Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Friendly, ihan hyvä jos noin on. Olen kuullut aika tragikoomisia tarinoita siitä, miten yrittäjä on erehtynyt kysymään verottajalta jotain aivan naurettavan pientä juttua, esim. kahvien tarjoamisesta kertaluoteisesta vaikkapa vuotavaa hanaa korjaavalle putkimiehelle ja verottaja on ihan vakavissaan vaatinut, että kaikki tuollainen pitää merkitä ylös. Edustuskuluja, nääs. 🙄
Onko olemassa jotain sivustoa, jossa voi helposti tehdä omaa kirjanpitoaan? Niin kuin palkka.fi, mutta kirjanpitoversiona? 🤔
K.ha, aika samanlaisen ristiriitaiset fiilikset minullakin. Ahdistaa vain hieman ja muutenkin on suhteellisen valoisa mieliala. Kesällä on edessä juttuja, jota odotan kovasti. Olen pari kertaa haksahtanut ostamaan jäätelöä, mikä on lievästä herkkumorkkiksesta huolimatta ilahduttanut kovasti (tämän hetken jätski-ihastus on Kolmen kaverin jääkahvi). Mutta kevyesti ja katkonaisesti olen nukkunut, minkä takia on myöskin aika nuutunut olo.
Hei,
Tässä ketjussa on puhuttu jonkin verran yrittäjyydestä ja ajattelinkin muistuttaa, että Tukinetissä on yksin yrittäjille suunnattu ryhmächat, jossa voi käydä esim. kyselemässä käytännön asioita. Tässä linkki siihen https://tukinet.net/teemat/vertaisvoimaa-yrittajille-1780170884/ryhmachatit/
Katkonainen nukkuminen ja väsymys jatkuvat edelleen. Hitto kun en pysty lukemaan tai katsomaan telkkaria, koska heti alkaa pilkkiminen. Ja sitten kun menen nukkumaan niin en saakaan unta.
Töissä saattaa olla tulossa muutoksia. Taas. Porukka ja toimintatavat vaihtuvat koko ajan. Missään ei tunnu olevan jatkuvuutta.
Sain vapaaliput erääseen tapahtumaan, mutta minulla ei ole ketään jota kysyisin sinne kaveriksi. Voi olla, että menen yksin ja toinen lippu jää käyttämättä.
Minun piti käydä TE-toimistossa, pitkästä aikaa. Varsin turhauttavaa selittää viime vuosien tyhjää täynnä olevia työkuvioitaan ja toisaalta kertoa, ettei tulevaisuus näytä juurikaan valoisemmalta. Jos ei korona, niin apina, Venäjä ja/tai ihan vain pelkkä hintojen nousu vie asiakkaat eli työt.
Minulla pyöri koko ajan huulilla, että kerron sille kivan ja järkevän oloiselle virkailijalle, että miten helvetin vaikeaa minulla on ollut, etenkin viime syksystä alkaen. Sen, että haluaisin jäädä auton alle, ihan vain koska haluaisin päästä edes hetkeksi pois tästä helvetin semityöllistynyt/työtön-limbosta.
Mutten saanut sanottua sitä.
Ulkokuoren ylläpitäminen vei voiton, taas. Mutta aina vai raskaammaksi se käy. Järki sanoo, ettei näin voi jatkua, koska tällä menolla romahdus tulee ennemmin tai myöhemmin. Mutta järki myös keksii syitä ja selittelee. En halua joutua yhtään syvemmälle TE-suohon, siitähän minä juurikin haluan pois. Ja mitä se virkailija muka voisi tehdä, kuitenkin sanoisi vain, että mene lääkäriin. Lääkkeitä lääkärit vain työntäisi, vaikka keskusteluapu on se mitä minä haluan.
Jäi ristiriitainen olo. Helpottunut, että aina niin ahdistava TE käynti on ohi, että selvisin siitä. Mutta en voi olla miettimättä, että olisiko kuitenkin pitänyt...
