Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Kiva että kerrot kuulumisia, mietinkin niiden kysymistä muutama päivä sitten mutta (kuten niin usein minulle nykyään käy) aloin tekemään jotain muuta ja asia unohtui.
Nótt kirjoitti:
Mutta koska olen minä, niin en osaa iloita edessä olevista työputkista. 😞 Ja niitä on vielä ainakin tässä kuussa, mahdollisesti koko loppu vuodenkin. En vaikka järjen mukaan kaikki tuo edellä mainittu voi toistua, joten positiivistahan tämän pitäisi olla.
Niin no, meistä joillakin persoonallisuus/opitut ajattelumallit (en tiedä kummasta pitäisi puhua) ovat vaan virittyneet niin, että tulevaa ajatellessa huomio kohdistuu enemmän uhkiin ja huoliin kuin mahdollisuuksiin - eikä se ole mikään vika ihmisessä! Varmasti niitä ihmisiä jotka selviytyvät poikkeuksellisen hyvin yllättävistä katastrofeista, kun varovaisuus tulee selkäytimestä. Ja sitten kun on hyvä itsetuntemus ja tietää, että on (ehkä) taipuvainen ylivarovaisuuteen, voi koettaa sopivan tilaisuuden tullen venyttää omaa mukavuusaluetta pienten riskien sietämisen suuntaan.
Moikka!
Mollyan:
Syksy! 🍂😍 Oikein odotan sitä, että pääsee kahistelemaan puiden lehtiin. Olen suunnitellut vaikka minkälaista ruskaretkeä, mutta kohteita on niin paljon, että kaikkia en millään ehdi käymään.
Oletteko te siellä maalla miten lähellä kaupunkia? Jos tähtitaivaasta (ja revontulista) pystyisi nauttimaan ilman valosaastetta, niin en maalla asuessa tai vieraillessa iltaisin malttaisi muuta tehdäkään.
En tiedä itsekään miten tähän lisääntyneeseen työnmäärään pitäisi suhtautua. Ei varmaan auta kuin katsoa ja kokeilla. Toisaalta eipä minulla ole varaa ihan noin vain kieltäytyäkään töistä ja extraraha kyllä kelpaa.
Toivoin vain, että jos jaksaminen alkaa todella olla kortilla, niin osaisin viheltää pelin poikki hyvissä ajoin. Tiedän kyllä, että siihen minulla on aivan liian korkea kynnys.
Soroppi:
Olen juuri tuollainen uhkakuvien maalailija. 🙄 Onhan se rankkaa, kun kaikki negatiivinen suorastaan huutaa todellista tai kuviteltua olemassa oloaan. Varautumisessa ja varovaisuudessa on varmasti puolensa, mutta haluaisin myös nähdä niitä mahdollisuuksiakin, edes vähän. Olisi kevyempää koettaa edetä elämässään.
Nytkin murehdin jo etukäteen millainen talvi on edessä. Murehdin, vaikka ihan hyvin tiedän, että hintojen nousu, asiakkaiden ostokäyttäytymisen mahdolliset muutokset ja niiden vaikutus töihin yms. ovat täysin minun kontrollini ulkopuolella.
Ehkä oma, muutenkin jo tiukilla ollut venymiskyky alkaa olla äärirajoillaan, onhan nyt edessä jo 3. kriisi yhtä monen vuoden sisään.
Mites te muut jaksatte näitä jatkuvia poikkeusoloja?
Poikkeusolot jatkuvat ja sen myötä lähes jokainen joutuu miettimään omia valintojaan. Meillä se tarkoittaa sitä, että jos sähkölaskut nousevat pilviin kannattaa osa talosta sulkea ja talvella vain välttämätön tila käyttöön. Se on järkevää. Koronatilanne jatkuu ja syksyllä voimistuu. Sille ei oikein täsmätoimenpiteitä ole itsellä. Sama varovaisuus vain jatkuu.
Kyllä on tärkeää omat voimavaransa tunnistaa ja toimia sen mukaan. Itse tahdon uppoutua liikaakin käsillä olevaan tekemiseen ja jos uupuu ei sekään ole hyväksi.
Meillä on lähimpään kaupunkiin noin 30 km. Ollaan kaukana valtateistä ja liikenteen melua ei kuulu. Samoin valoja ei näy mistään eli tämä on sellainen pimeä ja hiljainen sopukka. Lähin naapurikin 1.5 km päässä. Kyllä on ollut viime päivinä upeita auringon laskuja. Värit aivan upeita sinisestä oranssiin. Pari joutsenta on järvellä vielä, eivät ole muuttomatkalle vielä lähteneet. Ikävähän niitä tulee, mutta toivon, etteivät jää liian pitkäksi aikaa värjöttelemään.
