Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Moiks Soroppi! 😊
En ihan tarkalleen tiedä milloin pääsen taas töihin. Työpaikan kesäsulun jälkeen ensin töihin palaa isot jehut, jotka suunnittelevat työvuorolistat. Ensi kuussa kuitenkin. Ärsyttää jo nyt talon tapa laatia vuorolistat viime tipassa ja vain kuukaudeksi eteenpäin, toivoisin (ja olen esittänyt tämän toiveen työpaikallekin), että vuorot voisi suunnitella edes hieman pidemmällä tähtäimellä.
Tein uudestaan masennusoirekyselyn, tällä kertaa lyhyen version ja sen tuomio loiveni lievään masennukseen. Se on ehkä nykyistä olotilaa paremmin kuvaava.
Tekemään ponnistelun tulos vaikuttaisi riippuvan suuresti. Lukemisen aloittaminen on yhtä tuskaa, mutta kun saan kirjan käteen niin yleensä saan hyvin keskityttyä lukemiseen. Mutta sitten jonkin pitkään mielessä painaneen siivouksen lopputulos voikin olla juurikin se plääh, tulipahan tehtyä, ilman iloa tuloksen saamisesta.
Mitä itsellesi kuuluu?
Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Flunssa on tiessään ja vaikka vatsavaivat välillä kiusaavat, olen päässyt taas lenkkipoluille ja kotiarkeen kiinni reissujen jälkeen. Nautin siitä että voin aamukahvin ja reilun tunnin työskentelyn jälkeen syödä aamupuuroa silloin kun tulee nälkä, ja lounasta sitten kun maistuu. Ja ylipäätään siitä että saan työskennellä omatahtisesti pitäen pidemmän tauon vaikka keskellä päivää silloin kun koen sitä tarvitsevani. Juuri nyt on luottamus siihen että olen itseni suhteen paras asiantuntija ja osaan johtaa työtäni tavalla joka johtaa parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, joten kerrankin ei ole huonoa omaatuntoa lepsuilusta. (Äidiltä lipsahtaa silloin tällöin sellaista 'hyvä, mutta älähän nyt ala laiskottelemaan'-palautetta, mutta luulen sen kuvastavan sitä millä tavalla hän suhtautuu - ja uupuu - töihinsä.)
Parisuhteen laajentamassa lähipiirissä on ollut joitakin raskaita asioita mutta en tunne ihmisiä niin hyvin että olisin emotionaalisesti kovin kiinnittynyt tilanteeseen, minkä seurauksena oma rooli on lähinnä kumppania tukeva silloin kun asia nousee puheeksi.
Odotan viikonloppua, että saisi nukkua pitkään ja viettää aikaa ulkona jos sää sattuu suosimaan.
Oi, omatahtinen työ olisi ihanaa. En tosin ole varma, että olisiko minulla riittävää kurinalaisuutta, mutta haluaisin ainakin uskoa, että olisi.
Meillä se on isäni, joka viljelee tuollaisia viisauksia. 🙄 Minulla on kuulemma "helppo sisätyö, ei tarvitse kuin istua", kun sisällä kököttämiseen kyllästyneenä ja alati kenkkuilevaan tekniikkaan tuskastuneena joskus haaveilen ulko- tai käsintehtävästä työstä. Yritän ajatella, että taustalla on hyvä tarkoitus, mutten kuitenkaan osaa olla ottamatta niitä vihjailuina.
En tiedä millä tavoin vatsasi oireilee, mutta minulle herkkävatsaisena ja mahdollisena IBS-oireilijana Saccharomyces boulardii -tabletit ovat olleet hyvä apu.
Oletko ulkoilmaihminen?
Toivottavasti viikonlopun sää on hyvä (meillä päin ei vaikuttaisi olevan kummoinen) ja saat nukuttua pitkään!
Takana aivan kaamea yö.
Jouduin talkoohommissa kohtaamaan kiukkuisen ihmisen. En ole millään tavalla osallinen hänen kiukkunsa syyhyn ja mahdollisuuteni tehdä jotain asian korjaamiseksi olivat aivan olemattomat. Osakseni jäi ottaa kiukku vastaan, pahoitella ja neuvoa miten tilanteen reklamoinnissa edetään.
Ahdisti jo tilanteessa, mutta varsinaisella päättömällä paniikkilaukalle ahdistus lähti nukkumaan mennessä. Tilanne pyöri jatkuvalla loopilla mielessäni, aina vain uudestaan ja uudestaan, ja itseinho vain heitti lisää bensaa liekkeihin. Närästys poltteli kurkussa ja päätä särki. Puhelimen selaus vaimensi paskalinkoa ja silmät alkoivat painua kiinni, mutta välittömästi puhelimen pois laittamisen jälkeen ralli jatkui entisellään. Piehtaroin oman päänsisäisen riivaajani vallassa ainakin 4,5 tuntia, kunnes vaivuin levottomaan ja virkistämättömään uneen.