Nótt kirjoitti:
Ulkokuoren ylläpitäminen vei voiton, taas. Mutta aina vai raskaammaksi se käy. Järki sanoo, ettei näin voi jatkua, koska tällä menolla romahdus tulee ennemmin tai myöhemmin. Mutta järki myös keksii syitä ja selittelee. En halua joutua yhtään syvemmälle TE-suohon, siitähän minä juurikin haluan pois. Ja mitä se virkailija muka voisi tehdä, kuitenkin sanoisi vain, että mene lääkäriin. Lääkkeitä lääkärit vain työntäisi, vaikka keskusteluapu on se mitä minä haluan.Jäi ristiriitainen olo. Helpottunut, että aina niin ahdistava TE käynti on ohi, että selvisin siitä. Mutta en voi olla miettimättä, että olisiko kuitenkin pitänyt...
Olen hyvilläni puolestasi siinä että ahdistavaksi kokemasi TE-toimistokäynti on hoidettu. Ja samalla olen aika huolissani sinusta, ja kiitollinen siitä että kerroit.
Väsymys ulkokuoren ylläpitämiseen ja satunnainen toive onnettomuuteen joitumisesta kuulostavat riipaisevan tutuilta. Olet varmaan oikeassa siinä, että voimavaroja kuluttava tilanne (semityön ja kaiken muun suhteen) on jatkunut sen verran pitkään, että alitajuntasi etsii muutosta, hinnalla millä hyvänsä?
Olet ehkä oikeassa siinä että virkailija olisi kehottanut sinua etsiytymään terveydenhuollon pariin. Ja on hyvin mahdollista, että jos lähtisit siihen suuntaan, sinulle tarjottaisiin jossakin vaiheessa lääkehoidon mahdollisuutta - mutta toki myös sinulla on mahdollisuus esittää toiveita ja tuoda esiin, miksi ajatus lääkkeistä ei tunnu sinusta mukavalta vaihtoehdolta. Jos olet pitkään miettinyt että kaipaisit ehkä keskusteluapua ja tuot sen selvästi esille, on mahdollista että se vaikuttaa asiaan. Ehkä tässä vaiheessa, kun masennus/ahdistuneisuus on vielä (ainakin minun korvaani) lievän tasolla, lääkkeettömiä hoitopolkuja saattaisi löytyä vielä helpommin - mielestäni hoitosuositukset vaikeampien masennusten hoitoon sisältävät aina keskusteluavun lisäksi lääkehoitoa.
Terapian hakuprosessi on iso pyörä ja sen liikkeelle saaminen saattaa olla hidasta mutta jos olet sitä mieltä että siitä saattaisi olla sinulle hyötyä, se lähtee liikkeelle yhteydenotoista terveydenhuoltoon.
***
Olisiko mahdollista että keskustelu TE-toimiston virkailijan kanssa olisi lähtenyt ihan eri suuntaan? Jos semityö-tilanne tuntuu löysässä hirressä roikkumiselta, olisiko aiheellista miettiä uudelleen- tai täydennyskouluttautumista - olisiko jotain, joka laajentaisi vaihtoehtoja työtilanteen suhteen? Löytyisikö esimerkiksi jotain niihin jo suorittamiisi tai keskeneräisiin avoimiin opintoihin liittyvää, joka parantaisi mahdollisuuksia työllistyä mielekkäämmin joko pidemmällä tai lyhyemmällä aikajänteellä? Joidenkin kuntien alueella on kaiketi mahdollista saada palkkatukea työllistymiseen, jos on valmistunut vaikeasti työllistävältä alalta. En tiedä soveltuuko tämä mitenkään tilanteeseesi, mutta olin kerran mukana rekrytointiprosessissa, jossa päädyttiin palkkaamaan henkilö palkkatuella. Ymmärtääkseni se menee jotenkin niin, että jos löydät työnantajan joka on valmis työllistämään sinut määräajaksi tietyin (nollatuntisopimusta paremmin) ehdoin ja maksamaan TES:n mukaista palkkaa, heille korvataan osa kuluista. Olisiko sinun mahdollista saada palkkatukitodistus, jossa TE-toimisto toteaa että tilanteesi täyttää palkkatuen myöntämisen kriteerit, niin että sinulla olisi paremmat mahdollisuudet päästä vähän säännöllisemmän työn syrjään kiinni?
