Treeniä terapiaa varten
Olen tänne muutaman kerran kirjoitellut mutta en ”omaa tarinaani” saanut ikinä raapustettua. Ehkä nyt alkaisi olla sen aika pikkuhiljaa 🙂, kun jos tässä olen apua ongelmiini saamassa niin pitäisi ehkä alkaa opetella puhumaan asioista joista olen tottunut pysymään hiljaa, kirjoittaminen voisi olla se helpompi tapa alottaa.
Masennukseni uusi tässä muutama vuosi sitten. Ensin toivoin että se menisi itsestään ohi, että reagoin vain vahvasti parisuhteeni ongelmiin tai oli vain joku kahdenkympin kriisi meneillää. Mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan, työkuntokin alkaa jo kärsiä. Lähdin sitten hakemaan apua asiaan. Terveyskeskuslääkäri määräsi masennuslääkkeet, joiden käytön olen nyt alottamassa, vaikka ne kovasti pelottavatkin. Onneksi kuitenkin käyn säännöllisesti terveydenhoitajn luona tarkastuksissa niiden suhteen. Hänen kanssaan olis tarkoitus alkaa asioista juttelemaan, ja sitten jos tarvetta on pitäisi lähteä terapiaa harkitsemaan. Minun on kuitenkin vaikea asioista alkaa puhumaan, ihmisiin luottaminen on pelottavaa, ehkä en vain halua tulla satutetuksi enää, joten helposti sulkeudun ja pidän asiat ominani.
Alkoholismi, masennus ja muut mielenterveysriesat kulkevat meillä suvussa, molemmilla vanhemmillani. Isäni oli alkoholisti ja vaihteleva-asteisesti masenunut varmaankin koko ajan kun hänet tunsin, hänellä oli kai muitekin mielenterveysongelmia, mutta kovin tarkasti en asioista tiedä. Äidilläni oli myös alkoholin väärinkäyttöä ja masennusongelmia, mutta ehkä vähemmän, tai ainakin paremmassa kontrollissa. Minulla suurin ongelma on nukkuminen. Pienenä huonot yöunenei johtuivat varmaan enimmäkseen vaikeista allergoista ja astmasta, kouluiästä lähtien enimmäkseen psyykkisistä syistä. Painajaisia olen nähnyt aina, niin kauan kun jaksan muistaa. Huonoina kausina myös kävelen unissani. Inhoan ja pelkään nukkua kun koskaan ei tiedä herääkö kiljuen johonkin painajaiseen, vai siihen että on unissaan kävelly talosta pihalle. Olen myös tottunut jo varhain nukkumaan kevyesti, vahtimaan vanhempiani ja siskoani.
Kun olin 2n vanhempani muuttivat erilleen, minä jäin äidin kanssa, mutta tapasin isääni silloin ku hänen kuntonsa sen salli. Muutamaa vuotta myöhemmin muutimme äitini kanssa Afrikkaan, isä jäi tänne Suomeen ja näin häntä lähinnä lomaillessamme Suomessa. Afrikassa oloaikaa rakastin, sieltä on lähinnä ihania muistoja. Aloitin kouluni kansainvälisessä koulussa, opetus oli englanniksi. Meillä oli suurimman osan ajasta lastenhoitaja Suomesta ja paikallinen taloudenhoitaja. Vaikka äiti teki pitkiä päiviä töissä, aina kotona oli joku pitämässä minusta huolta. Isää en juuri ajatellut vaikka suomenreissuilla tapasimmekin, siellä sain kaiken mitä vain keksin pyytää; katsella videoita koko päivän ja syödä herkkuja. Hän joi edelleen ja vaikka oli luvannut olla selvinpäin tavatessaan minua, harvoin tämä lupaus piti. Äidille ei tietenkään saanut sitä kertoa, kun isä sanoi etten muuten saa tulla hänen luokseen pitämään hauskaa.
Kun olin 7n vanha adoptoimme Afrikasta minulle pikkusiskon, hän oli kuin elävä nukkeni jota sain hoivata. En enää muista varsinaisesti olleeni mustasukkainen, mutta uskoisin kyllä olleeni, olinhan ollut ainoa lapsi niin monta vuotta. Melko pian siskoni tulon jälkeen isäni kuoli, ilmeisesti sydänkohtaukseen, mutta eiköhän alkoholilla ollut osuutta asiaan. Ennen sitä hän oli varastanut rahat säästötililtäni. Muistan miten vihainen olin isälle siitä ja erityisesti kuolemisesta, kun olin jo melkein onnistunut unohtamaan että minulla mitään isää oli olemassakaan, niin tulla nyt muistuttamaan olemassaolostaan tuommoisella. En varmaan oikein ymmärtänyt mistä kuolemassa oikeasti on kyse, lähinnä ahdistuin kun äiti oli surullinen. Tiedän käyneeni jonkinaikaa terapiassa jossain vaiheessa isä kuoleman jälkeen, mutta omia musitikuvia asiasta ei juuri ole. Lähinnä muistan tädin jonka kanssa pelasin pelejä ja piirtelin kuvia.
