Mä vaan nukun, nukun ja nukun. Ja sitten kun olen hereillä, mikään ei kiinnosta. Katson vaan ikkunasta kun lumiaurat ajaa kadulla edestakaisin. Mä voisin nukkua viikon putkeen jäämättä mistään paitsi. Jaksoin sentään laittaa pyykit koneeseen.

Mun elämä on mennyt ihmeellisissä sykleissä. Nyt kun katson vaikkapa kymmenen vuotta taaksepäin, niin kaikki toistuu samanlaisena tietyin väliajoin. Eroa on vain se, että jokaisen huonon ajanjakson jälkeen toipuminen on kestänyt joka kerralla pitempään. En ole ennustaja, mutta tätä mun elämäni sitten ilmeisesti on tästä eteenpäinkin.

Yksinäisyys ja masennus ei hyvä yhdistelmä. Itsellä jatkuva pelkotiila päällä
Töissä vaikea olla kun jatkuvasti mietti teenkö asiat oikein. Olen tullut araksi
uskalla enää mihikään lähteä. Olen oman käppäni vanki. Saattaa olla vaikutusta oli
aikoinaan koulukiusattu. Psykiatri määräsi testeihin.Sen jäkeen hän
kirjoittaa b-lausunnon. Toivon että pääsen osatyökyvyttömyys eläkkeelle.
Mutta päivä kerrallaan. Yrittää löytää elämästä edes vähän iloa tuottavia asioita.

Hei kaikille lajitovereille. Aika harva masennusta oikeasti sairastava saa edes minkäänlaista diagnoosia koko asialle. Me miehet ei ainakaan liian aikaisin lähdetä edes lääkäriin. Se että tiedostaa sairastavansa masennusta, vaikka vaan ajoittainkin, on siinä mielessä hyvä asia että voi itse edes yrittää tehdä asialle jotain.

Itse sain kuulla muutama vuosi sitten että olen sairas. Se masensi. Määrätietoisesti olen tapellut asiaa vastaan, tai aínakin yrittänyt. Rutiineja tarvitaan varsinkin jos ei töitä ole. Kirjastoon, lenkille, käsitöitä yms - mutta niinkuin tiedetään, niin sohva vetää vaan puoleensa. Siispä olen hyväksynyt itse sen, että silloin kun väsyttää niin levättävä vaan on. Puolisollepa se onkin sitten vaikeampaa; mitään muuta ei arvosteta kuin kovaa työntekoa. Täytyisi jaksaa siivota ja palvella kaikkia innolla, lähimmäisiä ja Luojaansa. Tosin ääneen sitä ei sanota, mutta viesintää se on sanatonkin sellainen. Niinpä parisuhde on kuralla. Se masentaa.

Vuosia olen saanut virtaa luonnosta, hiihtämällä ja pyöräilemällä. Nytpä sitten tuli uusi sairaus, vaikea neurologinen. Tai ei se mikään uusi ole, mutta se on saanut aika otteen viimeisen vuoden aikana. Liikunta on ollut pakko jättää lähes kokonaan, motoriikka ja voimat menee. Yritän kuitenkin elätellä toivetta, että leikkausten avulla saisin vanhaa liikuntakykyäni takaisin. Olinkin kesällä tutkimuksissa, mutta nepä jäi tietenkin keskussairaalassa keskeneräisiksi. Sain "terveen" paperit, mutta oireet vaan pahenee. Se masensi. Ei voinut muuta kuin mennä yksityiselle jatkamaan ja maksaamaan itse tutkimuksia. Nyt on uusi lähete ja odotellaan taas varmaan muutama kuukausi pääsyä polille, ja aloitetaan tutimukset uudestaan... Se masentaa.

