Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Amanda, et vaivaa ollenkaan. 🤗 Kiva kun jaksoit laittaa kuulumisia, laittelehan niitä jatkossakin voimiesi mukaan.
Amanda1111 kirjoitti:
useamman kerran nyt elvytetty
Sinä olet kyllä sitkeä sissi! Ilmeisesti olet hoidossa, mikä on hieno juttu. Vaikka koetkin, ettei sinua kuunnella, niin ainakin sinulla on ihmisiä ympärilläsi etkä ole yksin. Jatkathan vielä taistelua.
Hienoa Amanda, että jaksoit ottaa yhteyttä. Hyvin harvoin sitä tulee täysin ymmärretyksi, vaikka sitähän jokainen toivoo. Se, että on ihmisiä ympärillä on arvokasta. On paljon yksinäisiä, joilla ei ole ketään. Tämä ei tietenkään lohduta, kun on siellä aallon pohjassa ja ei pääse eteenpäin haluamallaan tavalla.
Toivon sinulle jaksamista ja voimia taistelussasi.
Moi taas!
En ole ollut linjoilla pariin viikkoon, koska meni kummallisen hyvin. Oli ihmeen hyvä olo olla omissa nahoissani sen normaalin alituisen itse- ja kehoinhon sijaan. Eivät ne poistuneet, mutta hellittivät. Pari viikkoa sitten menikin fiilistellessä, että tämmöistäkö tämä muilla aina on. Oli kevyt olla, kuin se tavanomainen kivireki olisi ollut huomattavasti kevyempi.
No se sitten katkesi lyhyeen. Sähläsin ja sählääminenhän tarkoittaa minun ajatusvinoutumissani kokonaisvaltaista huonoutta ihmisenä. Ja taas on sellainen olo, että minun vain pitäisi pysyä kotona, poissa ihmisten ilmoilta.
Tiedän kyllä puhtaasti järjen tasolla, että satunnainen mokaaminen ei ole yhtä kuin huonommuus, mutta ajatusmaailmassani ne ovat tiukasti yhtä. Eli tietää taas huonosti nukuttuja ahdistusöitä.
Niin kuin en jo muutenkin olisi nukkunut katkonaisesti kuumuuden vuoksi.
Toivottavasti teillä muilla on paremmat fiilikset.
Kyllä se mokaaminen tuntuu kurjalta, mutta ei se koko maailmaa kaada kuitenkaan. Kyllä ikävä tunne väistyy ajan kanssa ja joskus ne mokat jälkeenpäin jopa huvittavat.
Ollaan oltu täällä maalla kesälomapäiviä viettämässä. Suru koiran kuolemasta korostuu täällä eniten. Mutta ne ajat ovat nyt takanapäin, ihanat hetket koiran kanssa eläen. Nyt on jotakin muuta edessä ja sitä kohti mennään. Hellepäivien jälkeen raikkaampi ilma on tervetullut. Jaksaa puuhailla enemmän ja saa jotakin näkyvää tehdyksi.
Heippa jälleen! Kivaa kuulla että @Nott:lla oli parempi jakso vaikka se tarkoittikin tukinetin kannalta ettei seurastasi pääse nauttimaan. @Mollyann, miten pitkään pääsette olemaan lomalla? @Amanda, yritän lähettää täältä telepaattisesti kaikkea hyvää ja toivoa että jokin osa siitä tihkuisi perille koettelemuksiisi.
Mulla on vointi taas hankalamman viikonlopun jälkeen tasaantunut. Eilen töihin lähtiessäni olin sen verran huonovointinen että otin illalla vapaata ruanlaittovuorosta ja keskityin työpäivän jälkeen vain lepäilyyn. Mielessä kummittelee huoli että toivottavasti en väsymyksissäni ollut liian töykeä vieraille, mutta elättelen toiveita että tämä on nyt vain tätä omaa neuroottisuuttani, sitä että pitäisi olla mahdollisimman helppo ja miellyttävä ihminen eivätkä tunteenilmaukseni saisi (luoja paratkoon 😅) häiritä tai aiheuttaa vaivaa kenellekään.
Anoppi huomasi eilen uuvahdukseni tai lyhytpinnaisuuteni ja yritti suorastaan kieltää minua nousemasta sohvalta ('koska olin niin väsynyt') mikä oli samaan aikaan sekä hellyyttävää että kiusallista. Toivoisin että heillä olisi helppo olla vieraina ja mukava loma (niin että voisivat ehkä talouden salliessa tulla joskus uudestaan - turvallinen toive, kun lennot maksavat eläkeläisen kukkarolle maltaita), ja samaan aikaan odotan viikon päästä alkavaa muutaman päivän omaa rauhaa kuin kuuta nousevaa.
