Treeniä terapiaa varten
Olen tänne muutaman kerran kirjoitellut mutta en ”omaa tarinaani” saanut ikinä raapustettua. Ehkä nyt alkaisi olla sen aika pikkuhiljaa 🙂, kun jos tässä olen apua ongelmiini saamassa niin pitäisi ehkä alkaa opetella puhumaan asioista joista olen tottunut pysymään hiljaa, kirjoittaminen voisi olla se helpompi tapa alottaa.
Masennukseni uusi tässä muutama vuosi sitten. Ensin toivoin että se menisi itsestään ohi, että reagoin vain vahvasti parisuhteeni ongelmiin tai oli vain joku kahdenkympin kriisi meneillää. Mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan, työkuntokin alkaa jo kärsiä. Lähdin sitten hakemaan apua asiaan. Terveyskeskuslääkäri määräsi masennuslääkkeet, joiden käytön olen nyt alottamassa, vaikka ne kovasti pelottavatkin. Onneksi kuitenkin käyn säännöllisesti terveydenhoitajn luona tarkastuksissa niiden suhteen. Hänen kanssaan olis tarkoitus alkaa asioista juttelemaan, ja sitten jos tarvetta on pitäisi lähteä terapiaa harkitsemaan. Minun on kuitenkin vaikea asioista alkaa puhumaan, ihmisiin luottaminen on pelottavaa, ehkä en vain halua tulla satutetuksi enää, joten helposti sulkeudun ja pidän asiat ominani.
Alkoholismi, masennus ja muut mielenterveysriesat kulkevat meillä suvussa, molemmilla vanhemmillani. Isäni oli alkoholisti ja vaihteleva-asteisesti masenunut varmaankin koko ajan kun hänet tunsin, hänellä oli kai muitekin mielenterveysongelmia, mutta kovin tarkasti en asioista tiedä. Äidilläni oli myös alkoholin väärinkäyttöä ja masennusongelmia, mutta ehkä vähemmän, tai ainakin paremmassa kontrollissa. Minulla suurin ongelma on nukkuminen. Pienenä huonot yöunenei johtuivat varmaan enimmäkseen vaikeista allergoista ja astmasta, kouluiästä lähtien enimmäkseen psyykkisistä syistä. Painajaisia olen nähnyt aina, niin kauan kun jaksan muistaa. Huonoina kausina myös kävelen unissani. Inhoan ja pelkään nukkua kun koskaan ei tiedä herääkö kiljuen johonkin painajaiseen, vai siihen että on unissaan kävelly talosta pihalle. Olen myös tottunut jo varhain nukkumaan kevyesti, vahtimaan vanhempiani ja siskoani.
Kun olin 2n vanhempani muuttivat erilleen, minä jäin äidin kanssa, mutta tapasin isääni silloin ku hänen kuntonsa sen salli. Muutamaa vuotta myöhemmin muutimme äitini kanssa Afrikkaan, isä jäi tänne Suomeen ja näin häntä lähinnä lomaillessamme Suomessa. Afrikassa oloaikaa rakastin, sieltä on lähinnä ihania muistoja. Aloitin kouluni kansainvälisessä koulussa, opetus oli englanniksi. Meillä oli suurimman osan ajasta lastenhoitaja Suomesta ja paikallinen taloudenhoitaja. Vaikka äiti teki pitkiä päiviä töissä, aina kotona oli joku pitämässä minusta huolta. Isää en juuri ajatellut vaikka suomenreissuilla tapasimmekin, siellä sain kaiken mitä vain keksin pyytää; katsella videoita koko päivän ja syödä herkkuja. Hän joi edelleen ja vaikka oli luvannut olla selvinpäin tavatessaan minua, harvoin tämä lupaus piti. Äidille ei tietenkään saanut sitä kertoa, kun isä sanoi etten muuten saa tulla hänen luokseen pitämään hauskaa.
Kun olin 7n vanha adoptoimme Afrikasta minulle pikkusiskon, hän oli kuin elävä nukkeni jota sain hoivata. En enää muista varsinaisesti olleeni mustasukkainen, mutta uskoisin kyllä olleeni, olinhan ollut ainoa lapsi niin monta vuotta. Melko pian siskoni tulon jälkeen isäni kuoli, ilmeisesti sydänkohtaukseen, mutta eiköhän alkoholilla ollut osuutta asiaan. Ennen sitä hän oli varastanut rahat säästötililtäni. Muistan miten vihainen olin isälle siitä ja erityisesti kuolemisesta, kun olin jo melkein onnistunut unohtamaan että minulla mitään isää oli olemassakaan, niin tulla nyt muistuttamaan olemassaolostaan tuommoisella. En varmaan oikein ymmärtänyt mistä kuolemassa oikeasti on kyse, lähinnä ahdistuin kun äiti oli surullinen. Tiedän käyneeni jonkinaikaa terapiassa jossain vaiheessa isä kuoleman jälkeen, mutta omia musitikuvia asiasta ei juuri ole. Lähinnä muistan tädin jonka kanssa pelasin pelejä ja piirtelin kuvia.
Vuotta myöhemmin muutimme takaisin suomeen. Samoihin aikoihin äitini alkoi toisinaan juomaan. Olin 8-vuotias, siskoni vajaa 2. Vihasin suomea, täällä ei ollut kavereita, ei hoitajia, äitikin oli selvästi onneton. Koulussa, 3:lla luokalla, minua kiusattiin sekä opettajan että luokkakavereiden toimesta. Asuimme ensin yksiössä ja sitten jonkin aikaa hieman suuremmassa talossa, mutta muistan ettei omaa rauhaa juuri ollut. Myös tavat täällä olivat niin erilaiset kuin afrikan koulussani, että en oikein kuulunut joukkoon. Lisäksi minulla on lukihäiriö jota ei kylläkään vielä silloin todettu. Inhosin ja pelkäsin koulua. Silloin myös aloin saada ensimmäisiä paniikkikohtauksia, aamuisin koulumatkalla alkoi pelottaa niin että luulin tukehtuvani pahaan oloon. En kuitenkaan osannut asiasta kenellekään puhua, osittain luulin että siltä kuuluukin tuntua, ehkä kaikki suomalaiset istuivat bussissa hiljaa ja nyrpeinä siksi kun niillä oli kaikilla paha olo. Äidillä oli jo muutenkin vaikea sopeutua ja minäkin tuotin huolta kun en kouluun sopeutunut. Muistin myös vielä miten isä alkoi aina juomaan kun oli stressiä ja pelkäsin että äitikin joisi itsensä kuoliaaksi, en halunnut äidille yhtään enempää stressiä, joten pidin kohtaukset omana tietonani. Silloin ku äiti sitten kuitenkin joi minä hoidin siskoani, yritin salata häneltä että äiti on nyt sammunut, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä melko pitkään. Luulin osittain että minä ja siskoni olimme syypäitä äitini juomiseen, muistan maanneeni sängyssä mona kertaa kuunnellen äidin kuorsaavan ja miettineeni miten kauhea lapsi olin kun sekä isä että äiti kärsivät noin.
Seuraavana vuonna pääsin toiseen kouluun, missä opettajat olivat mukavia ja kavereitakin löytyi muutama. Hieman aikaisemmin olin myös löytänyt kavereita oman pihani lapsista.
Samoihin aikoihin pääseimme myös muutamaan isompaan asuntoon, jossa sain oman huoneen. Muutimme aivan lähelle vanhaa taloa, joten en joutunut luopumaan ystävistäni.
Elämä alkoi asettua aloilleen tänne Suomeen, vaikka kaipasin edelleen afrikkaa, niin muistoni siitä alkoivat hämärtyä. Äitinikin tuntui sopeutuneen jo paremmin työpaikkaansa ja vaikka hän joi toisinaan, tuntui kuitenkin että harvemmin. Koulussa tutustuin tyttöön joka oli paras kaverini monta vuotta. Olin toisinaan jopa onnellinen ja vaikka edelleen vahdin äitiäni pystyin myös olemaan taas lapsi ja nauttimaan elämästä. Siskoni sai myös ADD-diagnoosin samoihin aikoihin, jolloin hänen ongelmansa saivat nimen ja uskoisin sen vaikuttaneen äitini jaksamiseen.
Olin yksitoista vuotias kun lähdimme afrikkaan tosien kerran, tällä reissulla olimme vain puolisen vuotta. Minun oli tavallaan vaikea sopeutua, ehkä kun tiesin että olisimme siellä vain vähän aikaa. Kuitenkin reissusta jäi paljon positiivisia muistoja. Rakastin afrikan ihmisten iloisuutta ja positiivisyyttä. Kävin kansainvälistä koulua, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän erilaisia, monet opsikelivat muulla kuin äidinkielellään. Koulussa sain nopeasti kavereita ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani kunnolla joukkoon.
