Treeniä terapiaa varten
Olen tänne muutaman kerran kirjoitellut mutta en ”omaa tarinaani” saanut ikinä raapustettua. Ehkä nyt alkaisi olla sen aika pikkuhiljaa 🙂, kun jos tässä olen apua ongelmiini saamassa niin pitäisi ehkä alkaa opetella puhumaan asioista joista olen tottunut pysymään hiljaa, kirjoittaminen voisi olla se helpompi tapa alottaa.
Masennukseni uusi tässä muutama vuosi sitten. Ensin toivoin että se menisi itsestään ohi, että reagoin vain vahvasti parisuhteeni ongelmiin tai oli vain joku kahdenkympin kriisi meneillää. Mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan, työkuntokin alkaa jo kärsiä. Lähdin sitten hakemaan apua asiaan. Terveyskeskuslääkäri määräsi masennuslääkkeet, joiden käytön olen nyt alottamassa, vaikka ne kovasti pelottavatkin. Onneksi kuitenkin käyn säännöllisesti terveydenhoitajn luona tarkastuksissa niiden suhteen. Hänen kanssaan olis tarkoitus alkaa asioista juttelemaan, ja sitten jos tarvetta on pitäisi lähteä terapiaa harkitsemaan. Minun on kuitenkin vaikea asioista alkaa puhumaan, ihmisiin luottaminen on pelottavaa, ehkä en vain halua tulla satutetuksi enää, joten helposti sulkeudun ja pidän asiat ominani.
Alkoholismi, masennus ja muut mielenterveysriesat kulkevat meillä suvussa, molemmilla vanhemmillani. Isäni oli alkoholisti ja vaihteleva-asteisesti masenunut varmaankin koko ajan kun hänet tunsin, hänellä oli kai muitekin mielenterveysongelmia, mutta kovin tarkasti en asioista tiedä. Äidilläni oli myös alkoholin väärinkäyttöä ja masennusongelmia, mutta ehkä vähemmän, tai ainakin paremmassa kontrollissa. Minulla suurin ongelma on nukkuminen. Pienenä huonot yöunenei johtuivat varmaan enimmäkseen vaikeista allergoista ja astmasta, kouluiästä lähtien enimmäkseen psyykkisistä syistä. Painajaisia olen nähnyt aina, niin kauan kun jaksan muistaa. Huonoina kausina myös kävelen unissani. Inhoan ja pelkään nukkua kun koskaan ei tiedä herääkö kiljuen johonkin painajaiseen, vai siihen että on unissaan kävelly talosta pihalle. Olen myös tottunut jo varhain nukkumaan kevyesti, vahtimaan vanhempiani ja siskoani.
Kun olin 2n vanhempani muuttivat erilleen, minä jäin äidin kanssa, mutta tapasin isääni silloin ku hänen kuntonsa sen salli. Muutamaa vuotta myöhemmin muutimme äitini kanssa Afrikkaan, isä jäi tänne Suomeen ja näin häntä lähinnä lomaillessamme Suomessa. Afrikassa oloaikaa rakastin, sieltä on lähinnä ihania muistoja. Aloitin kouluni kansainvälisessä koulussa, opetus oli englanniksi. Meillä oli suurimman osan ajasta lastenhoitaja Suomesta ja paikallinen taloudenhoitaja. Vaikka äiti teki pitkiä päiviä töissä, aina kotona oli joku pitämässä minusta huolta. Isää en juuri ajatellut vaikka suomenreissuilla tapasimmekin, siellä sain kaiken mitä vain keksin pyytää; katsella videoita koko päivän ja syödä herkkuja. Hän joi edelleen ja vaikka oli luvannut olla selvinpäin tavatessaan minua, harvoin tämä lupaus piti. Äidille ei tietenkään saanut sitä kertoa, kun isä sanoi etten muuten saa tulla hänen luokseen pitämään hauskaa.
Kun olin 7n vanha adoptoimme Afrikasta minulle pikkusiskon, hän oli kuin elävä nukkeni jota sain hoivata. En enää muista varsinaisesti olleeni mustasukkainen, mutta uskoisin kyllä olleeni, olinhan ollut ainoa lapsi niin monta vuotta. Melko pian siskoni tulon jälkeen isäni kuoli, ilmeisesti sydänkohtaukseen, mutta eiköhän alkoholilla ollut osuutta asiaan. Ennen sitä hän oli varastanut rahat säästötililtäni. Muistan miten vihainen olin isälle siitä ja erityisesti kuolemisesta, kun olin jo melkein onnistunut unohtamaan että minulla mitään isää oli olemassakaan, niin tulla nyt muistuttamaan olemassaolostaan tuommoisella. En varmaan oikein ymmärtänyt mistä kuolemassa oikeasti on kyse, lähinnä ahdistuin kun äiti oli surullinen. Tiedän käyneeni jonkinaikaa terapiassa jossain vaiheessa isä kuoleman jälkeen, mutta omia musitikuvia asiasta ei juuri ole. Lähinnä muistan tädin jonka kanssa pelasin pelejä ja piirtelin kuvia.
Vuotta myöhemmin muutimme takaisin suomeen. Samoihin aikoihin äitini alkoi toisinaan juomaan. Olin 8-vuotias, siskoni vajaa 2. Vihasin suomea, täällä ei ollut kavereita, ei hoitajia, äitikin oli selvästi onneton. Koulussa, 3:lla luokalla, minua kiusattiin sekä opettajan että luokkakavereiden toimesta. Asuimme ensin yksiössä ja sitten jonkin aikaa hieman suuremmassa talossa, mutta muistan ettei omaa rauhaa juuri ollut. Myös tavat täällä olivat niin erilaiset kuin afrikan koulussani, että en oikein kuulunut joukkoon. Lisäksi minulla on lukihäiriö jota ei kylläkään vielä silloin todettu. Inhosin ja pelkäsin koulua. Silloin myös aloin saada ensimmäisiä paniikkikohtauksia, aamuisin koulumatkalla alkoi pelottaa niin että luulin tukehtuvani pahaan oloon. En kuitenkaan osannut asiasta kenellekään puhua, osittain luulin että siltä kuuluukin tuntua, ehkä kaikki suomalaiset istuivat bussissa hiljaa ja nyrpeinä siksi kun niillä oli kaikilla paha olo. Äidillä oli jo muutenkin vaikea sopeutua ja minäkin tuotin huolta kun en kouluun sopeutunut. Muistin myös vielä miten isä alkoi aina juomaan kun oli stressiä ja pelkäsin että äitikin joisi itsensä kuoliaaksi, en halunnut äidille yhtään enempää stressiä, joten pidin kohtaukset omana tietonani. Silloin ku äiti sitten kuitenkin joi minä hoidin siskoani, yritin salata häneltä että äiti on nyt sammunut, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä melko pitkään. Luulin osittain että minä ja siskoni olimme syypäitä äitini juomiseen, muistan maanneeni sängyssä mona kertaa kuunnellen äidin kuorsaavan ja miettineeni miten kauhea lapsi olin kun sekä isä että äiti kärsivät noin.