Vuotta myöhemmin muutimme takaisin suomeen. Samoihin aikoihin äitini alkoi toisinaan juomaan. Olin 8-vuotias, siskoni vajaa 2. Vihasin suomea, täällä ei ollut kavereita, ei hoitajia, äitikin oli selvästi onneton. Koulussa, 3:lla luokalla, minua kiusattiin sekä opettajan että luokkakavereiden toimesta. Asuimme ensin yksiössä ja sitten jonkin aikaa hieman suuremmassa talossa, mutta muistan ettei omaa rauhaa juuri ollut. Myös tavat täällä olivat niin erilaiset kuin afrikan koulussani, että en oikein kuulunut joukkoon. Lisäksi minulla on lukihäiriö jota ei kylläkään vielä silloin todettu. Inhosin ja pelkäsin koulua. Silloin myös aloin saada ensimmäisiä paniikkikohtauksia, aamuisin koulumatkalla alkoi pelottaa niin että luulin tukehtuvani pahaan oloon. En kuitenkaan osannut asiasta kenellekään puhua, osittain luulin että siltä kuuluukin tuntua, ehkä kaikki suomalaiset istuivat bussissa hiljaa ja nyrpeinä siksi kun niillä oli kaikilla paha olo. Äidillä oli jo muutenkin vaikea sopeutua ja minäkin tuotin huolta kun en kouluun sopeutunut. Muistin myös vielä miten isä alkoi aina juomaan kun oli stressiä ja pelkäsin että äitikin joisi itsensä kuoliaaksi, en halunnut äidille yhtään enempää stressiä, joten pidin kohtaukset omana tietonani. Silloin ku äiti sitten kuitenkin joi minä hoidin siskoani, yritin salata häneltä että äiti on nyt sammunut, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä melko pitkään. Luulin osittain että minä ja siskoni olimme syypäitä äitini juomiseen, muistan maanneeni sängyssä mona kertaa kuunnellen äidin kuorsaavan ja miettineeni miten kauhea lapsi olin kun sekä isä että äiti kärsivät noin.
Seuraavana vuonna pääsin toiseen kouluun, missä opettajat olivat mukavia ja kavereitakin löytyi muutama. Hieman aikaisemmin olin myös löytänyt kavereita oman pihani lapsista.
Samoihin aikoihin pääseimme myös muutamaan isompaan asuntoon, jossa sain oman huoneen. Muutimme aivan lähelle vanhaa taloa, joten en joutunut luopumaan ystävistäni.
Elämä alkoi asettua aloilleen tänne Suomeen, vaikka kaipasin edelleen afrikkaa, niin muistoni siitä alkoivat hämärtyä. Äitinikin tuntui sopeutuneen jo paremmin työpaikkaansa ja vaikka hän joi toisinaan, tuntui kuitenkin että harvemmin. Koulussa tutustuin tyttöön joka oli paras kaverini monta vuotta. Olin toisinaan jopa onnellinen ja vaikka edelleen vahdin äitiäni pystyin myös olemaan taas lapsi ja nauttimaan elämästä. Siskoni sai myös ADD-diagnoosin samoihin aikoihin, jolloin hänen ongelmansa saivat nimen ja uskoisin sen vaikuttaneen äitini jaksamiseen.
Olin yksitoista vuotias kun lähdimme afrikkaan tosien kerran, tällä reissulla olimme vain puolisen vuotta. Minun oli tavallaan vaikea sopeutua, ehkä kun tiesin että olisimme siellä vain vähän aikaa. Kuitenkin reissusta jäi paljon positiivisia muistoja. Rakastin afrikan ihmisten iloisuutta ja positiivisyyttä. Kävin kansainvälistä koulua, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän erilaisia, monet opsikelivat muulla kuin äidinkielellään. Koulussa sain nopeasti kavereita ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani kunnolla joukkoon.