Hieman ennen Suomeen paluuta muistan painajaisten pahentuneen huomattavasti ja muutenkin aloin panikoida. Näin paljon unia edellisestä paluustamme Suomeen ja aloin pelätä että nytkin ongelmat, jotka olivat olleet taka-alalla palaisivat ja ennen kaikkea äiti alkaisi taas juomaan enemmän. En ole varma lisääntyikö juominen silloin oikeasti vai muistanko vain tarkemmin kaikki kerrat kun siskoani hyssyttelin yöllä ja yritin saada takaisin sänkyyn ettei hän huomaisi äidin kuntoa. Aloin myös ajatella isääni paljon, olin edelleen hänelle hyvin vihainen, mutta myös suru hänen kuolemaansa kohtaa alkoi löytyä.
Kun sitten palasimme Suomeen mitään sen suurempaa romahdusta ei tapahtunut, palasin vanhaan kouluuni, äiti töihinsä ja elämä jatkui. Minä kuitenkin odotin aistit valppaana romahdusta, en voinut uskoa että sitä ei tulisi. Aloin entistä enemmän piilotella äidin pulloja ja yritin kaikin keinoin kontrolloida hänen juomistaan. Lopulta joskus 13 vuotiaana masennuin ja sulkeuduin itseeni. En enää jaksanut pelätä, en jaksanut oikeastaan mitään. Pakenin telkkarisarjoihin, kirjoihin, mielikuvitusmaailmaani ja aloin kirjottaa omia tarinoita. Nukkumiseni vaikeutui kovasti, painajaiset palasivat, unissakävely alkoi ja mikä pelottavinta paniikkikohtuakset palasivat. Pitkään salasin pahaa oloani niin hyvin kun pystyin, edelleen pelkäsin romahdusta ja en halunnut että äiti sortuisi juomaan enää enempää. Edelleen uskoin olevani osittain syyllinen vanhempieni juomiseen. Olin myös hyvin vihainen kaikille, erityisesti isälleni. Äidilleni en niinkään uskaltanut olla vihainen, joten jotenkin taisin kääntää kiukkuni siskooni. Inhosin kun minun piti pitää hänestä huolta ja lopulta aloin ajatella siskoni olevan pääsyy äitini juomiseen. Kun paha olo paisui trapeeksi suureksi, aloin viillellä tai raapia ihoni rikki. Pidin kuitenkin trakasti huolen ettei kukaan huomannut viiltoja ja annoin vaan ymmärtää että lapsuuden ihottumani olivat palanneet.
Äitini sai juomisensa hallintaan kunnolla kun olin joku 15:sta. Samoihin aikoihin pääsin lukihäiriötutkimuksiin jotka selittivät kouluvaikeuteni. Kävin myös rippikoulun josta sain uusia ystäviä, jotka molemmat ovat edelleen elämässäni mukana ja minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen pystynyt puhumaan monista vaikeista asioista ja saanut paljon tukea. Samoihin aikoihin äitini myös huomasi masennukseni ja lähti hakemaan siihen apua. Sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja pääsin terapiaan kahdeksi vuodeksi.
Terapiasta oli kovasti apua, vaikka en ikäni puolesta ollutkaan siinä vastaanottavaisimmassa vaiheessa. Oli ihanaa kun jollain oli aikaa keskittyä vain minuun. Siskoni kuitenkin vei kotona paljolti äitini ajan ja voimat. Terapeuttin huomio oli kuitenkin kokonaan ja vain ja ainoastaan minun. Lääkehoitoakin kokeiltiin, mutta sain niin pahoja itsemurja-ajatuksia sivuoireina että säikähdin ja lopetin lääkkeet kieltäytyen enää ottamasta niitä.
Olisin varmasti hyötynyt terapiasta enemmänkin jos olisin paremmin tiedostanut itseäni ja toimintaani. Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse. Kuitenkin sain terapiasta itseluottamusta ja rohkeutta mm. aloittaa uuden hararstuksen, jossa myös tutustuin poikaystävääni. Elämäni alkoi taas sujua paremmin. Vuosi terapian loppumisen jälkeen sain koiran, joka on uskollisin ystäväni ja rakkain asiani koko maailmassa 😍.
Jossu
Luin tarinasi alusta loppuun, kiinnostavaa luettavaa! Erityisen kiinnostunut olin Afrikasta, koska olen itsekin harkinnut lähteväni sinne noin puolen vuoden päästä vapaaehtoistyöhön. Olen valmistumassa yliopistosta, eikä ajatus työelämään siirtymisestä, vakiintumisesta ja sen sellaisesta vielä houkuta tässä vaiheessa. Tyttöystävän kaverilla on myös hienoja kokemuksia Afrikasta ja käsittääkseni hän aikoo muuttaa Namibiaan jossain vaiheessa pysyvästi. Et muuten maininnut missä maassa sinä olit aikoinaan?
Joka tapauksessa halusin vain rohkaista sinua menemään terapiaan, sillä omalla kohdalla se on ainakin auttanut, vaikka työtä on vielä paljon jäljellä. Olen luonteeltani herkkä ja reagoin todella vahvasti negatiivisiin ajatuksiin ja tunnetiloihin. Aiemmin yritin esittää vahvaa ja välinpitämätöntä, koska eihän nyt miehen sovi olla tässä maailmassa herkkä. Suhteeni lääkitykseen on ollut hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta ne helpottavat (kaiketi) oloa ja toisaalta tekevät olon jotenkin tasapaksuksi. Toisaalta minulla on vain kokemusta kahdesta lääkkeestä (Seronil, Venlafaxine, joista jälkimmäinen huomattavasti parempi), eikä henkilökohtaisia kokemuksia voi koskaan yleistää, sillä jokainen reagoi näihin lääkkeisiin hyvin eri tavoin.
Masennuksesta nousemiseen kannattaa kuitenkin ottaa kerralla koko arsenaali käyttöön eli terapiassa kannattaa käydä, lääkkeitä syödä (jos ne suinkaan auttavat), syödä hyvin ja monipuolisesti (ei roskaruokaa, herkkuja, eineksiä) ja ennenkaikkea *liikkua*. Masentuneena ajatus ulos menemisestä voi tuntua kamalalta, mutta harvemmin reipas lenkki kenenkään oloa pahemmaksi tekee. Ihminen on kuitenkin luotu liikkeeseen. Kaamosaikaan voi oireita yrittää helpottaa kirkasvalolla (tekee olon ainakin minulla energisemmäksi).
Yksi hyvä keino on tietysti kirjoittaminen, jota olet jo harrastanutkin. Itse kirjoitan tänne tukinettiin sekä omaan yksityiseen päiväkirjaani. Yleensä ahdistus siirtyy sinne paperille ja olo helpottaa. Omassa ajattelussakin tapahtuu muutoksia, kun masennukselle tyypillisistä kehäpäätelmistä alkaa päästä eroon. Sanovat, että käsin kirjoittaminen on terapeuttisesti tehokkaampaa kuin koneella kirjoittaminen, mutta omasta mielestäni tällä ei ole väliä. Väliä on ainoastaan sillä, että ylipäätänsä kirjoitat. Me täällä tukinetissä (puhun tietenkin vain omasta puolestani) olemme samassa veneessä ja yritämme oman jaksamisemme puitteissa tukea muita elämän uuvuttamia.
Eli tsemppiä sinulle ja jatka tähän ketjuun kirjoittamista🙂👍
Kiitos kovasti vastauksestasi ja kiitos myös kun jaksoit lukea koko pitkän riipustukseni 🙂. Asuimme suurimman osan ajasta Maputossa, Mosambikin pääkaupungissa, osan ajasta myös Beirassa, joka sekin sijaitsee Mosambikissa. Äitini teki siellä töitä kuurojen parissa, joten matkustelimme paljon myös siinä lähimaissa levittämässä tietoa kuuroudesta, lähinnä kertomassa etteivät kuurot lapset ole typeriä tai henkien riivaamia, he vain eivät kuule mitä heille sanotaan. Sain usein olla mukana näillä reissuilla, mutta kovin paljoa en niistä muista kun olin kuitenkin melko pieni.
Haluaisin kovasti terapiaa, jotenkin tuntuu että olisi tarve käydä asioita läpi jonkun kanssa. Usein ystäväni joille olen pystynyt lapsuudestani kertomaan sanovat monien kummallisten tapojeni selittyvän sieltä. Ja luulisin että kun tiedostan paremmin miksi toimin niinkuin toimin pystyn paremmin vaikuttamaan siihen mitä teen. Itse en kuitenkaan jostain syystä koskaan näitä yhtäläisyyksi huomaa. Kuitenkaan en uskalla ja kehtaa heidän niskaansa kaataa aina ongelmiani, kun pelkään etteivät he jaksa kuunnella, pelkään että jokupäivä huomaan heissä turhautumisen merkkejä kun aina tolla on paha olla ja sen jälkeen en saisi enään suutani auki vaikka kuinka haluaisin puhua. Kun nyt vihdoin uskalsin tänne alkaa kirjottaa niin aion kyllä jatkaa. Täällä on paljon lukijoita, joten en ylikuormita ketään, toivottavasti ainakaan ja netin välityksellä on paljon vaikemapi tulkita ihmisiä. Lisäksi on paljon helpompi kirjottaa asioista kun puhua.