Seuraavana vuonna pääsin toiseen kouluun, missä opettajat olivat mukavia ja kavereitakin löytyi muutama. Hieman aikaisemmin olin myös löytänyt kavereita oman pihani lapsista.
Samoihin aikoihin pääseimme myös muutamaan isompaan asuntoon, jossa sain oman huoneen. Muutimme aivan lähelle vanhaa taloa, joten en joutunut luopumaan ystävistäni.
Elämä alkoi asettua aloilleen tänne Suomeen, vaikka kaipasin edelleen afrikkaa, niin muistoni siitä alkoivat hämärtyä. Äitinikin tuntui sopeutuneen jo paremmin työpaikkaansa ja vaikka hän joi toisinaan, tuntui kuitenkin että harvemmin. Koulussa tutustuin tyttöön joka oli paras kaverini monta vuotta. Olin toisinaan jopa onnellinen ja vaikka edelleen vahdin äitiäni pystyin myös olemaan taas lapsi ja nauttimaan elämästä. Siskoni sai myös ADD-diagnoosin samoihin aikoihin, jolloin hänen ongelmansa saivat nimen ja uskoisin sen vaikuttaneen äitini jaksamiseen.
Olin yksitoista vuotias kun lähdimme afrikkaan tosien kerran, tällä reissulla olimme vain puolisen vuotta. Minun oli tavallaan vaikea sopeutua, ehkä kun tiesin että olisimme siellä vain vähän aikaa. Kuitenkin reissusta jäi paljon positiivisia muistoja. Rakastin afrikan ihmisten iloisuutta ja positiivisyyttä. Kävin kansainvälistä koulua, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän erilaisia, monet opsikelivat muulla kuin äidinkielellään. Koulussa sain nopeasti kavereita ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani kunnolla joukkoon.
Hieman ennen Suomeen paluuta muistan painajaisten pahentuneen huomattavasti ja muutenkin aloin panikoida. Näin paljon unia edellisestä paluustamme Suomeen ja aloin pelätä että nytkin ongelmat, jotka olivat olleet taka-alalla palaisivat ja ennen kaikkea äiti alkaisi taas juomaan enemmän. En ole varma lisääntyikö juominen silloin oikeasti vai muistanko vain tarkemmin kaikki kerrat kun siskoani hyssyttelin yöllä ja yritin saada takaisin sänkyyn ettei hän huomaisi äidin kuntoa. Aloin myös ajatella isääni paljon, olin edelleen hänelle hyvin vihainen, mutta myös suru hänen kuolemaansa kohtaa alkoi löytyä.
Kun sitten palasimme Suomeen mitään sen suurempaa romahdusta ei tapahtunut, palasin vanhaan kouluuni, äiti töihinsä ja elämä jatkui. Minä kuitenkin odotin aistit valppaana romahdusta, en voinut uskoa että sitä ei tulisi. Aloin entistä enemmän piilotella äidin pulloja ja yritin kaikin keinoin kontrolloida hänen juomistaan. Lopulta joskus 13 vuotiaana masennuin ja sulkeuduin itseeni. En enää jaksanut pelätä, en jaksanut oikeastaan mitään. Pakenin telkkarisarjoihin, kirjoihin, mielikuvitusmaailmaani ja aloin kirjottaa omia tarinoita. Nukkumiseni vaikeutui kovasti, painajaiset palasivat, unissakävely alkoi ja mikä pelottavinta paniikkikohtuakset palasivat. Pitkään salasin pahaa oloani niin hyvin kun pystyin, edelleen pelkäsin romahdusta ja en halunnut että äiti sortuisi juomaan enää enempää. Edelleen uskoin olevani osittain syyllinen vanhempieni juomiseen. Olin myös hyvin vihainen kaikille, erityisesti isälleni. Äidilleni en niinkään uskaltanut olla vihainen, joten jotenkin taisin kääntää kiukkuni siskooni. Inhosin kun minun piti pitää hänestä huolta ja lopulta aloin ajatella siskoni olevan pääsyy äitini juomiseen. Kun paha olo paisui trapeeksi suureksi, aloin viillellä tai raapia ihoni rikki. Pidin kuitenkin trakasti huolen ettei kukaan huomannut viiltoja ja annoin vaan ymmärtää että lapsuuden ihottumani olivat palanneet.
Äitini sai juomisensa hallintaan kunnolla kun olin joku 15:sta. Samoihin aikoihin pääsin lukihäiriötutkimuksiin jotka selittivät kouluvaikeuteni. Kävin myös rippikoulun josta sain uusia ystäviä, jotka molemmat ovat edelleen elämässäni mukana ja minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen pystynyt puhumaan monista vaikeista asioista ja saanut paljon tukea. Samoihin aikoihin äitini myös huomasi masennukseni ja lähti hakemaan siihen apua. Sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja pääsin terapiaan kahdeksi vuodeksi.
Terapiasta oli kovasti apua, vaikka en ikäni puolesta ollutkaan siinä vastaanottavaisimmassa vaiheessa. Oli ihanaa kun jollain oli aikaa keskittyä vain minuun. Siskoni kuitenkin vei kotona paljolti äitini ajan ja voimat. Terapeuttin huomio oli kuitenkin kokonaan ja vain ja ainoastaan minun. Lääkehoitoakin kokeiltiin, mutta sain niin pahoja itsemurja-ajatuksia sivuoireina että säikähdin ja lopetin lääkkeet kieltäytyen enää ottamasta niitä.
Olisin varmasti hyötynyt terapiasta enemmänkin jos olisin paremmin tiedostanut itseäni ja toimintaani. Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse. Kuitenkin sain terapiasta itseluottamusta ja rohkeutta mm. aloittaa uuden hararstuksen, jossa myös tutustuin poikaystävääni. Elämäni alkoi taas sujua paremmin. Vuosi terapian loppumisen jälkeen sain koiran, joka on uskollisin ystäväni ja rakkain asiani koko maailmassa 😍.
