Yksin ja masentunut

Yksin ja masentunut

Käyttäjä Leijonamieli aloittanut aikaan 15.11.2012 klo 16:33 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 15.11.2012 klo 16:33

Tänään jäin sairauslomalle uusiutuneen masennuksen takia. Tämä oli jo arvattavissa, koska olo on ollut pitempään alakuloinen ja itkuinen. Toisaalta helpottaa, ettei enää tarvitse väkisin sinnitellä ja teeskennellä reipasta. Mutta samalla olo on tosi surkea. Täällä mä olen yksin kotona eikä ole ketään kenelle kertoa. Masennus ja yksinäisyys on huono pari.

Kaikkeni olen vuosien varrella yrittänyt: töissä yritin olla, opiskelin, olin kuntoutuksessa, vaihdoin ammattia. Aina jokaisen hyvän yrityksen jälkeen olen kuitenkin päätynyt takaisin sairauslomalle. Mitä nyt? Pitääkö vaan hyväksyä, että tämä on minun elämääni ja siihen on sopeuduttava. Ettei minusta tulekaan tervettä, iloista, onnellista ja tasapainoista ihmistä, joka tulee omillaan toimeen. Olen saanut enemmän erilaisia yhteiskunnan tukia kuin palkkaa.

Suoraan sanottuna, ei tämä tunnu arvokkaalta elämältä enää ollenkaan.

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 16.11.2012 klo 16:17

Tänään piti soittaa pari puhelua ja täyttää hakemuksia. Miten paljon ponnisteluja sellainen voikaan vaatia! Istuin pöydän ääressä puhelin kädessä, mutta en millään meinannut saada soitettua. Asiat paisuu älyttömiin mittakaavoihin nykyään. Pienet helpot asiat tuntuu kamalan vaikeilta ja suurilta. Sain kuitenkin kaikki hoidettua ja jälkikäteen ne eivät olleetkaan mahdottomia.

Nyt tuntuu hyvälle kun saan viikonlopun olla tekemättä mitään. Kaikki paikat on kiinni ja vasta maanantaina voin mennä asioita hoitamaan. Oletteko muuten huomanneet miten paljon kaikenlaisia asioita voikaan olla? Työttömän, sairaan tai kuntoutujan pitää ravata ties missä ja soitella ja toimittaa papereita ympäri kaupunkia. Huh, sanon minä!

Käyttäjä Satu_J (Työntekijä) (Mikkelin kriisikeskus, Mikkeli) kirjoittanut 16.11.2012 klo 19:14

Hei Leijonamieli

Kiitos viestistäsi. Hyvä, että lähdit purkamaan tuntojasi tänne. Meitä on täällä, jotka Sinusta välitetään ja halutaan kuulla siitä, miten voit. Uusiutuneen masennuksen kanssa ei tarvitse jäädä yksin. On helpottavaa, ettei Sinun tarvitse enää väkisin sinnetellä ja teeskennellä reipasta.

Kirjoitit yksinäisyydestä. Missä tapaat ihmisiä? Millaiset välit Sinulla on perheeseesi?

Jos haluat, voit kirjoittaa tukinetiin tukihenkilöille, poimisin Sinut sieltä ja viesteilisimme privaatimmin. Tai sitten jatketaan keskustelua tällä palstalla.

Toivon sydämestäni, että kirjoitat pian lisää kuulumisistasi.

Lämmöllä, Satu J.