Miehenä on varmasti vielä vaikeampi olla herkkä, kuin tyttönä. Tai ainakin semmoisen käsityksen olen saanut kun kaveripiirin ihmisten elämää seuraillut. Olen usein miettinyt olisiko helpompi olla tuntematta mitään kuin tuntea ns liikaa. Välillä tuntuu että olisi, mutta toisaalta jos en olisi näin herkkä kun olen en pärjäisi työssäni yhtä hyvin. Tällä hetkellä kuitenkin melkein toivoisin masennuslääkkeiltä vähän turruttavaa vaikutusta, koska olen ehkä niin väsynyt kantamaan myös muiden tunteita harteillani.
Nyt parinpäivän lääkkeidensyönnin jälkeen (Mirtazapin Orion 15mg) en ole kovin ihastunut tähän mömmöön: olo on uskomattoman sumuinen ja väsynyt, muutamaa tuntia ennen seuraavaa lääkettä alkaa ajatukset vähän kirkastua, mutta sitten uusi annos tuo sumun takaisin. Ja vaikka väsyttää en kuitenkaan nuku ilman melatoniiniä, makaan vain sängyssä jossain kummallisessa horteessa. Lisäksi kokoajan palelee, erityisesti raajoja ja seisomaan noustessa silmissä sumenee. Ja en tiedä kuvittelenko vain, mutta tuntuu kuin olisi pohjaton nälkä. En ole vielä lukenut lääkkeen sivuvaikutuksia, kun olen niin taitava kuvittelemaan oireita, mutta kaipa pitäisi kohta jo kurkata ovatko nämä tyypillisiä oireita tälle lääkkeelle. Erityisesti tuo syömisvimma huolestuttaa, kun olen aikaisemmin kärsinyt bulimian oireista ja sen kanssa saan hienon ahdistusnoidankehän aina aikaiseksi (tulee paha olo -> ahmin -> oksennan/ muuten estän imeytymisen -> tulee syyllinen olo mikä ahdistaa lisää jne.) Mutta ainakin toistaiseksi, ei mitään kummallisia itsemurhapakkoajatuksia, joten paremmin sujuu kuin viimekerralla kun lääkkiettä kokeilin.
Alkaa taas sumu vallata mielen ja ajatus töökiä pahasti. Jotain oli vielä kirjoitettavaa, mutta haihtui jo mielestä. Toisaalta tämä sumu tuntuu hyvältä, rauhalliselta tavallaan. Minullakin, niinkuin siskollani, on kai tarkkavaisuuden kanssa ongelmaa, vaikka minulla ei diagnoosia olekaan. Yleensä tuntuu kuin päässä olisi monta telkkariruutu päällä yhtäaikaa, mutta sumu jotenkin hiljentää niitä kaikkia. Tulee jotenkin epätodellisen rauhallinen olo.
Jossu
jossu86 kirjoitti 12.12.2009 0:12
Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse.
Jossu
Hei, jossu86!
Sinun kannattaisi kertoa noista edellä mainituista oireista sairaanhoitajalle / terapeutille. Kirjoittaminen on hyväksi. Sitä itsekin harrastan. Olen myös "sumuinen", joten vaikka luin ensimmäisen tekstisi kokonaan, en jaksa/osaa sitä sen kummemmin kommentoida.
Kannatan ajatusta terapiaan lähdöstä 🙂👍 Lääkityksen kanssa ottaa aina aikansa, milloin lääkitys alkaa varsinaisesti helpottamaan oireita ja haittavaikutukset jäävät. Aina ei löydetä oikeaa lääkettä/lääkkeitä samantein ja, joudutaan kokeilemaan useampia, ennen kuin se oikea lääke löytyy.
Kiitos vastauksesta, ymmärrän hyvin että täällä on paljon masentuneita ihmisiä, joista monien on vaikea keskittyä lukemaan pitkää tekstiä, vielä jäsentää mitä siinä sanotaan ja lähteä vastailemaan. Itselläkin keskittyminen ei taho aina riittää moiseen🙂. Kuitenkin näen että ketjuni on luettu 144 kertaa tähän mennessä, osa tietenkin samojen ihmisten uusintalukukertoja ja omianikin, mutta jos vaikka 1/5 on ihmisiä jotka ovat lukeneet tekstini kokonaan niin hienoa. Silloin olen "puhunut" useammalle ihmiselle tästä kuin olisi ikinä uskaltanut toivokaan. Jos nyt kukaan ymmärtää mitä ihmettä tässä selitän 😋. Ehkä selitän vielä... kirjoitin aikaisemmin tänne ketjua omien mielipiteiden julkituomisen vaikeudesta ja tavallaan myös oman itseni "esittelemisestä" maailmalle, se on edelleen minulle kovin vaikeaa. Olin melkoisen pankiikin partaalla kun mietin uskallako tuon tämän ketjun ensimmäisen vietin tänne kirjoittaa, niin hölmöltä kun se ehkä kuulostaakin. Vaikka vastauksia on tietenkin todella ihana saada, niin jotenkin tuntuu että tärkeintä on että ihmiset lukisivat tekstini "kuuntelevat" mitä haluan sanoa, en ole oikeen tottunut että minua kuunnellaan.
Kävin eilen tervayskeskuksen psykiatrisen hoitajan kanssa juttelemassa. Hänkin myönsi että hyötyisin varmasti terapiasta, mikä oli hieno juttu, nyt katsellaan kuitenkin kuukauden verran miten lääkitys vaikuttaa. Onneksi eivät halunneet vielä nostaa annostusta, mutta se on ehkä jossain vaiheessa edessä. Ihanaa kuulla että sivuoireetkin voivat helpottua ku elimistö tottuu lääkkeeseen, toivon todella että niin kävisi.
Yritin myös selittää hänelle tuota tapaani lukea ihmisiä, mutta huomasin ettei hän ollenkaan ymmärtänyt mitä tarkoitin, ahdistuin ja vaikenin. En tiedä toiminko jotenkin kummallisesti eri tavalla kuin monet muut ihmiset vai enkö vain osaa sanomisiani selittää oikein, usein tuntuu etteivät ihmiset ymmärrä mitä yritän sanoa. Tähän törmään erityisesti poikaystäväni kanssa, joka onneksi yleensä myöntää sen nykyään jo suoraan. Ehkä pitää yrittää vielä, mutta toisaalta jos joskus terapiaa saan niin hänet nyt lähinnä pitäisi saada juttu ymmärtämään, jos tämä ei ymmärrä niin ehkä sillä ei ole niin väliä. Ja tärkeintähän on että itse tiedostan sen.
Ehkä kyse on siitä etten puhuessa osaa muotoilla asioita tarpeeksi selkeästi, ehkä pitäisi kirjoittaa asia ylös ka antaa valmis teksti hänelle luettavaksi, jos siten olisi helpompi ymmärtää.
Jossu
jossu86 kirjoitti 16.12.2009 14:32
kirjoitin aikaisemmin tänne ketjua omien mielipiteiden julkituomisen vaikeudesta ja tavallaan myös oman itseni "esittelemisestä" maailmalle, se on edelleen minulle kovin vaikeaa. Olin melkoisen pankiikin partaalla kun mietin uskallako tuon tämän ketjun ensimmäisen vietin tänne kirjoittaa, niin hölmöltä kun se ehkä kuulostaakin. Vaikka vastauksia on tietenkin todella ihana saada, niin jotenkin tuntuu että tärkeintä on että ihmiset lukisivat tekstini "kuuntelevat" mitä haluan sanoa, en ole oikeen tottunut että minua kuunnellaan.
Hei, Jossu!
Nyt olen lukenut tämän sinun viimeisemmän viestisi.
Minulla on myös vaikeuksia tuoda esiin omia tuntemuksiani, toiveitani, halujani ex. (jos näitä tarkoitit).
jossu86 kirjoitti 16.12.2009 14:32
Kävin eilen tervayskeskuksen psykiatrisen hoitajan kanssa juttelemassa. Hänkin myönsi että hyötyisin varmasti terapiasta, mikä oli hieno juttu, nyt katsellaan kuitenkin kuukauden verran miten lääkitys vaikuttaa. Onneksi eivät halunneet vielä nostaa annostusta, mutta se on ehkä jossain vaiheessa edessä. Ihanaa kuulla että sivuoireetkin voivat helpottua ku elimistö tottuu lääkkeeseen, toivon todella että niin kävisi.