Toki myös ne yrittäjyyteen/kevytyrittämiseen liittyvät pohdinnat kuulostavat mielenkiintoisilta suunnilta.
***
Tämä meni nyt hyvin ratkaisukeskeiseksi, ja huolettaa etten tuonut esille riittävästi sitä miten kovasti toivon, että tilanteesi helpottuisi. Joka tapauksessa, kiitos että kerroit.
Kaikkea hyvää! 💚
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: emojin muokkaus
Pitkästä aikaa semihyvin nukuttu yö. Tosin näin ahdistusunta, jossa etsin kasvavan hätääntyneisyyden vallassa avaimia.
Kävin kampaajalla. Vaivasi se, etten osannut keskustella kampaajan kanssa, vastailin vain kysymyksiin mutta muuten istuin tuppisuuna.
Soroppi, sinä ihana ihminen, on todella lohdullista lukea järkevää pohdiskeluasi! 🤗 Kumpa oma päänsisäinen ääni olisi edes joskus noin ymmärtäväinen.
Jos tulkitsin viestiäsi oikein, niin sinäkin olet taistellut uupumusta vastaan. Kuinka taistelu eteni (tai etenee, jos asia on vielä ajankohtainen)?
En ymmärrä miksi avun hakeminen on minulle niin vaikeaa. Eikä ainoastaan vain tämän uupumus/masennus/ahdistus/mikä lien kanssa, vaan ihan vaikka flunssan jälkitaudin kanssa saatan kärvistellä kuukausitolkulla ennen kuin viimein menen lääkäriin. Mutta etenkin tämän asian kanssa terapiaprosessi kuulostaa jotenkin ahdistavalta jo itsessään ja kuitenkin samalla pelkään tulevani ikään kuin torjutuksi, ettei prosessi ala ollenkaan.
Minusta on tullut kyynisen epäluuloinen kaikkia viranomaisia, lääkäreitä ja kaikkia vähänkään sellaiselta kalskahtavia kohtaan. Pidän tätä itsekin epäreiluna heitä kohtaan, koska en anna heille mahdollisuuttakaan.
Palkkatukityö ei ymmärtääkseni ole minulle mahdollinen, koska olen työllistynyt. 🙄 Eräälle TE-kursille hain, se kyllä onnistuu "työllistyneeltäkin".
(Kevyt)yrittäjyys kiehtoo sen vapauden vuoksi, mutta tällä hetkellä se on vielä aika kaukainen ajatus, koska: olen hirvittävän epävarma omasta osaamisesta (varma ainoastaan sen puuttumisesta 😔), yrittämisen ja työttömyyden yhdistäminen vaikuttaa hankalalta ja epävarmalta, en tiedä kuinka päästä alkuun ja ideani ovat aikamoisia raakileita (paljon pitäisi tehdä pohdintaa, selvitystyötä ja kokeilujakin). Ja en tiedä jaksaisinko tällä hetkellä mitään ylimääräisiä ponnistuksia.
Kouluttautuminen olisi mielekäs vaihtoehto, mutten tiedä mihin suuntaan sen kanssa lähtisin.
Jotenkin tuntuu, että olen ajatunut sellaiseen pisteeseen, että tarvitsen kunnon nollauksen ennen kuin pääsen tästä eteenpäin.
Iltalööppi kirjoittaa työuupumuksen 4 kriteeristä. Tunnistan itsessäni noista jokaisen, vaikka enemmän työtön kuin työllinen olenkin.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Järjestin itselleni puolipäiväreissun naapuripitäjään. Kylläpä piristi! 🙂 Menomatkalla mielessä vielä pyöri ahdistuksen sontalinko, mutta kun itsepäisesti keskityin kaikkeen kivaan niin ahdistus hiljeni, niin kuin siltä olisi loppunut happi.
Nyt saa nähdä miten pitkään ahsitus pysyy taka-alalla.
Kunpa joskus pääsisin sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa tällainen edes pienimuotoinen reissaaminen olisi suhteellisen tasaisen jatkuvasti mahdollista.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: typo
Nótt kirjoitti:
Jos tulkitsin viestiäsi oikein, niin sinäkin olet taistellut uupumusta vastaan. Kuinka taistelu eteni (tai etenee, jos asia on vielä ajankohtainen)?