Tervehdys Soroppi ja muut!
Niin ollaan periaatteessa täällä maalla koko kesä ja minä pidempäänkin, kun teen etätöitä. Viime talvena en ollut juuri täällä maalla, kun koira sairasteli ja minulla oli sitä ennen ne silmäleikkaukset ja pitkä toipumisjakso. Ensi talvesta en osaa vielä sanoa viihdynkö täällä kissan kanssa pitkiä aikoja. Puoliso on töissä toisella paikkakunnalla kolme arkipäivää, loput tekee etänä.
Kun itse on pahoilla mielin ja väsynyt ajattelee tai minä ainakin ajattelen, että välittyykö oma tunnelmani toisille. Ehkä se lähimmille välittyykin, mutta ei välttämättä kaikille. Jos oma mieli on maassa, niin on kohtuuton ponnistus olla hilpeällä mielellä. Ei aina tarvitse jaksaa ja olla parhaimmillaan.
Kovasti minäkin odotan tietoa Amandan tilanteesta, kun se tuntui olevan niin paha ja kaoottinen. Ei tuntunut olevan apua mistään ja se on kauhea tilanne. Ymmärrän kyllä, että ei ole kirjoitushalujakaan, mutta muutama sana riittäisi...
Loma jatkuu vielä ja teen mosaiikkitöitä, joka on tärkein harrastukseni lukemisen ohella. Sää on raikastunut ja on energiaa puuhailla enemmän kuin helteillä.
Hyviä kesäpäiviä toivotan jokaiselle..
Kiitos tsempeistä Mollyan ja Soroppi! 😊 Pahin ahdistus on jo hellittänyt, mutta tilalle on tullut kummallinen väsymys. Niin ja se vanha tuttu kivireki ja pessimistisyys ovat taas seurana. Eli olen palannut jotakuinkin normaaliin.
Mollyan, vaikka koiran mentävä aukko elämässä kulkeekin vielä pitkään mukana, niin toivon surun haihtuvan pikkuhiljaa. Päivä kerrallaan eteen päin. Rentouttavaa loman jatkoa!
Soroppi, miellyttämisen tarve on tuttua täälläkin, etenkin kun pitäisi olla terveen itsekäs, vetää rajansa tai juurikin ilmaista negatiivia tunteita. Mitenköhän tästäkin voisi oppia pois päin?
Sinulla on symppiksen oloinen anoppi. Toivottavasti miniloma tekee sinulle hyvää!
Amanda, jos vain mitenkään jaksat, niin laitathan kuulumisia. Kaikkea hyvää sinulle!
En nyt ehdi kirjoitella tätä enemmän kun pitää mennä ruuan laittoon, mutta oli kiva pitkästä aikaa vaihtaa kuulumisia. Hyvää kesän jatkoa kaikille!
Nótt, Mollyann, Amanda, mitä teille kuuluu?
Moi Soroppi ja kaikki muutkin! 😊
Kiitos kysymystä, täällä sitä vielä roikutaan. Kesäloma alias kesätyöttömyys alkaa pikku hiljaa loppua, mutta tarkkaa töihinpaluupäivää en vielä tiedä. Mikä on kuin esimakua tulevasta epävarmuusahdistuksesta. Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta ahdistaa jo ajatuskin tulevasta ahdistuksesta. Kaiken huipuksi keväällä vaivanneet muutokset töissä eivät ole vieläkään selvenneet.
Mutta vielä viikon pari yritän työntää ne mielestäni.
Kunnon latautuminen onkin tullut tarpeeseen. Miten kevyttä elämä olisikin, jos tuota jatkuvaa epävarmuutta ja sen tuomaa ahdistusta ei olisi!
Minulle selvisi hiljattain, ettei isäni ole enää aikoihin käynyt sairauksiensa (mm. diabetes) kontrollikäynneillä eikä enää ole edes tehnyt omaseurantaa. Ottaa sentään lääkkeensä. En jaksaisi kantaa huolta tästäkin asiasta, mitäpä minä sille edes voin tehdä, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Jos täysivaltainen aikuinen tietoisesti päättää toimia näin, eikä äitikään ole hänen päähänsä saanut järkeä puhuttua, niin kai tämäkin pitää koettaa ottaa hänen omana valintanaan.
