Tunne siitä, että voimat loppuvat

Tunne siitä, että voimat loppuvat

Käyttäjä star-crossed aloittanut aikaan 10.08.2017 klo 21:26 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä star-crossed kirjoittanut 10.08.2017 klo 21:26

Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.

Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.

Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.

Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.

Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.

Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?

En tiedä mitä tekisin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 10.06.2023 klo 18:22

Kampaaja meni odotettua paremmin. Pituutta lähti reilusti, tuntuu vähän oudolta, mutta hyvältä. 😊

Uskallauduin pitkästä aikaa vaa'alle. Painoa on tullut reilusti lisää, kun jo ennestäänkin oli liikaa. Lohduttauduin suklaalla, eli eipä tarvitse ihmetellä kilojen lisäystä. On tullut mässättyä, lohtusyötyä ja muutenkin livettyä kurista ja nuhteesta. Haluaisin sanoa, että nyt alkaa ryhtiliike, mutta tiedän sen olevan pötyä. Jos painonpudotus ja elämäntaparemontti muutenki ovat vaikeita, niin kesällä liki mahdottomia. Liikaa houkutuksia, eikä kuumassa tule liikuttuakaan (jos en uimaan uskalla).

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 12.06.2023 klo 09:38

Kiva että kesätukka tuntuu hyvältä 😊

Mulla vähän samanlaiset tuntemukset vaa'an näyttämän numeron suhteen. Yritän pyöritellä asiaa mielessäni parhain päin itselleni niin että loman tai muiden poikkeusjaksojen aikana on ymmärrettävää että impulssiherkuttelua (tai tunteiden säätely-herkuttelua) tulee enemmän.  Ja sitten kun on havahtunut asiaan, voi vaan yrittää jatkaa sellaista arkea joka tukee parhaalla mahdollisella tavalla omaa hyvinvointia - tarkoittaa se sitten herkkujen korvaamista jollakin sellaisella naposteltavalla josta tulee pidemmän päälle hyvä olo, tai kevyen liikunnan lisäämistä.

Uiminen kuulostaa kyllä kesäsäissä oikein passelilta harrastukselta 🙂 Onko lähelläsi kivoja rantoja, vai tykkäätkö käydä hallissa?

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 12.06.2023 klo 16:30

Taas selkä ja ahdistus valvottivat. Tällä kertaa en edes tiedä mikä ahdisti.

Tajusin, että kesä itse asiassa saattaa olla etu painonhallinnassa. Pikaisen tutkimuksen mukaan jäätelössä on nimittäin selvästi vähemmän kaloreita (per 100 g) suklaaseen verrattuna, toki jäätelöissä on suurijakin eroja. Siispä vaihdan suklaan jäätelöön, niin ei tarvitse mennä totaaliseen herkkulakkoon. Pitää vain koettaa olla vetämättä överiksi.

Yritän muutenkin vähän keventää ruokavaliota, kesäkuumalla ei muutenkaan tee mieli mitään raskasta.

Lähin yleinen uimaranta on noin kilsan päässä, epävirallinen uimaranta on noin 500 m päässä. Uimahallissa en ole käynyt vuosikymmeniin, inhoan kloorin hajua. En ole mikään vesipeto, perinteisesti helle on pakottanut ja lämmenneet järvet houkutelleet viilentymään. Ja sitten kun olen ylittänyt henkisen kynnyksen uimaan menemisessä, niin aina yllätyn mitään kivaa pulikoiminen on. 🙂

Uiminen olisi siitäkin sopivaa liikuntaa, että se on ainakin aikaisemmin auttanut niska- ja selkäjumeihin.

Miten teillä muilla on kesä alkanut?

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 17.06.2023 klo 15:27

Taas ahdistusyö. Loopilla pyörinyt muodoton raivo ja itsesyytökset eivät antaneet nukkua. Nähtävästi osaan vallan mainosti ahdistua ilman työtäkin, työn kanssa sentään ahdistus tulee aiheen kanssa.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 18.06.2023 klo 06:31

Nótt kirjoitti:
Taas ahdistusyö. Loopilla pyörinyt muodoton raivo ja itsesyytökset eivät antaneet nukkua. Nähtävästi osaan vallan mainosti ahdistua ilman työtäkin, työn kanssa sentään ahdistus tulee aiheen kanssa.