Käyttäjä repukka kirjoittanut 16.11.2012 klo 21:20

Moi Leijonamieli. Aika tutun kuuloinen tilanne sinulla. Minä olen sairastanut masennusta kuusi vuotta ja siitä viimeiset 1,5v ollut kokonaan pois työelämästä. Dg on toistuva vaikea-asteinen masennus. En tiedä, toivunko tästä kokonaan koskaan. Kaikenlaista hoitoa, tukea, apua ja kuntoutusta on kokeiltu ja aina vaan rämmin tässä suossa. Eilen sitten tuli sellainen ajatus, tai oikeastaan oivallus, että mitä sitten, vaikka olisin lopun ikääni työkyvyttömyyseläkkeellä? Ei se olisi maailmanloppu. Sitten vain etsisin elämän sisällön jostain muusta kuin työstä. Vaikka vapaaehtoistyöstä. Se oli ihan mielettömän helpottava oivallus, koska olen ahdistuneena pohtinut tuota tulevaisuutta tosi paljon viime aikoina.

Mitä yksinäisyyteen tulee, niin ystäviä löytää kyllä. Pitää vain etsiä. Minä olen oman asuinalueeni asukastoiminnassa ollut mukana ja sitä kautta tutustunut vaikka kuinka moneen mukavaan ihmiseen ja saanut jopa ystäviä sitä kautta. Erilaiset järjestöt (esim. mielenterveyskuntoutuksen alalta) ja seurakunnatkin järjestävät toimintaa, jossa voi tutustua uusiin ihmisiin.

Mutta noihin meneminen vaatii tietenkin sen, ettei ole ihan siellä masennuksen syvimmässä syöverissä, koska silloin on vaikea jaksaa mitään ja ainakin minulla on niin, että mitä ahdistuneempi ja masentuneempi olen sen enemmän on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja jännittämistä. Tuo mitä kuvasit, että pienetkin asiat muuttuvat suuriksi ja raskaiksi, oli niin tuttua. Minä olen tässä viime viikkoina ollut todella uupunut ja vasta pari päivää olen lakannut taistelemasta sitä vastaan vaan ajatellut, että siitä viis. Jos kerran olen uupunut, pitää levätä. Niinpä olen enimmäkseen maannut sohvalla ja tuijottanut telkkaria. Enkä ole tuntenut siitä syyllisyyttä. Tuokin on ollut tosi helpottavaa, koska aiemmin olen ollut itselleni tosi ankara ja vaatinut itseltäni liikaa. Nyt minulle riittää se, että saan edes yhden asian päivän aikana hoidettua ja se saa luvan riittää. Koska kaikki asiat vaativat niin paljon ponnistelua, ettei välttämättä enempää jaksaisikaan.

Voi kunpa voisimme löytää arjesta edes ihan pieniä ilon pilkahduksia. Ne auttaisivat meitä jaksamaan. Vai mitä?

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 17.11.2012 klo 15:27

Satu_J:

Mulla on kyllä kai tukihenkilö täällä, mutta en ole kuin pari kertaa joskus hänelle kirjoittanut. Olen täällä tukinetissä "roikkunut" jo muutaman vuoden, aina silloin kun elämässä menee huonosti. Käyn liveryhmissä juttelemassa toisten kanssa ja se on aina tuntunut tosi hyvälle. Kun saa jakaa kuulumisia toisten ihmisten kanssa, jotka myös painivat elämässään samantapaisten asioiden kanssa.

Ystäviä mulla ei ole. Ei ole koskaan ollut. Jotain opiskelukavereita kyllä, mutta en ole heihin enää yhteydessä. Perheen kanssa välit ovat tosi monimutkaiset. En yleensä kerro heille ongelmistani. He kyllä tietävät masennuksestani, mutta en pysty heille sen enempää puhumaan.

Aloitin oman otsikon, koska tuli tarve pitää ikäänkuin päiväkirjaa. Kirjoitan kyllä ihan oikeaankin päiväkirjaan, mutta on eri asia kirjoittaa jonnekin missä joku muu lukee sen ja voi jakaa asian. Yritin pitää blogia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Repukka:

Kiitos kun kirjoitit! Tosi kurjaa, että sinäkin taistelet toistuvasti masennuksen kanssa. Tuntuu inhottavalta, ettei asioille oikein voi tehdä mitään. Vaikka kuinka yrittää skarpata ja pinnistellä, niin silti aina putoaa askeleen taaksepäin. Ja sehän masentaa ja lannistaa entisestään.

