Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Nótt kirjoitti:
Mutta joo, on/olisi ehkä parempi keskittyä elämäntapojen muuttamiseen, paino pudonnee niiden myötä kuin siinä sivussa.
Tai sitten ei, mutta tuleepahan ainakin muuten elettyä suhteellisen terveellisesti. Kuuntelin jokin aika sitten tiede-podcastia painosta ja siinä oli paljon puhetta mekanismeista joilla keho pyrkii aina palaamaan takaisin kerran saavuttamaansa maksimipainoon. Ja että yksilöllisistä eroista johtuen, laihtuminen näyttää vaan olevan joillekin huomattavasti vaikeampaa kuin toisille - eli jos laihtuminen ei onnistu, kyse ei välttämättä ole tahdonvoimasta tai siitä ettei piiskaisi itseään tarpeeksi.
Nótt kirjoitti:
Ostin lentoliput loppuvuoden reissulle, majapaikka on vielä hakusessa. Reissukin motivoi pitämään paremmin huolta itsestäni. Taloudellisesti reissaaminen tässä epävarmassa taloustilanteessa, jossa elinkustannukset nousee, mutta palkat ei ja ilmeisesti on vielä taantumankin uhka, on typerä ja järjetönkin, mutta menen ihan vain koska se tuntuu hyvältä.
🎉 Voiko parempaa syytä ollakaan? Toivottavasti reissusta ja sen odotuksesta tulee mukavaa. Jos se ei ole sellainen asia jota olet mieluummin jakamatta netissä, saanko udella mihin olet menossa?
Nukkumisen suhteen on taas parempi kausi, söin ehkä puolitoista viikkoa melatoniinia päivittäin eikä tilanne ole palautunut yhtä pahaksi kuin aiemmin sen lopettamisen jälkeenkään. Seuraavan unettomuusjakson alkaessa (jos sellainen alkaa, ja yleensähän niin ennemmin tai myöhemmin käy) kyllä ajattelin tarttua työterveyshoitajan tarjoukseen jutteluavusta. Jos sellaista on kerran on tarjolla, kannattaahan se sekin kivi käydä kääntämässä.
Amanda1111 kirjoitti:
Anteeksi etten jaksa kommentoida. ... Tuntuu, että tasapainottelen luhistumisen rajalla.
Amanda1111, en ehdi juuri nyt kommentoimaan isommin mutta sen verran kuitenkin että kirjoituksesi kosketti ja herätti huolta ja myötätuntoa. Tunnistin itseni joistakin kokemuksistasi vaikka ihan yhtä hankalassa tilanteessa en ole tainnut ollakaan.
Taas huonon nukkumisen jakso menossa. Saan ihan hyvin unta, mutta herään parin kolmen tunnin jälkeen, valvon useammankin tunnin ja sitten ehkä nukahdan vielä kevyeeseen uneen. Ahdistaa ja tuntuu, että sydän läpättää omituisesti, mutta tuntemus jää taka-alalle, jos vaikka selaan puhelinta.
Kissan kuoleman vuosipäivä oli ja meni. Kesällä suorastaan pelkäsin sitä, muutamaa päivää ennen olin ihmeen rauhallinen ja sitten varsinainen päivä meni alamaissa. Ikävä on edelleen. Jotenkin tuntuu, että vuosipäivä oli etappi, niin kuin viimeinen häivähdys tutusta maisemasta olisi kadonnut peruutuspeilistä. Huomaan, että minulla on vieläkin hieman tarve pitää kiinni kissasta konkreettisena, elävänä olentona eikä vain muistona siitä, mitä on joskus ollut.
Mutta jotain positiivistakin: olen edelleen jaksanut käydä useampana päivänä viikossa lenkillä. Olen miettinyt, että voisi alkaa varovaisesti lisäämään pieniä tehosteita ja lisiä. Lyhyt juoksupyrähdys, lyhyt ylämäkijuoksu (harmi kun ei ole kuntoportaita lähellä) ja muuta sellaista. Ja miksei myös askel- ja jalkakyykkyjä ja muita liikkeitä.
