Tunne siitä, että voimat loppuvat

Tunne siitä, että voimat loppuvat

Käyttäjä star-crossed aloittanut aikaan 10.08.2017 klo 21:26 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä star-crossed kirjoittanut 10.08.2017 klo 21:26

Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.

Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.

Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.

Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.

Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.

Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?

En tiedä mitä tekisin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 03.11.2022 klo 13:47

Kurkku on kipeä ja yskittää. Mahtavaa. Odotin innolla viikonloppua, koska pitkästä aikaa saan viettää oikein kunnon löhö-lauantaita kun on töiden suhteen rauhallisempaa. No ei sitten! Tunnollinen sairastaa vapaa-aikanaan, vain miten se wanha viidakon sanonta meneekään.

Minulla on yksi koronatesti jemmassa, pitää tehdä se myöhemmin.

2 kuukautta ilman rakasta kissaystävää. Aika on mennyt yhtä aikaa sekä todella nopeasti että todella hitaasti. "Se" päivä tuntuu kaukaiselta, mutta samaan aikaan niin kuin se olisi ollut eilen. Vieläkin tulee silloin tällöin epäuskoinen olo, että kissa todellakin on poissa, mutta nykyään jo harvimmin. Aika on sekä ystävä että vihollinen, se vie ja tuo.

Eieiei, minäkin olen polttanut kynttilää kissan (kissojen) muistoksi. Taidanpa sytyttää kynttilän tänä iltanakin.

Voimia suruusi!

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 05.11.2022 klo 16:14

Kotitesti oli positiivinen. Ihan tavallinen köhä- ja räkätauti tämä on tähän mennessä ollut, en erottaisi tavallisesta flunssasta. Itse asiassa minulla on ollut parempi olo, kun kurkkukipu meni ohi.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 06.11.2022 klo 11:28

Ikävä kuulla, että sait koronan. Onneksi tauti on muuttanut muotoaan ja voi olla flunssan kaltainen ja mennä nopeasti ohi. Makuaisti on kyllä vieläkin monelta mennyt, mutta palaa aikanaan.

Nyt on hyvä vain lepäillä ja kuunnella omaa vointiaan. Kissan menettämisen suru muuttaa muotoaan ja tulee välillä jo helpompiakin aikoja.

Voimia sinulle.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 10.11.2022 klo 16:12

Virallinen nenänielutesti vahvisti, että koronahan se oli. Ihmeen pitkään siltä vältyinkin. Se on nyt jo selätetty, mutta päällä on varsin sitkeä jälkitauti. Makuaistin menetystä en kokenut ollenkaan, eli kyseessä lienee uudempia variantteja.

Kertoo paljon minun elämästäni, että vaikka sairauden jäljiltä on edelleen väsyneen voipunut olo, niin on ollut helpottavaa pitää "lomaa" ahdistuksesta. Koronaa potiessa kun sai vain olla.

Ensi viikolla pitäisi jaksaa raahautua taas töihin.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 11.11.2022 klo 22:25

Juuri tänään mietinkin että mitäköhän sinulle kuuluu, eli kiva kun kirjoitit ja kerroit!

Tunnistan itsestäni tietyn sairastamiseen liittyvän rentoutumisen, kun saa ottaa aikaa itselle ja toipumiselle eikä tarvitse välittää muista huolista. Miksiköhän sitä ei osaa samalla tavoin tehdä silloin kun voi fyysisesti hyvin?

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 13.11.2022 klo 19:47

soroppi kirjoitti:
Tunnistan itsestäni tietyn sairastamiseen liittyvän rentoutumisen, kun saa ottaa aikaa itselle ja toipumiselle eikä tarvitse välittää muista huolista. Miksiköhän sitä ei osaa samalla tavoin tehdä silloin kun voi fyysisesti hyvin?

Niinpä! Miksi pitää olla kipeä voidakseen olla itselleen armollinen?

Ehkä näkyvä, fyysinen sairaus on hyväksyttävä(mpi) syy alisuoriutumiseen kuin päänsisäinen, epämääräinen ahdistus ja huonommuuden tunne. Kun olin koronan kourissa niin kotona himmailua ei tarvinnut mitenkään selittää (ja oli ihan määräys eristäytyä vähintään 5 päiväksi), mutta neljän seinän sisään jumittava ahdistus on tsemppauksella tai niskasta kiinni -ryhtiliikkeellä ratkaistavissa. Fyysiseen sairauteen ei myöskään liity samanlaista stigmaa.