Hieman ennen Suomeen paluuta muistan painajaisten pahentuneen huomattavasti ja muutenkin aloin panikoida. Näin paljon unia edellisestä paluustamme Suomeen ja aloin pelätä että nytkin ongelmat, jotka olivat olleet taka-alalla palaisivat ja ennen kaikkea äiti alkaisi taas juomaan enemmän. En ole varma lisääntyikö juominen silloin oikeasti vai muistanko vain tarkemmin kaikki kerrat kun siskoani hyssyttelin yöllä ja yritin saada takaisin sänkyyn ettei hän huomaisi äidin kuntoa. Aloin myös ajatella isääni paljon, olin edelleen hänelle hyvin vihainen, mutta myös suru hänen kuolemaansa kohtaa alkoi löytyä.
Kun sitten palasimme Suomeen mitään sen suurempaa romahdusta ei tapahtunut, palasin vanhaan kouluuni, äiti töihinsä ja elämä jatkui. Minä kuitenkin odotin aistit valppaana romahdusta, en voinut uskoa että sitä ei tulisi. Aloin entistä enemmän piilotella äidin pulloja ja yritin kaikin keinoin kontrolloida hänen juomistaan. Lopulta joskus 13 vuotiaana masennuin ja sulkeuduin itseeni. En enää jaksanut pelätä, en jaksanut oikeastaan mitään. Pakenin telkkarisarjoihin, kirjoihin, mielikuvitusmaailmaani ja aloin kirjottaa omia tarinoita. Nukkumiseni vaikeutui kovasti, painajaiset palasivat, unissakävely alkoi ja mikä pelottavinta paniikkikohtuakset palasivat. Pitkään salasin pahaa oloani niin hyvin kun pystyin, edelleen pelkäsin romahdusta ja en halunnut että äiti sortuisi juomaan enää enempää. Edelleen uskoin olevani osittain syyllinen vanhempieni juomiseen. Olin myös hyvin vihainen kaikille, erityisesti isälleni. Äidilleni en niinkään uskaltanut olla vihainen, joten jotenkin taisin kääntää kiukkuni siskooni. Inhosin kun minun piti pitää hänestä huolta ja lopulta aloin ajatella siskoni olevan pääsyy äitini juomiseen. Kun paha olo paisui trapeeksi suureksi, aloin viillellä tai raapia ihoni rikki. Pidin kuitenkin trakasti huolen ettei kukaan huomannut viiltoja ja annoin vaan ymmärtää että lapsuuden ihottumani olivat palanneet.
Äitini sai juomisensa hallintaan kunnolla kun olin joku 15:sta. Samoihin aikoihin pääsin lukihäiriötutkimuksiin jotka selittivät kouluvaikeuteni. Kävin myös rippikoulun josta sain uusia ystäviä, jotka molemmat ovat edelleen elämässäni mukana ja minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen pystynyt puhumaan monista vaikeista asioista ja saanut paljon tukea. Samoihin aikoihin äitini myös huomasi masennukseni ja lähti hakemaan siihen apua. Sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja pääsin terapiaan kahdeksi vuodeksi.
Terapiasta oli kovasti apua, vaikka en ikäni puolesta ollutkaan siinä vastaanottavaisimmassa vaiheessa. Oli ihanaa kun jollain oli aikaa keskittyä vain minuun. Siskoni kuitenkin vei kotona paljolti äitini ajan ja voimat. Terapeuttin huomio oli kuitenkin kokonaan ja vain ja ainoastaan minun. Lääkehoitoakin kokeiltiin, mutta sain niin pahoja itsemurja-ajatuksia sivuoireina että säikähdin ja lopetin lääkkeet kieltäytyen enää ottamasta niitä.
Olisin varmasti hyötynyt terapiasta enemmänkin jos olisin paremmin tiedostanut itseäni ja toimintaani. Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse. Kuitenkin sain terapiasta itseluottamusta ja rohkeutta mm. aloittaa uuden hararstuksen, jossa myös tutustuin poikaystävääni. Elämäni alkoi taas sujua paremmin. Vuosi terapian loppumisen jälkeen sain koiran, joka on uskollisin ystäväni ja rakkain asiani koko maailmassa 😍.
Jossu
Heips, Maanvaiva. Kiitos ja hyvää pääsiäistä sinullekin. Eikö tosiaan epilepsian kanssa saa seinäkiipeillä? Edes sisätiloissa varmistettuna kypärä päässä? Muistelisin että ystäväni jolla on epilepsia on harrastanut seinäkipeilyä. Voihan tietenkin riippua hoitotasapainostakin ja paikasta ottavatko kursseille vai eivät. Vuorikiipeily voikin olla kiellettyä, kun vuorissa on kuitenkin niin paljon enemmän paikkoja mihin kolhia itsensä.