Soroppi, minäkin olen kuullut jostain (ja itsekin huomannut), että paino pyrkii palaamaan maksimiinsa. Painon pudottaminen os tosi vaikeaa, mutta pudotetun painon poissa pitäminen se vasta vaikeaa onkin.
Mutta jos rehellisesti omia elin- ja ruokatottumuksiani tarkastelen, niin niissä kyllä on parantamisen varaa. Likaa rasvaa, suolaa ja sokeria. Lisäksi minulla on paha tapa syödä todella iso, todennäköisesti laskennallisesti koko päivän kaloritarpeen kattava illallinen eli olisi syytä tasata sitä muille aterioille. Liikkua pitäisi monipuolisemmin, mutta katsotaan saanko edes tämän lenkkeilyn juurtumaan pysyväksi tavaksi.
Roomaan olen menossa, taas. Ajattelin, että tuttuun paikkaan olisi helppo mennä, kun ei tarvitse sillä tavalla ottaa selvää asioista. Voi sitten keskittyä olennaiseen.
Amanda1111, tilanteesi kuulostaa tosi vaikealta. On kuitenkin hyvä, että tunnistat toimintamallisi epäterveellisiksi.
Samaistun tuohon itsestä huolehtimisen vaikeuteen. Olen nyt yrittänyt tsempata liikunnan kanssa, niin silti on paljon sellaista mikä on ollut hunningolla vuosia, jopa vuosikymmeniä. En ole käynyt hammastarkastuksessa ainakaan kymmeneen vuoteen, terveystarkastus taitaa mennä noin 20 vuoden päähän. Kolesterolia ei ole koskaan mitattu, verenpainetta pitäisi seurata, silmänpainekin oli normaalin ylärajalla viimeksi kun kävin optikolla.
Tämä mitä todennäköisemmin on hölmö neuvo aivan lopussa olevalle ihmiselle, mutta jos voimat eivät riitä ruuanlaittamiseen, niin onnistuisiko jokin äärimmäisen simppelin ruuan laittaminen? Pikapuuro, valmiit pakastekalafileet, eineksien hyödyntäminen jne. Tai kenties valmisruuat, niitäkin taitaa olla ihan hyviä ja terveellisiä.
Olen vuoden elänyt vain uuniruoilla tai mikrossa valmistettavilla ruoilla. Nyt vain rahat, salaatit, eväspatukat tms.
Pari 14h vuoroa putkeen, enkä saanut nukuttua 😞olo niin väsynyt, ylivirittynyt ja stressaantunut, etten saa riittävästi nukuttua.
En edelleenkään oikein jaksa vastata, mutta toivon että teillä olisi parempi olo💜
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Tervehdys pitkästä aikaa!
Minulla on mennyt ihan hyvin. Tuntuupa oudolta voida kirjoittaa noin! Ei hyvin sillä tavalla kuin luulen keskivertoihmisen määrittelevän hyvin menemisen, mutta omalla asteikollani (jolla tosin hyvin menemisen raja ei ole mitenkään korkea).
Töitä on ollut ihan kivasti ja silti onnistuin järjestämään töiden väliin yllättäen ja nopeasti mahdollistuneen mökkireissun - tekipä hyvää vain istua ihmeen lämpimässä syysillassa mökin portaalla hiljaisuudesta ja kirkkaasta tähtitaivaasta nauttien. Töissä ollut iso muutos vaikuttaa olevan pääosin vain positiivinen. Vanhempien kanssa on tällä hetkellä ihan ok välit. Tunnen pitkästä, pitkästä aikaa innostusta vanhaa valokuvausharrastusta kohtaan. Keksin opintomahdollisuuden, jota tosin en vielä tänä vuonna lähde edes tutkimaan. Iloitsen sellaisistakin pikkuasioista kuin uuden lempparileivän löytämisestä. Ahdistusta on, mutta se on taas sitä sellaista hiljaista pinnan alla kytevää laatua. Tyyntä myrskyn keskellä?
Amanda1111, olisiko sinulla mahdollisuus irtiottoon työstä? Ensi hätään vaikka pekkaspäivien käyttäminen tai muu loma, mutta mielellään jokin pidempi kuten opintovapaa tai vuorotteluvapaa (vielä kun sellaisia on)? Siis jos sairausloma tuntuu liian isolta askeleltaan, minkä kyllä apua hakemattomana ymmärrän, vaikkein terveydenhuoltoalalla olekaan.