Jossu
Järki ja tunteet, ne leikkivät keskenänsä monesti, kun pitää tehdä päätöksiä. Pieniäkin. Luulisin, että kasvun myötä osaamme tehdä päätöksiä oikeisiin perusteihin tueten.
Olen huomannut, että aurinko on muutamina päivinä paistanut kirkkaammin. 😎Yleensä minulla on ollut talvet pahimpia aikoja, mutta nyt sairasteltuani olen huomannut, että asia ei välttämättä ole ollut vuodenajasta kiinni. On tapahtunut kaikenlaista.
Tämä päivä on ollut erityisen vaikea, joten huomenna pitää työntää väkisin päänsä ulos, jottei hypi seinille. Pikku hiljaa, kun tekee, niin yhtä äkkiä huomaakin saaneensa paljon aikaan. Joidenkin lääkkeiden sivuvaikutuksena voi olla kylläisyyden tunteen katoaminen, joten tuosta sinun kannattaa puhua hoitavan tahon kanssa, kuten myös taipumuksestasi bulimiaan. Toisaalta taas tasapainottelu riittävän unen ja valveen, sekä energian kanssa on vaikeaa. Siksi myös oikeiden lääkkeiden löytäminen on vaikeaa. Tarpeeksi ajoissa aloitettu terapia olisi kaikkien psyyke ongelmaisten ihmisten kohdalla erittäin tärkeää. Siis jos kokevat, että terapiasta on apua.
Jokainen meistä reagoi asioihin ja lääkkeisiin omalla tavallaan.
Vaikka pimeässä onkin rauhallista ja turvallista. Niin on silti mukavaa, kun luonto keväällä herää ja tulee lämpimät ilmat. Jos nukkuminen valoisalla on hankalaa, niin suosittelen valoa läpäisemättömien verhojen hankintaa. Itselläni niistä on ollut apua. 😀
Tänään sattui "vahinko" oli taas todella paha olla ja menin suihkuun rauhottumaan, vessa on ainoa varsinainen huone tässä yksiössä ja yleensä se paikka jossa on jotenkin turvallisin olo. Siellä oli kuitenkin sakset lavuaarin reunalla, itse en jätä vessaan mitään teräesineitä ainakaan en näkyville, varmaan poikaystävä ajatuksissaan jättänyt, oli täällä yötä viimeyön. No nyt on olkapäässä rumia jälkiä. Nyt en voi mennä uimaan ja pitää yrittää poikaystävää vältellä kunnes parantuvat ainakin niin että voisi luulla vaan naarmuksi. On kauhean syyllinen olo, toivottavasti kukaan ei huomaa.
Kerrankin tiedän ainakin osittain mistä paha olo nyt johtuu. Poikaystävällä on ollu ongelmia perheen kanssa. Tiedän ettei hän tule äitinsä kanssa toimeen ja on onneton kotona asuessaan ja hän asuu siellä, koska "heitin" hänet ulos. Eilen hain hänet tänne yöksi ja hän yritti miettiä ratkaisua ettei tulisi hulluksi kotonaan. Tiedän, että hän haluaisi, että kutsun hänet takaisin tänne asumaan, sanoikin ikävöivänsä tänne. En aio sitä tehdä, mutta ein sanominen hänelle on vaikeaa. Erityisesti kun tiedän, että hän on onneton kotonaan. Tuntuu että olen syyllinen hänen pahaan mieleensä, vaikka eihän se tietenkään minun vikani ole. Hän voisi kyllä hoitaa koulua hitaammin ja tehdä töitä ohessa, jos haluaisi oikeasti muuttaa pois kotoaan.
Toinen ongelma on tämä väsymys, se tuntuu taas olevan loputonta vaikka nukkuisinkin kunnon yöunet. Olinkin epäillyt jo pari päivää käveleväni taas unissani, viimeyönä sitten heräsin kun kompastuin keittiössä koiran leluun. Luulen käyväni unissanikin syömässä, kun nälkä on hereillä kokoajan nii miksei sitten nukkuessa, selittäisi myös miksi ruokaa tuntuu kadonneen mystisesti. Sekä ehkä myös miksi paastosokerit oli taas niin korkealla. Lääkäri ihmetteli kovasti ja tivasi olenko ollut varmasti syömättä. Uhkailivat jo tarkemmilla testeillä, ettei vaan olis diabetes puhkeamassa.
Töissä jaksan käydä juuri ja juuri, 8h päivät tekevät tiukkaa, onneksi yleensä on vain 5-6h. Muuta ei sitten jaksaisikaan. Koiraparka ei ole päässyt päiviin kunnolla ulos, kun ei vaan ole voimia raahautua pitkälle lenkille. Onneksi voi mennä koirapuistoon istuskelemaan ja antaa koiran purkaa energiaa säntäilemällä lumessa.
Huominen hoitaja-aika myös pelottaa. On paljon asioita joista pitäisi kertoa, melkeen pitäisi tehdä listä, että kaiken muistaisi sanoa. Lääkäri soitti eilen ja kertoi niistä ladrakokeista, kerroin jo hänelle ongelmista lääkkeen kanssa ja hän käski juttelemaan lisää hoitajan kanssa. Hän myös kertoi, että lähiaikoina pitäisi tulla kirje jostain psykiatrisen hoidon jutusta, en enää muista mistä, mutta ehkä terapia-asiakin olisi siis edistymässä.
Jossu
Voisin kerrankin kirjoitella tännekin hyvällä mielellä. Unohdin toissapäivänä ottaa lääkkeen ja ihmettelin jo silloin iltapäivästä, miten olo on niin energinen (illalla vasta tajusin, että lääke jäänyt väliin). Eilen sitten otin tietenkin, mutta väsymys ei ole vielä iskenyt ihan täydellä teholla, varmaan lääkepitoisuus matallalla vielä. Eiköhän viimeistään huomenna palaile se uupumus. Kuitenkin tuskin tarvitsee tätä lääkettä enää pitkään syödä, lääkäri kertoi että olen pääsemässä psykiatrin puheille lähiaikoina ja siellä keskustellaan lääkityksestä tarkemmin ja varmaan sitten terapian mahdollisuudestakin, toivottavasti. Pitää vaan toivoa, että saan kivan lääkärin tälläkin kertaa. Vähän kyllä alkaa jo jännittää tuo uuden lääkärin tapaaminen.