Mä olen joskus miettinyt noita mielenterveysyhdistyksiä, mutta en ole uskaltanut mennä käymään. Juuri luin paikallisen yhdistyksen sivuja ja siellä olis vaikka mitä toimintaa tosi pienellä jäsenmaksulla. Voisi tehdä hyvää, jos olisi joku säännöllinen toiminta joka viikko. Pysyisi ikäänkuin kärryillä elämästä.

Juuri nyt olen vaan liian väsynyt mihinkään. Yksi päivä ja yksi asia kerrallaan.

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 20.11.2012 klo 14:28

Mä voisin vaan nukkua. En ole varsinaisesti väsynyt, mutta voisin silti nukkua päivät ympäri. Ruokahalut on olemattomat. Vaikka välillä on nälätunnetta, niin mikään ei maistu. En juurikaan tee ruokaa vaan elän leivällä ja jogurtilla. Odotan aikaa psykiatriselle hoitajalle.

Mä en tajua. Joka kerta kun mun hoito psykiatrian polilla on päättynyt, mulle on sanottu että ensi kerralla haet apua ajoissa. Sitten kun olen apua taas tarvinnut, en saa sitä mistään. Jonot joka paikkaan on tolkuttoman pitkät ja hoitoon pääsee vaan tarpeeksi sairaat. Odotellessa mun vointi menee huonompaan ja lopulta päädyn päivystykseen itkemään. Siellä sitten on todettu, että apua tarvitaan nopeasti ja lähete psykiatrian polille on lähtenyt pikavauhtia. Ja kas, hoitoon pääsy järjestyy lähes seuraavalle päivälle.

Ei mene mun jakeluun. Mä olen kymmenen vuoden aikana ollut psykan polin asiakas kolmeen eri otteeseen. Nyt odotan neljättä. Joka kerralla olen ollut keskivaikeasti tai vaikeasti masentunut, ollut pitkillä sairauslomilla, lääkityksellä, sairaalassakin. Mikä tässä maailmassa mättää, ettei ihminen saa apua silloin kun sitä tarvitsee? Heti kun vointi vähän paranee, siirretään terveysasemalle ja sieltä ei saa muuta apua kuin uusitut reseptit.

Käyttäjä repukka kirjoittanut 20.11.2012 klo 15:31

Ei sen noin pitäis mennä, että heitetään psyk.polilta pihalle liian aikaisin. Mä olen ollut psyk.polin asiakas jo kuusi vuotta. Kun vointi on kohentunut, olen käynyt tapaamassa sairaanhoitajaa vain harvoin, ehkä kerran kahdessa-kolmessa kuukaudessa ja kun vointi on ollut huono, olen käynyt useammin, jopa kerran viikossa. Nyt on terapia kaksi kertaa viikossa, enkä siksi käy sairaanhoitajalla kovin usein. Soiteltu ollaan kyllä muutama kerta. Ja koko ajan hän on painottanut, että heti, jos olo huononee, mun pitää ottaa häneen yhteyttä ja mietitään yhdessä, mitä tehdään. Silti olen monta kertaa sinnitellyt vähän turhaan pitkään ja ottanut yhteyttä vasta, kun olen ollut sairaalakunnossa. Mulla nuo romahtamiset ovat toistuneet jo niin monta kertaa, etten enää edes muista. Voitko sanoa siellä psyk.polilla toiveen, että sinua ei heitettäisi pihalle välillä, joten voit ottaa suoraan sinne yhteyttä tarvittaessa?

Käyttäjä igelkott kirjoittanut 22.11.2012 klo 17:52

Leijonamielen kirjoitus kyllä nyt kuulosti ihan pelottavan samalta kuin oma tilanteeni tällä hetkellä. Ja ensimmäinen vapaa aika YTHS:n mielenterveyteen on joskus kolmen viikon päästä...