Soroppi, luin omasta ketjustasi, että sinulla on nyt todella vaikeaa. Todella kurja kuulla! Mutta on todella on hienoa, että jaksoit ja uskalsit hakeutua avun pariin. Toivottavasti sitä kautta solmu alkaa aueta.
Tsemppiä ja jaksamista kaikille, jotka näitä minun sepustuksia jaksaa lukea! 🤗🌻
Nótt kirjoitti:
Minulla on mennyt ihan hyvin. Tuntuupa oudolta voida kirjoittaa noin! Ei hyvin sillä tavalla kuin luulen keskivertoihmisen määrittelevän hyvin menemisen, mutta omalla asteikollani (jolla tosin hyvin menemisen raja ei ole mitenkään korkea).
Oma asteikko paras asteikko! 😄 Mulla olo ollut tasaista ja mielestäni kohtuullisen hyvää mutta en ole juurikaan kirjoittanut, kun ei tunnu että pystyisin tekemään tavalla jolla haluan ihmisten kanssa vuorovaikuttaa ilman että se vaikuttaisi vointiin negatiivisesti.
Ex-tempore järjestynyt mökkireissusi kuulostaa ihanalta!
Tänään on taas ollut hieman ahdistuneempi fiilis. Voi olla, että menee PMS:n piikkiin, mutta huolestuttaa silti (niin kuin murehtiminen auttaisi asiaan!). Ensin nukuin huonosti, koska mieli päätti tarttua ja jumittaa taas aivan turhanpäiväisiin asioihin. Sitten koko päivän oli huonommuuden tunne ja sellainen olo, että tekisi mieli paeta paikalta. Paeta mitä ja minne, sitä en tiedä, eipä sitä omaa paskuutta minnekään pakoon pääse.
soroppi kirjoitti:
Mulla olo ollut tasaista ja mielestäni kohtuullisen hyvää mutta en ole juurikaan kirjoittanut, kun ei tunnu että pystyisin tekemään tavalla jolla haluan ihmisten kanssa vuorovaikuttaa ilman että se vaikuttaisi vointiin negatiivisesti.
Ihailtavan tervettä itsesäätelyä! 👍
Ihailtavan tervettä itsesäätelyä! 👍
Kiitos 🙂
Nótt kirjoitti:
Tänään on taas ollut hieman ahdistuneempi fiilis. Voi olla, että menee PMS:n piikkiin, mutta huolestuttaa silti (niin kuin murehtiminen auttaisi asiaan!). Ensin nukuin huonosti, koska mieli päätti tarttua ja jumittaa taas aivan turhanpäiväisiin asioihin. Sitten koko päivän oli huonommuuden tunne ja sellainen olo, että tekisi mieli paeta paikalta. Paeta mitä ja minne, sitä en tiedä, eipä sitä omaa paskuutta minnekään pakoon pääse.
Niin se vaan olo tuppaa vaihtelemaan. Hassua kun välillä mieli on se pahin vihollinen, vaikka samaan aikaan juuri sillä olisi parhaat eväät ei-niin-hedelmällisten ajattelutapojen huomaamiseksi ja olon helpottamiseksi. Tunteet ja ajatukset on niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että välillä ne (masentuneet/ahdistuneet ajatukset ja vastaava olo) vaan alkavat ruokkia toisiaan ilman, että jo alkaneelle kierteelle pystyy tekemään paljoakaan - korkeintaan siihen voi yrittää syöttää myötätuntoa tai lempeyttä jos sellaiseen on sillä hetkellä kapasiteettia.
Toivottavasti oireilu taas pian helpottaa!
Amanda, kiitos myös sulle hyvistä toivotuksista! Miten olet voinut nyt viime aikoina?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: lisäys
Olen ollut todella väsynyt, työt venyvät usein tuplavuoroiksi. Stressitasot korkeat, en kykene rentoutumaan. Nukkuminen ei virkistä yhtään.Olin kolarissa, enkä siitä vielä toipunut mutta silti olen töissä.