Toki kannattaa aina kaikista sivuoireista mainita ja varsinkin, jos / kun ne ovat vaikeita.
jossu86 kirjoitti 16.12.2009 14:32
Yritin myös selittää hänelle tuota tapaani lukea ihmisiä, mutta huomasin ettei hän ollenkaan ymmärtänyt mitä tarkoitin, ahdistuin ja vaikenin. En tiedä toiminko jotenkin kummallisesti eri tavalla kuin monet muut ihmiset vai enkö vain osaa sanomisiani selittää oikein, usein tuntuu etteivät ihmiset ymmärrä mitä yritän sanoa. Tähän törmään erityisesti poikaystäväni kanssa, joka onneksi yleensä myöntää sen nykyään jo suoraan. Ehkä pitää yrittää vielä, mutta toisaalta jos joskus terapiaa saan niin hänet nyt lähinnä pitäisi saada juttu ymmärtämään, jos tämä ei ymmärrä niin ehkä sillä ei ole niin väliä. Ja tärkeintähän on että itse tiedostan sen.
Ehkä kyse on siitä etten puhuessa osaa muotoilla asioita tarpeeksi selkeästi, ehkä pitäisi kirjoittaa asia ylös ka antaa valmis teksti hänelle luettavaksi, jos siten olisi helpompi ymmärtää.Jossu
Minusta selitit tuossa avauksessasi (ensimmäinen viestisi) aika hyvin tuon tapasi lukea ihmisiä. Kannattaisi varmasti se teksti itsesi säilyttää.
Itselläni on sellainen vaikeus välillä, että sanat katoavat - varsinkin jos olen kovin väsynyt, tai sitten ajattelen asiat niin valmiiksi, että sanat ovat jo tavallaan tulleet ulos (vaikka eivät siis todellisuudessa ole) ja lyhennän sanomani (huomaamattani tai ainakin osittain huomaamattani), joten vastapuoli ei ymmärrä mistä puhun tai mitä tarkoitan. Ja jutun saa aloittaa ihan alusta.. 😟
Olet jo kirjoittanut asian ylös, kuten mainitsinkin. En kuitenkaan kehoita antamaan valmista tekstiä hoitohenkilöstölle luettavaksi (kuin viimeisessä hädässä), sillä he usein eivät välitä lukea tekstejä, vaan haluavat kuulla asiat autenttisina sinun itsesi suusta. Joten asian selkeyttämiseksi voit ottaa jo valmiiksi kirjoittamasi tekstin mukaan ja sitten itse lukea sen ääneen, jotta epäselvyyksiltä tai ymmärtämättömyydeltä vältyttäisiin. Ajatuksenani oli tästä eilen mainita, mutta unohdin.. 😀 Itse käytän monesti tätä keinoa, kun en tahdo muistaa tai tuntuu vaikealta saada itsensä ymmärretyksi.
Kiitos vinkistä. En muistanutkaan enään, mutta kun aikaisemmin terapiassa kävin niin terapeutti ei halunnut koskaan lukea tekstejäni, pyysi aina että luen sen hänelle ääneen. Pitääpä pitää mielessä että se on ilmeisesti joku yleinen juttu terapeuttien ja muiten psyykepuolen ihmisten kanssa 🙂.
Tänään alkoi joululoma 🙂👍 ja lähdin ajelemaan kohti Pohjois-Suomea, äitini luokse. Ajaminen on kyllä ihanan rentouttavaa puuhaa, voi rauhassa ajatella. Alkumatkan ajoin ystäväni kanssa, hän jäi isovanhempiensa luo ja jatkoin koirani kanssa vielä hetken yksikseni. Oli ihanaa kun oli aikaa olla vaan yhdessä ystäväni kanssa, juteltiin kaikkea, mutta myös sattoi vaan olla, ilman että oli minnekään kiire.
Huomenna olisi vielä 300km jäljellä matkaa. Tuntui vähän hassulta pysähtyä yöpymään matkalla jonka on ennen ajanut päivässä, mutta en uskaltanut uuden lääkkeen ja monen huonosti nukutun yön vuoksi vetästä koko n 700km:n matkaa päivässä. Taisi olla ihan oikea päätös, aika puhki olen vaikka en edes kokomatkaa ratinedessä istunut. Koiralla sen sijaan on energiaa vaikka muille jakaa 😋, pitää kai vielä raahautua sen kanssa lenkille😴.
Mietin paljon parisuhdettani tuossa ajellessa. Jotenkin tuntuu etten oikeen tiedä mihin suuntaan suhteeni on menossa. Olemme olleet joku 5 vuotta yhdessä, niistä 4 asuneet yhdessä. Muutama kuukausi sitten muutimme asumaan erillemme, mutta olemme yhdessä edelleen, luulisin. Ongelmana on muutama kerta jolloin poikaystäväni on lyönyt minua, ei pahasti, mutta sen verran kuitenkin että säikähdin. Aloin pelätä jo etukäteen aina jos hän hermostui ja hän sitten reagoi pelkooni. Siitähän saa hienon noidankehän aikaan. Lopulta huomasin olevani kokoajan varpaillani kotona, vahtivani pienintäkin merkkiä hermostumisesta, aloin myös saada paniikkikohtauksia taas. Painajaiset olivat pahentuneet jo aikaisemmin, unissakävely samaten. Asumme yksiössä ja kun nukun huonosti valvotan poikaystävääni ja en myöskään voi nukkua sillon kun pystyisin, kun hän herää kuitenkin ihmistenaikoihin aamusin. Viime jouluna en olisi millään halunnut palata kotiin äitini luota, kesällä oli sama ongelma, lopulta sovimme että muutamme erillemme ja katsellaan sitten miltä molemmista tuntuu.
Sitä olen tässä sitten yrittäny mietiskellä, huomenna onneksi vielä lisää aikaa ajellessa ja äidin kanssa voisi yrittää tilanteesta jutella, tosin hänen mielipiteensä tiedän jo, mutta kuitenkin...
No huomenna on aikaa miettiä lisää ja eihän tässä mitään kiirettä ole asioita päättää. Ahdistaa vaan jotenkin tämä epävarmuus ja epätietoisuus siitä mitä haluan tehdä ja mitä pitäisi tehdä 😐. Välttämättähän ne eivät ole se sama asia.
Jossu
Hei jossu86, ja hyvää lomaa!
On aika vaarallista ajaa väsyneenä, toivottavasti matka menee hyvin!
Hyvä kuulla, että olette muuttaneet erillenne. Tosinhan se ei estä poikaystävääsi löymästä uudelleen. Tiedän, suhtaudun tällaisiin asioihin hyvin negatiivisesti. Mikään ei oikeuta lyömään toista. Tiedän sen tunteen, kun ihminen jonka pitäisi välittää ja rakastaa lyö. Se tulee, kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä sitä voi edes kunnolla käsittää.
Sinun ei tarvitse muuta, kuin pitää huolta itsestäsi.
Poikaystäväsi pitäisi hakea apua, mutta en mene sanomaan, että kenen siitä hänelle pitäisi huomauttaa, kun en tunne kumpaakaan osapuolta. Enkä halua välillenne riitaa ja sitä kautta mahdollista ristiriitatilannetta päälle.
Minä ohjeistan aina väkivaltaisessa parisuhteessa eläviä lähtemään ja mahdollisimman pian. Sinä olet vielä nuori ja kaikki elämä on vielä edessäpäin. Kunhan lääkitys alkaa toimimaan ja saat tarvitsemaasi terapiaa, niin eivätköhän asiat ala asettumaan oikeille paikoillensa.
🙂
Pääsin hyvin perille, äitin hemmoteltavaksi 😋.
Lyömiset loppuivat jo sillon kun yhdessä asuimme. Tein selväksi etten semmoista hyväksy ja aloin muutenkin vaatia "parempaa kohtelua". Kämppä on minun, joten oli helppo asettaa rajat, tee näin tai lähdet tyylillä. Poikaystävääni hämmensikin kovasti, että halusin muutta erilleen juuri kun tilanne oli parantunut, mutta minulla oli turvaton olo kuitenkin. Nytkun asumme erillään niin tuntuu kuin olisimme palanneet takaisin alkuun. Minua kohdellaan kuin prinsessaa, yleensä. Mutta onneksi en ole unohtanut millasita yhdessä asuminen oli. Vaikka nyt nautinkin taas hänen seurastaan, olen silti vähän varpaillani. Hänellä on nyt kova vimma päästä todistamaan olevansa turvallinen ja pystyvänsä pitämään minusta huolta. Kuitenkin näen toisinaan vilahduksen hänen silmissään siitä "pahasta puolesta" mikä hänen sisällään piilee, siitä joka sanoo pahasti, karjuu ja satuttaa. Se pysyy vilahduksina, kontrollissa, mutta muistuttaa olemassa olostaan.