Tuolla ensimmäisessä viestissä kirjoitit, että masennus ja yksinäisyys on huono yhdistelmä. Ja yleensä ainakin omalla kohdallani niistä tulee toisiaan ruokkiva kierre: kun ei ole lähellä ketään, masentuu, kun on masentunut, ei pysty edes yrittämään hankkia kavereita. Mutta valitettavasti en osaa antaa mitään vinkkiä siihen, millä tuon kierteen saisi katkaistua (ainakin itselläni olo ainakin väliaikaisesti paranee, jos saa olla jonkun kanssa, saa ajatukset vähän irti siitä omasta pohjamudissa menevästä tilasta). Tuntuu, että ihmiset ovat niin kovin sulkeutuneita, että on hirveän vaikea tehdä tuttavuutta - ja vaikka small talk luonnistuisikin, niin paremmin ei kuitenkaan opi koskaan tuntemaan.

Mutta ei kai siinä auta muukaan kuin tehdä niinkuin Repukka neuvoikin: pitää yrittää vaan mennä mukaan kaikenlaiseen ja pyrkiä olemaan jotenkin tekemisissä ihmisten kanssa. Hankalaahan se on, varsinkin jos ei ole tottunut sellaiseen (itselläni juuri tämä tilanne), mutta ehkä se helpottuu kun vaan jaksaa kokeilla noita asioita vähän aikaa.

Jään seurailemaan ketjua, koska tuntuu, että olen ihan samassa tilanteessa. Tuskin minusta kauheasti apua on, mutta kenties voin olla vertaistukena. Ainakin manaamassa hoitoonpääsyn hitautta tai Kelan vaatimia paperienpyörityksiä, ehkä on mukavaa, että edes sen voi tehdä jonkun toisen kanssa. 🙂

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 23.11.2012 klo 12:59

Väsyttää ihan älyttömästi. Väkisin kampesin itseni ylös sängystä kun piti soittaa hoitajalle. Jos pääsisin vihdoin juttelemaan jonnekin. Nyt odotan hänen soittoaan takaisin. Miten ihmeessä hoitoon pääsy voi olla näin vaikeaa? Jos ja kun nyt lopulta jonkun hoidon piiriin pääsen, niin pidän kyllä huolen että saan jatkossa keskusteluapua nopeammin. Ja luulisi jo hoitavan tahonkin ymmärtävän, että tarvitsen pitempiaikaista tukea. En mä tästä suosta enää yksin pääse ylös.

Mukavaa, että olette käyneet kommentoimassa, kiitos. Ja saa tänne jatkossakin kirjoittaa, ihan kuka vaan, jos tuntuu että helpottaa jakaa saman tyyppisiä kokemuksia.

Yksinäisyys on tosiaan kurja kaveri. Sille ei voi kertoa murheita, eikä se vastaa takaisin vaikka sille kertoisikin. Mä olen ollut yksinäinen jo lapsesta asti. Välillä olen ollut niin tottunut yksinäisyyteen, etten ole edes kaivannut ketään. Mutta näinä vaikeina aikoina olisi kiva jos voisi jollekin puhua. Tai ei välttämättä edes puhua, vaan että joku olisi vierellä.