Ikävä kuulla 😕 Osaatko eritellä näin jälkikäteen, mikä tilanteessa raivostutti?

Mun kesäni on alkanut kiireisesti. Olin kaksi viikkoa lomalla ihan loppukevään-alkukesän kynnyksellä. Matkakohteessa kumppanin kotiseudulla oli kesäisen helteiset lämpötilat, joten tuli pulahdettua sekä vuoripurossa että meressä. Ja oli kivaa näyttää vanhemmille ja veljelle paikkoja joihin olen nyt muutaman viime vuoden aikana alkanut kiintymään, vaikka samalla matkaoppaana/tulkkina toimiminen olikin aika raskasta.

Loman jälkeen olen sukeltanut taas reissutyön arkeen. Minulla ei ole tänä kesänä ainakaan erityisen paljon kenttätöitä, mutta koordinoin joitakin muiden tekemiä näytteenottoja joten vastuuta riittää, sen lisäksi että omia keskeneräisiä projekteja olisi vietävä päätökseen. Lomakauden kynnyksellä töissä on paljon sosiaalista ja ryhmäyttävää ohjelmaa, mikä tietyllä tapaa on tosi mukavaa (monet työkaverit vaikuttavat ihmisiltä, joita olisi kiva tuntea paremmin) mutta samalla myös hieman stressaavaa koska kyse on hengailusta ihmisten kanssa, joiden kanssa en tunne oloani täysin turvalliseksi - niissä tilanteissa itsetietoisuudesta ja muiden mielipiteistä huolehtimisesta on vaikea päästää irti. Toivon kyllä että loppukesästä voisin tehdä vaivihkaa vähän pidemmän etätyöjakson, jos esimies ei mitään erityisen tähdellistä satu pyytämään.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 18.06.2023 klo 16:36

Moikka Soroppi!

Oli sellainen kaikki ja erityisesti yhtään mikään -raivo. Tai ehkä jos jotain pitää nostaa, niin itselleni raivosin ja ruodin omia tekemisiä ja tekemättömyyksiäni.

On lamaantunut olo. Aivan pikku asiatkin tuntuvat saavuttamattoman kaukaisilta.

Mutta sinulla vaikuttaa olleen virkistävä loma, vaikka oppaaksi ja tulkiksi jouduitkin (samasta syystä en ole reissannut vanhempieni kanssa ulkomailla pariinkymmeneen vuoteen). Vuoripuro on jo sanana ihanan virkistävän raikas. 😍 Mahtaa olla valokuvauksellista seutua; vuoria ja merta.

Tykkäätkö reissutyöstä? Itse en ole sellaista koskaan tehnyt ja ehkä siksi mielikuvissani se tuntuu mukavan vaihtelevalta ja hieman seikkailunoloiseltakin. Totuus toki voi olla kaikkea muuta, riippunee paljon työstä.

Tuntityöläisenä minulla ei ole juuri ollut ryhmäytymisjuttuja töissä. Vaikka se saakin minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi, niin toisaalta jännittäisin tilannetta sen verran paljon, että olen myös helpottunut ulkopuolisuudestani. Voin kyllä helposti kuvitella sen korostuneen itsetietoisuuden ja -kontrollin tunteen, itse olisin (ja olenkin muissa sosiaalisissa kanssakäymisissä) samanlainen. Ja sen, miten sitten kotona menisi yö kelatessa sitä, miten joku oli liian pitkään tai liian lyhyen aikaa hiljaa jonkun möläytykseni jälkeen, miten joku katsoi minua jotenkin kummallisesti jne.