Toisaalta huomaan, että vaikka ajatuksissani syyllistän muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kovasta suhtautumisesta ahdistukseen, niin pitää myöntää huomattavan paljon siitä olevan omaa ajatusmaailmaani. Minä olen armollisempi itseäni kohtaan, kun olin koronassa ja kun edelleen olen jälkitaudin uuvuttama. Minä olen itse se, joka kaikkein kärkkäimmin itseäni sätin, kun en pysty terveenä toimimaan kuten haluaisin tai kuten ajattelen, että minun kuuluisi pystyä toimimaan.

Josta päästäänkin siihen lähtökysymykseen, että miksi sitä ei osaa olla samalla tavalla suopea itseään kohtaan kun on fyysisesti terve?

Eli in nuce: kumpa tietäisinkin.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 15.11.2022 klo 06:43

Hyvää pohdintaa!

Nótt kirjoitti:

... mutta neljän seinän sisään jumittava ahdistus on tsemppauksella tai niskasta kiinni -ryhtiliikkeellä ratkaistavissa. 

Hmm, onkohan se tosiaan, vai onko kyseessä vain kätevä, osalle ihmisistä toimiva mutta suhteellisen vähän resursseja vaativa ensi-interventio? En tiedä sopiiko sama resepti kaikille.

Pyrkimys ryhdistäytymiseen niinä hetkinä kun omasta itsestä välittäminen on vähän hukassa kuulostaa sellaiselta joka minulla ehkä lisäisi ahdistusta sen vähentämisen sijaan. Silloin kun itsetunto on ohuen ohuen suorittamiseen ja suoriutumiseen liittyvän langan varassa, hyvää tarkoittava kehotus yrittää enemmän saattaa kääntyä itseään vastaan. 

En tiedä - ehkä vain tykkään armollisuutta ja lempeyttä korostavasta ratkaisumallistani enemmän koska se sallii minun olla vähän laiska ja tehdä asioita joista muutenkin nautin (eli nyhjätä neljän seinän sisällä niinä päivinä kun en halua asettaa itselleni ylimääräistä painetta).

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 17.11.2022 klo 16:34

Jahas. Töihin paluu on täydellinen, kun työasiat valvottavat öisin. 🙄

Onko mikään ihme, että ahdistuksen lähdettä haluaisi välttää? Epämukavuuden välttely on ymmärrettävää ja syvästi inhimillistä, ihan kuten kivun välttäminenkin, mutta kun kyse on työstä niin se ei ihan noin vain onnistukaan.

Se voi olla pitkälti oman pääni sisäinen asia, että ahdistun niin helposti. Minä saatan viettää unetonta yötä miettien pientä mokaa tai jopa oletettua mokaa. Toinen ahdistusta aiheuttava ongelma on toisten sanomisten ja tekemisten ylitulkinta. En tiedä juontuuko tämä minun kiusaamistaustastani, mutta ylitarkkailen ihmisiä ja teen negatiivisia oletuksia heidän toimistaan minua kohtaan. Oletan aina, ettei minusta pidetä tai vaikkapa että minua pidetään tyhmänä.

Soroppi, minäkin koen ryhdistäytymiskehotuksen syyllistävänä ja vähättelevänäkin. Siinä asetetaan paine ratkaista tilanne kärsijän ja jossain tapauksissa jopa uhrin niskaan, ikään kuin se ryhdistäytymistä vailla oleva ei vain olisi viitsinyt tilannettaan ratkaista.

Se myös typistää päänsisäisen ongelman, vaikkapa ahdistuksen, simppeliksi ongelmaksi, joka lähtee purkautumaan jollain yhtä lailla simppelillä toimenpiteellä. Melkein kuin soveltaisi arkielämän roskis on täynnä, siispä vie roskat -tyylistä suoraviivaisen yksinkertaista logiikkaa monimutkaiseen, osin tai kenties pitkälti tiedostamattomaan ja juurensa pitkälle niin menneisyyteen kuin moniin asioihin vaikuttavaan ongelmaan.

Tietysti ryhdistäytymiskehotus voi toimia herätyksenä: lähipiiri on huolissaan. Ensi-interventio, kuten sanoit.

Minäkin toivoisin armollisuutta, mutten osaa sitä itselleni antaa. Paitsi ilmeisesti silloin, kun on sairauden kaltainen "hyvä" syy. Tai kun voin nyhvätä neljän seinän sisällä maailmaa paossa. Eikä minulla ole (ollut) ympärillä ihmisiä, jotka sellaista ilmapiiriä loisivat - tosin niistä työkavereista en yllämainitun syyn vuoksi tiedä. Voi olla, että olen liian kova heitä kohtaan omien ongelmieni vuoksi.