Nyt kun on ollut energiaa, se on pitänyt käyttää hyväksi. Olen siivoillut taloa, joka vieläki on kyllä melko kaaoksessa, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Sain tässä myös uuden tietokoneen, joten typerän kiukuttelevan vekottimen kanssa painimisen pitäisi olla ohi, ihanaa 🙂. Nytkun vielä oppisi kunnolla käyttämään tätä uutta.
Jossu
Nyt on taas tuttu paha olo palannut, onneksi Toissayö oli melko hirveä, heräilin painajaisiin ja en saanut sitten nukuttua. Pyysinkin poikaystävän tänne yöks, kun toisen vieressä nukun yleensä paremmin. Se toimikin, mutta aamulla nukuttiin sitten liiankin myöhään. Poikaystäväni ei herännyt kouluun, vaikka kello oli soimassa (mitä sitten tietenkin oli minun vikani, kun en herättänyt). Hesäsin juuri ajoissa Live-ryhmään, onneksi ei mennyt taas ohi, ja sen jälkeen olin tosi hyvällä tuulella. Poikaystävä heräsi vasta silloin, ja ei sitten ollutkaan. Olisi kuulemma pitänyt herättää sillonkun itse heräsin, tiesinhän minä sen, mutta halusin olla live-ryhmässä rauhassa, ilman olan takana kurkkijoita. Minä olisin halunnut tehdä jotain kivaa yhdessä, mutta poikaystävän piti sitten murjottaa ja olla pahalla tuulella, kun koko päivä oli mennyt taas hukkaan jne. Hän jämähti koneelleni murjottamaan. Tiedän, että pitäisi kestää sitä, että toisellakin on välillä paha päivä, hänkin kestää usein minun kiukutteluani, mutta jotenkin en vaan jaksa sitä. Ehkä osittain alkaa pelottamaan, kun lyömistilanteen tulee yleensä juuri näinä pahoina päivinä. Muutenkin inhoan kun hän istuu koneellani tekemässä jotain ihan turhanpäiväistä, eikä edes suostu kertomaan kuinka kauan aikoo siinä istua. Mieluummin kyyhöttää siinä kun tekisi minun kanssani jotain, se tuntuu pahalta.
Lopulta siitä kehittyi sitten kunnon riitä ja nyt ei ole aamun hyvästä olosta enää tietoakaan. Syy ei kokonaan ollut poikaystäväni, minunkin pitäis kestää hänen kiukutteluaan vuorollani. Usein vaan alan ärsyttämään lisää, inhoan sitä tunnentta kun en tiedä onko toinen niin pahalla päällä saattaa tulla lyönti vai ei. Tänään ei ollut, tai sitten en vienyt ärsyttämistä tarpeeksi pitkälle. Tajusin tässä joku aika sitten, että en minä sitä lyöntiä pelkää, se on vaan fyysistä kipua, eikä usein edes kovin kovaa sellaista, en ainakaan jos osaan odottaa, pystyn sulkeutumaan sisääni, sillon sitä ei edes kunnolla tunne. Pelkään sitä tunnetta ennen sitä lyöntiä, pelkoa ehkä, vihaa toisen silmissä; pelkään sitä odottamista tuleeko lyönti vai ei. Itse lyönti tuntuu välillä helpottavaltakin, sitten ei tarvitse enää pelätä. Fyysistä kipua on niin paljon helpompi kestää kun henkistä. Kuulostaa varmaan todella kummalliselta, ehkä se onkin.
Sitten mietin tuossa kotiin ajaessa että mikähän minussa on vikana, kun ihmiset eivät tunnu haluavan olla kanssani. Poikaystäväkin niin usien valitsee ennemmin tietokoneen kuin minun kanssani olon, tai kyllä nettipeleissä seurani kelpaa, mutta ei se ole sama asia kuin oikeas yhdessäolo. Hän ei ole ainut, usein tuntuu, että muutkaan ihmiset eivät halua viettää aikaa kanssani, usein löytyy jotain muuta hauskempaa tai tärkeämpää tekemistä, minä olen vain se viimeinen vaihtoehto. Ehkä minun mielenkiintoni eivät osu yhteen muiden kanssa, vaikka mielestäni olen suht kaikkiruokainen mielenkiintojeni suhteen. Täytyy myöntää että useimmiten tulen parhaiten toimeen miesten tai jonkun 10-vuotta vanhempien kanssa.
Jossu
Minun on pitänyt jo huomattavasti aikaisemmin kirjoittaa tähän ketjuun, mutta se nyt aina vähän jäänyt sikseen. Mutta edellisen liveryhmän innoittamana päätin lähteä tähän urakkaan uudestaan mukaan. Kuitenkin aivan ensimmäisenä minun pitää kyllä sanoa, että en elä kuin saarnaan ja ainakin itseni mielestä on varsinaisen tekopyhä ihminen. Kuitenkin tästä huolimatta olen nyt valmis avaamaan sanaisen arkkuni vähän syvemmin tästä sinun tilanteestasi. Mainittakoon vielä, että minä olen ehkä viimeinen ihminen, joka osaa neuvoa sinua parisuhdeongelmissasi, mutta voinhan minä ainakin näin teoriassa kertoa oman näkemykseni asiasta. Se on sitten sinun asiasi, että onko puheistani sitten mitää apua.