Saan työnteosta ikäänkuin oikeutuksen olemassaololleni, lisäksi työni on tärkeää ja merkityksellistä. Valitettavasti en ehdi palautua, enkä muutenkaan koe olevani työkykyinen. Koen suurta painetta (sisäistä ja ulkoista) huolehtia muista oman jaksamisen kustannuksella. Olen jatkuvassa hälytystilassa ja hetkittäin ahdistunut. Syöminen hankalaa ruokahalun puuttumisen ja pahoinvoinnin takia, paino tippunut noin 10kg/1, 5kk
Amanda, kuulostaa kamalalta! 😮 Onko tuplavuoroista mahdollisuutta kieltäytyä? Olen kyllä törmännyt aiemminkin siihen ilmiöön ettei terveydenhuollon piirissä työskentelevä saisi sairastua tai väsyä mutta jos olisin työterveyslääkärisi (en ole alalla ollenkaan, eli pelkästään työuupumuksesta toipuneen maallikkona huutelen) suosittelisin sulle kyllä vahvasti sairaslomaa. Silloin kun työskentelee auttajana, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen olisi ihan ekstra-tärkeää koska hädässä olevien ihmisten tunteiden vastaanottaminen kuluttaa voimavaroja. Puhumattakaan siitä jos työkyky ei salli fyysisten toimenpiteiden hoitamista turvallisesti (esim. jos ei pysty ahdistuksen tai unettomuuden takia keskittymään).
Millaista ulkoista painetta selviytymiseen koet? Silloin kun itse jouduin hiljentämään tahtia työuupumuksen vuoksi, olin superherkkä työpaikan toimintakulttuurille (en tiedä kyllä oliko se osittain kuviteltua) joka minulle näyttäytyi sellaisena että tekijöiltä edellytettiin venymistä ja palkattomien ylitöiden tekemistä aina kun tilanne sitä vaati. En usko että olisin ilman terapiaa saanut tuota toimintapaa (jota olin kehittänyt jo ennen kyseiseen, ympäristöltään epäterveelliseen työpaikkaan ajautumista) murrettua.
Nott, mitä kuuluu? Menikö ahdistuksesi kierron eteenpäin siirtymisen myötä ohi vai onko hankalampi kausi jatkunut? Lasken kyllä itseni superonnekkaaksi siinä suhteessa että en yleensä vatsakipuja lukuunottamatta huomaa kuukautiskierron vaikutuksia mielialaan. Se pääsee aina unohtumaan kunnes kohtaa ihmisiä jotka PMS-oireista kärsivät.
Moikka Soroppi! Kiitos kysymästä, täällä sitä vielä roikutaan.
PMS-ahdistus hellitti, mutta edelleen on sellaista kytevää ahdistusta. Sellaista, joka ei päivän toimissa juurikaan tunne, mutta hiljaisen hetken koettaessa se saattaa nousta pintaan. On näkynyt lähinnä huonona nukkumisena ja ahdistusunina sekä satunnaisena mihinkään erityisesti kohdistumattomana kiukkuna.
Työjutut myös hieman stressaa (taas iso muutos tulossa, läheisin työtoveri miettii irtisanoutumista, huoli uuden tuntityöläisen pärjäämisestä, edellisen ison muutoksen paljastamat toimimattomat käytänteet), mutta olen vain työntänyt ne mielestäni. Ei ehkä pidemmän päälle toimiva strategia, mutta haluan nyt ratsastaa suhteellisen hyvin menemisen aallonharjalla vaikka sitten tulevaisuuden laskusuhdanteen hinnalla.
Mutta hyvääkin kuuluu. Olen jaksanut käydä lenkillä useampana päivänä viikossa, joskaan painoa en ole uskaltanut punnita reilun kuukauden takaisen pettymyksen aiheuttaneen varsin vaatimattoman pudotuksen jälkeen, pelkään ettei muutosta ole tullut tai että paino on taas jopa noussut. Yritän ajatella, että terveys ja hyvinvointi kiittävät, vaikkei toivottua painonpudotusta tulisikaan. Tänä syksynä on ollut aivan mahtavat lenkkeilysäät! Mietin, että vieläköhän ehtisin yhdelle luontopolulle ennen kuin lunta tulee, ainakaan aivan mahdottomasti.