Maailman tilanne on nyt niin hektinen ettei huomisesta paljon tiedä. Elämä jatkuu kuitenkin.
Kissaa ei enää ole.
Voi miten surullista, että kissaystävä on poissa. Mitä tapahtui?
Otan osaa! Olen varma että sillä oli luonasi lämmin koti ja hyvä elämä. 💙
Musta tuntuu että olen turtunut kriiseille. Elän ikään kuin käpertyneenä omaan kuplaani jonka sisällä pyrin keskittymään niihin asioihin, jotka ovat lähempänä tai jotka tuottavat hyvää oloa. Ja se toimii - päivät täyttyvät (työn lisäksi) hyvien kirjojen lukemisesta tai viihdyttävien tietokonepelien pelaamisesta. Kokeilen uusia reseptejä löytäessäni sellaisia, jotka kuulostavat hyvältä. Keitän aamuisin kahvia, ja yritän käydä nauttimassa ulkoilmasta tai muuten liikkumassa säännöllisesti. Jonkinlainen epävarmuus on kyllä tullut osaksi maailmankuvaa, ja siitä saa muistutuksia (välillä kylmiä väreitä) aina kun avaa uutiset.
En tiedä onko lopulta kyse siitä, että maailmassa on paljon kaoottisempaa ja kylmempää kyytiä kuin aiemmin, vai onko se, että ihmiset tai yhteiskunnat pystyvät hallitsemaan todellisuuttaan aina ollut jossain määrin illuusio.
Rohkeutta omien rajojen tunnistamiseen ja kunnioittamiseen! Se että pyrkii toimimaan pitkällä aikajänteellä oman hyvinvointinsa kannalta kestävällä tavalla ei ole itsekästä tai tyhmää.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 7 kuukautta sitten. Syy: lisäys
Kiitos, Mollyan ja Soroppi.
Olin katsellut jo heinäkuusta saakka, että kissa ei tule enää pitkään jaksamaan. Ruoka ei oikein maistunut ja se laihtui. Onnettomalla oli koko ajan intensiivinen jano. Sitten alkoi kovaääninen mouruaminen ja suoranainen huutaminen. Joskus kissa mourusi haluavansa ulos heinälle (muuten ei enää ollut ulkona olemisesta kiinnostunut), mikä kieli pahoinvoinnista ja kissa oksentelikin melkein päivittäin, joskus kahdestikin. Joskus se mourusi janoaan, koska ainoastaan raikas, vasta laskettu vesi kelpasi. Mutta usein mouruamisen syy jäi hämärän peittoon; kun kissaa meni rauhoittelemaan, niin hiljeni hetkeksi, mutta jatkoi pian jälleen valitustaan. Usein minulla oli sellainen olo, ettei kissa enää oikein ollut kartalla. En osaa selittää mistä niin päättelin, mutta oma itsensä se ei ollut.
Sitten vain tuli tunne, että nyt se pelottava, näkymätön raja on ylitetty ja on aika päästää rakas ystävä kärsimyksistään. Raasun elämä oli typistynyt katkonaisen oloiseen nukkumiseen, levottamaan valitukseen, pahoinvointiin ja alituiseen janoon.
Ikävä on musertava. Olen koko ajan kuulevinani kissan maukuvan jossain tai hyppäävän alas jostain. Etsin koko ajan katseellani kissaa, vaikka tiedän sen olevan poissa. Silti on pakko vilkaista kaapin päälle tai vaatekomeroon, että josko kissa olisi siellä nukkumassa. Kotiin tullessa odoton turhaan, että oven rakoon ilmestyisi pieni tassu avaamaan ovea enemmän, jotta tervetuloseremonia voi alkaa. Keittiön nurkka, jossa ruokakupit olivat on lohduttoman autio. Kämppä tuntuu tyhjältä.
Suurinta rakkautta on, kun päästää eläinystävän kärsimyksistään, kun mitään ei ole enää tehtävissä ja parannuskeinoa ei ole. Olen joutunut saman kokemaan ja suru on ollut musertavaa. Ajan kanssa alkaa muistaa niitä yhteisiä hyviä hetkiä ja suru muuttaa muotoaan. Kaipaus kyllä jää ja se on merkki siitä, että eläinystävä on ollut tärkeä..
Kun suru koskettaa ei osaa oikeita lohdutuksen sanoja löytää. Voimia sinulle No'tt.
Miten olet jaksanut?
(Havahduin Mollyannin toisen viestin jälkeen siihen että taisin käyttäytyä aika epäempaattisesti jaarittelemalla muista asioista vaikka N'ottilla on suruprosessi käynnissä ja ikävä on varmasti valtava. Pahoitteluni siitä!)
Kiitos kysymästä. Vaikeaa on ollut, ei voi muuta sanoa.
Hyvä luoja miten suru ja ikävä voivatkaan sattua. Ja miten sitä voikaan tuntea itsensä yksinäiseksi. Tai siis jos se miten ennen tunsin oli yksinäisyyttä, niin mitä tämä sitten on?
Irti päästäminen on vaikeaa. Noin puolisin viikkoa olisin voinut vannoa, että kuulen kissan maukuvan jossain. Nyt naukuminen on jäänyt pois ja tunnen asiasta surua ja syyllisyyttä, ikään kuin kissan (paremman sanan puutteessa) henki olisi haihtumassa pois ja haluaisin pitää kiinni siitä. Niin kuin kissa olisi jo haalistumassa todellisesta olennosta aineettomaksi muistoksi.
Mutta yhä edelleen selkäydinreaktio moniin ääniin on kissa. *tömps!* Mitä se kissa nyt tekee, mistä se nyt hyppäsi alas, ei kai se taas ole herjuudenteossa.
Helkkari kun osaisi lopettaa kissan etsimisen. Miten julma voikaan oma mieli olla? Etsiä jotain, minkä tietää olevan peruuntumattomasti poissa. Ja silti on koko ajan tunne, että pitää vilkaista mitä kissa tekee.
Eka työpäivä oli pelottava (onneksi sattui olemaan töissä taukoa, niin sai jokusen päivän ihan rauhassa vain itkeä), mutta sujui lopulta odotettua huomattavasti paremmin. Oli suorastaan helpottavaa päästä pois kotoa korostuneesta hiljaisuudesta ja kipeää tekevistä muistoista tuulettumaan töihin. Oli mahtavaa, kun oli jotain mihin keskittyä ja edes lyhyeksi hetkeksi saada jotain muuta ajateltavaa, vaikka heti keskittymisen herpaantuessa ajatukset palasivat taas kissaan. Mutta kotiin oli (ja on) vaikea palata. Viivyttelin aikani kaupungilla, kunnes päätin, että tämä täytyy vain koettaa jaksaa kohdata.
Huomasin, että joskus itku ei kysy lupaa. Se saattaa pyrkiä pintaan lenkillä tai kaupassa, mutta kun järjestin sille tilaa, niin se saattaakin jättää tulematta.
Vielä on asioita, joita en ole jaksanut tehdä, jaksanut kohdata. Mitkä lelut pitäisin muistona, mitkä voisivat vielä ilahduttaa jotain toista kissaa ja mitkä joutavat roskiin. Mihin tarjoaisi kantokoppaa, tekisikö joku jotain vielä kupeilla tai valjailla. Ruuat lahjoitin jo pois.
Ja soroppi, ei haittaa. Tiedostan olevani tällä hetkellä äärimmäisen itsekeskeinen, kun päähäni ei mahdu mitään muuta kuin oma suru, joten en voi soimata. Mutta arvostan suuresti suoraselkäisyyttäsi, kun uskalsit pahoitella käytöstäsi.
Mollyan, kiitos kauniista sanoistasi. Kävin useamman kerran niitä lukemassa ja ne toivat rahtusen lohtua.
No'tt kyllä se suru kestää pitkään ja se on elettävä pois. Se tyhjyyden tunne on musertava, kun tassuttelija on poissa. Minulla on kaksi tuttavaa, joilla on nyt kummallakin koiran eutanasia edessä. Toinen on naapurimme kaupungissa ja toinen ystävä toisella paikkakunnalla. Kummatkin odottavat sitä oikeaa ajankohtaa, kun päätöstä on niin vaikea tehdä. Ymmärrän hyvin sen, vaikka asian lykkääminen vain pahentaa koiran tilannetta.
Mutta kukin hoitaa sen prosessin tavallaan eikä siihen ole hyvä puuttua.
Vaikka asia ei nyt ole lainkaan ajankohtainen, voitko ajatella joskus uuden kissan hankkimista. Ajattelin noita varusteita, joista olet luopumassa. Minulle on tullut ajatus joskus kuukausien päästä uuden lemmikin hankkimisesta ja se on toteutunut ja ollut hyvä päätös. . Jokainen eläin on omanlaisensa eikä korvaa mitään, mutta ei se ole aina täysin poissuljettu asia.
Voimia sinulle No'tt.
Uurna tuli. Miten noin pieneen, hieman nyrkkiä isompaan tilaan voikin mahtua jotain niin tärkeää? 16,5 vuotta elättyä elämää.
Helvetti että oli vaikeaa avata se pahvilaatikko, jossa uurna oli.
Eläinkääkärin vastaanotalla oli pieni, iloisesti riekkuva koiranpentu. Ei voinut olla omat tunnelmat kauempana sen omistajan uuden elämän ilosta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 7 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
No'tt kyllä se pieneen mahtuu kokonainen pitkä elämä. Meidän ensimmäinen koira on haudattu Lapin mökille, siis uurnassa. Tehtiin sille kivinen muistomerkki, joka erottuu vain, jos tietää asiasta. Toiset koirat ovatkin sitten maalla uurnissaan ja toivon, että kun minusta aika jättää meidän kaikkien tuhkat heitetään sinne kiviseen maastoon. Omalle maalle voi tuhkat sirotella nykyään, otin asiasta selvää.
Nyt on sinun surityössä yksi etappi takana. Monta kyyneltä vielä vuodatat, kun muistelet kissaystävääsi. Se eli kuitenkin pitkän elämän ja ei kuollut ennen aikojaan sairauteen, jota ei voinut hoitaa. Tämä on ollut minulle vaikeaa hyväksyä.
Varmasti oli pahvilaatikon avaus tai hyvinvoivan koiranpennun näkeminen vaikeaa kun olet vielä ihan vereslihalla menetyksen suhteen. Niiden introverttien lemmikinomistajien perusteella jota tunnen, aika monelle lemmikki on perheenjäseniä ja mahdollisia ihmisystäviä läheisempi, ja suru on varmasti sen mukainen.
Nyt sille pitää vaan antaa aikaa, arjen rutiineista kiinni pitäen. Voimia siihen!
Mitä teet uurnalle, meneekö se lemmikkien hautausmaalle vai onko sinulla jokin muu paikka mielessä?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 7 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
En saa unta. Selailen koneella olevia valokuvia (kissa tuli juuri siihen aikaan, kun olin siirtymässä digikuviin). Yllättäen kuvien katsominen ei tunnu kovin pahalta, vaikka ikävä onkin. Muutamia hassujakin otoksia löytyi, hymyilytti. Kissalla oli hauska tapa nukkua retkottaa ketarat pystyssä. Niin paljon muistoja! Mutta videoita en kuitenkaan ole vielä uskaltanut katsoa.
Ja paljon sellaisiakin muistoja, jotka eivät liity mitenkään kissaan. Kuinka paljon sitä unohtaakaan!
Mollyan kirjoitti:
No'tt kyllä se suru kestää pitkään ja se on elettävä pois. Se tyhjyyden tunne on musertava, kun tassuttelija on poissa. Minulla on kaksi tuttavaa, joilla on nyt kummallakin koiran eutanasia edessä. Toinen on naapurimme kaupungissa ja toinen ystävä toisella paikkakunnalla. Kummatkin odottavat sitä oikeaa ajankohtaa, kun päätöstä on niin vaikea tehdä. Ymmärrän hyvin sen, vaikka asian lykkääminen vain pahentaa koiran tilannetta.Mutta kukin hoitaa sen prosessin tavallaan eikä siihen ole hyvä puuttua.
Vaikka asia ei nyt ole lainkaan ajankohtainen, voitko ajatella joskus uuden kissan hankkimista. Ajattelin noita varusteita, joista olet luopumassa. Minulle on tullut ajatus joskus kuukausien päästä uuden lemmikin hankkimisesta ja se on toteutunut ja ollut hyvä päätös. . Jokainen eläin on omanlaisensa eikä korvaa mitään, mutta ei se ole aina täysin poissuljettu asia.
Voimia sinulle No'tt.
Minulla ei ole ollut missään vaiheessa sellaista tunnetta, ettenkö voisi joskus ottaakin uuden kissan (tai ehkä koko ikäni haaveileman koiran?), mutta nyt asia on liian kaukainen edes teoreettisesti mietittäväksi. Ensimmäisen edesmenneen ja tämän välillä oli 5 kissatonta vuotta. Haluan pystyä kohtaamaan uuden kissan omana itsenään ja haluan pystyä katsomaan sitä ajattelematta, että joskus tuokin kuolee.
Kantokoppa on vaan vähän turhan iso säilytettäväksi. En muista mikä sen tilavuus on, mutta kissa mahtui hyvin istumaan suorassa sen sisällä. Se oli tärkeää pitkillä mökkireissujen ajomatkoilla.
Rohkeutta ja voimia tuttavillesi. Ei todellakaan ole helppo päätös. Itsekin mietin, että jos nyt vielä päivän mietin, tai kaksi, tai vaikka viikonlopun yli. Mutta kuten sanoit, vitkuttelu voi vain pahentaa asiaa ja joskus se raskas päätös on vain tehtävä.