Erikoissairaanhoidoissa on rahat loppu, sanovat. Ja jos mua leikellään niin ne on vaativia ja kalliita hoitoja, tuskin tulee maksusitoomusta. Sekin uhka masentaa. Mulla on aika pitkä työhistoria ja oon ollut hyvä työntekijä. Sit kun ne sai tietää et oon eläkeuhka, niin ne on vaan yrittäneet hiillostaa mua tietenkin irtisanomaan itseni. Huvittavinta asiassa on työterveyshuollon teatteritoiminta. No vähän sekin masentaa, vaikka se teatteri onkin hyvin läpinäkyvää. Riippumatta siitä että leikelläänkö vai ei, niin vanhaan työpaikkaan ei oo kuitenkaan paluuta. Joskus se tieto masensi, mutta koko työpaikka on mennyt siihen malliin, että varmaan kaikki haluaisi jo sieltä pois. Se ei siis masenna - niin kauan kun rahaa on vähänkään tilillä...

Kyllä se kieltämättä hieman masentaa, kun oikein alkaa ajattelemaan näitä sairauksiaan; kuulo menee todennäköisesti kummastakin korvasta aikaa myöten. Musiikinharrastaja olen ollut pikkupojasta asti. Ja erityisesti tykkään kuunnella lintujen laulua. Sitten tää leviää monasti näköönkin. Juupa juu, sellasta. Niinkuin noita näköongelmia ei olis ollu jo valmiiks. No pyörätuolin sulattelu on ottanut kieltämättä aikansa, toivottavasti ei siihen vielä vähään aikaan - pliiiis! Mielenterveys sitten onkin jo menetetty, mutta se voidaan kyllä lukea vaan ominaisuudeksi, kasvamistahan se vaan on 🤕.

Mutta on ollut monta päivää, ettei ole koskenut oikeastaan mihinkään, ja silloin ei kannata olla masentunut!! Ne on hyviä päiviä, vaikkei paljoa voimia olisikaan! Mutta siinä mielessä olen teihin kohtalotovereihin verrattuna onnekas, että saan välillä kokea tuota oikeaa fyysistä kipua - enkä ole jäänyt pelkästään henkisesti sairaaksi. Siinä mielessä olen teihin verrattuna hyvin onnekas, että on kasa magneettikuvia, joista näkee "että saattaahan tuossa ruikuttajassa jotain ihan oikeastikin olla vikaa..." Se on kaikista pahinta olla ihminen, joka on oikeasti sairas, ja jota kukaan hoitoalan ammattilainen ei ota tosissan! Ja siksi vaan kun ei ole enää kunnan budjetissa varaa.

Mutta päivä kerrallaan. Menneestä päivästä olen kiittänyt ja siihen luotan, että asiat menee niinkuin niiden kuuluukin mennä. Enpä aio rimpuilla minkään masennuksenkaan kanssa enää, menköön miten menee. Talouskin menee miten menee, ei ole enää mitään kivitalohaaveita. Kotimatkana otan tämän maallisen taivalluksen, ei mun tartte enää huomisesta huolehtia. Loppujen lopuksi tämä sairastaminen on tänä päivänä jo kivuttomampaa kuin monella terveellä rundi oravanpyörässä. Mutta jos joku oikeasti masentaa, niin se on totta vieten tämä omanlaisensa yksinäisyys - yksinäinen perheellisenä...

Luin aloituksen ja sieltä täältä jotain tästä ketjusta. Olen huolissani itsestäni, kun olen joutunut pois työelämästä kroonistuneen masennuksne takia. itse kuvittelen etten enää ole sitä, mutta nyt kun luin tätä keskustelua niin tajusin että niinpä se hiipii taas elämään, se masennus. On oltava tarkkana ettei anna mielen mennä alas, etten ala viihtymään liikaa kotona. Yksin. Se on pahinta, että alan pikkuhiljaa jäämän taas pois kaikesta, on muka milloin mitäkin "tärkeämpää" tai en kehtaa enää mennä mihinkään. Erakoidun ja en haluakaan enää seurustella kenenkään kanssa. Seurusteluun tarvitaan puhumista, kuuntelemista ja intoa. Ja ei kait sitä muuten saa kun on pakko opetella. Pakko lähteä johonkin missä on ihmisiä. Tutustumaan johonkin. Olen muuttanut monta kertaa ja ystävät jää aina kauas, joten uusien ystävien hankkiminen on aika työlästä. Ja ystävät ovat kuitenkin tärkeitä, erittäin tärkeitä.