Mutta sinä Soroppi vaikutat hyvin tahdikkaalta ihmiseltä, joten minulla ei ole epäilystäkään, etteikö hengailut työkavereiden kanssa suju loistavasti. 😊

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 23.06.2023 klo 09:32

En oikein osaa arvioida reissutyötä ilmiönä itsessään, koska siihen liittyy niin voimakkaita tunteita herättäviä konteksteja. Pidän kovasti työn sisällöstä mutta en siitä että joudun olemaan sen takia pois kotoa. Matkustamisessa tai reissaamisessa ei ole omalta kannaltani mitään erityisen hankalaa (varjopuolia omalta kannaltani lähinnä ajoittainen tylsyys iltaisin, ja se että matkapäivät vievät paljon aikaa ja ovat hieman väsyttäviä) mutta kumppanini kokee asian jonkin verran hankalaksi. On vaikeampi ylläpitää hyvin toimivaa arkea ja työn ja vapaa-ajan tasapainoa kun olemme erillään - ja myös päivittäinen kommunikaatio (jonka kaikkia osia ei tekstiviesteillä pysty korvaamaan), läsnäolo ja kosketus jäävät pois.

Toivottavasti raivo jäi hetkelliseksi ja olet ainakin jollakin tavalla pystynyt antamaan itsellesi anteeksi ettei yöllä harmittelemasi tilanne mennyt toivomallasi tavalla. Se ettei pystynyt muuttamaan asioita joita haluaisi muuttaa tai toimimaan tavalla jolla haluaisi toimia on kyllä välillä turhauttavaa, ja on tosi inhimillistä että tehtyjä/tekemättä jääneitä asioita harmittelee jälkikäteen, vaikka tunteesta ei erityistä hyötyä olisikaan ja rationaalisempaa saattaisi olla hyväksyä tapahtunut, miettiä ja analysoida mitä tapahtuneesta voisi oppia tai millä tavoin ensi kerralla vastaavassa paikassa voisi yrittää toimia jotta pääsisi lähemmäs haluttua lopputulosta, ja lopulta liikkua eteenpäin.

Viha ei itsessään ole hyödytöntä, vaan se kertoo siitä että asiaan liittyy jotakin joka on itselle tärkeää, johon haluaisi kohdistaa voimaa muutoksen tekemiseksi. Kun vaan tuo energia olisikin käytettävissä joskus muulloin kuin yöaikaan 🙃

Oliko niin, että pystyt pitämään kesällä lomaa vai onko sinulla edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti töitä?

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 8 kuukautta sitten. Syy: Selvennys
Käyttäjä Nótt kirjoittanut 26.06.2023 klo 16:06

Juhannus meni melko perinteisellä kaavalla, mutta ilman isompia draamoja. Isä vähän mökötti kun hänen haluamansa juttu jäi pois, mutta ymmärsi (tekisi mieli sanoa kerrankin) pitää pahan mielensä itsellään.

Edelleen on tyhjä ja ponneton ja antisosiaalinen olo, mutta olen sentään nukkunut paremmin. *koputtaa puuta* Yleensä kun kirjoitan tai sanon ääneen jonkun menneen paremmin, niin nurkan takana on jo käännös kohti huonompaa. Sitä odotellessa. 😒

Olen varttivakavissani katsellut reissua loppuvuodeksi, mutten edelleenkään tunne matkakuumetta, jota ennen podin liki kroonisesti. On vähän niin kuin olisi nälkä, muttei kuitenkaan ruokahalua. Lisäksi tunnen syyllisyyttä, koska joutuisin olemaan poissa töistä reissun vuoksi.

Niin, mikä siinä onkin, että päänsisäinen kuona lähtee liikkeelle aina öisin kun pitäisi nukkua. Päivällä luulisi olevan paremmat mahdollisuudet käsitellä ja jopa tehdä jotain asialle, yöllisen käsittelyn jäädessä turhalle ja uuvuttavalle noidankehä-loopille.

Minulla ei ole nyt kesällä kuin muutama satunnainen työkeikka. Ei varsinaisesti lomaa, mutta sellaisena sen yritän ottaa.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 28.06.2023 klo 23:31

Nótt kirjoitti:
Olen varttivakavissani katsellut reissua loppuvuodeksi, mutten edelleenkään tunne matkakuumetta, jota ennen podin liki kroonisesti. On vähän niin kuin olisi nälkä, muttei kuitenkaan ruokahalua.

👍 Ehkä ajan myötä kertyvät kokemukset (esim. sulla kissaan liittyvä surutyö ja muutenkin kuormittava vuosi) muuttavat meitä niin, että asioihin ei suhtaudu ihan samalla tavalla. Jos motivaatio riittää matkan suunnitteluun ja työkuviot järjestyvät (et joudu perumaan sellaista jota olet jo luvannut tehdä), uskon että se kannattaa - reissusta voi tulla ihan kiva vaikka siitä ei ennakkoon matkakuumetta potisikaan.