No minun seinäkiipeilyryhmäni sitten peruttiin, kun ei ollut tarpeeksi osanottajia. Pitää yrittää löytää uusi ryhmä joka sattuisi sopimaan aikataluihin. Se ei ole kovin helppoa kun työt ovat iltapainotteisia.
Heh voi koiriasi. Meillä on mökillä aina tapana rakentaa koiralleni rata jota se rakastaa juosta. Muutama este ja vaikka pihatuolin alle tunneli, sitä hauveli juoksisi vaikka koko päivän. Me käytiin viimekesänä muutama kurssi, jotain arkitottelevaisuutta ja koiruli oli kyllä innokas koulunkävijä, vähän turhankin innokas välillä, meinaa mennä treenaaminen höseltämiseksi ja kaikkien temppujen läpikäymiseksi jos vaikka joku olisi oikea ja saisi sen namin.
Tänään en ehtinyt liveen kun kävin ratsastamassa pitkästä aikaa. Ratsastin tuttuni hevosella jolla olen aikaisemminkin käynyt maastoilemassa, saan alkaa taas käymään siellä kerran viikossa ratsastelemassa. Oli kyllä ihanaa puuhailla taas heppojen kanssa ja ratsastaminenkin sujui ihan hyvin vaikka heppa selvästi aisti jännitykseni (en ollut ollut selässä ikuisuuteen) ja muutaman painimatsin sain sen kanssa ottaa että mentiin minun valitsemaani suuntaan eikä sännätty karkuun kummallista telttaa joka selvästi aikoi vähintäänkin syödä heposen.
Jossu
Mä olen alkanu muistaa mitä kaikkea poikaystävän kanssa onkaan sattunut. Asioita joita en halua muistaa, jotka pelottaakin. Mun mieli on niin hyvä torjumaan kaiken pahan, mutta sitten ne jutut palaa jossain vaiheessa, yleensä unissa tai välähdyksinä jotka saa aikaan joku tuttu asia. Ehkä nyt kun ollaan pidetty etäisyyttä mun aivot uskaltaa taas muistaa, melkeen kyllä toivoisin etten muista, ne ei ole kivoja asioita ajatella.
Jossu
Terve taas.
Erään laulun eräs lause sopinee tähän nykyiseen tilanteeseesi: "Tuliterä vapaus ja lasku takana. Tukalan makuinen kesyttämättömän avuton tunne". Vaikka olen erityisesti nyt sitä mieltä, että menneisyys pitäisi unohtaa ja kaikki ikävät muistot pitäisi mielessään polttaa, että voisi keskittyä tulevaan, niin silti tässä tapauksessa miettisin hyvinkin tarkkaan sitä, että onko järkevää lähteä rakentamaan tulevaisuutta sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuitenkin menneisyyden kauhua tarjonnut. Onko tulevaisuutta sellaisen ihmisen kanssa, joka vetää sinua vain kohti menneisyyden kauhuja? Onko yhteinen rakkaus, niin vahva, että se pystyy melkein yksinään nostamaan tulevaisuuden toivon jo yhdessä koetun huonon menneisyyden edelle? Näitä kysymyksiä sinun on syytä miettiä, jos mielit ollenkaan mahdollista suhdettasi jatkaa tämän tauon ulkopuolelle. Minä myönnän sen, että minun on hyvin vaikea ajatella tätä sinun tilannettasi tunnepuolelta, koska minä en ole koskaan sillä tavalla rakastunut. Minä vain osaa ajatella tätäkin asiaa puhtaa kylmän järjen kannalta. Minä olen jo aikaisemmin kantani ilmaissut, että mitä sinun kannattaisi tehdä tämän suhteesi kannalta, joten en sitä lähde toistamaan.
Tälläisenä jääpalana neuvoni sinulle on yksinkertaisesti se, että tee mikä tuntuu tällä hetkellä parhaimmalta ratkaisulta. Loppupeleissä tämä suhteesi hankaaminen ja huopaaminen ei tule ratkaisemaan mitään. Loppupeleissä te "kasvatte pois toisistanne", jos esimerkiksi jatkatte pelkästään tällä välttelemisen linjalla. Toki ratkaisu saattaisi olla sama kuin ihan puhtaassa jättämisessä, mutta jos olet valmis tekemään sen lopullisen ratkaisun suhteesi kanssa, niin mahdollinen eroaminen tai muu miettimänne vaihtoehto luultavasti toimii paremmin lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä kuin pelkkä näivettäminen. Minä olen konfliktipakoinen ihminen, mutta älä sinä tee sitä välttelemisen virhettä kuin minä. Se ei nimittäin tule toimimaan.