Kuitenkin minusta tämä koko ongelmasi ydin on se, että olet alkanut uskoa näiden ihmisten puheisiin omasta paskuudestasi. Kun oikein kunnolla isketään, niin jossain vaiheessa sitä alkaa jo itsekin uskoa, että JUURI MINÄ olen se ongelma ja nämä ihmiset ovat täysin oikeassa nälviessään sinua vaikkapa sitten leikillisesti. Mainitsinkin liveryhmässä tämän vanhan koulukaverini, joka ei oikein muuta tehnytkään kuin määräili ja nälvi (tosin "läpällä") lähes kaiken aikaa. Se sattui, se jumalauta alkoi sattumaan, kun joka päivä sai kuulla pilkallisia sanoja miehisyydestäni ja siitä kuinka minä en ole mitään muuta kuin pahaa ilmaa heidän keskuudessaan. Minä vain otin sen vastaan ja suorastaan nöyristelin näille ihmisille kuin mikäkin kamaripalvelija. Kuitenkin jossain vaiheessa se kamelin selkä katkesi ja minä otin eron tästä ihmisestä. Se johti lähes täydelliseen yksinäisyyteen, mutta eipähän tarvitse kuunnella tätä vittuilua. Kuitenkin pointti on se, että siiinä vaiheessa, kun sinä alat hakea apua näiden ihmisten kertomien "ongelmien" takia, niin siinä vaiheessa on aika vaikea lähteä rehellisesti pohtimaan mikä loppupeleissä onkaan se varsinainen ongelma. Jos minä olisin sinä, niin minä riuhtaisisin irti itseni niistä piireistä, jotka sinua vähättelevät ja vielä kaiken lisäksi ottavat sinut täysin itsestään selvänä asiana. Toki tämä prosessi on äärimäisen hankala, eikä yksinäisyys vaihtoehtona ole kovinkaan houkutteleva, mutta silti mielummin ainakin minä säilytän edes jonkinlaiset arvokkuuden rippeet, kun menen tuonne ylös lavalle leikkimään pelleä.
Kuten ylempänä mainitsinkin, niin minä en tosiaan parisuhteesta tiedä yhtään mitään, mutta silti voisin kyllä sanoa sinun poikaystäväsi olevan täydellinen suomalainen sika-amis. Sika-amis ei osaa ratkaista ongelmia rakentavasti, vaan yleensä se vitutus ja turhautuneisuus puretaan joko nyrkillä tai sitten vain huutamalla ilman päätä tai häntää. Toinen varsin mielenkiintoinen piirre poikaystävässäsi on se, että hän tuntuu olevan täysin piittaamaton suhteenne tilasta. Kyllä hän sinulta vaatii, mutta itse hän ei ole oikein valmis tekemään mitään sen hyväksi, että voisitte muuttaa takaisin yhteen ja vielä kaiken lisäksi syventää suhdettanne ylemmälle tasolle. Minä en yleensä pidä siitä, että parisuhteessa annetaan ukaaseja, mutta tässä sinun tapauksessasi lähtisin kyllä asettamaan tiettyjä vaatimuksia suhteen jatkolle. Meinaan vain, että sinun pitäisi lopettaa tuo poikaystäväsi perseilyjen sietäminen ja vaatia vaikka sitten uhkaamalla, että hänen olisi syytä mennä joko hoitoon tai muuten todistaa olevansa sellainen ihminen, että suhde hänen kanssaan voisi luonnistua. Älä anna hänen ottaa sinua itsestään selvänä asiana, koska jo se antaa sen signaalin, että hänen ei muka tarvitse tehdä yhtään mitään sinun takaisin saamiseksi. Minä tiedän sen aivan varmasti, että kyllä sinä sitä seuraa saat miehistä, jos sellainen tilanne eteen tulee. Sinun pitää myös iskostaa tämä miehellesi. Asenteen pitää hänen päässään hyvinkin radikaalista muuttua, että tämä teidän suhteenne lähtisi pelittämään kohti sitä yhteistä onnea.
Minä en voi muuta toivottaa kuin onnea tähän elämään. Toivottavasti sinä osaat tehdä ne oikeat ratkaisut ja toivottavasti siinä sivussa löydät sen onnen joko miehesi kanssa tai sitten ilman. Minulla ei niitä avaimia ole, mutta ehkäpä tekstini edes jossain määrin auttaisi myös sinua ymmärtämään sen, että sinä ansaitset parempaa kuin mitä sinä nyt saat. Tälläistä Havukka-ahomaista ajatteluahan tämä on yhdistettynä naistenlehtien sanastoon, mutta toivottavasti minun mutuni edes jossain määrin auttoi.
Ajatukset sahaa vuoristorataa, eilen oli paha päivä, tänään taas sitten yhtäkkiä ihan hyvä olo. Siivoilin taloa ja viitsin viimein laittaa joululahjaksi saadun uuden maton lattialle, se on ihanan pehmoinen. Tänään näin pitkästä aikaa toista hoitolastani, häntä olen 4 vuotta jo hoitanut, nykyään nähdään enää harvemmin kun lähinnä tuurailen muiden hoitajien lomia tai muita poissaoloja. Hän ilahtui niin kovasti näkemisestäni ja oli koko illan niin hyväntuulinen vaikka olikin väsynyt koulupäivän jäljiltä. Tuntuu niin ihanalta kun joku oikeasti ja vilpittömästi ilahtuu minusta, siitä että vaan ollaan yhdessä eikä edes tehdä mitään erityistä. Se ehkä töissä on niin ihanaa, kun molemmat tytöt joita hoidan (niinkuin monet muutkin erityislapset) ovat niin välittömiä, näytetään miltä oikeasti tuntuu, niin hyvät kuin pahat tunteen ja olot. Melkeen kadehdittavaa, itse pitää niin usein hillitä itsensä, olla aikuinen ja käyttäytyä hyvin. Mutta tuntuu myös, että heidän ilonsa on paljon suurempaa kuin monien muiden ilo, jotenkin kokonaisvaltasempaa. Ja usien iloitaan niin pienistä asioista. Tulee lämmin olo kun saa olla mukan katselemassa kun toinen elää täysillä sillonkun vaan mitenkään pystyy.
Jossu
Kiitos tew vietsistäsi ja kannustavista sanoistasi, mietin tässä pitkään mitä siihen vastaan, ensimmäinen reaktio oli lähteä puolustamaan poikaystävääni, mutta taidan jättää sen kuitenkin tekemättä. Minusta on ihanaa, kun täällä ihmiset uskaltavat suhta vapaastia sanoa mitä ajattelevat, tai ainakin tuntuu siltä. Ehkä anonyymisyys antaa jotenkin turvallisuudentunnetta.
Minun varmaankin pitäisi yrittää löytää lähipiiriini lisää ihmisiä jotka välittävät minusta ja arvostavat minua sellaisena kuin olen, mutta kuten jo livessä mainitsin että semmoista on vaikea vaatia jos ei itse anna sitä esimerkkiä, siis kohtele itseään hyvin. Muutamia olen kuitenkin löytänyt ja he ovat minulle todella tärkeitä. Toivottavasti pystyn löytämään lisää kunhan masennukseni saataisiin kuntoon ja saisin taas voimia lähteä ihmisten pariin tekemään asioita. Nykyään tuntuu niin paljon helpommalta olla kotona yksinään.
