Olen tänne muutaman kerran kirjoitellut mutta en ”omaa tarinaani” saanut ikinä raapustettua. Ehkä nyt alkaisi olla sen aika pikkuhiljaa 🙂, kun jos tässä olen apua ongelmiini saamassa niin pitäisi ehkä alkaa opetella puhumaan asioista joista olen tottunut pysymään hiljaa, kirjoittaminen voisi olla se helpompi tapa alottaa.

Masennukseni uusi tässä muutama vuosi sitten. Ensin toivoin että se menisi itsestään ohi, että reagoin vain vahvasti parisuhteeni ongelmiin tai oli vain joku kahdenkympin kriisi meneillää. Mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan, työkuntokin alkaa jo kärsiä. Lähdin sitten hakemaan apua asiaan. Terveyskeskuslääkäri määräsi masennuslääkkeet, joiden käytön olen nyt alottamassa, vaikka ne kovasti pelottavatkin. Onneksi kuitenkin käyn säännöllisesti terveydenhoitajn luona tarkastuksissa niiden suhteen. Hänen kanssaan olis tarkoitus alkaa asioista juttelemaan, ja sitten jos tarvetta on pitäisi lähteä terapiaa harkitsemaan. Minun on kuitenkin vaikea asioista alkaa puhumaan, ihmisiin luottaminen on pelottavaa, ehkä en vain halua tulla satutetuksi enää, joten helposti sulkeudun ja pidän asiat ominani.

Alkoholismi, masennus ja muut mielenterveysriesat kulkevat meillä suvussa, molemmilla vanhemmillani. Isäni oli alkoholisti ja vaihteleva-asteisesti masenunut varmaankin koko ajan kun hänet tunsin, hänellä oli kai muitekin mielenterveysongelmia, mutta kovin tarkasti en asioista tiedä. Äidilläni oli myös alkoholin väärinkäyttöä ja masennusongelmia, mutta ehkä vähemmän, tai ainakin paremmassa kontrollissa. Minulla suurin ongelma on nukkuminen. Pienenä huonot yöunenei johtuivat varmaan enimmäkseen vaikeista allergoista ja astmasta, kouluiästä lähtien enimmäkseen psyykkisistä syistä. Painajaisia olen nähnyt aina, niin kauan kun jaksan muistaa. Huonoina kausina myös kävelen unissani. Inhoan ja pelkään nukkua kun koskaan ei tiedä herääkö kiljuen johonkin painajaiseen, vai siihen että on unissaan kävelly talosta pihalle. Olen myös tottunut jo varhain nukkumaan kevyesti, vahtimaan vanhempiani ja siskoani.

Kun olin 2n vanhempani muuttivat erilleen, minä jäin äidin kanssa, mutta tapasin isääni silloin ku hänen kuntonsa sen salli. Muutamaa vuotta myöhemmin muutimme äitini kanssa Afrikkaan, isä jäi tänne Suomeen ja näin häntä lähinnä lomaillessamme Suomessa. Afrikassa oloaikaa rakastin, sieltä on lähinnä ihania muistoja. Aloitin kouluni kansainvälisessä koulussa, opetus oli englanniksi. Meillä oli suurimman osan ajasta lastenhoitaja Suomesta ja paikallinen taloudenhoitaja. Vaikka äiti teki pitkiä päiviä töissä, aina kotona oli joku pitämässä minusta huolta. Isää en juuri ajatellut vaikka suomenreissuilla tapasimmekin, siellä sain kaiken mitä vain keksin pyytää; katsella videoita koko päivän ja syödä herkkuja. Hän joi edelleen ja vaikka oli luvannut olla selvinpäin tavatessaan minua, harvoin tämä lupaus piti. Äidille ei tietenkään saanut sitä kertoa, kun isä sanoi etten muuten saa tulla hänen luokseen pitämään hauskaa.