Heips Tew, kiitoksia laulunpätkistäsi, ne ovat livessäkin piristäviä. Varsinkin jos lähtee selvittämään mistä laulusta on kyse ja vielä kuunteleekin sen, saa ajatukset helposti muualle 🙂. Olet samaa mieltä kuin moni muukin joiden kanssa asiasta olen puhunut, minun pitäisi siirtyä eteenpäin. En enää muista mitä kaikkea olen tänne kirjotellut aikasemmin, mutta ainakin miettinyt olen usein etten halua tätä suhdetta jatkaa pidemmälle. Se tunne on oikeastaan vaan vahvistunut tässä tauon (pidimme kuukauden tauon toisistamme) aikana, olen nukkunut kohtalaisen hyvin ja muutenkin tehnyt asioita, käynyt treeneissä ja ratsastamassa ja nähnyt kavereita, en vaan röhnöttänyt kotona univajeen kourissa tuijottamassa telkkaria. Mutta vielä en ole valmis, tiistaina on aika psykopolille ja toivon että sieltä lähtisi asiat etenemään. Jos olisi jotain tukiverkostoa ympärillä niin ehkä uskaltaisinkin lopettaa suhteen. Toivon edelleen että pääsisin terapiaan jossa olisi joku ulkopuolinen jonka kanssa voisi puhua. Epäilen nimittäin vahvasti että vaikka tiedän eron olevan oikea ratkaisu kun sen päätöksen teen tulee aikamoinen syyllisyyshepuli, varsinkin jos näen miten paljon se tulee poikaystävääni sattumaan.
Tällä hetkellä parhaalta ajatukselta tuntuisi napsia lääkekaappi tyhjäksi ja käpertyä sänkyyn odottamaan ettei tarvitsisi... enää tehdä mitään. Mutta taidanpa jättää väliin, eiköhän huomenna ole jo parempi päivä, toivottavasti. Korkeintaan nappaan muutaman melatoniinin jos vaikka saisi nukuttua. Tänään on siis ollu aika huono päivä, nähtiin poikaystävän kanssa pitkän tauon jälkeen. Minulla kyllä oli tosi kivaa ja kaikki sujui hyvin, mutta nyt illalla olen ihan sekaisin. Yhdet painajaiset on jo käyty katselemassa ja tulin koneelle tappamaan aikaa kunnes ei ehkä enää pelota nukkua. Huomenna on onneksi live heti "aamusta" niin pääsee juttelemaan ihmisten kanssa.
Taidanpa mennä laulujahtiin 🙂
Jossu
jossu86 kirjoitti 7.4.2010 2:02
Tällä hetkellä parhaalta ajatukselta tuntuisi napsia lääkekaappi tyhjäksi ja käpertyä sänkyyn odottamaan ettei tarvitsisi... enää tehdä mitään. Mutta taidanpa jättää väliin, eiköhän huomenna ole jo parempi päivä, toivottavasti. Korkeintaan nappaan muutaman melatoniinin jos vaikka saisi nukuttua. Tänään on siis ollu aika huono päivä, nähtiin poikaystävän kanssa pitkän tauon jälkeen. Minulla kyllä oli tosi kivaa ja kaikki sujui hyvin, mutta nyt illalla olen ihan sekaisin. Yhdet painajaiset on jo käyty katselemassa ja tulin koneelle tappamaan aikaa kunnes ei ehkä enää pelota nukkua. Huomenna on onneksi live heti "aamusta" niin pääsee juttelemaan ihmisten kanssa.Taidanpa mennä laulujahtiin 🙂
Jossu
Kyseinen pätkä oli Jason menee taivaaseen nimiseltä orkesteriltä. Erinomaista rokkenrollia. Eilen minunkin tosiaan piti liveen mennä, mutta valitettavasti piti serkun kanssa olla tuolla kuapungilla, joten jäi sekin sitten puolitiehen. Kuitenkin se on erittäin ikävä juttu, että sinulla oli tuollainen päivä ja vielä poikaystävä vaikuttaa melkein olemassaolollaan päiväsi tasoon. Tuossa vaiheessa olisi syytä lähteä tekemään niitä ratkaisuja, enkä nyt tässä sano, että ainoa oikea ratkaisutapa tässä olisi se ero. Se mitä sinun tässä pitää ajatella on se, että näetkö sen yhteisen tulevaisuuden tämän henkilön kanssa realistisena vaihtoehtona. Jos et, niin silloin suosittelen sitä eroamista yhtenä konkreettisena vaihtoehtona. Toinen realistinen vaihtoehto on tietenkin se, että poikaystäväsi muuttaa itseään siihen malliin, että yhteinen suhteenne voisi jatkua uudelta pohjalta. Tosin minä en henkilökohtaisesti uskoa siihen, että ihminen voisi muuttua ainakaan kovinkaan radikaalisti; ihminen voi saada uuden maalikerroksen, mutta todellista muutosta ei koskaan tapahdu. Ei hevonenkaan ole seepra, vaikka sen maalilla saisi siltä näyttämään. Kuitenkin käytöksessä ja ajattelutavassa on varmasti mahdollista saada muutos aikaiseksi, mutta sen pitää lähteä ennen kaikkea omasta itsestä. Se ei lähde silloin, jos joku toinen tätä kyseistä muutosta vaatimalla vaatii. Mutta toki luultavasti tiedät tämän itsekin.
