Eläväinen, kyllä minulla on ihmisiä joiden seurassa en tee mitään tyhmää. Mutta suurin osa näistä ihmisistä asuu kaukana ja näen heitä harvoin. Onhan tietenkin kaikki meset ja kännykät, mutta eihän ne korvaa sitä mitä keskustelu voisi olla naamatusten.

On tässä pari päivää ollu niin ihmeellinen olo, että en edes osaa itselleni kuvailla sitä.
Jotenkin en vain tiedä, että mitä teen, missä olen ja mitä ympärilläni tapahtuu. 🤔
Olisi vain heinäkuu, niin pääsisin puhumaan psykiatrilleni.

Heippa taas!

Suhteesi psykiatriin vaikuttaa toimivalta. Hieno juttu, sillä joidenkuiden on vaikea keskustella ammattiauttajien kanssa. 🙂

Aiheuttaako hämmennystä tunne siitä, ettet kykene hallitsemaan elämääsi? Viiltely ja alkoholi voivat hetkellisesti poistaa pahan olon, mutteivät opeta ongelmanratkaisutaitoja. Hyvä, että haluat käyttää rakentavampia keinoja pulmiesi käsittelyyn! Se kertoo, että jaksat vielä välittää itsestäsi. Luulen, että mitä useammalle läheisellesi kerrot halustasi mennä eteenpäin, sitä enemmän saat kannustusta.

Toivon sinulle voimia heinäkuun alkuun! Jos olosi menee kovin hankalaksi, pääset kai osastollekin saakka? Jatka täällä kirjoittelua. Löydät ihmisiä, jotka haluavat kannustaa sinua. 🙂👍

Eläväinen, välillä tuntuu siltä että se en ole minä ketä elää tätä elämää, vaan joku toinen. Ja haluan sen toisen pois. Haluan itse elää omaa elämääni, eikä joku toinen.
Oli taas paljon ajatuksia, mutta hukkasin ne.

Ikävää, että paha olo on saanut sinut kadottamaan yhteyden itseesi! Tärkeä kysymys on: Mitä SINÄ haluat tehdä elämältäsi? Ihminen kaipaa elämäänsä jotain pysyvää ja kestävää, mihin luottaa. Epävarmuudenkin keskellä se tuo turvallisuutta. Onko SINULLA sellaista? Jossei, niin ei ole myöhäistä löytää!

Eläväinen, pysyvä ja kestävä kuulostavat jotenkin.. suurilta määritteiltä. Minusta mikään ei ole pysyvää, kestävää tai yhtään mitään. Aina voi tapahtua jotain, joka rikkoo pysyvän ja kestävän jolloin se ei ole enää pysyvää ja kestävää. Mutta voisin sanoa, että kihlattuni on pysyvä ja kestävä, silläkin varauksella että se ei olisikaan. Ystävät ovat pysyviä ja kestäviä, myöskin sillä varauksella että ne ei olisikaan. Hyvin ristiriitaista tekstiä kirjoitan, ainakin omasta mielestäni. Miten voin sanoa, että jokin on pysyvää ja kestävää lisäämällä siihen loppuun, että jos se ei kuitenkaan ole niin?

Yksi ystävistäni soitti minulle eilen ja puhuimme syvällisiä. Hän sanoi, että hänen mielestään olisi parempi jos joku aivokuollut, koneissa roikkuva ihminen kuolisi ennemmin kuin minä. Jos joku narkkari, joka on yhteiskuntaan sopeutumaton, kuolisi ennemmin kuin minä. Hän sanoi, että minä olen yksinkertaisesti liian hyvä siihen, että kuolisin. Puhuimme myös äidistäni. Ystäväni sanoi, että äitini reaktiot minun tekemisiini ovat sen takia negatiivisia, koska hän ei pysty hyväksymään sitä että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia. Minä olen hänelle se rakkain ja tärkein, ja ajatus siitä että hänelle rakkain ja tärkein olisi mielenterveysongelmallinen, ei vain yksinkertaisesti sovi hänen ajatusmaailmaansa. Se on kuin vihreä pilkku punaisessa ympäristössä. Kontrastivirhe. Ja hän ei voi tehdä sille mitään. Hän yrittää auttaa, sanoo että "ota itseäsi niskasta kiinni ja mene töihin", tietämättään sitä että se on väärä tapa auttaa. En osaa selittää sitä kunnolla, mutta ystäväni sai minun katseeni hieman avaremmaksi. Hän antoi minulle voimaa, jolla jaksan muutaman päivän eteenpäin.