Kuitenkin eroaminen kokonaan tuntuu jotenkin kurjalta. Olemme olleet niin kauan yhdessä, että tunnemme toisemme hyvin, ehkä kyse on tottumisesta, mutta hänen kanssaan on helppo olla. Olen miettinyt myös vaihtoehtoa että laittaisin hänelle avunhakemisen ehdoksi yhteen muuttamiselle tulevaisuudessa, mutta kuitenkaan en voi olla varma haluaisinko siltikään palata yhteen, pystyisinkö luottamaan häneen enää esimerkiksi niin paljon että lähtisin lapsia hänen kanssaan hankkimaan. Toisaalta mistä voin tietää että ikinä tapaisin ihmistä jonka kanssa olisi sen parempi olla kuin hänen. En vaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Salaa toivon että poikaystäväni rakastuisi johonkuhun muuhun niin asia olisi selvä, ja hän ei ehkä tulisi erosta surulliseksi.
Toisaalta en usko että lyömiset ovat ainoa ongelma. Ehkä olen vaan yksinkertaisesti liian herkkä ihminen elämään yhdessä kenenkään toisen kanssa, ainakaan kunnes opin jotenkin olemaan vähemmän herkkä. Reagoin liian vahvasti muiden ihmisten tunteisiin ja imen niitä itseeni, Pelkään riitoja ja tappeluita kaikkien kanssa, olen aina pelännyt. Jos minulle ollaan vihaisia saatan alkaa voimaan sekä henkisesti että fyysisesti niin pahoin että oksennan. Jotenkin vaan tuntuu että voin parhaiten kun olen yksin. Vaikka toisaalta on aika yksinäinen olo, mutta ehkä aina ei voi saada kaikkea.
Jossu
jossu86 kirjoitti 22.12.2009 1:15
Poikaystävääni hämmensikin kovasti, että halusin muutta erilleen juuri kun tilanne oli parantunut, mutta minulla oli turvaton olo kuitenkin. Nytkun asumme erillään niin tuntuu kuin olisimme palanneet takaisin alkuun. Minua kohdellaan kuin prinsessaa, yleensä. Mutta onneksi en ole unohtanut millasita yhdessä asuminen oli. Vaikka nyt nautinkin taas hänen seurastaan, olen silti vähän varpaillani. Hänellä on nyt kova vimma päästä todistamaan olevansa turvallinen ja pystyvänsä pitämään minusta huolta. Kuitenkin näen toisinaan vilahduksen hänen silmissään siitä "pahasta puolesta" mikä hänen sisällään piilee, siitä joka sanoo pahasti, karjuu ja satuttaa. Se pysyy vilahduksina, kontrollissa, mutta muistuttaa olemassa olostaan.
Kuitenkin eroaminen kokonaan tuntuu jotenkin kurjalta. Olemme olleet niin kauan yhdessä, että tunnemme toisemme hyvin, ehkä kyse on tottumisesta, mutta hänen kanssaan on helppo olla. Olen miettinyt myös vaihtoehtoa että laittaisin hänelle avunhakemisen ehdoksi yhteen muuttamiselle tulevaisuudessa, mutta kuitenkaan en voi olla varma haluaisinko siltikään palata yhteen, pystyisinkö luottamaan häneen enää esimerkiksi niin paljon että lähtisin lapsia hänen kanssaan hankkimaan. Toisaalta mistä voin tietää että ikinä tapaisin ihmistä jonka kanssa olisi sen parempi olla kuin hänen. En vaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Salaa toivon että poikaystäväni rakastuisi johonkuhun muuhun niin asia olisi selvä, ja hän ei ehkä tulisi erosta surulliseksi.
Toisaalta en usko että lyömiset ovat ainoa ongelma. Ehkä olen vaan yksinkertaisesti liian herkkä ihminen elämään yhdessä kenenkään toisen kanssa, ainakaan kunnes opin jotenkin olemaan vähemmän herkkä. Reagoin liian vahvasti muiden ihmisten tunteisiin ja imen niitä itseeni, Pelkään riitoja ja tappeluita kaikkien kanssa, olen aina pelännyt. Jos minulle ollaan vihaisia saatan alkaa voimaan sekä henkisesti että fyysisesti niin pahoin että oksennan. Jotenkin vaan tuntuu että voin parhaiten kun olen yksin. Vaikka toisaalta on aika yksinäinen olo, mutta ehkä aina ei voi saada kaikkea.
Jossu
Todellakin - hyvä, että et ole unohtanut millaista yhdessä asuminen oli. Tällaiset henkilöt osaavat halutessaan esittää kovinkin hyvää naamaa, mutta todellisuus on toista. Ja, näitä välähdyksiä pahasta puolesta oletkin nähnyt.
Haluaisin uskoa, että ihminen voi muuttua, mutta en tuudittautuisi siihen kuten et varmaan itsekään tee. Yhdessä olemiseen tottuu helposti ja nuorena eroaminen on ehkä vaikeampaakin, kuin jos on ollut parisuhteessa useamminkin ja nähnyt erilaista.
Yhteen ei kannata muuttaa, ennen kuin apua on jo saatu. Ei niin, että sitä olisi vasta lähdetty hakemaan, koska silloinhan ei mitään kongreettista oppimista / muutoksen läpikäymistä ja totuttujen käyttäytymismallien muutosta olisi vielä tuon väkivaltaisen käyttäytymisen osalta tapahtunut. Eli riski väkivaltaan olisi aivan sama, kuin aiemminkin.
Kenelläkään meistä ei valitettavasti ole sitä kristallipalloa, mistä näkisi minkälainen kukakin ihminen, jonka kohtaamme on. Ajatteletko vähän liikaa poikaystäväsi tunteita, kun mietit, että hän ehkä tulisi erostanne surulliseksi? Päällimmäisenä tulisi aina olla Sinä itse ja niin ilot, kuin surutkin kuuluvat elämään.
On totta, että toiset ihmiset ovat herkempiä, kuin jotkut toiset. Tästä syystä ja valitettavasti he ovat myös herkemmin hyväksikäytettävissä, kuin toiset - tahtomattaan. Näistä tunteista ja ajatuksistasi sinun kannattaa puhua terapiassasi.
Hyvää vuodenvaihdetta!
Tänään on ollu kauheen paha olla. Loman loppuminen ja arkeen palaaminen on mulle aina vakeeta. Jotenki reissussa voi paremmin, kun voi unohtaa kaiken ja vaan olla. Eilen kun tulin kotiin olin hirveellä innolla alkamassa siivoomaan taloo, mut tänään en ole sit saanu aikaan mitään. Löhönny vaan sohvalla kattoos telkkaa ja mättäny ruokaa. Nyt on syyllinen olo kun on tullu ahmittua.
Reissu meni sinäänsä ihan hyvin, mut tuolla käyminen on toisaalta aina vähän rankkaa. Mä tarkkailen kauheesti miten äiti ja sisko voi. Vaikka äiti on ollu kunnossa jo pidemmän aikaa mä silti vahdin. Ja nytku sisko on pahimmassa murrosiässä tavallaan odotan millon äiti romahtaa sen kanssa. Vaikka toisaalta eihän se ole enää mun ongelma, mutta vahdin kuitenkin, vanhoista tavoista on vaikea päästä irti.
Toinen rankka juttu tuolla on isovanhempien tapaaminen. Huomasin taas miten syvälle alzhaimerintaudin otteeseen pappa on vajonnut. Hän ei enää edes tunnistanu mua, tai ehkä pieniä hetkiä muisti kuka olen. Lapsena olin pitkiäki aikoja mummolassa ja se oli aina turvallinen paikka olla lapsi, leikkiä ja antaa muiden pitää huolta. Pappa on ollu erityisen läheinen, hän on luonteeltaan samanlainen kuin mä ja ainoa ihminen jonka kanssa olen yhteenkuuluvuutta kunnolla tuntenu. Hän oli myös läheisin miespuolinen ihminen mitä mulla on ikinä ollut, hänelle minä soitin isänpäivänä ja koulussa tein isänpäiväkortit. Vaikka tauti on edennyt tasaista tahtia jo yli 10 vuotta, tuntuu silti edelleen pahalta nähdä miten se oma rakas pappa hajoaa pikkuhiljaa pois. Mä en pitkään aikaan halunnu mennä mummolaan, en pystyny kattoon miten pappa kuihtuu pois, mut nyt pari vuotta sitten tajusin, että tää on ainoo aika mitä mulla papan kanssa enää on, niin yritän käydä siellä ainakun pystyn. Onneks pappa ei ite kunnolla enää tajuu mitä tapahtuu.