Mietin tuossa taas eilen illalla/yöllä koiran kanssa ulkona vaellellessa tuota itsetuntoani. Se on aikalailla olematon, en pidä itsestäni enkä pysty arvostamaan itseäni. Tämä kuitenkin on pitkällisen "työn" tulosta. Minusta on usein tuntunut että minut alunperin hankittii pelastamaan jo hajoamassa oleva liitto ja varmaan toisaalta äitini kaipasi jotakuta rakastamaan itseään, ehkä lapsi tuntui hyvältä ratkaisulta. En sitten tiedä, onko näin oikeasti, en ole kehdannut kysyä, koska tuskin rehellistä vastausta saisin, ehkä parempi niin. No sitten kun olin olemassa äitini kyllä varmasti rakasti minua ja isänikin omalla tavallaan, mutta olin hankala lapsi, paljon allergoita ja usein kipenä. Se vei äidin voimia hoitaa minua, varsinkin kun isästä tuskin oli paljoa apua. Uskon ja osittain tiedäkin äitini olleen melko katkera varhaislapsuuteni, ehkä en saanut sitä rakkautta mitä olisin tarvinnut.
No sitten itsetuntoon, olen aina saanut" kilpailla" tärkeyssijoista muiden asioiden kanssa, koskaan en voinut varmasti sanoa olevani se numero yksi tai edes lähellä sitä. Isälleni viina voitti, useimmiten ainakin, hän perui näkemisiämme viimehetkellä tai joi salaa kun oli kanssani. Muistan miten 4-vuotiaana jo vihasin itseäni, ajattelin ettei äiti ja isä oikeasti minua rakasta, isällä on viina tärkeämpää ja äitillekin olen vaan taakka, jonka takia pitää olla töistä poissa. Tiedä sitten ajattelivatko he näin. Pieni lapsi ei osaa ymmärtää, että vika olisi vaikka vanhemmissa, nehän ovat aikuisia ja siis täydellisiä, vian täytyy olla minussa.
Sitten lähdimme Afrikkaan, siellä minusta pidettiin huolta sillonkin kun äiti oli töissä, tutut ihmiset, jotka tiesivät allergiani ja osasivat katsoa että olen turvassa. Meillä oli suomalainen lastenhoitaja, paikallinen taloudenhoitaja ja minulle oli kavereita sekä koulussa että iltapäivisin. Lisäksi olin kaveriporukan vanhin, joten tietenkin muut tavallaan "palvoivat" minua. Koulussa myös pärjäsin ihan hyvin. Tuntuu että äitikin oli onnellisempi ja siskoni tulon jälkeen enemmän kotonakin. Minulle riitti kuitenkin aikaa koska meillä oli taloudenhoitaja. Se teki hyvää huonolle itsetunnolleni.
Sitten palasimme Suomeen, koulussa en yhtäkkiä osannutkaan mitään, ja opettaja teki sen kyllä selväksi minulle ja kaikille muillekin. Kavereita ei oikeen ollut ja kaiken lisäksi äiti voi huonosti, alkoi juomaan. Vaikka tilanne pikkuhiljaa parani, vaihdoin koulua ja sain kaveteita itsetuntoni koki kovan kolauksen. Minua kiusattiin koulussa aina yläasteelle asti ja siskoni ongelmat veivät äidiltäni aikaa ja voimia. Minä sulkeuduin ja sulkeuduin kunnes sitten lopulta masennun.
Kun olin alkanut toipua masennuksestani tutustuin poikaystävääni. Hän sai minut tuntemaan oloni tärkeäksi. Aluksi en meinannut millään uskoa, että joku oikeasti haluisi olla kanssani, mutta hän itsepintaisesti halusi. Tunsin oloni prinsessaksi ensimmäistä kertaa vuosiin. Meillä menikin hyvin monta vuotta, tai luulisin niin, en oikeen tiedä millainen parisuhteen pitäisi olla, minulla ei ole ikinä ollut siitä mallia, mutta ainakin olin onnellinen. Tavallaan hän on edelleen se ihminen joka kaikkein eniten saa minut tuntemaan oloni tärkeäksi. Tiedän että olen hänelle todellä tärkeä, varmasti tärkein ihminen maailmassa ja todella rakas. Kuitenkin teot välillä näyttävät muuta, mutta niinhän äitin ja isänkin teot näyttivät, joten pitkään ajattelin että niin kuuluukin jotenkin olla. Sitten kun äidiltä ja kaverilta alkoi tulla kommenttia että "miten tuo sinun poikaystävä puhuu sinulle noin rumasti" ja samoihin aikoihin aloin seurailla miten muita kohdeltiin ja aloin pikkuhiljaa käsittää ettei sen ehkä kuulukaan mennä näin.
Ongelmana on etten tiedä kerjäänkö jotenkin sitä että ihmiset kohtelevat minua huonosti, ainakaan en osaa vaatia parempaa kohtelua, koska en koe ansaitsevani sitä. Tiedä, että ansaitsen, mutten tunnetasolla usko sitä. Ehkä olen vain helppo uhri ihmisille jotka haluavat pönkittää omaa oloaani muiden kiusaamisella.
Aina en myöskään tiedä johtuuko poikaystäväni käytös ilkeydestä vai eikö hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä että hänen sanomisensa ja tekemisensä satuttavat minua. Tässä en nyt tarkoita lyömisiä, joiden hän kyllä on itsekin myöntänyt olevan väärin. Jos hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy aspergerin takia, eli tavallaan epäsosiaalisuuden, ettei hän siis osaa ajatella miltä hänen sanansa minusta tuntuvat Niin voinko tuomita hänet niistä. Usien kun olen kuvitellut että hän on itsekäs sika kun ei voi yhtään empatioida, hän vaan hämmentyneenä toteaa ettei yhtään ymmärtänyt että olisi jotain huomattavaa. Äh en nyt saa suollettua mitää järkevää tekstiä, olen liian väsynyt varmaan. Ja toisaalta väliäkö sillä mistä mikäkin johtuu. Vaikka rakastankin häntä kovasti edelleen, tuskin pystymme elämää yhdessä onnellisina kumpikin. Joten eiköhän ero ole jossain välissä edessä, mutta ei vielä, halua ensin saada tämän masennukseni kuosiin ja siihen tarvitsen kaiken sen tuen ja huolenpidon mitä vaan voin saada.