Saanko kysyä, että onko tuollainen ihanan lempeä asenne itseäsi kohtaan sinulle luontaista vai opittua?

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 21.11.2022 klo 17:38

Näin unta, että kissa puoliksi istui ja puoliksi makasi selällään, vähän niin kuin kyynärpäidensä varaan kohottautunut ihminen, ja sätki kummallisesti takajaloillaan. Minulle tuli kova hätä, että miksi se noin on, miksi se noin tekee.

Ja nyt sitten on taas koko päivän ollut kissan menetys mielessä.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 23.11.2022 klo 17:38

Tänään on ollut taas sellainen ahdistus, huonommuus ja itsesääli -päivä että oksat pois. Tuntuu niin kuin päänsisäinen paskiainen oikein hakemalla hakisi asioita, joihin voisi tarttua ja osoittaa kuinka kertakaikkisen kelvoton ihminen minä olen.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 23.11.2022 klo 19:45

Nótt kirjoitti:
 onko tuollainen ihanan lempeä asenne itseäsi kohtaan sinulle luontaista vai opittua?

Varmaan enemmän opittua/opeteltua kuin luontaista. En ole varma missä määrin asenne on nykyään pysyvä tila tai minkä verran siinä on kontekstista riippuvaa hapuilua. Terapiassa sitä opeteltiin tietoisesti ja varmaan sen läpimenossa tai onnistumisessa oli taustalla se, että hankalissakin elämänvaiheissa (jolloin suhtautuminen itseen oli kaikkea muuta kuin lempeä!) lähellä on ollut ihmisiä joiden uskoin välittävän tai joihin pystyin turvautumaan. Jonkinlainen perusturvallisuus on ollut lapsesta asti, liekö peruja puoliuskonnollisesta kasvatuksesta (lapsenuskosta) vai siitä että suhde vanhempiin oli melko välittävä ja turvallinen, kaikesta huolimatta.

Toivottavasti huolipainajaiset korvautuvat jossain vaiheessa vaiheessa iloisemmilla kissaunilla! Oliko sulla tapana leikkiä tai tehdä jotain molemmille mieluisaa kissan kanssa? (Tämä saattaa olla tyypillinen kysymys ihmiseltä jolla ei ole koskaan ollut kissaa - en tiedä miten aktiivisesti ne vuorovaikuttavat ihmistensä kanssa.)

Mä näin myös muutaman yön painajaisia putkeen. Inhottavinta on jos ei tule heränneeksi välissä kunnolla ja sitten painajainen tai siihen liittyvä tunnetila alkaa ikään kuin uudestaan lipua päälle.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 29.11.2022 klo 19:49

soroppi kirjoitti:
Mä näin myös muutaman yön painajaisia putkeen. Inhottavinta on jos ei tule heränneeksi välissä kunnolla ja sitten painajainen tai siihen liittyvä tunnetila alkaa ikään kuin uudestaan lipua päälle.

Voi ei, sinullakin on huonoa nukkumista!

Minulla on taas menossa huonon nukkumisen, ahdistuksen ja alakulon kausi. Heräilen ja näen painajaisia. On sellainen olo, että tekisi mieli vain linnottautua kotiin. En jaksaisi ajatella lähestyvä joulua, erinäisiä velvoitteita, olla sosiaalinen (edes sillä minulle normaalilla, muille täysin asosiaalisella tavalla). Tai mennä töihin, ne tuntuvat jotenkin täysin turhilta. Tuntuu, ettei ole mitään mitä odottaa, mitään mihin tarttua.

Näin vähän aikaa sitten unta, että joku kuvasi minua ikkunan läpi. Ja kun nukahdin uudestaan, niin näin unta, että korvakoruja ostettaessa minulle alittiin väkisin laittamaan septum-lävistystä. Kuulostaa nyt hölmöltä, mutta unessa se oli tosi ahdistavaa.