Ihania kannanottoja tässä viestiketjussa - jos niin voi sanoa. Minulle masennus on ollut nuoruudesta lähtien. Olen ollut koulu-, työpaikka ja parisuhteessa kiusattu. Minulle viimeisin masennusjakso tuli työpaikanmenetyksen (konkurssi), läheisen menetyksen, parisuhdeongelman, läheisen perhesuhteen hajoamisen, naapuruussuhteen rikkoontumisen ja omien fyysisten sairauksien myötä. Ne tuhannet eurot menivät vuositasolla yksityiselle puolelle. Tk oli aivan turha paikka vali-valille. - Lopullinen päätös eläkkeelle tuli sairaalatutkimusten jälkeen. Päätin tutkimuksiin mennessäni että kaikkeni annan. Kerroin ja mietin niin perusteellisesti kaiken minkä saatoin - kaiken ja se helpotti sisintäni ja vielä myönteinen eläkepäätös ja masennus alkoi helpottamaan. - En heti vaan myöhemmin aloin pohtia masentuneisuutta raamatullisesta näkökulmasta. Luin Jobin kirjaa, luin Saarnaajan kirjaa, kirje Filippiläisille ja Efesolaisille. Ne lohduttivat. Etsin rukous apua ja löysin rukoussivuja, pyysin esirukousapua ja tunnetut rukoilijat ovat rukoilleet puolestani. Paljon myös omat keinot kuten ulkoilu,liikkuminen jne ovat auttaneet ylös masennuksesta. Suurimman kiitoksen annan Ikiaikojen Jumalalle parantumisestani joskin oman helpotuksensa ovat hoitohenkilöt ja lääkityksetkin tuoneet. Ihan oikeastikin sairaukiin ei kannattaisi takertua ja vaan valittaa. Kokemuksesta kuitenkin tiedän ett silloin kun masennukseni alkoi ja tunsin putoavani niin siinä elämän tilanteessa jossa itse olin - tuntui masennukseen vaipuminen ainoalta pakotieltä ja "helpolta valinnalta". Sitähän sairastuminen ei kuitenkaan ole - se ei ole valinta - . Valinta tulee silloin kun ymmärtää että on sairas ja tästä on jatkettava - silloin kun ymmärtää jäädä hetkeksi paikoilleen ja miettii tätäkö elämäni on loppuun saakka, tällaisenako haluan jatkuva. Itse tartuin uskossa kiinni korkeampaan voimaan, apuun joka tarjotaan ylhäältä ja etsin apua rukouksesta ja se on viimein auttanut myös ymmärtämään mitävarten masennusta itse tarvitsin. Voimia ja toivoa toipumiseen.🙂👍

Sairasloma loppuu ylihuomenna. Tai eihän se mihinkään lopu, koska maanantaina menen lääkäriin ja saan lisää sairaslomaa. Nyt sitä varmaan tulee pitkälle ensi vuoteen. Väsymys on edelleen seurana. Monet masentuneet kärsivät univaikeuksista, mutta mä olen päinvastoin aina ollut liikanukkuja. Nukahdan heti kun menen sänkyyn ja ylösnousemisesta ei tule mitään, vaikka on kello soimassa.

Mä en saa mitään aikaiseksi. Saatan istua tunti tolkulla ja miettiä kauppaan lähtöä. Istun ja tuijotan ulos ikkunasta. Onneksi asun kaupungissa, niin on jotain katseltavaa. Ihmiset viipottaa lumihangessa niin tehokkaan ja kiireisen näköisinä. Kaikilla näyttää olevan joku määränpää.

Meillä masentuneilla tuntuu olevan paljon yhteistä, samanlaisia kokemuksia. Minuakin kiusattiin lähes koko peruskoulu ja myöhemmin aikuisena vielä työpaikalla. Työttömyys osui minunkin kohdalle aikaisemmin tänä vuonna ja se omalta osaltaan sai masennuksen taas puhkeamaan.