Olen myös melkein saanut luettua kirjan. Olisi jo toinen tänä vuonna. Meitsihän on suorastaan lukutoukka! 🙄😉
Uuden puhelimen jouduin ostamaan, kun vanhassa akku jaksoi kaikista mahdollisista virransäästötoimista huolimatta nippanappa päivän, jos puhelinta ei juurikaan käyttänyt. Näyttökin oli aika naarmuinen ja ohjelmistopäivityksiä ei tuolla mallille ole ollut saatavilla aikoihin. Mutta kiva käyttää puhelinta, kun ei tarvitse miettiä akunkestoa tai kantaa aina mukanaan virtapankkia. Puhelimassa vain ei ole kuulokeliitäntää, joten nyt pitää miettiä, että ostanko vihdoin ja viimein pitkään haaveissa olleet langattomat nappikuulokkeet vai usb-c to 3,5mm -adapterin.
Kuinka itselläsi menee? Joko kuume on hellittänyt?
Amanda, miten sinulla menee? Minun pitää kompata Soroppia tuossa työstä kieltäytymisessä ja sairaslomassa. Aivan ihanaa, että työ on merkityksellistä, mutta onnistuisiko sellainen asennemuutos, että ensin pitää huolehtia itsestä että jaksaa huolehtia muista?
Hei, Soroppi mitä sinulle kuuluu?
Kiitos myötäelämisestä,on todella lohdullista kuulla kuulumisia
Hei, Nòtt, kiitos kysymästä. Miten olet itse voinnut?
Olen edelleen ihan lopussa, työt ovatkin ainoa asia josta pystyn suoriutumaan. Olin pari päivää sairaslomalla, itse kirjoitetulls, niin niin ei tarvinnut mennä työterveyteen. En huomannut siitä mitään apua, kokoajan vain stressasin sitä etten ole töissä.
Päivystystyksistä ei voi kieltäytyä, asenne ilmapiiri on se, ettei kukaan koskaan ole kipeänä ja aikki tekevät ylitöitä.
Monta kertaa olo on sellainen, että itse voisi töiden jälkeen kävellä vastaanotolle potilaan roolissa, mutten usko pystyvät siihen.
Tauti ei ole oikein mennyt kunnolla ohi. Olen ollut paperilla terveiden kirjoissa perjantaista lähtien, lenkkeillytkin pari kertaa ja liikkunut ihmisten ilmoilla mutta sitkeästi kuumeilu tuntuu palaavan aina muutaman päivän välein. Päätin jo kertaalleen että nyt vaan lopetan mittaamisen ja jatkan arkea, mutta silloin tällöin mitattuna kuumeilu on jatkunut ja juuri tänään iltapäivällä lämpö oli 37.4 eli samaa luokkaa kuin taudin alkuvaiheessa. Epäilyttää, voisiko kyse olla vaan päälle kasatuista villapaidoista ja siitä että mittari sattui olemaan kainalossa keskimääräistä tiiviimmin? Olo on kyllä lievästi epämiellyttävä mutta keksin jokaiselle oireelle jonkin muun syyn kuin flunssa (päänsärky voi liittyä siihen että niskat ovat todella jumissa, jalkojen hassuhkot tuntemukset taas siihen että juoksutao'on jälkeen hölkyttelin ensimmäistä kertaa kaupasta kotiin, mihin sisältyy jonkin verran ylämäkeä).
En tiedä missä määrin kipeily liittyy siihen etten oikein malttanut sairastaa rauhassa. Merkkasin parina päivänä itseni HR:ään virallisesti sairaslomalle ajatuksella että voin tehdä hyvällä omatunnolla kevyitä hommia tasan sen verran kuin huvittaa (vähän niin kuin harrastusmielessä) mutta käytännössä tein molempina päivinä melkein puolikkaan työpäivän.
Taas alakuloa ja ahdistusta ilmassa. Ja nyt ei voi edes laittaa PMS:n piikkiin.