Kiva että isä osasi tällä kertaa pitää mölyt mahassaan, ja toivottavasti hyvien unien jakso jatkuu!

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 30.06.2023 klo 20:31

Huh hellettä! 🌞 En tykkää yhtää kuumasta säästä. Ahdistaa ajatellakin, että heinäkuu on perinteisesti vielä kuumempi. Alkaisi taas sen huonon nukkumisen, päänsäryn ja ruokahaluttomuuden tukala kierre.

Hyvien unien jakso katkesi heti edellisen viestin kirjoittamisen jälkeen, kun heräsin kesken unien vatsakipuun. Se helpotti aamuun mennessä, mutta muistutteli hienoisesti olemassaolostaan vielä parin päivän ajan.

Kävin vanhempien kanssa pienellä päiväreissulla ja ainakin se elähdytti. 🙂 Minulla ei ole vielä sovittuja työvuoroja, joten ainakin sen suhteen reissu olisi helppo järkätä.

Edes vanhempien kanssa (päivä)reissaaminen ei alkua lukuun ottamatta ärsyttänyt, ja se alkuärsytyskin olisi ollut helposti ylitettävissä, jos aikataulusta olisi voitu hieman joustaa (tietäen, etten ole aamuihminen) ja jos ajoreitistä ja käyntikohteista olisi voitu etukäteen keskustella niin kuin aikuiset. Nyt meni siihen, että isä sanoi minulle (kuskille!), että mihin suuntaa mistäkin risteyksestä piti kääntyä ja kaikki heittelivät väliin omia kohdetoiveitaan matkan varrelta. Kaoottista, mutta onneksi se jotenkin vain loputa sujui.

Hassua, että mainitsit kissan. Jotenkin se on ollut ajatuksissa normaaliakin enemmän. Pelkään syksyllä edessä olevaa kissan kuoleman vuosipäivää. Se tuntuu jonkinlaiselta rajapyykiltä, en tiedä mihin tai minne. Aika on parantanut, mutta minulla on edelleen tarve pitää kiinni kissasta ja siitä loittoneminen tuntuu ahdistavalta. Samanaikaisesti pelkään ja toivon, että joskus koittaa se päivä, jolloin en enää esimerkiksi kotiin palatessa enää odotakaan kissan tulevan vastaan.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 15.07.2023 klo 20:01

Hei hoi, miten menee heinäkuusi?

Kivaa että päiväreissu virkisti vaikka vanhempien takia joutuikin tekemään kompromisseja sisällön suhteen. Kai ne jotkut ovat niin spontaaneja etteivät tykkää suunnitella ennakkoon - tai ainakaan kertoa suunnitelmistaan ennakkoon koska silloin luoja paratkoon saattaisi joutua altistamaan ajatuksensa kritiikille tai vastaväitteille. 😏

Nótt kirjoitti:
Aika on parantanut, mutta minulla on edelleen tarve pitää kiinni kissasta ja siitä loittoneminen tuntuu ahdistavalta.

Kissa on ja pysyy osana elettyä elämääsi vaikka murhe aikanaan vähenisikin, ja siihen liittyvistä muistoista voi hyvin pitää kiinni niin pitkään kuin hyvältä tuntuu ❤ Kun arkeen tulee muita asioita on luonnollista, että tulee jaksoja jolloin ajatukset viipyvät vähemmän poismenneessä mutta se ei mitenkään tarkoita sitä että kissaan liittyvät muistot olisi menettämässä - ne ovat kutoutuneet osaksi sinua ja tärkeät asiat kyllä palaavat mieleen kun on tarpeen.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 17.07.2023 klo 16:40

Ciao Soroppi!

Täällä minä vielä roikun. Suhteellisen tasaista on ollut, mitä nyt aina silloin tällöin ahdistus valvottaa öisin. Toisenkin kivan päiväreissun olen jo tehnyt, toinen on mahdollisesti jo tällä viikolla säästä riippuen. Töissä olen käynyt keikalla harvakseltaan, mutta olen tehnyt talkootyötä (josta en ole ilmoittanut TE-toimistoon eli olen sosiologian dosentti Sari Näreen ja sosiologian professori Lena Näreen mahtavaa termiä lainatakseni syyllistynyt aktiivisuusrikokseen).