Moi Tew. Juu löysin laulun, tosin vaati vähän enemmän metsästystä 🙂 Piti muuten sanoa sinulle, että ihanaa kun sait kivan lääkärin, joka kuunteli ja laittoi pyörät pyörimään eteenpäin. Toivottavasti saat sieltä sieltä sitä apua mitä tarvitset ja ansaitset.
Tiedä sitten mistä se illan ahdistushepuli johtui, saattoi olla vaan stressin purkautumista, jännitin kovati poikaystäväni tapaamista. Olin myös nukkunut useamman yön jo huonosti ja olin tosi väsynyt, joten saattoi olla vaan yhteensattumakin. Voi tietenkin olla että reagoin noin vahvasti poikaystäväni tapaamiseen. Vaikeapa sitä on sanoa, mutta huomenna näen häntä uudelleen ja voin katsoa mitä tällä kerralla tapahtuu. Onneksi ne ahdistushepulit menevät ohi melko nopeesti. Tiedän sen silloinkin kun on paha olla että aamulla yleensä on jo parempi olo.
Tiistain lääkäriaika lähenee, onneksi on ollu paljon ohjelmaa, joten ei ole ollut paljoa aikaa jännittää. Kuitenkin stressaan sitä kovasti. Uudet ihmiset pelottavat ja myös miettyttää mitä he sanovat. Sairaalaan en halua, ja tuskimpa joutuisinkaan, mutta jotain apua haluaisin. Tuntuisi helpottavalta päästä puhumaan jollekin jonka tehtävä olisi kuunnella. Ei tarvitsis miettiä onko nyt vuodattanut liikaa tai millä mielellä toinen on, voiko puhua omista asiosita vai pitääkö kuunnella vuorostaan. Terapeutti olisi aina vain minua varten, kuuntelemassa mitä minä haluan sanoa.
Jossu
Noni se on ohi, me on erottu. Pystyin ihme kyllä pitämään pääni vaikka se olikin mulle tosi pettyny ja vihanen mitä en yleensä kestä ollenkaan ja sain kuulla aika monenlaista. Nyt on älyttömän paha olla, hirmunen syyllisyys ja itseinho päällä, mutta tiedän että tää oli oikea ratkaisu. Toivon vaan todella ettei se totauta uhkaustaan tehdä tai yrittää itsarii, mut mä en pysty siihen vaikuttaan. En usko että se menis niin syvälle, on liian sitkee taistelija semmoseen, mutta en oo ihan 100% varma kuitenkaan.
Viikonloppuna pitäis käydä hakemassa kesärenkaat niiden mökiltä ja siellä saattaa olla muutakin mun tavaraa. Pitää olla niihin vanhempiin yhteydessä mikä tuntuu vähän kurjalta.
Jossu
Millähän sanoilla aloittasi? Veinasin sano, harmi, onnea tai voi paska. En sano sitten mitään.
Mutta oltiin mekin aika kauan erossa, sitten palattiin taas yhteen ja olemme ihan onnellisia nykysin. Meillä on se hyvä puoli, että emme jatkuvasti joudu yhdessä asumaan.
Teillekin voi käydä vielä vaikka miten.
Halaus kuitenkin.
Ero aiheuttaa aina kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia. Minullekin tuli kauhea ikävä miesystävääni, joka raiskasi minua! Yksinolo oli pitkästä aikaa outoa. Tärkeintä on se, että pidät mielessä tekemäsi päätöksen. Vähän aikaa tuntuu pahalta, mutta pikkuhiljaa se elämä kuljettaa eteenpäin. 🙂🌻
Kiitos poropeukalo ja maanvaiva.
