Yksin ja masentunut
Tänään jäin sairauslomalle uusiutuneen masennuksen takia. Tämä oli jo arvattavissa, koska olo on ollut pitempään alakuloinen ja itkuinen. Toisaalta helpottaa, ettei enää tarvitse väkisin sinnitellä ja teeskennellä reipasta. Mutta samalla olo on tosi surkea. Täällä mä olen yksin kotona eikä ole ketään kenelle kertoa. Masennus ja yksinäisyys on huono pari.
Kaikkeni olen vuosien varrella yrittänyt: töissä yritin olla, opiskelin, olin kuntoutuksessa, vaihdoin ammattia. Aina jokaisen hyvän yrityksen jälkeen olen kuitenkin päätynyt takaisin sairauslomalle. Mitä nyt? Pitääkö vaan hyväksyä, että tämä on minun elämääni ja siihen on sopeuduttava. Ettei minusta tulekaan tervettä, iloista, onnellista ja tasapainoista ihmistä, joka tulee omillaan toimeen. Olen saanut enemmän erilaisia yhteiskunnan tukia kuin palkkaa.
Suoraan sanottuna, ei tämä tunnu arvokkaalta elämältä enää ollenkaan.
Vastaanpa tuohon nyt omasta puolestani. Sorry, mutta kun ei onnistu.
Tuo on juuri sitä korvista ylös vetämistä!
-Jardin Prive
Minulla hävisi monta ystävyyssuhdetta kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen sekoilujen aikana. Eivät ilmeisesti vaan jaksaneet tukea vaikka diagnoosini tiesivätkin. Mania johtui siitä kun tyhmästi lopetin lääkkeet. Sairaalajakson jälkeen vannoin itselleni että otan lääkkeeni säännöllisesti ja lopin alkoholin kokonaan.
Olen taas töissä ja meinaan pitää siitä kynsin ja hampain kiinni. Sairasloman aikana kotona makaaminen oli todella yksinäistä. Masennusta on myös historiassani, mutta lääkitys on onnistunut pitämään synkkyyden poissa.
Tilaa uusille ystäville olisi. Asun itse Helsingissä. Onko täällä moni pääkaupunkiseudulta?