Jaa-a, haluatko pitkän vai lyhyen version? 😄 Lyhyesti voisin sanoa että kyllä, minulla on kokemusta työuupumuksesta (silloin diagnoosiksi tuli ahdistus- ja masennushäiriö), ja pysyn sen työuupumuksen riskiryhmässä varmaan koko loppuikäni (jos en vaihda vähemmän vaativiin hommiin). Tällä hetkellä yritän pitää kuormituksen sillä tasolla että omat selviytymiskeinot riittävät, mutta jos joudun jossain vaiheessa hakemaan uudestaan apua, ei se mikään maailmanloppu ole
***
Mulla on ehkä ollut omien voimavarojeni äärirajoja venyttävät työskentelytottumukset lähes opiskeluaikojen alusta lähtien (eli rapiat ~15 v? Aika rientää, eikä sitä oikein ehdi tajuamaankaan) ja olin ollut jaksamisongelmien vuoksi satunnaisesti yhteydessä opiskelijaterveydenhuoltoon. Mutta vakavampia seurauksia (joiden seurauksena päädyin hakemaan apua) siitä alkoi tulla vasta reilu 5 vuotta sitten, kun oli monta kuormitustekijää samaan aikaan. Olin juuri aloittanut uudessa työssä jossa halusin näyttää osaamiseni (vaativalle esimiehelle, joka ei ollut erityisen taitava kunnioittamaan toisten rajoja), perhepiirissä oli tapahtunut pari vuotta sitten vaikeita jotka olivat jääneet käsittelemättä, ja vietin valtaosan vapaa-ajastani ihmisten kanssa joilla oli samantapaisia ongelmia liiallisen töihin ylisitoutumisen, suorittamisen ja itsensä arvostamattomuuden suhteen kuin minulla. Eli monta kuormitustekijää samaan aikaan - ehkä voisi sanoa että lennettyäni pitkän aikaa työuupumuksen pintaa hipoen kävin lopulta pulahtamassa sen puolella.
Läheiset kannustivat hakemaan apua. Uupumus-teemaisia yhteydenottoja terveydenhuoltoon oli kertynyt vuosien varrella sen verran että siinä vaiheessa kun menin kertomaan, että nyt tuntuu siltä etten oikein enää selviä omin voimin (koska olin yrittänyt kaikenlaisia self-help-tyyppisiä keinoja jo tosi pitkään), loppuunpalamisen ja mielenterveyden romahtamisen uhka otettiin tosissaan. Selvisin akuutista vaiheesta töissä ilman sairaslomaa (pidin intensiivisen jakson päätteeksi koko vuoden lomat putkeen) ja sen jälkeen palattuani pienensin tekemisen intensiteettiä radikaalisti, ja samaan aikaan saatiin terapiaprosessi alulle.
Sen jälkeen on moni asia mennyt uusiksi, elämän prioriteeteista ja ihmissuhteista alkaen. Terapia päättyi 3-4 vuotta sitten, ja työtapani ovat lipuneet lähemmäs sitä mitä ne olivat ennen burnouttia, mutta samalla koen että osaan tunnistaa paremmin kehon ja mielen lähettämät signaalit siitä mikä on minulle liikaa, ja reagoida niihin ennen kuin tilanne kroonistuu. Iso ero aiempaan tilanteeseen on se, että lähipiiri pitää nykyään huolen siitä etteivät työpäivät veny liian pitkälle vapaa-ajan puolelle.
Tuo on juuri se hienous - hyöty - minkä terapiasta saa. (Jokainen omalla tavallaan senmäärän mitä kullekin työskentelystä terapiassa irtoaa. On terapeutteja ja on terapeutteja, jokaisella tavoite olla avuksi. On vaiheita, joissa voi huomata terapian jumahtaneen, jolloin parasta nostaa kissa pöydälle ja sanoa se.)
Tuo esille tuomasi hienous, Soroppi. Tieto itsestä lisääntynyt, itsen saaminen kiinni tilanteesta jossa 'vaara vaanii' ja mahdollisuuteen muuttaa tilannetta tarttuu. Omat hoksottimet heränneet. Mieli valpas noteerata ne positiivisetkin aikaansaannokset herkän itsen ruoskimisen sijaan.
