mulla ei tavallaan ollut isää. Kun lopetin urheilun sain isäni takaisin. Monesti huudan ja raivoan hänelle kuin pikku poika. Kai elän sitä murrosikää nyt.

Minun ensimmäisessä ja ainoassa oikeassa lapsuudenkodissani asuu joku vieras. Se oli etelässä ja sen rakensi ukki ja isä. Nyt asun pohjoisessa, eikä mulla ole merta. Siksi olen aavaton. Hyvä täälläkin on asua.

En raivoa puolisolleni. Eihän hän ole syyllinen mun olooni. Mötkötän ja mykkäkoulua kyllä pidän. Ainut kelle voisin raivota, on veljeni. Hän opiskelee eri paikkakunnalla ja juuri lähti kauas lähetystyöhön. Näemme seuraavan kerran syksyllä. Hänelle kyllä pystyisin aika hyvin puhumaan asioistani. Mutta siihen on liian vähän aikaa lomilla.

Mie en käytä alkoholia. Joskus kyllä mietin, että voisin pari olutta juoda ja alkaisin rähisemään. Mutta varmaan sammuisin ennen kuin saisin sanakaan suustani. Olisi vaan sitten lisää vielä krapula-ongelma.

Leijan lennättäminen kuullostaa hienolta. Mitäs sitten, kun leija ei suostu liiteleen kauniisti ja naru menee solmuun. Sitten menee lopullisesti hermot.

kääpiö kirjoitti 11.05.2004 klo 22:29:

Minulla on kesken liiketalouden opiskelut ammattikorkeakoulussa. Kaksi vuotta meni hyvin. Sitten läheisten kuolemien vuoksi masennuin. Muutin pois opiskelupaikkakunnalta ja lähdin töihin. Yritin kyllä sitkeästi käydä koulua. Mutta ei vaan jaksanut. Joka aamu minä sinne menin mutta itkien tulin pois. Olen vielä koulun kirjoilla mutta nyt minun pitää jo perheen takia olla töissä. Tarvitsisin oikeastaan koulutusta, koska joskus perimme siskoni kanssa perheyrityksemme. Ei minulla ole jäljellä kuin puolitoista vuotta. Ja voisin sen loppuun suorittaa ja samalla käydä töissä. Ensi syksyllä, jos yrittäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä jatkamaan.

Minulla on opiskelut loppusuoralla...olleet jo pitkään. Monet on ehdottaneet sairaslomaa opiskeluista, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Opiskelun alussa tapahtui omassa elämässä paljon vaikeita asioita ja niiden takia koulu meni mönkään. Opiskelukaverit puhuivat vieressä tyyliin "eihän tuo edes halua valmistua...olis antanut pikan jollekin, jota todella kiinnostaa". Mutta eivät kaikki tienneet, että minua kiinnostaa edelleen. Kouluun oli vaikea mennä ja kurssikavereita vielä vaikeampi kohdata. Olin paljon pois ja tein paljon nippa nappa suorituksia. Mutin pois opiskelupaikkakúnnalta minäkin. Muuten tuntui hyvältä ja töitkin oli omalta alalta, mutta opintoja en ole saanut jatkettua. Entistä kauemmas olen vain muuttanut. Olemkin tullt tulokseen, että minulla voikin olla hullu tapa ottaa etäisyttä ongelmaan, ei ne kilometrit sitä hyvää oloa tuo. Uusi paikkakunta ja uudet piirit vaatii aina totuttelua ja mieletöntä energiaa - jota ei ole. Istun siis yksin ja ahdisun opintojen etenemättömyydestä keskellä suurta maailmaa...ei oikein fiksua😟.

Toivona on, että saisin opintoja jatkettua loppun saakka ensi syksynä. Hyvältä tuntuujo sekin, että ilmoittauduin avoimen yliopiston kesäopintoihin. Mieletön into oppia ja käyttää aivoja johonkin järkevään. Nyt vaan TÄYTYY toimia niin, etten taas tuota itse itselleni pettymystä. Itse tunto on kai suurin este omaan tekemättömyteeni...

Minun opintoni eivät varmaan jatku syksyllä. Jos seuraavana sitten. Mutta samaan kouluun en enää pysty menemään. Asun nyt syntymäkaupungissani ja täällä mulla on perhe ja työ. Minun pitää varmaan mennä johonkin aikuiskoulutukseen, sellaiseen missä saa samalla käydä töissä. Tässä vaiheessa kyllä on liian raskasta käydä töissä, koulussa ja hoitaa perhe. Aika kaukana mun unelmani valmistua vielä on. Sitten joskus on vissiin paras sanoa.

Mä jätän varmaa opinnot kesken, siis että en mee enää takas sinne syksyllä. Vuoden kävin, ammattikorkeessa. Tiesin jo ku hain ettei se ammatti kiinnosta ja ettei se oo mua varten, mut yks osa-asua siinä kiinnosti ja kiinnostaa eikä sitä voi kunnolla muualla oppii ni menin sitte tohon kouluun. Ei mulla ees ollu muita vaihtoehtoja lukion jälkeen, mitää hajuu mikskä mä haluisin tulla. Nyt ku alotan pitkän psykoterapian syksyllä ni seki häiritsit opiskeluu ku se on kuitneki mulle nii rankaa, siis se terapia. Enkä mä oikeesti usko että pärjäisin siinä koulussa vielä. Ni mä sit ajattelin että jos menis iltalukioon. Lukisin vaa joitain aineita. Sellasia jotka kiinnostaa. Ku ei mulla oo koulussa mikää jääny päähän vaikka hyviä numeroita sainki. Opettelin vaa koetta varten ja sit unohdin. Ni nyt vois mennä uudestaan lukee. Pitää vielä jutella terapeutin kanssa että mitä mieltä se on. Ja sit voisin tehä töitä ku mulla kuitenki on työpaikka. EIkä siellä kuitenkaa oo töitö koko ajan. Toivottavasti tää onnistuis näin, ettei mun tarvii enäästressata sitä, että mitä teen ens vuonna. Sitte en kyllä tiie että mitä oikeesti alan tekee. Tai tiien mä tavallaa. Musta tulee siivooja. Oikesti. Tähän asti ainoo ammatti, missä voisin kuvitella itteni. Sais varmaa tehä töitä itteksee, ei tarvis olla muiden kanssa eikä se voi olla kovin vaikeeta. Siis nii että en voi hirvesti mokata eikä oo vastuuta. Tottakai jokaisessa työssä on vastuuta, mutta ei nii paljoo ku jossain muualla. Jasit mä luulen, vaikken asiasta mitää tiiekkä, ettei se koulutus oo hirveen vaikeeta. Emmä tiie, eikä sitä nyt tarvii päättää. Mietitää vuos kerrallaa.

Nyt mä oon kirjottanu vaikka kuinka monta juttuu nii että mun nimi on joka paikassa 😮 😮
Mut sellasta asttuu ku en oo vähää aikaa kirjottanu. Vastatkaa äkkii ettemmä täällä yksikseni höpise ja luule olevani kaikkitietävä 😉