Eilinen ilta oli aika rankka, mutta nyt on jo paljon parempi olo. Eilen puhuimme vielä myöhemmin ja uskon hänen kyllä pärjäävän. Toivon että tämä olisi hänelle kasvun paikka ja että hän pystyisi alkamaan elää elämäänsä eteenpäin.
Olet varmasti oikeassa poropeukalo, tunteita taatustii tulee monenlaisia käytyä tässä läpi. Nyt syyllisyys alkaa pikkuhiljaa helpottaa, toistaiseksi ainakin, ja sen alta löytyy suunnaton helpotus. Enää ei tarvitse pelätä, jännittää, vahtia toisen käytöstä tai stressata mielialoja ja miettiä onko nyt turvassa vai ei. Jossakin vaiheessa varmasti iskee kuitenkin ikäväkin, mutta olen päätökseni tehnyt ja en aio enää takaisin suhteeseen palata. Nyt keskityn saamaan itseni kuntoon jotta voin jokupäivä alottaa uuden, toivottavasti terveemmän suhteen jonkun muun kanssa. Pelkään että jos palaisimme yhteen luisuisimme takaisin siihen vanhaan. Lisäksi minä haluaisin jokupäivä kovasti perheen, olen aina halunnut lapsia. Ensin minun pitää tietenkin saada itseni kuntoon, mutta en olisi ikimaailmassa uskaltanut hankkia lapsia hänen kanssaan. En voisi luottaa siihen ettei hän satuttaisi heitä kun hermot menee ja mikä äiti olisin jos toisin lapsen semmoiseen tilanteeseen. Jos taas en olisi ikinä perhettä hankkinut olisin varmasti katkeroitunut jossakin vaiheessa... joten parempi näin senkin takia.
Maanvaiva, varmaan sanoit juuri oikein 🙂. Mietin tuossa itsekin, että kun alan lähipiirille kertoa niin mitä toivoisin heidän sanovan. Toivon todella ettei tule onnitteluja, koska ei ero koskaan ole iloinen asia. Vaikka ehkä tässä tilanteessa hyväksi, niin aina siinä kuitenkin jotakuta sattuu ja se ei ole onnittelu-asia. Toisaalta kyllä ymmärrän onnittelutkin, ne vaan tuntuvat väärältä. Pahoittelut sitten, no kaipa ne ovat parempi, mutta toisaalta tiedän että harva lähipiirissäni oikeasti niin ajattelee, joten tuntuvat teennäiseltä. Mutta tiedä sitten. Ehkä se halaus ja kuuntelu on kuitenkin se mikä tuntuu parhaalta.
Olen kyllä aivan uskomattomat väsynyt, nukuin päivälläkin useamman tunnin päikkärit ja silti väsyttää nyt jo hirmuisesti. Pakko kuitenkin raahautua tuon koiran kanssa ulos, onneksi kuitenkin huominen ja vkl vapaata töistä niin saa levätä rauhassa.
Jossu
Tänään olen ollu koko päivän hirmuisen pahalla tuulella. Inhoan viikonloppuvapaita, kun ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä. Vkl ei ole treenejä eikä ratsastusta. Kaiken lisäksi yleensä jos on vkl vapaa on myös pe ja useimmiten myös ma vapaata. Siinä ajassa ehtii jo tulla suht seinähulluksi. Ja tulee yksinäinen olo myös, kun istuu kotona itsekseen ja tuijottaa telkkaria tai kyyhöttää koneella tuntitolkulla. Minulla ei juuri ole kavereita, oli joskus aikoinaan, mutta jotenkin he ovat kaikonneet jonnekin, muuttaneet muualle tai yhdeydenpito on katkennut. Täällä helsingissä asuu enää yksi ystäväni tai no toinen lähinnä nettituttu asustaa kyllä myös lähellä, mutta hänenkin kanssaan tullu taas vähemmän juteltua.
Ja kun on yksikseen alkaa miettiä kaikkea mitä ei haluaisi miettiä ja tulee paha olla. Varmaan tunteen on vielä tuon eron takia muutenkin pinnassa, mutta jotenkin tämä yksikseen olo nyt ahdistaa hirmuisesti.