Kun olin 7n vanha adoptoimme Afrikasta minulle pikkusiskon, hän oli kuin elävä nukkeni jota sain hoivata. En enää muista varsinaisesti olleeni mustasukkainen, mutta uskoisin kyllä olleeni, olinhan ollut ainoa lapsi niin monta vuotta. Melko pian siskoni tulon jälkeen isäni kuoli, ilmeisesti sydänkohtaukseen, mutta eiköhän alkoholilla ollut osuutta asiaan. Ennen sitä hän oli varastanut rahat säästötililtäni. Muistan miten vihainen olin isälle siitä ja erityisesti kuolemisesta, kun olin jo melkein onnistunut unohtamaan että minulla mitään isää oli olemassakaan, niin tulla nyt muistuttamaan olemassaolostaan tuommoisella. En varmaan oikein ymmärtänyt mistä kuolemassa oikeasti on kyse, lähinnä ahdistuin kun äiti oli surullinen. Tiedän käyneeni jonkinaikaa terapiassa jossain vaiheessa isä kuoleman jälkeen, mutta omia musitikuvia asiasta ei juuri ole. Lähinnä muistan tädin jonka kanssa pelasin pelejä ja piirtelin kuvia.

Vuotta myöhemmin muutimme takaisin suomeen. Samoihin aikoihin äitini alkoi toisinaan juomaan. Olin 8-vuotias, siskoni vajaa 2. Vihasin suomea, täällä ei ollut kavereita, ei hoitajia, äitikin oli selvästi onneton. Koulussa, 3:lla luokalla, minua kiusattiin sekä opettajan että luokkakavereiden toimesta. Asuimme ensin yksiössä ja sitten jonkin aikaa hieman suuremmassa talossa, mutta muistan ettei omaa rauhaa juuri ollut. Myös tavat täällä olivat niin erilaiset kuin afrikan koulussani, että en oikein kuulunut joukkoon. Lisäksi minulla on lukihäiriö jota ei kylläkään vielä silloin todettu. Inhosin ja pelkäsin koulua. Silloin myös aloin saada ensimmäisiä paniikkikohtauksia, aamuisin koulumatkalla alkoi pelottaa niin että luulin tukehtuvani pahaan oloon. En kuitenkaan osannut asiasta kenellekään puhua, osittain luulin että siltä kuuluukin tuntua, ehkä kaikki suomalaiset istuivat bussissa hiljaa ja nyrpeinä siksi kun niillä oli kaikilla paha olo. Äidillä oli jo muutenkin vaikea sopeutua ja minäkin tuotin huolta kun en kouluun sopeutunut. Muistin myös vielä miten isä alkoi aina juomaan kun oli stressiä ja pelkäsin että äitikin joisi itsensä kuoliaaksi, en halunnut äidille yhtään enempää stressiä, joten pidin kohtaukset omana tietonani. Silloin ku äiti sitten kuitenkin joi minä hoidin siskoani, yritin salata häneltä että äiti on nyt sammunut, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä melko pitkään. Luulin osittain että minä ja siskoni olimme syypäitä äitini juomiseen, muistan maanneeni sängyssä mona kertaa kuunnellen äidin kuorsaavan ja miettineeni miten kauhea lapsi olin kun sekä isä että äiti kärsivät noin.

Seuraavana vuonna pääsin toiseen kouluun, missä opettajat olivat mukavia ja kavereitakin löytyi muutama. Hieman aikaisemmin olin myös löytänyt kavereita oman pihani lapsista.
Samoihin aikoihin pääseimme myös muutamaan isompaan asuntoon, jossa sain oman huoneen. Muutimme aivan lähelle vanhaa taloa, joten en joutunut luopumaan ystävistäni.
Elämä alkoi asettua aloilleen tänne Suomeen, vaikka kaipasin edelleen afrikkaa, niin muistoni siitä alkoivat hämärtyä. Äitinikin tuntui sopeutuneen jo paremmin työpaikkaansa ja vaikka hän joi toisinaan, tuntui kuitenkin että harvemmin. Koulussa tutustuin tyttöön joka oli paras kaverini monta vuotta. Olin toisinaan jopa onnellinen ja vaikka edelleen vahdin äitiäni pystyin myös olemaan taas lapsi ja nauttimaan elämästä. Siskoni sai myös ADD-diagnoosin samoihin aikoihin, jolloin hänen ongelmansa saivat nimen ja uskoisin sen vaikuttaneen äitini jaksamiseen.

Olin yksitoista vuotias kun lähdimme afrikkaan tosien kerran, tällä reissulla olimme vain puolisen vuotta. Minun oli tavallaan vaikea sopeutua, ehkä kun tiesin että olisimme siellä vain vähän aikaa. Kuitenkin reissusta jäi paljon positiivisia muistoja. Rakastin afrikan ihmisten iloisuutta ja positiivisyyttä. Kävin kansainvälistä koulua, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän erilaisia, monet opsikelivat muulla kuin äidinkielellään. Koulussa sain nopeasti kavereita ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani kunnolla joukkoon.