Jossu
Kyllä niistä sanoista voi tuomita vaikka kuinka olisi asperger. Koska ei stä kuitenkaan ole vähä-älyinen. Mutta jotenkin pitäisi aina antaa sille aikaa selittää mitä se sitten tarkoitti. Se selitys ainakin minulla on hyvin pitkä.
Minun ja poikakaverini suhteessa on pahinta se, että minä sanon sille lähes mitä vaan. Sen mielestä. Ja, kun yritän selittää etten sitä tarkoittanut mitä sinä ymmärsit, niin se sanoo ettei aina jaksa kuunnella pitkiä selityksiäni, kun sitä loukkaan.
Hei, jossu86!
Hyvä, ettet lähtenyt puolustamaan poikaystävääsi 😉
Sinun ei pitäisi hyväksyä lähipiiriisi muita kuin ihmisiä, jotka välittävät ja arvostavat sinua juuri sellaisena, kuin olet 🙂 Jos sinulla on jo muutama tällainen henkilö, olet hyväosainen.
Kotona on joskus mukavaa kerätä voimia, mutta jos sen ottaa tavaksi, alkavat seinät kaatua päälle ennemmin tai myöhemmin. Mutta sinulla on koira, niin tästä tuskin tulee ongelmaa.
Kaikki esittämäsi asiat siitä, miksi tulit alulle pannuksi, on vain omaa kuvitelmaasi. Varmasti et voi tietää syytä / syitä, jos et kysy. Ehkä tulevaisuudessa tulee hetki, jolloin tunnet itsesi tarpeeksi vahvaksi kysyä asiaa.
Lapsesta ei tee hankalaa se, että hänellä sattuu olemaan allergioita tai hän on usein kipeä. Hankalaksi lapsi muodostuu minun mielestäni silloin, kun hänellä on käytöshäiriöitä. Hän on esimerkiksi kovin aggressiivinen.
Minullakin on itsetunto-ongelmia. Olen tullut, niin monta kertaa hylätyksi ja kotioloni ovat myös olleet jossain määrin epävakaat.
Sinä olet jo tiedostanut paljon asioita ja vahvistumisesi jatkuu koko ajan.
Nyt kun kerrot poikaystävästäsi minulle tulee mielikuva narsistista, joka päälle päin näyttää hurmaavalta ja palvoo ja esittää, mutta oikea naama näyttäytyykin välillä piilosta. Jo se, että äitisi ja kaverisi kommentoivat hänen käytöksestään, saa hälytyskellot soimaan.
Tiedän tuon huonon itsetunnon ongelman, että ei koskaan tunne itseään riittäväksi, tarpeeksi hyväksi tms., kun siitä itsekin kärsin.
Aina en myöskään tiedä johtuuko poikaystäväni käytös ilkeydestä vai eikö hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä että hänen sanomisensa ja tekemisensä satuttavat minua.
Jos hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy aspergerin takia, eli tavallaan epäsosiaalisuuden, ettei hän siis osaa ajatella miltä hänen sanansa minusta tuntuvat Niin voinko tuomita hänet niistä. Usien kun olen kuvitellut että hän on itsekäs sika kun ei voi yhtään empatioida, hän vaan hämmentyneenä toteaa ettei yhtään ymmärtänyt että olisi jotain huomattavaa.
Poikaystävälläsihän ei ollut diagnosoitua aspergeria? Vai oliko? Älä tee päätelmiä mutu-tuntumalla.
Kerrot, että poikaystäväsi käytös on ilkeää, eikä hän osaa olla empaattinen, ajatella empaattisesti. Nämäkin ovat narsistisesta luonnehäiriöstä johtuvia käyttäytymisen malleja.
Hyvin vaikeaa kuitenkaan mennä diagnosoimaan ketään, pelkästään tekstin pohjalta, eikä se olekaan tarkoitus. Näistäkin erilaisista käyttäytymisen malleista, joita sinulla on häntä kohtaan ja hänellä on sinua kohtaa, kannattaisi keskustella hoitajan kanssa.
Mietit aiemmassa kirjoituksessasi listan tekemistä
Kun olet menossa sinne hoitajan luokse tee se lista. Se helpottaa paljon. Sieltä voit määrätyn ajan sallimissa rajoissa nostaa ylös ne tärkeimmät asiat ja jättää vähemmän tärkeät seuraavalle kerralle. Hyvä idea, todettu myös käytännössä 😉
Tekstejäsi lukiessa tulee mieleen, että poikaystäväsi vie aika paljon voimiasi, eikä sinulla niitä masennuksen vuoksi muutoinkaan ole kauhean paljon. Joskus miinusten ja plussien listaaminen on hyvä alusta lähteä miettimään suhteen jatkoa. Yritän olla hoputtamatta, mutta siltikään en voi olla kertomatta mielipidettäni.
En tiedä pidätkö päiväkirjaa, mutta se on hyvä apukeino peilata omia ajatuksiaan. Sekä ottaa niihin etäisyyttä. Vaikka et kirjoittaisikaan päiväkirjaa päivittäin, viikoittain, niin se voisi olla alusta jolle kirjata ylös miltä minusta milloinkin tuntui ja miksi. Ainakin tänne kirjoittamasi on ollut sujuvaa, niin voisit kenties laajentaa sitä ja purkaa oloasi aina tarvittaessa päiväkirjaasi. Se voi olla myös apuväline puhuessasi hoitajan, terapeutin tai vastaavan kanssa.
Olen iloinen, että elämässäsi on myös hyviä asioita ja mukavaa tekemistä 🙂
En muistanut tätä tulla lukemaan ennen tuota livea.
En missään nimessä tarkoita että AS antaisi oikeuden käyttäytyä huonosti enkä myöskään että se vaikuttaisi älykkyyteen. Olit maanvaiva livessä kovin hiljainen, toivottavasti et loukkaantunut jostain mitä sanoin.
Minä kyllä jaksan kuunnella selityksen sillä miksi poikaystäväni on tehnyt tai sanonut niinkuin on, mutta harvoin niitä tulee, usein tuntuu ettei hän itsekään aina ymmärrä tunteitaan, ja ehkä minä useimmiten arvaan ja huomaan mistä milloinkin kiikastaa, joten hän on kai tottunut olemaan selittelemättä. Silloinkin kun en sitten ymmärrä en useimmiten saa selitystä tai vaan vastauksen "koska kolottaa" eli on selittämätön paha olo joka välillä iskee, yleensä silloin kun elämässä ei ole tarpeeksi struktuuria, turvallisia rutiineja, kuten lomilla tai kun hän on nukkunut pommiin koulusta.