Käyttäjä purppuraenkeli kirjoittanut 25.11.2012 klo 17:40

🌻🙂🌻moi, kyllä niin tutulta kuulostavaa tekstiä. Olen ollut nuoruudestani saaakka masennukseen taipuvainen. Ensimmäisen kerran tunnistin ihan itse ollessani n. 17 v. kymmenen vuotta myöhemmin kävin läpi n. 3 vk sairaalareissun ja siitä vajaa 30 vuoden päästä masennuin uudelleen - nyt masennus kesti useita vuosia. - Ensimmäinen kerta masennus meni tuosta vaan ohi. Toinen kerta siis sairaalareissu ja lääkkeet, tuohon tilanteeseen koin hengellisen herätyksen ja tulin uskoon. Jätin lääkkeet ja pärjäsin näinkin pitkään. Nyt viimeisin masennus tuli pettämisen seurauksena. Koin henkistä lähisuhde väkivaltaa mutta toivuin 4 vuoden masennuksesta tukihenkilön keskusteluissa, psykiatrilla käynneillä, masennuslääkkeillä ja suurella rahanmenetyksellä (psykiatrikäynnit).
Liikkeelle lähteminen oli todella vaikeaa, mutta yritin. Jo 15 minuutin kävelylenkki ulkona uuvutti niin että oli nukuttava.( Kun terveenä ollessani kävelin jopa 20 km päivässä tai juoksin 13 km lenkin). Pitkät yöunet ja päiväunet olivat tarpeellisia. Söin ja lihoin. Kävin vesijuoksussa ja yritin liikkua edes vähän. Kirjoitin ja piirsin minkä jaksoin. Voimia ei vaan ollut. Itsetunto oli nollilla. Inhosin hiuksiani jotka näyttivät roikkuvan rumasti, inkosin kroppaani joka ei enää näyttänyt kauniilta ylimääräisten kilojen jälkeen. Kun aloin saamaan eläkettä aloin myös toipumaan. Myös kuntoni tutkimusjaksolla oli merkittävä vaikutus kun sain olla pois kotoa. Tuli siis eläke, halusin taas alkaa liikkumaan enemmän ja juoksemaan. Kymmenen ylimääräisen kilon tiputtaminen tuntui mukavalta kun tuloksia alkoi näkyä mielikin parantui ja pianhan lääkkeistä sain luopua. On tapahtunut paljon hyvää toipumisen jälkeen mutta paljon olen saanut tukea eri tahoilta. Toivoisin voivani ojentaa tämän "tervehtymispaketin" sinulle nyt kun minulla tältä osin elämä on kunnossa. Ole hyvä ja voimia sinulle. 🌻🙂🌻

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 25.11.2012 klo 20:10

Mikään ei taas jaksa kiinnostaa. Koko viikonlopun olen ollut sisällä ja tuijottanut joko tietokonetta tai ulos ikkunasta. Jaksoin sentään leipoa eilen. Siitä on alkanut tulla jo ihan vakiotoimintaa mulle. Jotain sentään jaksan tehdä. Onpahan sitten jotain syötävääkin. Ruokahalut on viimepäivinä olleet hiukan tavallista paremmat.

Selailin vähän tätä aikuisten ketjua ja huomasin yhden asian toistuvan monessa otsikossa: masennus. Miksi meistä niin moni on masentunut? Moni on ollut masentunut jo pitkään ennenkuin hakee itselleen apua. Toiset masentuu kerta toisensa jälkeen uudestaan. Pistää miettimään mikä tässä maailmassa ja yhteiskunnassa on vialla? Masennus ei ole kenekään oma syy, eikä siihen voi sairastua tahallaan. Jotain on siis pielessä ja isosti.

Mä olen alkanut potea jotain ihmeen maailmantuskaa. Mä en ennen edes ymmärtänyt mitä se on tai miten kukaan voi sellaista potea. Nyt musta tuntuu, että kaikki epäkohdat yhteiskunnassa saa mun huomion. Vääriin asioihin kiinnitetään huomiota ja rahaa suunnataan aivan kummallisiin paikkoihin. Lapset istuu vuodesta toiseen homeisissa kouluissa, vanhukset makaa ylipaikoilla käytävillä, ihmisillä ei ole varaa asuntoon tai ruokaan. Reseptilääkkeistäkin korvataan jatkossa vähemmän kuin ennen. Vuokrat nousee koko ajan, maksetaan yle-veroa, eläkeikä nousee ja kotiäidit vaaditaan töihin.