Nää on näitä päiviä kun ymmärtää hyvin isää ja äitii sillonku se joi. Kun on niin paha olla et tekis melkeen mitä vaan et se menis pois. Vielä toistaseks on pysyny syömisessä, veitset ja sakset on kaikki piilossa ja pitkähihanen päällä ettei tuu houkutuksii.
Kun palaa lomalta kotiin niin yksinäisyys jotenkin korostuu. Mulla ei poikaystävän lisäks ole kun pari muuta ystävää. Yksi jota nään kohtalaisen usein ja toinen jonka tunnen vaan netin kautta. Tuttuja ja kaukana asuvia kavereita on, mutta heidän kanssaan näkee kovin harvoin.
Oli tossa välissä toi livekeskustelu. Uskalsin mennä sinne, vaikka en pahemmin saanu sanaa ulos suustani, mutta muiden ihmisten läsnäolon tunne autto vähän. Pystyin meneen keittiöön kuoriin appelsiinin ilman et tuli hölmöjä ideoita. Ja nyt pystyy taas ehkä kirjottamaankin vähän tolkullisempaa tekstiä.
Kiitos taas viestistäsi Pompula. Tuota suhdetta poikaystäväni kanssa olen tässä miettinyt reissun aikana paljon. Jaksoin monta vuotta uskoa, että hän pystyy muuttumaan, mutta nyt on jo jonkin aikaa tuntunut ettei pysty. Kuitenkaan hän ei halua satuttaa ja olla ilkeä, tiedän sen ja hän yrittää viimeiseen asti hillitä itsensä. En tarkoita mitenkään puolustella häntä, kerron vain mitä hän on kertonut, ja uskon sen olevan totta. Olen jo pidemään aikaa epäillyt että poikaystävälläni olisi Asperger. Teen töitä erityislasten kanssa ja tunnistan hänessä paljon piirteitä joita AS-lapsilla edellisessä työpaikassani oli. Tämä ei tietenkään anna oikeutta käyttäytyä huonosti, mutta auttaa minua ymmärtämään miksi hän käyttäytyy niinkuin käyttäytyy.
Ongelma eroamisessa on, että tiedän sen satuttavan poikaäystävääni. Hän on kertonut monet kerrat miten tärkeä olen hänelle ja että olen ainoa ihminen joka on häntä ikinä ymmärtänyt. Minun on vaikea satuttaa itselleni tärkeitä ihmisiä, siitä tulee uskomattoman paha ja syyllinen olo (tiedän ettei tarvitsisi välttämättä tulla, mutta en voi sille mitään). Lisäksi tietenkin eroaminen tuntuisi pahalta minustakin, rakastan häntä edelleen vaikkemme ehkä yhdessä pystyisi elämäänkään. Nytkun oloni on muutenkin huono en usko että kestäisin enää eroamisen tuomaa tuskaryöppyä ilman että romahtaisin totaalisesti, joten taidan antaa ajan kulua ja ehkä kun lääke alkaa vaikuttaa ja muutkin hoidot käynnistyisi kunnolla, pystyn alkaa pohtia mitä tuon asian kanssa teen.
Jossu
jossu86 kirjoitti 28.12.2009 21:6
Tänään on ollu kauheen paha olla. Loman loppuminen ja arkeen palaaminen on mulle aina vakeeta. Jotenki reissussa voi paremmin, kun voi unohtaa kaiken ja vaan olla. Eilen kun tulin kotiin olin hirveellä innolla alkamassa siivoomaan taloo, mut tänään en ole sit saanu aikaan mitään. Löhönny vaan sohvalla kattoos telkkaa ja mättäny ruokaa. Nyt on syyllinen olo kun on tullu ahmittua.
Mietin, että onkohan tähtien konstellaatiolla jotain vaikutusta asiaan, sillä itsellänikin on ollut pari viime päivää aika paha olla. Muutama päivä kotona tuntui hyvältä, mutta paluu arkeen ja pakertamaan gradua on tuntunut tahmealta. Parisuhdeahdistus on ollut megaluokkaa ja välillä on tuntunut siltä, että en selviä tästä koskaan. Sitten tuntuu taas vähän paremmalta.
Toinen rankka juttu tuolla on isovanhempien tapaaminen. Huomasin taas miten syvälle alzhaimerintaudin otteeseen pappa on vajonnut. Hän ei enää edes tunnistanu mua, tai ehkä pieniä hetkiä muisti kuka olen. Lapsena olin pitkiäki aikoja mummolassa ja se oli aina turvallinen paikka olla lapsi, leikkiä ja antaa muiden pitää huolta. Pappa on ollu erityisen läheinen, hän on luonteeltaan samanlainen kuin mä ja ainoa ihminen jonka kanssa olen yhteenkuuluvuutta kunnolla tuntenu. Hän oli myös läheisin miespuolinen ihminen mitä mulla on ikinä ollut, hänelle minä soitin isänpäivänä ja koulussa tein isänpäiväkortit. Vaikka tauti on edennyt tasaista tahtia jo yli 10 vuotta, tuntuu silti edelleen pahalta nähdä miten se oma rakas pappa hajoaa pikkuhiljaa pois. Mä en pitkään aikaan halunnu mennä mummolaan, en pystyny kattoon miten pappa kuihtuu pois, mut nyt pari vuotta sitten tajusin, että tää on ainoo aika mitä mulla papan kanssa enää on, niin yritän käydä siellä ainakun pystyn. Onneks pappa ei ite kunnolla enää tajuu mitä tapahtuu.
Ollaan joskus vaimokkeen kanssa mietitty (joo, todella ajankohtaista aihetta🙂), että kuinka kamalaa joku mielen hidas rappeutuminen on aviopuolison mielestä. Miltä se tuntuu, kun toinen päivä päivältä kuihtuu, eikä lopulta muista yhteisestä taipaleesta yhtikäs mitään. Ajatuskin puistattaa ja surettaa.
Olin joulupäivänä mummulassa, jossa enon vaimon pahasti dementoitunut äiti oli käymässä. En ole koskaan ollut hänen kanssaan erityisen läheinen, mutta muistan, että ollessaan vielä terve hän nauroi ja hymyili paljon. Uskaltaisin ehkä sanoa, että hän oli lämmin ja positiivinen ihminen. Sellainen, joka itsekin tahtoisin vielä joskus olla.
Tuosta ennen niin hymyilevästi ihmisestä oli jäljellä enää täysin omissa maailmoissaan leijuva raunio, jonka lähellä moni tunsi olonsa varmaan hyvin kiusaantuneeksi. Sano siinä sitten ihmisille päivää, kun tiedät, ettei hän kuitenkaan mitään siitä tajua. Enon vaimo taisi sanoa, että joskus on vielä lyhyitä pätkiä, kun jokin muisto tulvahtaa mieleen ja äiti tokaisee jotain, mutta muutoin elämä on hänen osaltaan aika sumuista.
Nää on näitä päiviä kun ymmärtää hyvin isää ja äitii sillonku se joi. Kun on niin paha olla et tekis melkeen mitä vaan et se menis pois. Vielä toistaseks on pysyny syömisessä, veitset ja sakset on kaikki piilossa ja pitkähihanen päällä ettei tuu houkutuksii.
Kun palaa lomalta kotiin niin yksinäisyys jotenkin korostuu. Mulla ei poikaystävän lisäks ole kun pari muuta ystävää. Yksi jota nään kohtalaisen usein ja toinen jonka tunnen vaan netin kautta. Tuttuja ja kaukana asuvia kavereita on, mutta heidän kanssaan näkee kovin harvoin.
Ei sitä pahaa oloa voikaan kaiketi käsittää kukaan muu kuin toinen, joka on kokenut saman. Silti jokaisen ihmisen kärsimys on ainutlaatuista, eikä verrattavissa kenenkään muun vastaavaan. Jos sen pukee sanoiksi ja sanoo vain, että "ahdistaa", ei se kerro sitä kokemattomalle ihmiselle mitään. Kaikkiahan meitä ahdistaa joskus, mutta kuinka kertoa toiselle ihmiselle sanoin sellaisesta ahdistuksesta, joka kestää päivätolkulla ja johon mikään ei auta?
Samanlaisia yksinäisyyden fiiliksiä on minullakin ollut nyt kun palasin välipäiviksi takaisin kotiin. Olen ollut vähän nyreissäni siitä, että vaimoke on ollut nämä välipäivät töissä, eikä yhteistä aikaa ole sitä kautta oikein ollut. En tosin tiedä sitten olisiko asiat olleet paremmin, jos me molemmat olisimme olleet tämän ajan vapaalla ja katselleet kaiken ajan pelkästään toisiamme. Tuntuu vain, että usein kun pääsemme juttelemaan kunnolla jostain hän nukahtaa tai hänen pitää mennä nukkumaan "kun huomenna on aikainen herätys". Tämä on tietysti liioittelua.