Niin ja pitää hehkuttaa, että sain luettua yhden (1) kirjan! 😮 Kolme kertaa jouduin uusimaan lainan, mutta maaliin pääsin. Tykkäsin kyllä kirjasta, mutta lukemisen aloittaminen on ihmeellisen nihkeää.

Kuitenkin edelleen vaivaa plääh-fiilis. Mikään ei oikein tunnu miltään, mikään ei innosta. Tai se on ehkä vähän liian jyrkkä ilmaisu, mutta "ihan kiva" tuntuu olevan tämän hetkinen tunnekokemuksen huippu. Tajusin pari päivää sitten, etten ole edes käynyt lenkillä sitten kesäkuun alun. Vähän alan jo pohtimaan, että milloin pitäisi miettiä masennuksen mahdollisuutta.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 19.07.2023 klo 19:43

Plääh-fiilis sentään 😅 Kivaa kuitenkin, että olet päässyt päiväreissuilemaan, saanut tehtyä talkootöitä ja kirjan luettua (välillä niissä vähän kestää...). Piti ihan googlata tuota aktiivisuusrikos-ilmiötä mutta Hesarin maksumuuri tuli vastaan - olen tehnyt viime viikkoina useamman kerran mental noten itselle, että ehkä nyt työssäkäyvänä olisi varaa digilehden tilaukseen mutta pitääpä vielä tutkailla asiaa.

Jos olo on tuntunut alavireiseltä pitkään, ehkä se masennuksen mahdollisuus on sellainen asia jota kannattaa tutkailla. Oletko koskaan täyttänyt masentuneisuuden tai ahdistuneisuuden oirekyselyä esim. mielenterveystalon sivuilta?

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 25.07.2023 klo 17:16

Moi!

En ole saanut tehtyä uusia päiväreissuja. Joko sää on ollut liian sateinen ulkonaoleiluun tai on tullut muita menoja. Toiveena ja haaveena on kuitenkin käydä vielä jossain ennen töiden alkua.

Taas katkonaisten unien kausi (toivottavasti vain kausi...) menossa. Tänäänkin heräsin parin tunnin nukkumisen jälkeen ja sitten meni useampi tunti, että sain uudelleen unta.

Kävin tekemässä noita oirekyselyjä. Suuntaa antavina niitä pidän, koska esimerkiksi ahdistus on minulla varsin ryöpsähtelevää ja masennuskyselyssä syömisen suhteen oireilen juuri päinvastaisella tavalla. Lisäksi monessa kohtaa olin kahden vaihtoehdon välissä. Mutta lievää ahdistusta ja kohtalaista masennusta kertoivat tulokset.

Ei ole mitenkään masentunut tai ahdistunut olo, vaan turta ja energiaton. Alavireinen on hyvin kuvaava termi. Mikään ei innosta, mitään ei jaksaisi. Yhtä plääh-harmaata kaikki. Saman aikaisesti tuntuu, että pienikin ponnistus on raskas taakka, mutta jos sitä ei tee, niin sitten syyllisyys ja itseinho kalvavat.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 27.07.2023 klo 08:39

Milloin työt ovat alkamassa?

Hyvä että oireet tulevat enimmäkseen vain ajoittain! Kun itsensä saa ponnistettua tekemään jotain vähän kynnyksen takana ollutta, millainen kokemus tekemisestä sitten on - lähteekö se sujumaan vai pysyykö pakkopullana?

Mulla on juuri nyt niukanlaisesti sanoja tarjota, mutta ehkä nyt voisi olla hyvä aika yrittää viritellä itsessään sitä kuuluisaa itsemyötätuntoa ja lempeyttä. Syyllisyys ja itseinho ovat hankalia vieraita - ehkä niillä on hyvä tarkoitusperä (esim. uskomus että aktiivisena pysyminen ehkäisee masennusta) mutta huonot keinot (kenenpä olo tai terveydentila laajemmin paranisi itsensä piiskaamisesta).