Näinkö syntyy hyvinvoivia, tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä? Kysyn vaan.

Käyttäjä repukka kirjoittanut 26.11.2012 klo 09:50

Mä olen kans viime aikoina potenut jotain maailmantuskaa eli murehtinut kaikkia mahdollisia epäkohtia ja murheita sekä kotimaassa että ulkomailla. Niin kuin ei omissa murheissa olisi tarpeeksi. Maailmassa on niin paljon psyykkistä pahoinvointia eri syistä johtuen. Surullista. Kunpa joskus keksittäisiin joku ihmelääke, joka parantaisi masennuksen kokonaan.

Käyttäjä purppuraenkeli kirjoittanut 26.11.2012 klo 11:04

Eräs ystäväni tekee juuri tuota - jos vaan hän voisi hän ottaisi maailman syliinsä ja halaisi ja lämmittäisi, laittaisi kaikki asiat kohdalleen. Niin hän toimii yksityielämässäänkin. Suree ja hoitaa hänelle kuulumattomiakin asioita. Mielestäni hyvinvointi ja sen jakaminen lähtee siitä että sinulla itselläsi on hyvä olla, että sinulla itselläsi on hyvin kaikki että sinulla on itselläsi hyvä vakaa tukeva pohja mistä jakaa. - Joskus kun näen kuinka joku antaa ainoastaan ei mielestäni ole enää tarkoituksen mukaista jollei siihen ole pohjaa - silloin kun itse putoaa tyhjän päälle.
Elämässä pitää olla luottamusta ja uskoa johonkin parempaan ja korkeampaan, johonkin joka tekee meistä sen voimakkaamman vaikka antaisimme viimeisen palamme.
Masennuksessa koin hyvin paljon omalla kohdallani juuri tuota kuinka aina vaan annoin ja annoin saamatta itse edes hyvää mieltä kun halusin vaan aina tyydyttää toisen tarpeet. Koin pahaa oloa siitä että jouduin huomioimatta. - En edes vuosiin itkenyt kyyneltäkään. Tiesin kun sitten alan itkemään itku on vuolasta ja sitä ei pidätellä. Näin onkin tänäpäivänä ja se tuntuu hyvältä että saa kokea hyvänkin asian edessä kyyneleiden valuvan.
Siis. Opettelin sanomaan ei. Opettelin tekemällä itselleni suunnitelman jota toteutin. Suunnittelin rutiinit, kun aamulla herään kiitän Taivaanisää varjeluksesta yöllä ja kiitin uudesta alkavasta päivästä, pyysin enkeleitä varjelemaan ja siunaamaa päiväni jokaisen hetken. Sitten pesulle, puuro,kahvi, ulos lenkille tai uimaan, syömään, käsitöitä, taas ulos, kirjastokäynnille tai kauppaan jne. Iltaselle taas kiitos hyvästä päivästä ja tulevasta rauhaisasta yöstä. - Se että sidoin asiani ja päiväni jokaisen hetken rukoukeen - vahvisti minua. Sain kokea hyviä positiivisia hetkiä ja jopa onnentunteita masennuksen aikana. Masennuskin on asia jota Jumala käyttää pitääkseen ihmisen lähellään, opettaakseen meitä rukoilemaan. - Rukous - pienikin on hyvä asia ja lääke masennuksessa. - Voimia sinulle

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (SOS-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 28.11.2012 klo 09:43

Tiedoksi kaikille masentuneille:

Mieli Maasta ry pitää Tukinetissä liveryhmiä masentuneille. Liveryhmä on aina parillisten viikkojen keskiviikkona klo 18-20. Liveryhmän ohjaajina toimivat Mieli Maasta ry:n vertaisohjaajat. 12 nopeinta mahtuu aina mukaan keskusteluun, joten tule ajoissa "paikalle".