Jossu
Kävin tuossa taas yövaelluksellani. Mietin siinä tarpoessani tätä masennustani ja oloani muutenkin. Välillä kun noissa livekeskusteluissa käy alkaa hävettää että itse voin näin huonosti, monilla muilla menee paljon huonommin ja he selvivät kuitenkin. Tiedä sitten olenko minä heikko vai he vahvoja, vai vähän molempia... Nyt en taas osaa puke ajatuksiani sanoiksi, olen niin totaalisen väsynyt. En ole saanut nukuttua nyt useampaan yöhön, painajaiset kiusaa. Viimeyö oli niin paha etten tiedä uskallako yrittää nukkua ollenkaan tänään. Se tunne kun herää totaalisessa paniikissa, ei kunnolla tajua missä on ja että se mitä juuri tapahtui oli vaan unta, on aivan hirveä. Onneksi koira tulee syliin rutistettavaksi, en ole aivan yksin pahan oloni kanssa.
Ehkä mä leivon suklaamuffinseja. Mulla on muussiks menneitä daimi-karkkeja, ehkä sitä murskaa vois laittaa muffinseihin ja kokeilla mitä tulee. Kaksi parasta herkkua yhdistettynä, nam.
Jossu
Terve. en tosiaan eilen livessä loukkaantunut, itse olen ollut täällä tukinetissä sen verran törkeä muille ettei kyllä ole varaa mistään loukkaantua. Minä vaan en jaksanut seurata keskustelua, kun oli niin paljon ihmisiä ja olin jo ollut puherumbassa työpäivän. Siksi vaan lähdin pois.
En minäkään aina jaksa selittää, joskus vaan käsken häipymään pois. Joskus taas jaksaisi selittää ja haluisin toisen ymmärtävän. Sitten saattaa olla, että olen saanut selitykseni avulla vielä pahemman sekamelskan aikaan.
leivon myös joskus pieni daim-muffiineja siskonlapsille, ne sanoo niitä taivaallisen hyviksi.
Minulle ne ovat liian makeita.
Juu siellä oli kieltämättä aika paljon populaa aluksi ainakin, väheni sitten loppua kohti. Vaikea oli pysyä kärryillä siitä mitä kukakin sanoi.
Mä oon taas miettiny, tässä tätä ajatuksenjuoksua taas tulee...
Tajusin tässä jo jokuaikaa sitten että mulla on mun hyvissä kavereissa lähinnä ihmisiä jota muut pitää helposti tylyinä ja jopa ilkeinä osittain tai ainakin hankalina persoonina, ihmisiä joiden kanssa monet muut (yleensä mun muutkaan kaverit) ei tule toimeen. Musta on ihanaa kun ihmiset sanoo suoraan mitä ne ajattelee, sekä negatiiviset että positiiviset asiat. Jotenkin semmoselta jolta saa kuulla että tämä paita ei mun mielestä oikeen sovi sulle tai noi verhothan on minusta ihan kauheet on helpompi ottaa vastaan positiivista palautetta, kun tietää että se on se oikea mielipide, eikä vaan mielistelyä tai feikkiä. Sitäpaitsi ne sanoo suoraan et oon aivan totaalisen kummallinen olento, mutta kiva siitä huolimatta. Tuli mieleen kun katselin kuvia koulukavereista ja muista tutuista tuossa ennen töihin lähtöä.
Löysin myös kuvia isän hautajaisista ja mietin tossa kuolemaa jo eilen illallakin. Mä en haluais että mut haudataan kylmään ja märkään maahan arkussa. Toivoisin että mut tuhkattais, tuli on lämmintä ja niin kovin kaunista. Sit toivoisin että ne tuhkat ripoteltais jonneki kauniiseen paikkaan, metsään vaikka, se taitaa kyllä olla suomessa laitonta. Mä en tiedä mitä uskosin tapahtuvan kuoleman jälkeen, en usko jumalaan, luulisin. Tavallaan toivon että elämä jatkuis jotenki, vaikka uudelleensyntymisellä tai jossain muussa todellisuudessa. Se jää nähtäväksi sitten joskus. Sanoin mun poikaystävälle eilen että jos kuolen niin että ollaan yhdessä sen pitää pitää huoli ettei mua haudata hautausmaalle jos se vaan on mitenkään mahdollista, tai ainaki tuhkattais ennen hautaamista. Se lupas kiltisti, mut tais vähän hämmentyy, tuun niin helposti aina sanoneeks asioita jotka hämmentää muita. Ehkä mä ajattelen liikaa.
Jossu
Jäi sitten kuitenkin aikamoinen ahdistus päälle tusota liveryhmästä, ehkä olis pitänyt jättää menemättä, harkitsin sitä kun nukutti sillon yhden aikaan kovasti. Mutta nousin sitten kuitenkin. Oon niin tottunu tunkemaan mun pelot taka-alalle, unohtamaan ja välttelemään niitä, että kun yhtäkkiä alan ajatella niitä tulee paha olo. Mutta toisaalta pakkohan niitä on ajatella, jos haluan niistä pystyä puhumaan, enhän voi niitä loputtomiin kierrellä. Mutta olin toivonu ettei tarvis olla sen jälkeen yksin, pyysin kaverin tänne, se vaan peru tulonsa ja vasta ihan viimetipassa, niin en osannu varautua. Nyt oon sitten yksin tämän pahan olon kanssa. Ja seuraavaan liveeni on monta päivää : /. Onneksi viimeyöna nukuin hyvin, niin ei haittaa vaikka pari yötä valvottaiskin taas. Äh, en saa sanoja paperille, liian paha olo.
Jossu
Miten ilta meni? Ainahan sitä voi soittaa johonkin kriisikeskukseen, jos ei yksin pärjää.
Minua ei live juurikaan ahdistanut, koska pelkään aivan eriä mitä muut eli äitini kuolemista.
Ensi maanantaina sitten onkin aihe johon en ehkä kykene tulemaan. Tulee mieleen kaikki sijoituspaikat mihin sijoitettiin.
Livessä on nykyisin niin paljon väkeä ja vain kaksi tukihenkilöä, että pitää enemmän itse alkaa katsomaan milloin kannattaa mennä.