Pitää varmaan muurautua neljän seinän sisälle, että minä edes jotenkin selviän tästä elämästä.
Nótt kirjoitti:
En ole millään tavalla osallinen hänen kiukkunsa syyhyn ja mahdollisuuteni tehdä jotain asian korjaamiseksi olivat aivan olemattomat. Osakseni jäi ottaa kiukku vastaan, pahoitella ja neuvoa miten tilanteen reklamoinnissa edetään.
Argh, no tuo oli varmaan viimeinen asia mitä olisit tarvinnut! Nostan kyllä hattua sille miten ammattimaisen asiallisesti pystyit reagoimaan tilanteessa, mutta aggressio on kyllä sellainen tunne että aika teflonia saisi ihminen olla jos tuollainen ei menisi tavalla tai toisella ihon alle! (Ja vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä että myös negatiivisia tunteita on terveellistä tuulettaa ja niidenkin näyttämiselle olisi paikkansa, välillä kyllä ihmettelen eivätkö niitä ulospäin puhaltavat ihmiset yhtään tule ajatelleeksi kenen harteille se heidän poiskippaamansa paskalasti lopulta päätyy. Oikeasti!)
En pidä itseäni erityisemmin ulkoilmaihmisenä ja olen asunut yksinonaan kaupungeissakin jo varmaan niin kauan, etten voi juuri paukutella maaseudulta tulleen henkseleitä tai ylpeillä erityisen kiinteällä luontosuhteella. Mutta sen verran huomaan että jos en pääse edes hetkeksi ulos (mieluiten jonnekin viheralueelle) lähes päivittäin, se näkyy kyllä voinnissa.
Sää ei ollut lopulta hirveän aurinkoinen ennen sunnuntai-iltaa mutta olipahan edes poutainen. Kävimme lopulta yhdellä melko taajaan kavutulla vuorella ja siitä lähtien on odoteltu maitohappojen poistumista reisilihaksista.
Taas heräsin muutaman tunnin nukkumisen jälkeen ja valvoin useamman tunnin ennen kuin sain uudestaan hetkeksi unta. Tällä kertaa en edes tiedä, että mikä valvotti.
soroppi kirjoitti:
En pidä itseäni erityisemmin ulkoilmaihmisenä ja olen asunut yksinonaan kaupungeissakin jo varmaan niin kauan, etten voi juuri paukutella maaseudulta tulleen henkseleitä tai ylpeillä erityisen kiinteällä luontosuhteella. Mutta sen verran huomaan että jos en pääse edes hetkeksi ulos (mieluiten jonnekin viheralueelle) lähes päivittäin, se näkyy kyllä voinnissa.
En minäkään ole ulkoilmaihminen, mutta haluaisin olla. Olen kuitenkin liian kermaperse: liian kylmä, kuuma, liikaa ötököitä...
Mutta kovasti retkeilystä ja luonnon valokuvauksesta. Tulevan syksyn tavoitteena on käydä ainakin yhdellä uudella luontopolulla ja muutamalla ennestään tutulla.
Ai kamala tätä kosteaa kuumuutta! Toivottavasti tämä on kesän viimeinen helle.
Kävin hetken mielijohteesta katsomassa kesäyliopiston kurssitarjontaa. Siellähän olisi vaikka mitä! Mutta olen nyt päättänyt, etten ota opintoja, koska jaksaminen on muutenkin tiukoilla. Toivottavasti ensi vuonna olisi jo valoisampi tilanne.
Nótt kirjoitti:
Kävin hetken mielijohteesta katsomassa kesäyliopiston kurssitarjontaa. Siellähän olisi vaikka mitä! Mutta olen nyt päättänyt, etten ota opintoja, koska jaksaminen on muutenkin tiukoilla.
Ensi vuotta odotellessa, sitten ☺ Kiva kuulla, että opintotarjonnan tarkistaminen herätti innostusta!
Takana muutama valoisampi päivä, nyt taas elämä tuntuu raskaalta. Raskaammalta? Vai onko kontrasti nyt vain erityisen mustavalkoisen selvä?
Kutsu töihin tuli. En edes siitä osaa iloita, vaikka sitä olen toivonut ja odottanut. Tunnen jo valmiiksi syyllisyyttä, etten mene töihin iloisena ja hyväntuulisena. Mahtaa olla rasittavaa joutua katsella tällaista hapannaama.
Kirjoittaminen tuntuu jotenkin entistäkin vaikeammalta. Minulta jää koko ajan sanoja väliin tai kirjoitan sanat väärin. Ja vakiintuneet ilmaisut saattavat vääntyä kummalliseksi, esimerkiksi huomasin jonkin aikaa sitten kirjoittaneeni pää kourassa, kun pitä kirjoittaa pää kainolossa. Pää tuntuu kirjaimellisesti jumivan.
Kumpa elämästään voisi ottaa lomaa!
Tänään tai ainakin tällä hetkellä taas hieman valoisampi olo, vaikka vatsaan hieman sattuu. On tämäkin ihme vuoristorataa, ei koskaan tiedä millä mielellä päivään herää.