Tänään keskiviikkona 28.11. Mieli Maasta ry:n liveryhmässä keskustellaan teemasta: Ihmissuhteet.

Tervetuloa jakamaan ajatuksia teemasta!🌻🙂🌻

Käyttäjä Leijonamieli kirjoittanut 30.11.2012 klo 10:45

Ulkona kaikki hautautuu lumeen ja hyvä niin. Mun mieli on nyt samanlainen. Kumpa tätä lumen tuloa kestäisi monta viikkoa tai kuukautta ja sitten kun se lakkaa, niin kaikki olisi paremmin. Lumen alta löytyisi kaikki kauan sitten kadonnut ja mielikin olisi yht äkkiä parempi.

Vaikka maisema on valkoinen niin mieli on musta. Kaikki ajatukset vaan myllää pään sisällä eikä mistään saa kunnolla kiinni. Silti samaan aikaan pää on ihan tyhjä. Mä en osaa tehdä mitään, istun vaan tunnista toiseen. Kuka ikinä keksikään masennuksen, ole hyvä ja vie se pois.

Käyttäjä Anne -68 kirjoittanut 01.12.2012 klo 17:22

Hei kaikki kirjoittaneet. Luin viestiketjun ja tunsin jonkinlaista lämpöä sisälläni. Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdisuksesta koko nuoruus- ja aikuiselämäni. Nyt takana taas päivä, josta ei ole mitään kerrottavaa..

Reilu vuosi sitten jäin sairauslomalle työstäni, jossa olin ollut 8 vuotta. Mieletön ahdistus, niin etten enää saanut hengitettyä, sydän hakkaa ym.. (Sitä ennenkin olen ollut työssä, lyhyitä työttömyysjaksoja lukuunottamatta.) Olin täysin lopussa enkä ollut saanut stressaavasta työstäni enää mitään henkistä hyvää pariin vuoteen. Äitini kuoli ed. keväänä ja sisareni oli todella pahasti alkoholisoitunut (hänestä ja hänen 12 v. tyttärestään mieletön huoli jo pitemmän aikaa).

Olin 7 viikkoa sairauslomalla ja enempää minulle ei olisi myönnetty. Päädyin ottamaan lopputilin koska koin töihin palaamisen aivan mahdottomana. En löytäntyt muita töitä ja en kyllä jälkeenpäin ajateltuna ollut pitkään aikaan työkunnossakaan. Kävin terveyskeskuksen kautta ensin psykologilla ja keväällä masennus-ryhmässä ja tietenkin sain myös lääkityksen uudelleen. Se ryhmä auttoi minua varmaan eniten, se on se vertaistuki kai parasta minulle. Siksi lähdinkin netistä etsimään jotain tällaista.

Keväällä lähdin puolen vuoden koulutukseen - halusin opiskella uuden ammatin. Kesän aikana - vaikka rankkaakin oli - tunsin pitkästä aikaa olevani jopa suht onnellinen. Koulutuksen loputtua lokakuun alussa olen yrittänyt hakea työtä osaamiltani aloilta, enkä onnistu.

Minulla ei ole lapsia enkä ole enää vuosiin edes unelmoinut parisuhteesta. Viime vuosien aikana kertynyt ylipaino ja ikääntynyt ulkonäkö sekä ongelmat ed. suhteissa eivät rohkaise. Ystävinä minulla on vain vain muutama vanha kaveri, joita näen ainoastaan satunnaisesti baarissa. Uusia en osaa hankkia.

Viime aikoina taas tullut ajatusmaailmaan suuri totuus: minun elämällä ei ole mitään tarkoitusta! En jaksa muuta kuin maata sohvalla ja katsoa telkkaria ja nukkua! Puhelin ei soi. Kukaan ei kaipaa. En voi edes työssäni enää päteä, koska vuosi sitten tekemäni päätökseni teki minusta työttömän.

Keksisinpä edes jonkun merkityksen elämääni
😟☹️