Ihanaa, että sinulla on ollut ihmisiä, jotka valoivat lämpöä elämääsi silloin kun et sitä itse pystynyt itsellesi antamaan! Ihanaa myös, että sinä laitat hyvän kiertämään ja olet useamman kerran ollut minulle se lempeyden ääni. 🤗

Kissat ovat hyvinkin hanakasti vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, tosin yksilöllisiä eroja on paljon. Edesmennyt oli vähän sellainen jäyhä jököttäjä, jolta pieni puskaisu oli iso asia, mutta joka kyllä hakeutui aina lähistölle. Mutta sitten on kissoja, jotka ovat oikein perskärpäsiä. Toiset kissat leikkivät mielellään ihmisten kanssa, oman leikkimistyyli oli sellaista vaanimista, että kunnollista leikkiä ei oikein syntynyt. Yritin kyllä silti olla kissalle mieliksi.

Kissa onkin mainettaan paljon vaativampi lemmikki, koska se tulee herkästi verratuksi koiraan ja koiraan verrattuna kissa vaikuttaa vähemmän sosiaaliselta ja vähemmän virikkeitä tarvitsevalta yms.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 05.12.2022 klo 19:15

Miten joulun odotus on teillä alkanut, Nótt ja Mollyann? Vai lykkäättekö sitä (tai kaikkea mahdollisesti siihen liittyvää) yleensä mahdollisimman pitkälle?

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Käyttäjä Nótt kirjoittanut 06.12.2022 klo 16:41

Kiitos kysymästä, aika perinteiseen malliin on alkanut eli ahdistuksella. 😞

On ollut vaikea syksy ja se on näkynyt voimakkaina jännitteinä vanhempia kohtaan, vaikka ollaan oltu harvinaisen vähän tekemisissä. Paljon vanhoja haavoja on repäytynyt auki, joista osa ei koskaan edes ollut alkuunkaan parantunut. Mietin jos en menisikään porukoille jouluna, edes käymään ja jos en ostaisikaan lahjoja, mutta asiaa pohdittuani tulin siihen lopputulokseen, että on parempi olla levittämättä omasta pahasta olosta johtuvaa raivoa. Ostin sitten pitkin hampain isälle lahjan samalla kun tilasin itselleni tykötarpeita. Äidin lahja on vielä työn alla, mutta tiedän - kerrankin! - mitä aion ostaa (tilata), kunhan vain saisin aikaiseksi.

Meillä on ollut tapana äidin kanssa leipoa yhdessä joulun alla. Sitä odotan aika ristiriitaisin tuntein. Toisaalta se on ollut niitä harvoja kivoja yhdessä tehtäviä asioita, toisaalta nyt sekään ei huvittaisi.

Eli en voi sanoa että odottaisin joulua. Parasta siinä on se, että silloin on loma. Tai "loma", koska minulla ei vain ole työvuoroja jouluna.

Omia jouluvalmisteluja en suuremmin tee. Tai suursiivous pitää tehdä (inhoan siivoamista), mutta siinä ne minun valmistelut sitten olivatkin. En tiedä tuleeko hankittua edes pöytäkuusta.

Kunhan saisi lahjaostokset, siivoukset ja pakolliset sosialisoinnit pois päiväjärjestyksestä, niin voisi vain olla. Laittaa vaikka Netflix tulille ja mussuttaa suklaata. Sitä odotan.

Kuinka sinulla menee, Soroppi? 🤗 Lueskelin joskus omaa ketjuasi, että sinullakin on ollut stressiä ja huolta tänä syksynä.

Entä sinulla, Mollyan? Et ole tainnut olla linjoilla pitkään aikaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 07.12.2022 klo 10:21

Tervehdys No'tt. Täällä ollaan. Olen ollut ikävässä sairastelukierteessä ja ei ole paljon ollut voimia mihinkään työn lisäksi. Ja välillä en ole jaksanut sitäkään. Joulu on kohta ovella. Me ei sitä vietetä mitenkään. Ennen koronaa oli samanmielisiä ystäviä vierailulla, mutta nyt on siitäkin luovuttu. Aika kuluu lukiessa hyvin ja en muuta kaipaa kuin hiljentymistä omaan rauhaan toki tämän pienen kotijoukon kanssa kuitenkin.

Eilen sain pitkästä aikaa viestin ystävältä, johon välit katkenneet jostakin käsittämättömästä syystä. Ehkä koronaa voi siitäkin syyttää. Nyt keskustelu sujui hyvin ikäänkuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan Näin on hyvä ja tästä voi sitten jatkaa eteenpäin.

On hyvä, jos voi itse valita miten joulun ajan viettää eikä ota turhaa stressiä. Kaikki ulkoinen pakottaminen tiettyyn muottiin on pahasta.

Sinulla on ollut suuri suru elämässä ja varmaan ei siitäkään syystä ole nyt juhlamieltä. Toivon, että kaikki menee kuitenkin hyvin.