Pientä positiivista tähän loppuun. Löysin jotain aivan ihanan liikuttavaa netistä, Korkeasaaren joulukalenterin. Avasin sieltä tänään kaikki ensimmäiset luukut kerralla ja mua alkoi hymyilyttää ja itkettää samaan aikaan. Ihania pieniä siilin ja oravan poikasia, mä olin myyty! ☺️❤️

Tuttua tuo aikaansaamattomuus. Kauppaan lähteminenkin on joskus todella vaikeaa ja alkaa ahdistaa kun ei pääse lähtemään.
Pitääkin käydä katsomassa tuo korkeasaaren joulukalenteri, kiitos vinkistä.

Kävin lääkärissä ja tuli lisää sairaslomaa, pitkälle ensi vuoteen kuten arvelinkin. Ensimmäistä kertaa ikinä terveysasemalla lääkäri kysyi olenko ajatellut itsemurhaa. Koskaan ennen ei siellä kukaan ole asiasta kysynyt. Pisteet siitä tälle lääkärille. Miksi sitä pelätään kysyä? Pelkääkö ne vastausta vai sitä että kysymys saa potilaan ajattelemaan itsemurhaa? Mun mielestä on vastuutonta jättää kysymättä masennuspotilaalta. Muutenkin tämä oli poikkeuksellisen fiksu terveyskeskuslääkäriksi. Ei vähätellyt asioita ja ymmärsi etten ole kunnossa. Sain myös lähetteen psykiatrian poliklinikalle, katsotaan miten kauan sinne kestää päästä. Pari kuukautta varmaan.

Aamulla oli siis aikainen herätys ja nyt olen ihan poikki. Kävelin lääkäriin ja kävelin samalla muillekin asioille. En ole pitkiin aikoihin harrastanut liikuntaa ja teki hyvää kävellä pitempään. Yleensä kuljen julkisilla lyhyetkin matkat, mutta nyt yritän saada siihen muutosta. Painoakin kun on kertynyt. Kävin pitkästä aikaa vaa´alla ja olin pudota pyrstölleni. En ole ikinä painanut näin paljon! Ei ihme että kaikki vaatteet kiristää päällä.

Mua on alkanut ahdistaa ihmisten ilmoilla oleminen. Kaupassa, bussissa, ihan missä vaan. Tulee tunne että on päästävä kotiin.

Aika matelee, tunnit kuluu hitaasti. Heräsin tänään vasta kolmelta iltapäivällä. Se on ehkä tähänastinen ennätys kuinka pitkään oon nukkunut. Eli muutaman tunnin oon vasta ollut hereillä ja nyt voisin mennä jo takaisin nukkumaan. Mulla on tylsää, mutta samaan aikaan en edes halua tehdä mitään. Kunpa olis jo ensi vuosi.

Väsyttää niin etten ole edes tänne jaksanut kirjoittaa. Mä olen ihan pihalla viikonpäivistä. En pysy yhtään kärryillä onko arki vai viikonloppu. Vaikkapa mitä väliläkään sillä on kun ei ole mitään menoja tai tekemistä. Mietin vuoden vaihtumista ristiriitaisin ajatuksin. Mitä uusi vuosi tuo mukanaan? Toivon että se toisi jotakin uutta ja parempaa, hyvää elämää. Mutta samalla olen aivan varma ettei mitään muutosta tapahdu kuitenkaan. Tuleva vuosi on yhtä kurja kuin tämäkin.

Elämä on tasaisen tylsää. Muistan kuinka muutama vuosi sitten elämä meni yhtä vuoristorataa ahdistuksen ja pahan olon kanssa. En halua niitä kamalia tunnetiloja takaisin, mutta ei tämä tasaisen harmaa ja masentunut elämäkään kivalta tunnu. Päivät toistavat itseään viikko toisensa jälkeen. Tuntuu että hyvään oloon ja ilon tunteeseen on kamalan pitkä matka.