Mutta jotain positiivistakin: olen jollain ilveellä onnistunut pudottamaan pari kiloa! 😯 Vaikka ihan peruslenkkeilytkin ovat näin kesäkuumilla jäänet pois. Ennemmänkin saisi lähteä, mutta onhan tuo sentään jo alku. Olen miettinyt älykellon (tai urheilu-, hyvinvointi-) ostamista, jos se innostaisi vielä liikkumaan ja auttaisi muutenkin kunnon parantamisessa.
Melkeinpä outo fiilis, olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan. Tätä ei ole ollutkaan ties miten moneen vuoteen.
Mitä teille muille kuuluu?
Tervehdys maalta!
Kiva kuulla No'tt, että olet saanut viettää lomaa, mutta tuo epävarmuus työn suhteen ei kuullosta hyvältä. .... ...... Ja mitä isäsi tilanteeseen tulee, sitä ei pysty kukaan muu kuin isäsi muuttamaan. Joku ihmistyyppi vain tekee mitä haluaa ja sille ei mitään voi.
Kesäloma on ohi, mutta täällä maalla olo ja työskentely antaa vielä jkv lomailunkin tunnetta, kun työt voi ajoittaa oman aikataulun mukaan. Kesä on ollut kaunis, vaikka kaikessa on ollut surureuna mukana. Vieraita on ollut aina välillä ja rentoa yhdessä oloa heidän kanssaan. Mitään matkoja en ole tehnyt tänä kesänä, ei ole ollut halua, vaikka mahdollisuuksia olisikin ollut. Tämä kesä oli tällainen, erilainen. Olo täällä hiljaisuudessa luonnon keskellä on ollut nyt parasta. Aika on kulunut nopeasti ja syksyä kohden ollaan jo menossa.
Ihanaa kuulla Nótt että voimavarat on olleet niin hyvällä tolalla että oma hyvinvointi on jaksanut kiinnostaa 🤗
Mikähän niissä jonkin sukupolven miehissä on ettei niitä meinaa saada lääkärille kroonisten ongelmien tarkistukseen ennen kuin jokin oire haittaa arkea niin että itsekin huomaa 😣 Omalla isälläni myös kaikenlaista verenpaine-sokeriaineenvaihdunnan ongelmaa, alkolla itselääkittyjen ahdistus-/mielialaongelmien lisäksi. Mutta aikuinen ihminen, niin itse päättää minkä verran suostuu apua vastaanottamaan.
Me odotellaan juuri paluulauttaa pitkän kävelylenkin jälkeen. Tänä kesänä on ollut paljon vieraita mikä on ollut ihan kivaa (koska sitten tulee matkailtua lähiseuduilla samalla kun näytetään paikkoja), kun vaan malttaa jättää lepopäiviä väliin ettei käy liian intensiiviseksi. Sain varmaan liikaa aurinkoa, voiteen lisäämisestä huolimatta piti kävellä pyyhe käsivarsilla kun iho tuntui suorastaan särkevän auringossa. Ei jaksa laittaa ruokaa, pistäydytään vaan kaupassa hakemassa jotain juttuja huomisia ruokia varten ja tilataan täksi illaksi pitsat.
Mulla alkaa taas nykyisen työsopimuksen viimeisen puolivuotisen lähestyessä stressitasot nousemaan - pitäisi tarkistaa teratologisesta ohje melatoniinin käytöstä raskautta yrittäessä, voi olla että unituki olisi tarpeen.
Moi Mollyan ja Soroppi!
Luulen, että isän kohdalla kyse on turhautumisesta ja väsymisestä, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä tutkimus- ja kontrollirumbaa on jo takana yli 20 vuotta. Mutta isä on myös itsepäinen, saamattomuuteen (sukuvika... 😥), draamaan ja kiukutteluun taipuvainen sekä, ihan ymmärrettävästi, luultavasti myös peloissaan. Kun ei käy testeistä, niin huonoja kontrollituloksia ei tule ja silloinhan kaikki on ok.
Mikään vain ei poista sitä tosi asiaa, että isällä on seurantaa vaativia sairauksia, yksi etenevä sairaus ja hänen itse diagnosoimansa muistisairaus (jota ei siis koskaan ole tutkittu). Ilmeisesti minun osa tässä kaikessa on vain seurata neuvottomana vierestä.
Töistä ei ole vieläkään kuulunut mitään, vaikka etujoukot ovat jo palanneet sorvin ääreen. En jaksa. Huomaan omaksuvani hällä väliä asenteen. Ehkä se on tarpeen tässä jatkuvassa epätietoisuudessa selviämiseen.