Työ tökkii, mutten osaa sanoa mitään selkeää syytä sille. Ei vain ole motivaatiota sitä kohtaan, muuta kuin iloton pakko. Ja kaupan päälle vielä syyllisyys siitä, etten mene töihin sen ansaisemalla innolla. Tosin eipä oikein nappaa mikään muukaan. Edessä oleva reissukaan ei ole nostanut matkakuumetta. Yhtä ankeaa harmaata kaikki.
Ahdistaa myös maailmantilanne. On sotaa, ikuisuusriesaksi muuttunutta koronaa, hintojen nousua, ilmastonmuutosta... Vaikea tässä on kovin kauaksi tulevaisuuteen tähyillä, kun lähitulevaisuuskin tuntuu epävarmalta ja ahdistavalta.
Mutta hei, sain kuin sainkin sen kirjan luettua. 💪 Melkein vaati neljännenkin uusimisen, mutta pääsinkin loppuun ennen sitä. En ymmärrä miksi lukeminen on niin nihkeää, vaikka haluaisin lukea. Tämäkin kirja oli kaikin puolin hyvä, mutta silti piti tehdä työtä sen lukemisen eteen. Lukemisen aloittaminen oli se kaikkein vaikein kynnys ylittää. Noh, nyt pidän pienen tauon väkisin lukemisesta ja sitten vaikka jouluksi taas uusi ikuisuusprojekti tulille.
Amanda1111, kuinka menee, onko tilanteesi muuttunut?
Tuli tuosta koronasta mieleen, että miten pitkään ollut tuntenut olevasi aivan äärirajoilla? Mietin vain, että olisiko pandemian aiheuttama poikkeustila voinut aiheuttaa tai ainakin vaikeuttaa uupumista? Jos näin on, niin et todellakaan ole yksin: "Vastaajista 40 prosenttia ilmoitti olevansa uupunut tai erittäin uupunut kevään ja kesän 2020 jälkeen." Ja tuskin tilanne on muillakaan alalla työskentelevillä valoisampi.
Soroppi, mitä sinulle kuuluu?
Soroppi, sinun pitäisi malttaa antaa aikaa paranemiseen, etenkin nyt kun on liikkeellä paljon erilaisia virustauteja,(korona, influenssa yms.) Jälkitaudit ovat ikäviä hoidettavia. Tunnistan tuon omalla sairauden vähättelyn ja liiallisen töiden tekemisen.
Nótt, harva ihminen itseasiassa viihtyy töissään. Ikävä kuulla, että ahdistus on ottamassa valtaa. Onko sinulla aikaisemmin ollut ahdistus-/maaennusjaksoja sijoittuen talveen? Pimeä vuodenaika harvemmin piristää.
Maailmantilanne on ahdistava, itse yritän keskittyä pieniin hyviin hetkiin ja siihen miten itse voi edes pienesti yrittää vaikuttaa tilanteeseen. Se että yrittää, antaa jo hieman lohtua. Ihana kuulla, että sait ylitettyä itsesi ja luettua kirjan.
Tilanteen on aika ennallaan, ehkä hieman huonontunut jos jotain. Uupumus on tarkemmin ajatellen alkanut Pandemian aikana, nytkin Korona vaikutta suuresti töihin.
Olen niin väsynyt, etten jaksa huolehtia itsestäni. Syöminen jää usein töissä väliin, enkä töiden jälkeen saa syötyä tarpeeksi.
Tuntuu etten jaksa tehdä muuta kun käydä töissä ja nukkua. Sosiaalinen elämä on kuollutta. Osittain oma vika, koska en osaa kieltäytyä ja teen pyydettäessä extra päivystyksiä. Tiedän että tämä on kaikkea muuta kuin hyväksi, tiedän mitä sanoisin potilaalle. Mutten osaa toimia sen mukaisesti, suoraan sanottuna hävettää, että olen saattanut itseni tällaiseen tilanteeseen. Minun pitäisi tietää paremmin. Stressin lisäksi ahdistaa, enkä saa levätyksi. Tuntuu että olen jatkuvasti ylivirittyneessä hälytystilassa.