Oli tossa välissä toi livekeskustelu. Uskalsin mennä sinne, vaikka en pahemmin saanu sanaa ulos suustani, mutta muiden ihmisten läsnäolon tunne autto vähän. Pystyin meneen keittiöön kuoriin appelsiinin ilman et tuli hölmöjä ideoita. Ja nyt pystyy taas ehkä kirjottamaankin vähän tolkullisempaa tekstiä.
Livekeskustelut on omalta osaltani menneet vähän ohi, kun teemat eivät ole puhuttaneet ja muiden keskellä on aina tullut olo, että kylläpä minulla on asiat hyvin. Toisaalta, pitäisi tämäkin asia nähdä niin, että hyvä, että asiat ovat paremmin kuin joillain toisilla.
Ongelma eroamisessa on, että tiedän sen satuttavan poikaäystävääni. Hän on kertonut monet kerrat miten tärkeä olen hänelle ja että olen ainoa ihminen joka on häntä ikinä ymmärtänyt. Minun on vaikea satuttaa itselleni tärkeitä ihmisiä, siitä tulee uskomattoman paha ja syyllinen olo (tiedän ettei tarvitsisi välttämättä tulla, mutta en voi sille mitään). Lisäksi tietenkin eroaminen tuntuisi pahalta minustakin, rakastan häntä edelleen vaikkemme ehkä yhdessä pystyisi elämäänkään. Nytkun oloni on muutenkin huono en usko että kestäisin enää eroamisen tuomaa tuskaryöppyä ilman että romahtaisin totaalisesti, joten taidan antaa ajan kulua ja ehkä kun lääke alkaa vaikuttaa ja muutkin hoidot käynnistyisi kunnolla, pystyn alkaa pohtia mitä tuon asian kanssa teen.
Luin jostain kerran, että masennuksesta kärsivän ihmisen ei pitäisi missään nimessä tehdä mitään suuria päätöksiä, koska masentuessa sitä velloo alakuloisuudessa ja kurottaa pienempäänkin oljenkorteen, jotta vain tulisi parempi olo. Olet aivan oikeassa sen suhteen, että nyt ei ole aika tehdä mitään päätöksiä parisuhteen osalta vaan tärkeämpää on, että hoidat itsesi kuntoon. Itse olen ihan samalla polulla ja voin sanoa, ettei ole helppoa sitoa toista omaan paranemisprosessiin, kun takaraivossa jyskyttää, että parannuttuani ilmoitan vain, että "sori, tää oli nyt tässä".
Paljon on myös kaiketi kiinni siitä, kuinka paljon poikaystäväsi on valmis tekemään töitä väkivaltaisuudensa eteen. Yksi kerta riittää, turha sitä on selitellä suuntaan tai toiseen, että "sehän oli nyt vain mustelma". Kun sanoista siirrytään nyrkin käyttöön, on kyse vakavasta asiasta, johon täytyy hakea jonkinlaista apua. Näin ajattelen itse, vaikka en ole koskaan parisuhdeväkivaltaa kokenut tai nähnyt.
Toisekseen on myös tärkeää kuinka paljon poikaystäväsi on valmis tekemään sinun paranemisesi suhteen. Masentuneen kanssa tuntee itsensä avuttomaksi, kun haluaisi auttaa, mutta ei tiedä oikein mitä sitä pitäisi tehdä. Useimmat masennusta käsittelevät opukset ottavat asiaan yksilön näkökulman, eivätkä huomioi, että suuri osa mielenterveysongelmista kärsivistä elävät myös parisuhteessa.
Asioita on helppo teoretisoida, mutta käytäntö onkin sitten eri asia, kuten olen omalla kohdallanikin havainnut. Sitä tuntee itsensä ahdistuneeksi ja tietää, että on olemassa erilaisia keinoja lievittää sitä ahdistusta. Parina viime päivänä olen vain kuitenkin möllöttänyt sisällä ja hakannut nettiroolipeliä, kunnes vaimoke on palannut töistä. Lääkkeitä olen ottanut tunnollisesti, mutta kuten psykiatrini sanoi, eivät ne loppujen lopuksi tee minua yhtään sen terveemmäksi, vaikka joitain oireita saattaakin lievittää. Ne ovat enemmänkin vipuvarsi siihen, että saan itseni sängystä ylös ja tekemään asioita, tuntuivat ne sitten kuinka pahalta tahansa. Voin siis naputtaa koko päivän tietokoneella tai tehdä asioita, joista tulee edes vähän parempi olo. Valinta on meillä itsellämme.
- Esko
Edelleen jatkuu tämä paha olo, ehkä tosiaan on joku kumma ahdistusaika kun monet tuntuu voivan huonosti, tai sitten on vaan kun on paljon juhlapyhiä niin huonostivoivien ihmisten huono-olo korostuu. Itse rakastan joulua. Se on meillä ollut ainoa juhla jollon varmasti ei kukaan ollut kännissä, jouluruoan kanssa kyllä aikuiset joi oluet mutta se jäi aina siihen. Joulu oli lasten juhla ja tiesin että silloin ei tarvitse huolehtia muista. Yleensä tähän liittyi vielä, että joulut on vietetty mummolassa, se aina lisäsi turvallisuudentunnettani. Uusi vuosi on sitten ihan eri tarina, nyt olen onneksi asunut niin monta vuotta poissa kotoa jo, että on tähänkin liittyvä ahdistus lieventynyt huomattavasti. Silti vahtaan poikaystävän juomista, erityisesti uutenavuotena, tänävuonna ei kylläkään varmaan pahemmin juo kun ei juhlimaan lähdetä, hyvä niin.
Toissapäivänä en pystynyt menemään töihin, en saanut nukuttua koko yönä ja aamulla oli hyvin sekava olo ja elimistö päätti taas että nyt on saatu väsymyksestä tarpeeksi. Kropallani on paha tapa mennä totaalisen sekaisin kun unettomuus äityy liian pahaksi. Tulee kummallista ihottumaa, kuume saattaa nousta, astma oireilee ja happiarvot laskee, vatsa menee sekaisin ja jostain syystä verensokerit nousee. Oma lääkäri oli sairaslomalla ja jouduin aivan uudelle, joka olikin sitten totaalinen idiootti. Ei ymmärtäny yhtään mitä selitin ja vaan tiukkasi että "minne menet kun täältä lähdet?" "mutta et siis itsemurhaa suunnittele?". No en, mutta sen keskustelun aikana kävi kyllä mielessä suunnitella. Lopulta sitten määräsi verikokeita, mikä oli kyllä ihan kiva, kilpirauhasarvoja ei ole vielä katsottu ja paastosokeritkin on kiva tietää. Sairaslomaa sain, mutta kirjotti sen masennuksen takia, töissä en ole tästä mitään puhunut. Varmaan jääpi lappu viemättä ja otan palkattomana sen päivän.
Minun piti mennä Selloon tänään aamulla, oli aikomuksena käydä apteekissa ja juuri siellä Prismassa, varmaan olisin ollut juuri sillon 10n aikaan siellä, onneksi jäi menemättä. Nukuin kerrankin hyvin ja ilosesti läpi herätyskellosta. Onneksi on hyvä yö takana koska taatusti tulee painajaisia tuosta ampumisjutusta, varsinki ku raketit paukkaa koko yön kuitenki, melkeen vois jättää nukkumisen väliin ihan suosiolla.
Kiitos trikimes vietistäsi, olet varmaan oikeassa tuon päätöstentekojutun kanssa. Ei sinäänsä, päätösten tekeminen nykyään on muutenkin niin vaikeaa, että välttelen sitä viimeiseen asti. Pari päivää sitten jäi syömättä kokonaan kun en vaan pystynyt päättämään mitä teen ruoaksi 🙂. En muutenkaan halua tehdä eropäätöstä nyt, koska haluan olla varma, että se on oikea päätös, masentuneena en pysty olemaan. Edestakaisin jojottelusta ei seuraa kummellakaan kuin pahaa mieltä ja epävarmuutta. Lisäksi nyt haluan kaiken tuen mitä vaan pystyn imemään, poikaystävältäni voin sen ottaa hellyyden muodossa. Hän ei ollenkaan ymmärrä miksi voin huonosti, sulkeudun itseeni, en saa välillä yksinkertaisimpiakaan asioita aikaseksi, näen painajaisia, juoksen unissani ympäri taloa sekopäisenä jne. Tietenkin hän yrittää lohduttaa ja kysyy mikä on hätänä, mutta kun en aina tiedä. Sitten joskus hänellä paloi hermot siihen kaikkeen, enää ei onneksi, kun näkee yösähläämisiäni enää harvemmin. Kuten sanoitkin hän varmaan tuntee olonsa aika avuttomaksi ja se on olotila josta hän ei pidä.