Mollyan, kuulostaa siltä, että sinulla on ollut kaikesta huolimatta rentouttava ja omannäköinen kesä. Oletko miten pitkälle syksyyn maalla?
Soroppi, lähiseutumatkailu on kivaa. Yllättävän paljon löytyy uusia luontokohteita ja historiallisia paikkoja ja muuta nähtävää, joista en ole koskaan kuullutkaan. Ja kiva, että on vieraita juuri sopivasti!
Onko alallasi millaiset työpaikkanäkymät? Joka tapauksessa onnea uuden työpaikan etsintään (tai nykyisen jatkon saamiseen)! Kyllä sinullekin soisi jatkuvuutta ja ennustettavuutta töiden suhteen.
Niin ja plussaa raskauden yrittämiseen! 🤗
Heti kun kirjoitin, että minulle on kehittymässä hällä väliä asenne työtä kohtaan, niin ahdistus räjähti kuin kokispulloon pudotettu Mentos-karkki.
Helkkari jos olisi edes verrattain helppoa vaihtaa työtä, niin voi olla että tekisin niin. Mutta minä en todellakaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla. Mutta olisiko jotain, jota voisin tehdä vaikkapa keikkatyönä? Esimerkiksi sellainen side hustle -tyylinen työ, ehkäpä jopa kevytyrittäjänä.
En ole hyvä markkinoimaan itseäni. Huonouden tunne on koko elämän ajan mukana kulkenut kumppani, enkä siis osaa tunnistaa omia vahvuuksiani tai mahdollisuuksiani. Missä asiassa olen hyvä, mitä osaan tehdä? Yleensä tunnen itseni lähinnä turhaksi ja taakaksi.
Kerrassaan sietämätön tilanne.
Tervehdys!
Ehkä se hällä väliä-asenne oli vain tilapäinen reaktio tilanteeseen, joka koko ajan ainakin alitajuisesti painaa mieltä. Oma työ on tärkeä asia useimmille ja toki kiinnostaa, mitä muutoksia tulee tapahtumaan. Muutokset voivat olla hyviäkin, mistä sen tietää. Useimmiten tulee vain ajatelleeksi pahinta skenaariota.
Viihdyn täällä maalla tosi hyvin. Ainakin lokakuulle asti olen täällä pääsääntöisesti. Talvella sitten pitkiä viikonloppuja puolison kanssa. Tämä rauha ja hiljaisuus on toista kuin kaupungissa, missä liikennekin tuottaa jo omat äänensä muusta puhumattakaan.
Kyllä se kesä on sujunut kaikesta huolimatta ihan hyvin. Tänään tuli kuluneeksi 5 kuukautta koiran kuolemasta. Se on jo kohtuullisen pitkä aika, vaikka suruaika jatkuu edelleen. Olisin suonut sille kesän riemut täällä maalla sen lempipaikassa.
Elämä jatkuu nyt toisenlaisena. Kun ei ole talon vahtia oleminen täällä syrjäseudulla syyspimeällä on erilaista, tietty turvallisuuden tunne yksin ollessa puuttuu..
Nótt kirjoitti:
Heti kun kirjoitin, että minulle on kehittymässä hällä väliä asenne työtä kohtaan, niin ahdistus räjähti kuin kokispulloon pudotettu Mentos-karkki.Helkkari jos olisi edes verrattain helppoa vaihtaa työtä, niin voi olla että tekisin niin. Mutta minä en todellakaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla. Mutta olisiko jotain, jota voisin tehdä vaikkapa keikkatyönä? Esimerkiksi sellainen side hustle -tyylinen työ, ehkäpä jopa kevytyrittäjänä.
❤ Voimia, toivottavasti työepävarmuus-ahdistus on jo vähän tuosta pahimmasta mentos-karkkivaiheesta hellittänyt. Toi kevyt-yrittäjyyshomma on jotain jota kuulostat kyllä pyöritelleen pitkään - ehkä sen kokeileminen olisi sellainen kortti elämässä, jonka kääntämisestä ei olisi haittaakaan?
Jos ajatellaan että omien vahvuuksien tunnistaminen on tuon huonommuuden tunteen takia hankalaa, olisiko ideaa/aihetta helpompi lähteä rajaamaan kysymällä itseltä minkä kanssa työskentely kiinnostaisi, sen lisäksi että mietit minkä tyyppiseen työhön luontaiset taipumuksesi parhaiten sopisivat? Taidot kuitenkin kehittyvät käyttämällä, eli ehkä ei haittaa vaikkei kaikkea täydellisesti aloittaessaan osaisikaan.