Jossu
Tänään oli ensimmäinen käynti siellä hoitajalla ja hän vaikutti ihan kivalta tyypiltä. Ainakin oli helppo puhua ja ei tullu mitään levotonta liikehdintää jos oli hetken hiljaisuuskin. Ajatus siitä että tunnin ajan viikossa jonkun tehtävä on kuunnella mitä minä haluan puhua ja keskittyä vain minuun tuntuu kyllä kivalta. Eikä tarvitse miettiä jaksaako toinen nyt kuunnella tai olisiko toisella itsellään jotain ongelmaa mistä haluaisi puhua tjv.
Jossu
On perjantai, mutta ainakaan vielä ei ahdista. Meillä oli kaverin kanssa Lasagne-ilta ja siitä tuli hyvää. Jälkkäriksi paistoimme pullaa ja jälkkärin jälkkäriksi jätskiä, nom nom. Oli siis kivaa ja ei edes ahditsanut syödä. Nyt jälkeenpäin on vähän inho olo, ainakin jos miettii miten paljon kaloreita meni sisään, mutta yritän ajatella että kaipa sitä sillon tällön voi herkutella. Jäi hyvä mieli päivästä. Ostin myös vappupallon, ihan huviksi vaan. Semmoinen sininen delfiini, olisin halunnu kolibrin, mutta ei ollu (vuosia sitten näin ihanan kolibri-pallon, mutta sillon ei ollu rahaa ostaa). On tuo delfiinikin hieno, annoin sen nimeksi Defi 🙂. Kotona kävin kylvyssä ja nyt on ihanan raukea olo, jos vaikka kohta menisi nukkumaan.
Muutenkin ollu tässä tällä viikolla aika levollinen olo. Välillä tietenkin ahdistanu tai ärsyttäny joku juttu, mutta yleisellä tasolla hyvä olla. Tuntuu ihanalta. Huominen vähän jännittää kun on vapaa ja ei oikeen mitään tekemistä, ehkä menen treenaamaan itsekseni. Toivottavasti ei mene kuitenkaan viikonloppuahdistuksen merkeissä. Sunnuntaina on sitten turvallinen 8h työpäivä niin ei ehdi ahdistella. Sitten onkin jo ihana maanantai ja pääsee ratsastamaan ja treeneihin, se on kyllä viikon paras päivä.
Jossu
Ahdistaa, ärsyttää, kolottaa, väsyttää, kiukuttaa, on paha mieli ja nälkä, palelee, valituttaa... varmaan pitäis tehä jotain että joku noista asioista loppuis ja koiraki pitäs viedä ulos, mutta en oikeen saa mitään aikaseksi. Tainnu olla vähän liikaa ohjelmaa tässä. Huomenna on perjaatteessa vapaapäivä, tai illalla on koirakoulu ja päivällä olisi ratsastus, mutta taidan jättää sen väliin. Toivottavasti saan iltaan mennessä levättyä niin että jaksan koirakouluun lähteä.
Lisäks oon vähän huolissani mun koirasta, tuntuu että siitä on tullu jotenki ärtyny tässä viimeaikoina, muutos on tapahtunu pikkuhiljaa silleen. Se ärisee muille koirille koirapuistossa ja kävelyillä hihnakäytös on menny taaksepäin, kotonaki se on usein levoton. Se on jo 6v, joten aloin miettimään että ehkä sillä on kipuja ja kun sitä tossa päivemmällä tutkin ja painelin niin löysin kyljestä patin, se kyllä tuntuu olevan ihan ihossa, joten toivottavasti vaan rasvapatti, mutta alko kuitenkin pelottaan. Pitää varmaan viedä se eläinlääkäriin käymään. Mä en haluu että mun pienellä koiralla on mitään hätänä ja en haluu että se kuolee. Se on mulle rakkain asia koko maailmassa ja ainoo joka on ikinä rakastanu mua just semmosena ku oon ja jolle oon aina se tärkein asia maailmassa.
Jossu
Mä olen tässä vähän miettiny että pitäisikö yrittää saada sairaslomaa, ei kyllä oikeen olis rahallisesti siihen varaa, kun rahatilanne muutenki aika huono ja keikkatyöläisenä en saa palkkaa sairaslomalla. Tuntuu vaan etten jaksa töissä, en jaksa muiden vaatimuksia ja työn vastuuta. En jaksa enää työpäivän päälle hoitaa kotia, joten asun sikolätissä ja koirakaan ei saa tarpeeksi huomiota, saatika minä itse sitten. Tiedä sitten kuinka helposti saa sairaslomaa masennuksen perusteella, ilmen sairaalajaksoja tai muuta sellasta. Tai voisin minä sairaalaankin mennä, vaikka päiväosastolle, kunhan koira pärjäisi yksin tai saisin sen hoitoon siksiaikaa.
Jossu