Meissä on niin paljon sisäistyneitä vaatimuksia sen sijaan että vaalittaisi omasta tahdosta syntyviä hyvään johtavia valintoja. Mehän tiedetään mitä on hyvä tehdä, mutta mukavuusalueet usein sitoo syveneviin pulmiin Siksi juuri usein on terapialle tarvetta. Että silmät itsekseenkin eläen avautuu näkemään miten kaunista elämä on. Ja itsekin ollessa muita ja varsinkin itseä kohtaan armollinen.
Nótt kirjoitti:
Kunpa joskus pääsisin sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa tällainen edes pienimuotoinen reissaaminen olisi suhteellisen tasaisen jatkuvasti mahdollista.
<ul id="bbp-topic-revision-log-380535" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-380535-item-380556" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 6 päivää, 8 tuntia sitten. Syy: typo
Pidetään peukkuja! Itsepäinen kivaan tekemiseen keskittyminen kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta taidolta.
Viikon takainen piristys kantaa yhä, mutta valitettavasti sen vaikutus kuitenkin hupenee. Näin taas viime yönä painajaisia, jossa asiat etenivät kontrolloimattomasti kohti Hieronymus Boschin maalausten tyylistä outoutta samalla kun minä etsin paniikissa kameraani.
Soroppi, tunnistan aika paljon samoja piirteitä omassa nykytilanteessani. Olen todella kova ja vaativa itseäni kohtaan, epäsäännöllinen työ sekä sen työn ja työttömyyden yhdistäminen kuluttavat, hankala suhde vanhempiin, yksinäisyys ja nyt sitten vielä noiden päälle kissan tilanne, korona ja sen vaikutukset niin töihin kuin elämään yleensäkin, Venäjä... Niin ja vuosi sitten tärkeä ja sosiaalisia kontakteja tarjonnut harrastus loppui. Nyt vaan on liikaa kaikkea.
Minun tämän hetken self help on L-teaniini. Kun aloitin sen käytön niin se tuntui vähän auttavan, mutta nyt en ole enää niin varma.
Minä vaan en ole koskaan hakenut apua. Tai ehkä ei koskaan on liian jyrkästi sanottu, mutta ne nuorempana tehdät heikot avunpyynnöt eivät johtaneet mihinkään. Kun yritin selittää vanhemmilleni väsymystäni, niin he käänsivät sen ikään kuin minun syykseni: mitäs et mene ajoissa nukkumaan. No kun en saa unta! Lukiossa terveydenhoitoja ohitti väsymykseni vain sanomalla, että kaikkia meitä väsyttää joskus.
Aivan upea asenne: "jos joudun jossain vaiheessa hakemaan uudestaan apua, ei se mikään maailmanloppu ole"! Tulee mieleen eräs Helena Anhavan runo: "Joskus epäilen että ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät koskaan suistu kiskoiltaan".
keskustelua kirjoitti:
Mieli valpas noteerata ne positiivisetkin aikaansaannokset herkän itsen ruoskimisen sijaan.Meissä on niin paljon sisäistyneitä vaatimuksia sen sijaan että vaalittaisi omasta tahdosta syntyviä hyvään johtavia valintoja.
Niin, mikä on siinä on, että mieli on niin hanakka tarttumaan kaikkeen negatiiviseen.
Tai voisi myös kysyä, että miksei tuollaista taitoa opeteta kouluissa (ei ainakaan minun aikaani). Voisi vähentää paljon kärsimystä ja tuoda säästöjäkin, jos osattaisiin olla armollisia itsellemme.
Onko kyse samasta Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta josta F. E. Sillanpää(kö?) kirjoitti aikanaan? Samasta puutteesta, josta nykyajankin riimittelijät laulujaan kirjoittelevat? Armollista on kun tulee kosketetuksi lempeydellä? Hyväksi havaituksi vaikka askeleet ontuisivat?
Hyvää juhannusta N'ott, ja kaikki jotka tätä ketjua myös luette ja ajoittain päivitätte!
🍅🍓🍒🍓🍎🍓🍉
Hyvää juhannusta! 😎🌺🌞