Hieman ennen Suomeen paluuta muistan painajaisten pahentuneen huomattavasti ja muutenkin aloin panikoida. Näin paljon unia edellisestä paluustamme Suomeen ja aloin pelätä että nytkin ongelmat, jotka olivat olleet taka-alalla palaisivat ja ennen kaikkea äiti alkaisi taas juomaan enemmän. En ole varma lisääntyikö juominen silloin oikeasti vai muistanko vain tarkemmin kaikki kerrat kun siskoani hyssyttelin yöllä ja yritin saada takaisin sänkyyn ettei hän huomaisi äidin kuntoa. Aloin myös ajatella isääni paljon, olin edelleen hänelle hyvin vihainen, mutta myös suru hänen kuolemaansa kohtaa alkoi löytyä.

Kun sitten palasimme Suomeen mitään sen suurempaa romahdusta ei tapahtunut, palasin vanhaan kouluuni, äiti töihinsä ja elämä jatkui. Minä kuitenkin odotin aistit valppaana romahdusta, en voinut uskoa että sitä ei tulisi. Aloin entistä enemmän piilotella äidin pulloja ja yritin kaikin keinoin kontrolloida hänen juomistaan. Lopulta joskus 13 vuotiaana masennuin ja sulkeuduin itseeni. En enää jaksanut pelätä, en jaksanut oikeastaan mitään. Pakenin telkkarisarjoihin, kirjoihin, mielikuvitusmaailmaani ja aloin kirjottaa omia tarinoita. Nukkumiseni vaikeutui kovasti, painajaiset palasivat, unissakävely alkoi ja mikä pelottavinta paniikkikohtuakset palasivat. Pitkään salasin pahaa oloani niin hyvin kun pystyin, edelleen pelkäsin romahdusta ja en halunnut että äiti sortuisi juomaan enää enempää. Edelleen uskoin olevani osittain syyllinen vanhempieni juomiseen. Olin myös hyvin vihainen kaikille, erityisesti isälleni. Äidilleni en niinkään uskaltanut olla vihainen, joten jotenkin taisin kääntää kiukkuni siskooni. Inhosin kun minun piti pitää hänestä huolta ja lopulta aloin ajatella siskoni olevan pääsyy äitini juomiseen. Kun paha olo paisui trapeeksi suureksi, aloin viillellä tai raapia ihoni rikki. Pidin kuitenkin trakasti huolen ettei kukaan huomannut viiltoja ja annoin vaan ymmärtää että lapsuuden ihottumani olivat palanneet.

Äitini sai juomisensa hallintaan kunnolla kun olin joku 15:sta. Samoihin aikoihin pääsin lukihäiriötutkimuksiin jotka selittivät kouluvaikeuteni. Kävin myös rippikoulun josta sain uusia ystäviä, jotka molemmat ovat edelleen elämässäni mukana ja minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen pystynyt puhumaan monista vaikeista asioista ja saanut paljon tukea. Samoihin aikoihin äitini myös huomasi masennukseni ja lähti hakemaan siihen apua. Sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja pääsin terapiaan kahdeksi vuodeksi.

Terapiasta oli kovasti apua, vaikka en ikäni puolesta ollutkaan siinä vastaanottavaisimmassa vaiheessa. Oli ihanaa kun jollain oli aikaa keskittyä vain minuun. Siskoni kuitenkin vei kotona paljolti äitini ajan ja voimat. Terapeuttin huomio oli kuitenkin kokonaan ja vain ja ainoastaan minun. Lääkehoitoakin kokeiltiin, mutta sain niin pahoja itsemurja-ajatuksia sivuoireina että säikähdin ja lopetin lääkkeet kieltäytyen enää ottamasta niitä.

Olisin varmasti hyötynyt terapiasta enemmänkin jos olisin paremmin tiedostanut itseäni ja toimintaani. Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse. Kuitenkin sain terapiasta itseluottamusta ja rohkeutta mm. aloittaa uuden hararstuksen, jossa myös tutustuin poikaystävääni. Elämäni alkoi taas sujua paremmin. Vuosi terapian loppumisen jälkeen sain koiran, joka on uskollisin ystäväni ja rakkain asiani koko maailmassa 😍.

Jossu