Äitisikin on vain ihminen, jonka ymmärryskyky on rajallinen. Eikö hänellä itsellään ole ollut psyykkisiä ongelmia? Hän on hämillään tilanteestasi eikä tiedä, kuinka auttaa. Ehkä sinun tulisi antaa hänelle aikaa sulatella ongelmiasi. Miten avoin ilmapiiri perheessäsi on? Onko muille perheenjäsenille helpompi avautua?

Eräs ystäväni on ollut vuosia sairaslomalla, koska hänellä on henkisiä vaikeuksia. Surullista kyllä, hänet ymmärretään usein väärin. Monet pitävät häntä laiskana, koska hän ei käy töissä. Kielteinen palaute lannistaa toisinaan ystävääni. Kuinka hänellä tällä hetkellä voisi olla työpaikka, kun hän ei aina pääse ylös sängystäänkään? Olen nähnyt, että aivan kuten fyysinen sairaus, voi mielenterveysongelmakin viedä toimintakyvyn. Lohduttavaa on, että molempia voidaan hoitaa.

Opiskelukin käy työstä, ja takanasi on rankka lukuvuosi. Anna itsellesi lupa levätä tänä kesänä. SINÄ itse tiedät parhaiten, kuinka voit.

Eläväinen, äidilläni on ollut psyykkisiä ongelmia ja hän on ollut osastolla ja ties missä. Tosin perheessämme ei koskaan olla puhuttu ongelmista kunnolla. Esimerkiksi, jos on ollut riita niin kukaan ei pyydä anteeksi eikä käydä sitä rakentavaa "palautekeskustelua". Asia vain unohdetaan. Ja muut perheenjäsenet.. Minulla on pikkuveli ja -sisko. Pikkuveli on juuri täyttänyt 11 ja pikkusisko 6, joten heille en oikein viitsi avautua ongelmistani. Isäni kanssa välit meni poikki joskus kauan sitten jonkun mitättömän riidan takia. Sen jälkeen en ole isälleni kertonut elämästäni paljon mitään, mutta nyt parin viime kuukauden aikana me olemme lähentyneet hieman. En siltikään pysty hänelle kertomaan asioitani juuri sellaisina kuin ne ovat. Voisi sanoa, että minulla ei koskaan ole ollut sitä varsinaista perheen tukea takanani, kun on tullut ongelmia. Äitini on kyllä ollut tukenani, mutta viime aikoina hänestäkään ei sitä tukea ole löytynyt.

Ahdistaa, ahdistaa hyvin paljon. Eilen oli pieni riita tyttöystävän kanssa ja menin laiturille rauhoittumaan. Itkin siellä, itkin aivan saatanasti. Onneksi kaikki on nyt selvitetty eikä ainakaan pitäisi olla mitään ristiriitaisia asioita. Mutta ahdistaa silti. En tiedä miksi.

Hienoa, että lähtökohdistasi huolimatta olet avautunut! Jotkut elävät läpi elämänsä oppimatta puhumaan henkilökohtaisista asioistaan. Sinä olet luonut jo nyt läheisiä ihmissuhteita. Äitisi kohdalla voit lohduttautua sillä, ettei hän välinpitämättömyyttään ole antamatta tukeaan. Hyvä, että pääset pian jatkamaan terapiaa! Psykiatrisi kanssa voit vapaasti keskustella pelkäämättä, että hän menettäisi ongelmiesi vuoksi mielenrauhansa.
🙂

Minulla on kauhean ylimääräinen olo. Että ei minua tarvita kuitenkaan. Ei kukaan huomaa minua, vaikka makaisin keskellä tietä. En viitsi edes huutaa, että hei minäkin olen olemassa. Kaikki vain pyörii muiden ympärillä unohtaen minut täysin ulkopuolelle. Minulta ei kysytä mielipidettä, minulta ei kysytä miten minulla menee. Toisaalta tämä taas tuntuu itsekkäältä. Minä, minä ja minä. Mutta entäs sitten, kun joku sattuu kysymään että miten minulla menee? Enhän minä siihen osaa vastata muuta kuin että "eikait tässä". Ja siihen se jääkin. En halua osata ilmaista syvimpiä tunteitani ystävälle, joka iloisesti kysyy että miten sinulla menee. Siinähän pilaan ystäväni iloisuuden..
Toivon vain, että joku tulee halaamaan minua ilman mitään erikoista syytä. Ilman, että minä olen ensin selittänyt kaikki maailman pahuudet toiselle.
☹️