Olen saanut aikaan käydä tällä viikolla joka päivä lenkillä. 💪 Katselin kilometrikirjanpitoani ja tajusin, että kesäkuun alun ja tämän viikon välillä en käynyt yhden ainoata kertaa varsinaisella lenkillä. 😳 Lupasin itselleni, että jos saan ylläpidettyä kohtuullista lenkkeilytahtia (myös muu liikunta käy) ja/tai olen onnistunut pudottamaan 10 kiloa (en vielä tiedä pitääkö molempien ehtojen täyttyä), niin ostan itselleni kannustimeksi älykellon ensi vuonna.
Nótt kirjoitti:
Olen saanut aikaan käydä tällä viikolla joka päivä lenkillä. 💪
Huippujuttu, ja ihanaa lukea että se on asia joka sinua motivoi 😃 Mulla lenkkeilyinto aaltoilee innostus- ja sellaisten mäh-kausien välillä. Säännöllisellä tahdilla tuntuu olevan positiivinen vaikutus mielialaan ja niska-hartia-seudun hyvinvointiin, joten yritän käydä noin 4 krt viikossa. Parin pakkopulla-viikon jälkeen yllätin itseni viikonloppuna iloisesti juoksemalla onnistuneesti vähän pidempään (ne maisemat ja sumunpeittämät vuorenrinteet 😍), joten ehkä tämä tästä taas innostukseksi muuttuu.
Kannatan itsensä palkitsemis-suunnitelmia ja pitkäjänteisyyttä treenauksessa mutta 10 kg painonpudotus on kyllä hurja tavoite 😅 Mulla on myös jonkin verran ylimääräistä painoa, mutta sen kontrollointi tuntuu niin vaikealta että taidan säilyttää ikuisuushaaveena olevan pari-kolme kiloa pois juuri sellaisena - ikuinen haave, mutta ei koskaan mikään erityisen voimakas tavoite 😉 Mikä tarkoittaa käytännössä sitä että jos ei paino järkevällä (kohtuullisella, terveellisellä mutta silloin tällöin myös herkkuhetkiä sisältävällä) syömisellä tipu, niin olkoon sitten tippumatta - onhan se tässä yltäkylläisyyden kulttuurissa jonkinlainen voitto jo sekin ettei sitä kerry lisää.
10 kg ei ole paljon, jos on mistä pudottaa (ja sitä riittää!) ja jos ei määritä aikarajoja tavoitteelle. 😉 Mutta joo, on/olisi ehkä parempi keskittyä elämäntapojen muuttamiseen, paino pudonnee niiden myötä kuin siinä sivussa.
Ostin lentoliput loppuvuoden reissulle, majapaikka on vielä hakusessa. Reissukin motivoi pitämään paremmin huolta itsestäni. Taloudellisesti reissaaminen tässä epävarmassa taloustilanteessa, jossa elinkustannukset nousee, mutta palkat ei ja ilmeisesti on vielä taantumankin uhka, on typerä ja järjetönkin, mutta menen ihan vain koska se tuntuu hyvältä. Että olisi välillä jotain kivaakin elämässä.
Sinulla on terve asenna omaan painoosi. Respektit sille! 👍🙂
Sumunpeittämät vuorenrinteet on kyllä niin 😍 Kunpa joskus pääsisin niitä livenä ihastelemaan!
Onko unenongelmasi helpottanut?
Anteeksi etten jaksa kommentoida. Mulla alkaa totaalisesti olemaan voimat loppu. Huomaan taas turvautuvan epäterveellisiin toimintamalleihin.
Vuosia oon sinnittellyt burnoutin kanssa, lisänä krooninen sairaus, jatkuva stressi ja kiire töissä. Työkuviot vaihtelevia ja työ itsessään kuormittavaa ja raskasta. Mulla on todella iso kynnys hakea apua sillä työskentelen terveydenhuollossa.
Monesti olo töissäkin niin huono että käyn vessassa itkemässä, etenkin päivystykset ja tuplavuorot raskaita. Nyt olen yrittänyt purkaa pahaa oloa(psyykkistä ja somaattista) liikuntaan ja terveellisen ruokavalion noudattamiseen, mutta vaikka tiedän mitä pitäisi tehdä, en jaksa. Tai yksinkertaisesti välitä itsestäni tarpeeksi, muista jaksan huolehtia mutten itsestäni.
Ruokailut jäävät kokonaan välistä, jos joudun kokkaamaan, mielummin olen nälissäni kun teen ruokaa. Takeaway ei voi olla pitkäaikainen ratkaisu. Liikkuminen on jo hajoittanut paikkoja, sairauteni pahenee liiasta rasituksesta. Olen myös pari kertaa oksennellut ahdistukseen. En halua vaivata/huolestuttaa perhettä tai ystäviä. Tuntuu, että tasapainottelen luhistumisen rajalla.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe