Tunne siitä, että voimat loppuvat

Tunne siitä, että voimat loppuvat

Käyttäjä star-crossed aloittanut aikaan 10.08.2017 klo 21:26 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä star-crossed kirjoittanut 10.08.2017 klo 21:26

Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.

Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.

Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.

Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.

Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.

Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?

En tiedä mitä tekisin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 18.07.2022 klo 20:05

Uneton yöhän siitä sitten seurasi. Viime yönäkin vielä heräsin pari kertaa, vaikka univelkaisena muuten nukuinkin varsin sikeästi. Kai sitä uskaltaa sen verran itselleen antaa tunnustusta, että ainakin ymmärrän ettei se interaktio mennyt niin kuin piti. Tuntuu pahalta aiheuttaa (mahdollisesti) mielipahaa, vaikka tahattomastikin.

Haluaisin ajatella olevani niin suoraselkäinen, että rohkenisin mennä kysymään suoraan miten ko. ihminen heiton ymmärsi ja selittää tilanne ja pyytää anteeksi. (En siis tunne ihmistä kuin näöltä, nyt oli eka kerta ties miten pitkään aikaan kun hänet näin.) Mutta totuus on, että toivon kovasti etteivät polkumme hetkeen kohtaa. Samalla toivon, että hän pystyisi ajattelemaan vitsiä vain suusta lipsahtaneena sammakkona ilman muita merkityksiä.

soroppi kirjoitti:
Oppia ikä ja kaikki, kukaan ei ole sosiaalisissa taidoissa taitava syntyessään ja mitä vähemmän on ihmisten kanssa tekemisissä, sitä hitaammin ne kehittyvät. Tai näin ainakin itselleni selitän mokia, joita on tullut tehtyä siinä vaiheessa kun pelkästään ihmisten seurassa oleminen ja siihen liittyvien omien reaktioiden käsittely kulutti niin paljon aivokapasiteettia, ettei pystynyt yhtään tarkkailemaan toisten tunnetiloja.

Olet varmasti ihan oikeassa, jälleen kerran. On vaan niin paradoksaalista, että vain tekemällä oppii. Tai että vielä nelikymppisenä pitää opetella olemaan ihmisten kanssa. Kunpa vain oppirahat olisivat vähemmän kivuliaita kaikille osapuolille. Pitäisi varmaan teetättää paita, missä lukisi "Varoitus! Olen ihmissuhdenoob. Koettakaa kestää, kiitos ja anteeksi!".

Ja mikä ihme siinä on, että usein tilanteen tajuaa vasta jälkikäteen? Kun ei voi enää muuta kuin spekuloida ja märähtiä tapahtunutta. Tässäkin tapauksessa olin jo hyvän aikaa ollut kotona, kun äkkiä vaan asia tuli mieleen.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 19.07.2022 klo 11:11

Sen sijaan että lamaudumme, meidän tulis ottaa ryhtiä (opiksi)  - ja koota voimia jatkaaksemme uudella asenteella (rinta rottingilla) (niin vaikeaa kuin se onkin). Sanoi veljeni kun kerroin kerran töppäyksistäni. Sanoo itsekin yrittävänsä niin tehdä, pyrkivän parempaan. Mikä siinä on että itseluottamusta jaettaessa sitä ei jakaannu tasaisesti kaikille, ja miten muuttuvaista on omata sitä elämän eri tilanteissa.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 20.07.2022 klo 16:49

Minä ihailen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan asiat sellaisella terveellä asenteella, jossa töppäyksetkin nähdään mahdollisuutena oppia ja kehittyä. Minä kun olen juurikin tuollainen lamaantuja ja pakenija. Ahdistaa ajatellakin, että näkisin ko. ihmisen.

Ja totta tosiaan, tuntuu, että meidänkin perheessä monet asiat ovat jakautuneet epätasaisesti. Siskolle meni kaikki tavoitteellisuus ja eteenpäin pyrkimisen tahto, kenties liiaksikin, minä joudun potkimaan itseäni liikkeelle ja usein epäonnistun siinäkin. Mutta toisin päin kääntäen asiaa tarkasteltaessa minä olen se, jolla on parempi kyky pysähtyä ja nauttia pienistä asioista, ns. "smell the roses", kun sisko helposti ikään kuin sokeutuu ympäristölleen.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 29.07.2022 klo 09:12

Minustakin tuntuu, ettei mennyt tasan geenit veljen kanssa(veljien). Olivat kuin aurinkoja äidin kehujen alla kun taas minua ei mainittu kuin harvoin sivulauseessa (jos silloinkaan). / Nyt kun vuosikymmeniä on kulunut, olen saanut nähdä olevani arvossa. Äidillä viimeinen kymmenes menossa ja tarvitsee silmiä oman näön huonontuessa koko ajan. Miten pieneksi voi ihminen kutistua! Olin käymässä äidin luona ja näin miten liikuttavan pieni ja hento hänestä oli tullut😮ja jatkaa vaan joka päivä puuhastelujaan, "vähän päivässä, paljon viikossa"...

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 01.08.2022 klo 04:25

Kesäriennot alkavat olla ohi. Yhden museokäynnin yritän kuitenkin vielä elokuun aikana järjestää, mutta muuten on edessä paluu arjen ankeaan harmauteen.

Oli ihanaa kun oli jotain mihin upota ja keskittyä. Oli menoja, ihmiskontakteja, elämää. Heti niiden loppuessa alkoi tuttu mylly jauhaa ja nyt en saa unta. Mylly on ollut hiljaa ainakin pari viikkoa, jonka aikana se on kerännyt uutta materiaalia. "Muistatko sen kerran kun sössösit ja sekoilit sanoissasi?", "sinusta ei pidetä" ja niin edelleen. Että mietippä sitten noita, kun yrität nukkua! Ja kohta ne ovatkin jo muotoa "minä olen tyhmä, turha, rasite".

Saatoin muuten melkein törmätä koulukiusaajaani eräässä kesäriennossa. Tai en ole varma oliko se juuri se kusipää, joka nauroi kun muut ylpeilivät asioilla, joita olivat minulle sanoneet (ei siis itse suoraan kiusannut), ehkä jollain onnettomalla on tismalleen sama nimi. Melkein siksi, että kun kuulin tutun nimen, niin luikin heti syrjemmälle ja pidin sitten tarkasti huolta, ettemme kohtaa.

keskustelua kirjoitti:
Olivat kuin aurinkoja äidin kehujen alla kun taas minua ei mainittu kuin harvoin sivulauseessa (jos silloinkaan).

Tästä tuli mieleen eräs isäni vakiotemppu, oikea hänen bravuurinsa: passiivis-aggressiivisuus, mikroaggressio tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Meillä oli tapana, että se, joka laittaa teeveden kiehumaan kyseli muilta, että ottavatko he teetä - siis ihan peruskäytöstapoja. Ottaako äiti teetä, ottaako sisko teetä, mutta minun kohdallani, tietysti aina viimeisenä, se olikin ethän Nótte ota teetä. Ja minä sitten aina mietin, että miksi juuri minun - ainoastaan minun! - teenjuonti oli ei-toivottua.

Samoin oli tapana, että veden kiehumaan laittaja laittaa teemukit ja -pussit kaikille valmiiksi. Kaikki toimivat aina niin ja niin tietysti minäkin, mutta isäni ei laittanut minulle mukia valmiiksi. Ei, vaikka tiesi minun ottavan teetä ja varasi sentään vettä minullekin. Kun olin loputtoman monta kertaa hänelle asiasta huomauttanut, niin hän alkoi laittaa mukin, mutta vain ja ainoastaan mukin. Kun sitten luulin tulevani nauttimaan sopivasti haudutettua teetä, niin vastassa olikin vain kuumaa vettä mukissa.

Miten pieneksi voi ihminen kutistua! Olin käymässä äidin luona ja näin miten liikuttavan pieni ja hento hänestä oli tullut😮ja jatkaa vaan joka päivä puuhastelujaan, "vähän päivässä, paljon viikossa"...

Kirjoitatpa kauniisti äidistäsi. 🙂

Vanhemmat ovat rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, kaikesta huolimatta. Itsekin mietin, että miksi sitä tulee vietettyä aikaa heidän kanssaan, vaikka tuloksena saattaa olla vain pahaa mieltä.

On hämmentävää ja pelottavaakin nähdä, miten vanhemmat, joita lapsena katsoi ylöspäin ja piti supersankareina, vanhenevat. Miten voimat katoavat ja miten keho kuihtuu. Näkö heikkenee ja ajatus ei välttämättä enää juokse kuin ennen.

Äidilläsi on hyvä periaate. 👍

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 6 päivää sitten. Syy: Typoja, aina vain typoja!
Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 01.08.2022 klo 11:53

Tervehdys pitkästä aikaa. Luin No'tt kirjoituksesi ja järkytyin isäsi käyttäytymisestä. Ei kai kukaan voi omaa lastaan noin kiusata. Eikö äitisi puuttunut asiaan mitenkään? On varmasti totta, että vanhemmilla on suosikki-lapsensa, mutta ei kai sitä noin räikeästi osoiteta. En itse varmaan voisi koskaan antaa anteeksi, jos asiaa ei olisi koskaan selvitetty.

Kiva kuulla, että sinulla on ollut mieluisia kesäjuttuja. Minä olen ollut maalla lähes koko kesän. Kaupungissa on paljon koronaa ja osa on sairastunut tosi vakavasti. Täällä on syrjässä kaikesta on koronan riski minimaalinen. On ollut kivaa puuhaa ja aika kulunut hyvin. Mielikin on seesteinen. Ystävien kanssa on pidetty yhteyttä pääosin sähköpostin avulla. Kesä menee yhdessä hujauksessa ohi ja kohta ollaan jo syksyssä.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 01.08.2022 klo 23:31

Moikka Mollyan! Todellakin, pitkästä aikaa! 😊

Sisko mitä varmimmin on isän suosikkilapsi, koska heillä on sama mielenkiinnon kohde, harrastus, joka yhdistää heitä voimakkaasti. Olen vasta aikuisiällä alkanut ymmärtää, että osaltaan isä oli se, joka ylläpiti vastenmielistä kilpailua minun ja siskon välillä. Asia tuli harvinaisen selvästi ilmi eräänä uudenvuodenaaton iltana, kun pelasimme koko perhe lautapelejä. Olimme silloin siskon kanssa molemmat nuoria aikuisia.

Tuo äidin asiaan puuttumattomuus on itsellenikin kysymysmerkki. Äiti on itse äärimmäisen passiivinen ihminen ja isä on aina ollut se, joka tekee päätökset (rahankäyttö, mitä syödään, mitä ostetaan, mitä tehdään jne.). Ehkä hänet on kasvatettu sellaiseksi, vrt. entisaikojen sopuisa ja säyseä naisihanne? Ehkä hän vain on persoonaltaan sellainen? Ehkä hän ei osannut (osaa) asettua minun asemaani?

Toisaalta äiti on saattanut hyväksi käyttää isääni ikään kuin aseena minua kohtaan. Jos meillä vaikka oli erimielisyyttä toimintatavoista, niin äiti saattoi käytännössä usuttaa isän kimppuuni: "iskä, Nótt ei tottele!" ja sitten isä tuli huutamaan ja riehumaan paikalle.

Iso osa minun ja isän välisistä jännitteistä on kummunnut (ja kumpuaa edelleenkin) siitä, että minä kehtasin osoittaa omaa tahtoa. Minä olen ollut vähän joka suhteessa perheen musta lammas ja omien polkujen kulkija, joka ei ole istunut vanhempieni odotuksiin.

Kiva kuulla, että maalla olet voinut rentoutua. Koronaa on tosiaan edelleenkin liikkeellä, mutta koronatietoisuus tuntuu laantuneen. Koronatilastointikin on ollut pari viikkoa tauolla (!), mutta tällä viikolla pitäisi tulla tuoreita lukuja.

Oletko maalla vielä syksyllä?

Itse tykkään syksystä, joten sen tuleminen ei haittaa yhtään.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 02.08.2022 klo 09:54

Tuo perhedynamiikka on kulkenut teidän perheessä isän ehdoilla ja muilla ei ole ollut sanan valtaa. Aika erikoista, että hän määrännyt kaiken, jopa sen mitä syödään. Yleensä se on vaimon aluetta ollut lähes aina. Mutta kapinointisi on ollut hyvästä. Isäsi on nähnyt, että sinulla on oma tahto, vaikka ei sitä hyväksynytkään.

Täällä maalla aion olla pitkälle syksyyn pääsään töisesti. Toki kaupungissa käyn viikottain jo ruokaostostenkin takia. Täällä kun ei kauppaa ole lähimaiillakaan.

Minulla on täällä työhuone ja kun etätyötä teen niin se onnistuu hyvin. Mies on työpaikkakunnalla kolme päivää ja tekee loput etänä hänkin. Tämä järjestely on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi. Kissa ja koira nauttivat maalla olosta, vaikka kaupungissakin on oma piha-alue.

Syksy ei tunnu minusta ahdistavalta, vaikka kesä saisikin olla pidempi. Kauniit tummat syysillat on parasta täällä maalla, jos on vielä lämmintäkin.

Viihdyn hyvin yksinkin täällä hiljaisuudessa. Kylällä on muutama ihminen, johon voin turvautua, jos joku ongelma tai hätä tulee. Aina on joku puhellinsoiton  päässä, vaikka välimatka on pitkä muuhun asutukseen.

Toivon, että näin jatkuisi pitkään.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 03.08.2022 klo 13:02

Kiva kuulla teistä molemmista!

Star-crossed, en osaa sanoa muuta kuin toistaa että isäsi ei tosiaan kuulosta kovin mukavalta ihmiseltä - kurjaa että toimintansa on ylläpitänyt tuommoista perhedynamiikkaa, joka ei todellakaan edesauta turvallisuudentunteen kehittymistä. Jos haluat kertoa lisää tuosta mainitsemastasi uudenvuoden tapauksesta, kuulisin siitä ihan mielelläni.

En tiedä onko kyse siitä ettei vanhempi välitä tai tajua toimivansa kiusaajan tavoin, mutta se että huutaa tai räyhää lapselleen suorastaan traumaattiselta, jos ei jälkikäteen huomaa että nyt omien kasvatustaitojen puute sai tunteet läikkymään yli ja osoita olevansa pahoillaan. Hienoa kuitenkin että olet selvinnyt myllystä tähän asti rusentumatta ja tahtoasi menettämättä!

Mollyan kirjoitti:
Toivon, että näin jatkuisi pitkään.

Siinä tapauksessa toivon samaa!

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 03.08.2022 klo 20:20

Mollyan, kuulostaa siltä että sinulla on oikein mukavat olot maalla. Ihanaa, että sinulla on mahdollisuus elää niin kuin hyvältä tuntuu.

Soroppi, mukava "nähdä" sinuakin täällä!

Isälle on itse asiassa yritetty kertoa miltä hänen käyttäytymisensä tuntuu niin minun kuin siskonkin toimesta. Isä vetosi siihen, että hän ei ole mitään omaan isäänsä verrattuna. Ikään kuin se oikeuttaa hänen toimensa, kun oma isä oli (isän oman tulkinnan mukaan) vielä pahempi. Suck it up...

Uudenvuodenaaton lautapeli -insidentti meni niin, että pelasimme koko perhe Kimbleä. Jos olemme kolmestaan vanhempieni kanssa pelanneet mitä tahansa peliä, niin pelit ovat pääpiirteittäin sujuneet ihmeen hyvin. Mutta nyt koolla oli koko porukka, eli siskokin. Peli oli vasta aluillaan, kun isä alkoi määrätietoisesti usuttamaan siskoa minun kimppuuni, siis ohjasi syömään ainoastaan minun pelinappuloitani, laski jo etukäteen millä luvulla se olisi mahdollista ja pyrki pitämään huolen, että minun nappulani eivät olleet syönti etäisyydellä siskon nappuloita (tai omistaan). Siis käytännössä liittoutui siskon kanssa minua vastaan. Muutama pelikierros siinä meni, mutta hän sai siskon puolelleen.

Kun siskon oli messissä, niin seuraavana oli äitin vuoro. Samat metodit, mutta nyt myös sisko oli mukana peesaamassa. Äiti katsoi jokusen vuoron isää kuin kysyen, että ihanko oikeasti, mutta ei lopulta pystynyt/halunnut vastustaa isääni. Peli sitten eteni 3 vastaan 1 asetelmalla, jossa oli tärkeintä, että minä en etene. 3 ihmistä laskelmoi ja taktikoi miten minun nappuloitani saisi syötyä mahdollisimman paljon, 3 ihmistä iloitsi, kun en saanut kutosta, että olisin päässyt edes kotipesästä liikkeelle. Mitä tahansa, kunhan minut nujerretaan, pelkkä voittamattomuus ei tuntunut riittävän.

Yritin kyllä sanoa, että tämä ei ole kivaa. Sain kuulla olevani huumorintajuton tosikko, joka ei ymmärrä leikkiä. Minulla on vieläkin sellainen olo, että valitin turhasta ja olin liian herkkänahkainen. Samoin ihmettelen edelleen miten helposti sisko ja äiti menivät isän touhuihin mukaan.

Me emme pelaa enää ikinä Kimbleä koko porukalla. Jo ennestään kieltolistalla oli jo ainakin Alias, Mikado ja Uno.

 

Lisäys.

Heti edellisen lähettämisen jälkeen soi puhelin. Työkeikka peruuntui. Nytkö tämä taas alkaa? Ymmärrän kyllä työnantajan tilanteen, mutta vituttaa niin että itkettää.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 4 päivää sitten. Syy: Lisäys
Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 04.08.2022 klo 09:53

No'tt tuohan oli julmaa kiusaamista koko perheen voimalla ja mistään tosikkomaisuudesta ei ollut kyse. Isäsi yritti nujertaa sinua ja sai muutkin puolelleen. Jos oma isä on ollut julma niin luulisi päinvastoin käyttäytyvän ihan toisin. Mistä noita tyranneja tulee aina vain. On koulukiusaajat, työpaikkakiusaajat ja kotikiusaajatkin vielä.

Olen kaupungissa käymässä ja palaan vielä tänään maalle. Siellä on kiintoisia projekteja odottamassa. Kun on koko ajan mielekästä tekemistä se saa mielenkin voimaan paremmin.

Ikävä, kun työjuttusi peruuntui. Nyt pitää sitten laittaa suunnitelmat uusiksi ja keskittyä olemassa olevaan. Helppoa se ei ole tietenkään, jos pettymys on suuri. Viikonloppu on kuitenkin edessä ja toivotan hyviä kesäpäiviä.

 

 

 

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 04.08.2022 klo 10:56

Tämä ei ole isäsi puolustusta, N'ott, mutta vaan huomio. Sitähän sanotaan, että sitä vaan osaa antaa(jakaa) mitä itse on saanut. Jos on saanut p(ot)askaa niskaan sitä potaskaa niskastaan pois jakaa, tiedostamattaan, kun ei muusta tiedä. Ikävää joutua kasvamaan noin kilpaillussa hengessä jossa asemoiduttu ylivoimalla jotain omaa kohtaan.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 04.08.2022 klo 11:34

Auts, no kyllä tuollaisessa tilanteessa (missä ikävä toiminta jatkuu sen jälkeen kun sanoit ettei tämä ole sinusta yhtään kivaa) on kyllä suuttumuskin oikeutettua. Kiusatuksi tulemisessa mielestäni yksi inhottavimmista asioista on senhetkisen kiusaajan taipumus puolustautua kääntämällä asia kiusatun ominaisuuksiin (syyttämällä tätä esim. herkkänahkaisuudesta, siitä että on huono häviäjä, tms.) sen sijaan että harkitsisi menikö oma toiminta överiksi.

Mulla meni vuosia päästä oman koulukiusatuksi-tulemiseeni liittyvässä ajatusprosessissani siihen näkemykseen, että vaikka jotkin persoonallisuudenpiirteeni (hiljaisuus, ujous, taipumus lamaantua tai alkaa itkemään vaikeissa tai yllättävissä tilanteissa) saattoivat tehdä minusta helpon kohteen kiusaamiseen taipuvaisille lapsille, se ei tarkoita että minussa tai noissa luonteenpiirteissä olisi mitään vikaa. Ehkä kiusaajina silloin toimivilla lapsilla oli vaikeaa kotona, tai ehkä he itse (tai heidän vanhempansa) olivat tulleet kiusatuiksi ja he olivat päättäneet että hyökkäys on paras puolustus -Summaa vaikka pystyisin jälkikäteen ymmärtämään tai kuvittelemaan ymmärtäväni syitä heidän käytökselleen, se ei tarkoita että minun tarvitsisi hyväksyä sitä että tulin kiusatuksi.

Summa summarum: sussa ei ole mitään vikaa, ja isäsi käyttäytyy ainakin välillä vähän kusipäisesti. Jos oloasi helpottaa ajatella että isäsi on kusipää, anna mennä 😉

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 05.08.2022 klo 15:33

Niin, törkeitä tekoja ei tarvi hyväksyä. Mutta ihmistä tulee kunnioittaa/arvostaa teoista huolimatta. Vaikeaa!

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 06.08.2022 klo 22:13

Painajaisunien kausi on taas täällä. Viime yönä pakenin zombie-henkisiä otuksia, toissa yönä taivaalta tuli lamaannuttavia paineaaltoja. 😣

Kiitoksia kaikille kommenteista! Minulla vaikuttaa olleen lapsuudessa sellaisia asioita, joista olen vasta aikuisiällä, jopa vasta nyt keski-iän kynnyksellä alkanut ymmärtää, että touhu on ollut varsin erikoista ellei jopa epätervettä. (Tämäkin olisi asia, jossa ammattilaiselle puhuminen voisi auttaa.) Vasta parin kympin tällä puolella aloin ymmärtämään, ettei vanhempien valmistujaistilaisuuksiini osallistumattomuus tai siskon harrastuksen suosiminen ole normaalia, nyt sitten puran näitä kotikiusaamisia.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin ymmärsin vasta lukiossa, että minua oli kiusattu yläasteella. Ensinnäkin pidin sitä luonnolisena reaktiona itseeni (olen rasittava, vastenmielinen, kertakaikkisen tyhmä jne.), mutta myös siksi, että kiusaamistavat olivat osittain täsmälleen samat, mitä sain kokea kotonakin. Sen myöntäminen on sitten ollutkin pidempi prosessi.

Mollyan, työn peruuntuminen kirpaisi tavallista enemmän, koska työ ei peruuntunut siksi, ettei osaamaani työtehtävää tarvittu, vaan koska työnantaja keksi miten työ toteutetaan toisella tapaa eli ilman minua. Inhottavaa tuntua itsensä tarpeettomaksi heittopussiksi. Koetan keksiä itselleni ko. ajankohdaksi jotain kivaa korvikkeeksi, jos vaikka sään salliessa ulkoiluttaisi pitkästä aikaa kameraa.

Onko siellä maalla sellaista manuaalista työtä, halonhakkuuta tai vaikka seinän maalausta? Joskus kaipaan jotain tuollaista, ruumiillista tai käsin tehtävää työtä. Ramaisisi varmasti mukavasti oikein intensiivinen touhuamisen jälkeen. Ideaalitilanne olisi, että ruumillista ja ajattelutyötä olisi sopivassa suhteessa.

keskustelua, juuri noin olen itsekin asiaa ajatellut. Ja sitten pelottaa, että mistä minä voin ammentaa omat antamiseni. Tai ihmekös tuo, kun on aina ollut tunne, ettei minulla ole mitään annettavaa.

Samoin on hankalaa nähdä kaikki se hyvä, mitä vanhempani ovat tehneet ja kunnioittaa heitä niistä. Mutta tässä on sellainen hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas -ilmiö. Huono peittää helposti alleen hyvän. Minun pitää tehdä töitä pitääkseni mielessä, ettei tämä nyt pelkkää kiusaamista ja kärsimystä ole ollut.

Joskus tuntuu, että olisi helpompaa jos elämä olisi selkeän mustavalkoista. Ambivalenttius on vanhempien kohdalla ja kanssa jotenkin raskasta.

soroppi, voi ei, en tiennytkään että sinäkin olet joutunut kiusatuksi koulussa! 😔

Minä en oikeastaan tiedä miksi jouduin kiusatuksi koulussa. Todennäköisesti vain siksi, että olin helppo uhri: yksinäinen (ei puolustajia), hiljainen ja todella ujo. Niin ja oudon maineessa. Sellainen, joka ei koskaan sano vastaan tai edes meni kertomaan kenellekään, joten siis voi kiusata aika vapaasti ja esteettä. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että eikö kiusaajilla ei ole yhtään kunnianhimoa ottaa haastavampaa uhria...?

Minun pääkiusaaja kolmikosta yksi oli sellainen amerikkalaisten elokuvien queen bee ja kaksi muuta olivat hänen hännystelijöitään, sellaisia juuri puusta pudonneita öykkäreitä. Ja sitten oli lähinnä tytöistä koostuva lauma, joka peesasi kolmikkoa ja puhui paskaa minusta sekä selkäni takana kuin suoraan nenäni edessä, ikään kuin en olisi ollut paikalla. Yritin kyllä aikoinaan miettiä heidän motiiviaan, mutta aika puhdasta arvuutteluahan se oli. Toisaalta mietin, että vaikka heillä olisikin vaikeaa kotona, niin mitä sitten, mikä oikeuttaa kaatamaan omaa pahaa oloa minun niskaani.

Kiusaaminen kesti "vain" yläasteen eli 3 helvetillistä vuotta, ja sen jälkeen lukion "pelkkä" yksinäisyys oli silkkaa autuutta.

Mutta ymmärrän täysin mitä tarkoitat omien luonteenpiirteiden hyväksymisellä, vaikka ne ovatkin voineet johtaa kiusaamiseen. Minä opettelen vieläkin hyväksymään itseni. Vaikeaahan se on, kun selkäydinreaktio on hävetä, pitää nolona tai outona, vääränlaisena.

Ja kyllä, toisinaan pidän isääni kusipäänä ja paljon pahempanakin. 🤐