Ikävää, että sinusta tuntuu tuolta! Jos lohduttaa, niin minullakin on usein ulkopuolinen olo. Jännitän sosiaalisia tilanteita. Sen vuoksi vältän joitain tilanteita, mutta syvällä sisimmässäni kaipaan ystävyyttä. Vain läheisimpien ystävieni kanssa keskustelemme avoimesti. Ristiriitainen tilanne, eikö? En voi syyttää ketään, sillä kuinka muut voisivatkaan lukea ajatuksiani.

Mikä sinusta on suurimpia esteitä ihmissuhteiden syventymiselle? Väheksytkö itseäsi siinä määrin, että siitä on haittaa suhteillesi?

Eläväinen, yksi suurimmista ongelmista on se, että en vain halua avautua ystävilleni. Olen niin tottunut siihen, että käyn omissa ajatuksissani läpi vaikeat asiat, kertomatta muille mitään. En myöskään uskalla avautua. Pelkään, että ystäväni käyttävät arkaluontoisia asioita minua vastaan, että he kuitenkin jossain vaiheessa kääntävät takkia.

Fugace, tosi ystävät eivät käännä pahaa oloasi sinua vastaan! Päinvastoin, he ovat vierelläsi. He eivät kuitenkaan ole ammattiauttajia. Siksi on hyvä, että jatkat terapiaa.

Ahdistaa ja masentaa hyvin paljon. Olen kotona ollut nyt yhden päivän ja paha olo on tullut kymmenkertaisena takaisin. Rahatilanteeni ahdistaa minua, minulla ei ole rahaa ruokaan, kaverit tuovat minulle lahjoituksena ruokaa, tupakkaa joudun kerjäämään, alkoholia minulla kyllä löytyy omasta takaa mutta turha tässä juopottelemaan on alkaa..
Minä en tiedä mitä teen. Sossulle en ole mennyt vielä. Varmaan pitäisi varata aika, mutta en kuitenkaan saa tehdyksi mitään. Haluan satuttaa itseäni. Pelkään itseäni. 😞

Fugace, sun tilantees on vissiin aika vaikea.
Olen lukenut tätä sun topicia alusta asti ja tulee paha mieli lukea tekstiä josta hehkuu tuskaa ja pahaa oloa. Ymmärrän kyllä että sua ahdistaa kovasti kaikki, kyllä muakin ahdistais sun tilanteessa. Sulla kummiskin on ystäviä, jotka tukevat sua ja käyt terapiassa, joka toivottavasti auttaa sua paljon!

Yritäthän jaksaa, kirjottele, olis mukava kuulla mitä sulle kuuluu ja mitkä on sun voinnit.

🙂🌻

Fugace, olet nuori, eikä sinun ole aika luovuttaa. Monet haluavat olla vierelläsi. He eivät ehkä täysin ymmärrä, mitä käyt läpi, mutta välittävät sinusta. Oletko ajatellut, miten onnekas olet tässä suhteen? Jotkut ovat aivan yksin pulmiensa kanssa. 🙂

Sinulla on poikkeuksellisen kovia paineita. Miksi pohjimmiltaan tunnet tarvetta vahingoittaa itseäsi? Mitä tarkoitusta itsesi vahingoittaminen palvelee? Entä mitä ajattelet silloin, kun tunnet tarvetta viillellä? Ehkä koet henkisen tuskan pahemmaksi kuin fyysisen kivun. Itsesi vahingoittaminen voikin auttaa sinua - hetkellisesti. Se ei opeta sinulle ongelmanratkaisutaitoja.

Olisiko sinun hyvä oppia pukemaan tuskasi yhä paremmin puheeksi? Toivon sinulle rohkeutta avautua etenkin terapiassa. Jos puhuminen on liian vaikeaa, kuinka olisi kirjeen kirjoittaminen? On tärkeää, että sen sijaan, että pohtisit psykiatrin reaktioita, kertoisit, miltä sinusta TODELLA tuntuu. Älä itse estä avun saamistasi. 🙂👍