Pitihän se arvata. Olen odotellut päätöstä raha-asioistani jo jonkin aikaa ja ihmetellyt kun mitään ei kuulu. Nyt sitten tuli kirje, että vaaditaan lisäselvityksiä lääkäriltä työkykyyni liittyen. Kiva homma, terveysasema on kiinni ja lääkärikin varmaan lomalla välipäivät. Mikä siinä on että hakemukset lojuu pöydillä viikkotolkulla ja sitten vasta pyydetään lisäselvityksiä. Sitten odotellaan uudestaan monta viikkoa, että joku ehtii tehdä päätöksen. Onko virastoissa ja toimistoissa oikeasti niin vähän työntekijöitä vai onko Suomessa niin paljon sairaita ihmisiä, ettei hakemuksia kertakaikkiaan voida käsitellä yhtään nopeammin? En minä tarkoituksella sairastunut. Eläisin oikein mielelläni ilman yhteiskunnan apua, mutta minkäs teet. Tässä kunnossa on mahdoton mennä töihin. Ai niin, mutta minähän olen kaiken lisäksi työtön. (Ja ilmeisesti myös katkera.)

Että helevetin hyvää joulua vaan. Toivottavasti muilla menee paremmin.

Mikä siinä on, ettei aikuinen ihminen saa elää elämäänsä niinkuin haluaa? Miksi kaikkea pitää aina olla perustelemassa? Minä en vietä joulua, mutta se ei näytä menevän kaikille jakeluun. Eräs sukulainen on soitellut ja pyytänyt käymään "koska on joulu". En pidä hänestä enkä käy kylässä muulloinkaan, enkä aio mennä nytkään. Ärsyttää suunnattomasti!

Lunta sataa ja antaa sataa vaan. Itse kun vaan kotona istun, niin ei ole runsas lumentulo yhtään haitannut. Ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka liikkuvat päivittäin ja ovat jumissa autojensa kanssa. Se varmaan harmittaa ja moni toivoo lumisateen jo loppuvan. Mutta olipahan valkoinen joulu, kun sitähän kaikki aina toivoo.

Leivoin piparkakkuja eilen ja sain hyvää tuoksua kotiin. Leipominen on mukavaa, vaikka sen aloittaminen on aina niin vaikeaa. Niinkuin kaiken aloittaminen nykyään. Nytkin olen miettinyt suihkuun menoa jo muutaman tunnin. Ehkä kohta.

En toivota joulua kun en sitä vietä. Mutta sen sijaan haluan toivottaa mukavaa viikon alkua kaikille! Erityisesti kaikille yksinäisille 🙂🌻 Jaksamista ja lämpöä pakkasen keskelle.

Mä olen poikki. Mä väsyn kamalan helposta nykyään. Nytkin laitoin vain pyykit kuivumaan ja tiskasin pikkutiskit, niin voimat on ihan lopussa. Voisin mennä jo nukkumaan, mutta yritän valvoa vielä vähän, etten herää keskiyöllä.

Mä näen ihan ihme unia nykyään. Viime yönäkin olin jossain kauppakeskuksessa tai vastaavassa, jossa tehtiin musikaalia. Siellä oli ihan ihme tyyppejä, opiskelijoita mun vanhasta koulusta, nuoruuden poikaystävä ja ties ketä. Siellä oli myös uima-allas, älkää kysykö miten se liittyi mihinkään, mä en tiedä. Mä nukuin jossain pihakeinun tapaisessa ja kaikki ihmetteli miksen mä osallistu mihinkään. Vuorotellen ihmiset kävi kysymässä olenko mä kipeä ja sitten mietittiin mihin mut pitäisi viedä. Olin kai kuumeessa. Lopuksi sinne kauppakeskukseen tuli bussi, joka vei ne ihmiset pois. Se musikaali loppui sellaiseen dancing in the rain-tyyppiseen spektaakkeliin, sisätiloissa.

Että joo. Eikä toi ole edes erikoisimmasta päästä. Mustahan vois tulla vaikka elokuvakäsikirjoittaja ja mä voisin käyttää mun unia siihen hommaan.

Mä olen ihan pihalla viikonpäivistä. Jos joku sanoisi mulle, että tänään on vaikkapa keskiviikko, mulle menisi ihan täydestä. Kun ei ole mitään menoja eikä ketään ihmisiä, niin ei pysy yhtään kärryillä mikä päivä on tai paljonko kello on. Laitoin äsken puhelimen lataamaan ja mietin milloin olen viimeeksi tehnyt sen. Puhelin ei soi enkä mä soita kenellekään, niin ei kulu akkukaan. Aika surkeeta. 😞

Et ole yksin. Meitä on monia.