Yllätyin siitä miten paljon hän on valmis tekemään, hänhän muutti erilleen pyynnöstäni, syynä oli juuri että haluaa minun voivan paremmin. Hän on myös sanonut että jos yhdessä jatkaminen ei ole oikea ratkaisu hän hyväksyisi sen. Ainakin jos voisimme jatkaa ystävinä, koska kokonaan ei haluaisi minusta luopua. Hän myös usien sanoo haluavansa pitää minusta huolta. Mutta sitten taas toisinaan epäilen tätä halukkuutta, pienissä asioissa. Luonani käydessä hän saattaa jäädä tietokoneelle jumittamaan koko illaksi. Tai ei pysty juttelemaan koska pelaa koko illan ja yön. Tai ei ota koiraani hoitoon millon mistäkin syystä vaikka se tietää minulle hirmuisesti lisätyötä. Aina en kuitenkaan tiedä onko tämä vaan, koska hän ei ymmärrä että se on minulle tärkeää. Tiedän ettei hän osaa samalla tavalla asettua minun asemaani ja miettiä mikä auttaisi minua mitenkin paljon. Osa tästä on myös tyypillistä as-henkilön käytöstä, esim tuo tekemiseen juuttuminen. Olenkin usein miettinyt miten kätevää olis pystyä halutessaan lukemiaan ihmisten ajatuksia, tietäisi mitä he oikeasti ovat mieltä. Tosin ehkä olen onnellisempi kun en tiedä.
Väkivaltaisuuteen en usko, että hän ainakaan ilman pakottamista lähtisi mitään tekemään. Jälkikäteen tuli nimittäin usein kommenttia, "eihän se ollut edes kovaa" tai "noin mä veljelleki teen" tai "katonyt ei ees jälkee". Lisäksi tilanteet usein olivat semmoisia joissa syyn saattoi vierittää minulle, olin vaikka riehunut pidempään unissani "en mä olis, josset sä olis tullu siihen ruuduneteen taas seisomaan". Eivät tietenkään aina, silloin anteeksipyyntöjä kyllä sateli runsaasti. Mutta jos asettaisin avun hakemisen ehdoksi yhteiselle tulevaisuudelle, luulen hänen kyllä suostuvan, ainakin jos hoidan asian valmiiksi. Varma en kuitenkaan ole, ehkä voisin kysäistä asiaa.
Mutta hyvää uutta vuotta kaikille 🌻🙂🌻
jossu
jossu86 kirjoitti 31.12.2009 19:36
Väkivaltaisuuteen en usko, että hän ainakaan ilman pakottamista lähtisi mitään tekemään. Jälkikäteen tuli nimittäin usein kommenttia, "eihän se ollut edes kovaa" tai "noin mä veljelleki teen" tai "katonyt ei ees jälkee". Lisäksi tilanteet usein olivat semmoisia joissa syyn saattoi vierittää minulle, olin vaikka riehunut pidempään unissani "en mä olis, josset sä olis tullu siihen ruuduneteen taas seisomaan". Eivät tietenkään aina, silloin anteeksipyyntöjä kyllä sateli runsaasti. Mutta jos asettaisin avun hakemisen ehdoksi yhteiselle tulevaisuudelle, luulen hänen kyllä suostuvan, ainakin jos hoidan asian valmiiksi. Varma en kuitenkaan ole, ehkä voisin kysäistä asiaa.
Selittelyn makua. Eiköhän se usein mene niin, että väkivaltaiset ihmiset vierittävät väkivaltaisuutensa syyn jonkun toisen niskoille juuri tuohon tyyliin, että "sä pakotit mut lyömään". Olen ehkä tiukkis, mutta minun mielestäni kenenkään ei tarvitse kestää lyömistä (oli se minkä 'tasoista' tahansa) parisuhteessa.
En myöskään ymmärrä, että sinun pitäisi hoitaa käytännön asiat avun hakemiseksi, sillä se on yksi oleellinen asia, joka pitäisi kuulua apua tarvitsevalle eli tässä yhteydessä poikaystävällesi. Psykoterapiaan hakeutuvankin täytyy itse soitella terapeutteja läpi ja käydä arviointikäynnillä ennen kuin terapia voidaan aloittaa. Paperisotaa on paljon, mutta jos apua oikeasti asiaan haluaa, niin sen on valmis kestämään.
Tsemppiä, sillä se parempi päivä voi olla jo huomenna🙂👍
Olen täysin samaa mieltä, kuin mitä Trikimees kirjoitti: 01.01.2010 klo 11.37. Mitä tulee poikaystävääsi.
Tuosta ahdistuksesta mietin, että voisiko päivien valoisuuden lisääntyminen liittyä jotenkin ahdistukseen? En tiedä. On saanut olla "turvassa" pimeässä ja nyt joutuu "esille" valoon. Joskus kyllä itse ajattelen niin.
Kiitos Trikimees ja Pompula.
Olen tässä jutellut muutamien kaverien kanssa jotka tuntevat poikaystävääni ja he kaikki tuntuvat ihmettelevän mitä olen hänessä alunperinkään nähnyt. Toisaalta totavat että kerään helposti ympärilleni ihmisiä, joiden on muuten vaikea löytää ystäviä. Tämä on varmaan tottakin, monet sanovat että kanssani on helppo olla. Puhuin myös poikaystäväni kanssa ja hän kertoi kovasti toivovansa edelleen että pystyisimme joskus muuttamaan yhteen. Itse en sitä jotenkin jaksa uskoa, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voihan olla että hän päättää hankkia apua ja pääsee tilanteeseen, että oikeasti pystyy kontrolloimaan itsensä, tätäkin kuitenkin epäilen.
Tiedän, että olette oikeassa kun sanotte hänen varmaankin vaan vierittävän syyn minun niskoilleni, tiedän sen järjellä, mutta tunnetasolla se on vaikeampi uskoa. Jotenkin on helpompi syyttää itseäni, kuin ajatella että poikaystäväni saattaa suuttuessaan vihata minua niin paljon, että haluaisi satuttaa. Itselle se on niin vieras ajatus, että siihen on vaikea samaistua. On vaikea ymmärtää miksi hän tuntee niin, eikä hän osaa asiaa oikeastaan selittää.
Ehkä olen oikeassa, Pompula, tämän valon lisääntymisen kanssa. En ole vielä huomannut päivän olevan juuri entistä pidempi, mutta ehkä elimistöni on. Kevät on minulle ehdottomasti pahinta aikaa vuodesta, viimekevättä muistelen edelleen kauhulla. Kaikki muut ympärillä, erityisesti poikaystävä, hehkuttavat miten kevät tulee ja kohta lumet sulaa ja aurinkoa paistaa. Minua se vaan pelottaa hirmuisesti, en yhtään jaksaisi mennä läpi samaa allonpohjaa mikä viimevuonna oli. Muutenkaan en pidä valosta, se saa oloni levottomaksi, on vaikea keskittyä ja erityisesti nukkua. Pimeässä on niin rauhallista ja turvallista.
Nyt on ollut taas pari parempaa päivää, tai uudenvuden jälkeinen päivä oli melko hirveä, olin väsynyt oltuani ihmisten kanssa uutevavuotena ja muiden juominen laukasee aina painajaisia, joiden takia en saanut nukuttua. Mutta muuten on mennyt paremmin, ehkä olen ollut liian kiireinen voimaan huonosti. Töitä on ollu paljon ja olen nähnyt kavereita jotka ovat lomalla käymässä pääkaupunkiseudulla. Talo on edelleen hävityksen kauhistus, mutta olen yrittäny joka päivä siivoilla vähän.
Huomasin tässä ensimmäisen osittain positiivisen vaikutuksen lääkkeestäni, ruoka maistuu aivan uskomattoman hyvälle. Yhdistettynä siihen, että ilmeisesti kykyni tuntea oloni kylläiseksi on kadonnut tyystin, tänä ei ole pelkästään hyvä juttu. Sain ennen joulua pudotettua painoani muutaman kilon jotka nyt ovat tulleet korkojen kanssa takaisia. Yritän kovasti hillitä syömistäni, mutta se on vaikeaa ja kun ei ole energiaa liikkua tarpeeksi paino nousee. En ole koskaan diagnoosia saanut, mutta bulimian oireita on ollut jo monta kertaa, erityisesti keväisin. Pelkään kovasti päätyväni taas painimaan ahmimisen kanssa, ja tämä kummallinen lääkkeen sivuvaikutus ei ainakaan asaia auta. Onneksi perjantaina on tapaaminen psyykehoitajan kanssa. Onneksi sumuinen olo on jäänyt pikkuhiljaa pois, varmaan elimistö tottunut lääkkeeseen paremmin.
Jossu