Treeniä terapiaa varten
Olen tänne muutaman kerran kirjoitellut mutta en ”omaa tarinaani” saanut ikinä raapustettua. Ehkä nyt alkaisi olla sen aika pikkuhiljaa 🙂, kun jos tässä olen apua ongelmiini saamassa niin pitäisi ehkä alkaa opetella puhumaan asioista joista olen tottunut pysymään hiljaa, kirjoittaminen voisi olla se helpompi tapa alottaa.
Masennukseni uusi tässä muutama vuosi sitten. Ensin toivoin että se menisi itsestään ohi, että reagoin vain vahvasti parisuhteeni ongelmiin tai oli vain joku kahdenkympin kriisi meneillää. Mutta nyt, kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että tilanne on mennyt vaan pahempaan suuntaan, työkuntokin alkaa jo kärsiä. Lähdin sitten hakemaan apua asiaan. Terveyskeskuslääkäri määräsi masennuslääkkeet, joiden käytön olen nyt alottamassa, vaikka ne kovasti pelottavatkin. Onneksi kuitenkin käyn säännöllisesti terveydenhoitajn luona tarkastuksissa niiden suhteen. Hänen kanssaan olis tarkoitus alkaa asioista juttelemaan, ja sitten jos tarvetta on pitäisi lähteä terapiaa harkitsemaan. Minun on kuitenkin vaikea asioista alkaa puhumaan, ihmisiin luottaminen on pelottavaa, ehkä en vain halua tulla satutetuksi enää, joten helposti sulkeudun ja pidän asiat ominani.
Alkoholismi, masennus ja muut mielenterveysriesat kulkevat meillä suvussa, molemmilla vanhemmillani. Isäni oli alkoholisti ja vaihteleva-asteisesti masenunut varmaankin koko ajan kun hänet tunsin, hänellä oli kai muitekin mielenterveysongelmia, mutta kovin tarkasti en asioista tiedä. Äidilläni oli myös alkoholin väärinkäyttöä ja masennusongelmia, mutta ehkä vähemmän, tai ainakin paremmassa kontrollissa. Minulla suurin ongelma on nukkuminen. Pienenä huonot yöunenei johtuivat varmaan enimmäkseen vaikeista allergoista ja astmasta, kouluiästä lähtien enimmäkseen psyykkisistä syistä. Painajaisia olen nähnyt aina, niin kauan kun jaksan muistaa. Huonoina kausina myös kävelen unissani. Inhoan ja pelkään nukkua kun koskaan ei tiedä herääkö kiljuen johonkin painajaiseen, vai siihen että on unissaan kävelly talosta pihalle. Olen myös tottunut jo varhain nukkumaan kevyesti, vahtimaan vanhempiani ja siskoani.
Kun olin 2n vanhempani muuttivat erilleen, minä jäin äidin kanssa, mutta tapasin isääni silloin ku hänen kuntonsa sen salli. Muutamaa vuotta myöhemmin muutimme äitini kanssa Afrikkaan, isä jäi tänne Suomeen ja näin häntä lähinnä lomaillessamme Suomessa. Afrikassa oloaikaa rakastin, sieltä on lähinnä ihania muistoja. Aloitin kouluni kansainvälisessä koulussa, opetus oli englanniksi. Meillä oli suurimman osan ajasta lastenhoitaja Suomesta ja paikallinen taloudenhoitaja. Vaikka äiti teki pitkiä päiviä töissä, aina kotona oli joku pitämässä minusta huolta. Isää en juuri ajatellut vaikka suomenreissuilla tapasimmekin, siellä sain kaiken mitä vain keksin pyytää; katsella videoita koko päivän ja syödä herkkuja. Hän joi edelleen ja vaikka oli luvannut olla selvinpäin tavatessaan minua, harvoin tämä lupaus piti. Äidille ei tietenkään saanut sitä kertoa, kun isä sanoi etten muuten saa tulla hänen luokseen pitämään hauskaa.
Kun olin 7n vanha adoptoimme Afrikasta minulle pikkusiskon, hän oli kuin elävä nukkeni jota sain hoivata. En enää muista varsinaisesti olleeni mustasukkainen, mutta uskoisin kyllä olleeni, olinhan ollut ainoa lapsi niin monta vuotta. Melko pian siskoni tulon jälkeen isäni kuoli, ilmeisesti sydänkohtaukseen, mutta eiköhän alkoholilla ollut osuutta asiaan. Ennen sitä hän oli varastanut rahat säästötililtäni. Muistan miten vihainen olin isälle siitä ja erityisesti kuolemisesta, kun olin jo melkein onnistunut unohtamaan että minulla mitään isää oli olemassakaan, niin tulla nyt muistuttamaan olemassaolostaan tuommoisella. En varmaan oikein ymmärtänyt mistä kuolemassa oikeasti on kyse, lähinnä ahdistuin kun äiti oli surullinen. Tiedän käyneeni jonkinaikaa terapiassa jossain vaiheessa isä kuoleman jälkeen, mutta omia musitikuvia asiasta ei juuri ole. Lähinnä muistan tädin jonka kanssa pelasin pelejä ja piirtelin kuvia.
Vuotta myöhemmin muutimme takaisin suomeen. Samoihin aikoihin äitini alkoi toisinaan juomaan. Olin 8-vuotias, siskoni vajaa 2. Vihasin suomea, täällä ei ollut kavereita, ei hoitajia, äitikin oli selvästi onneton. Koulussa, 3:lla luokalla, minua kiusattiin sekä opettajan että luokkakavereiden toimesta. Asuimme ensin yksiössä ja sitten jonkin aikaa hieman suuremmassa talossa, mutta muistan ettei omaa rauhaa juuri ollut. Myös tavat täällä olivat niin erilaiset kuin afrikan koulussani, että en oikein kuulunut joukkoon. Lisäksi minulla on lukihäiriö jota ei kylläkään vielä silloin todettu. Inhosin ja pelkäsin koulua. Silloin myös aloin saada ensimmäisiä paniikkikohtauksia, aamuisin koulumatkalla alkoi pelottaa niin että luulin tukehtuvani pahaan oloon. En kuitenkaan osannut asiasta kenellekään puhua, osittain luulin että siltä kuuluukin tuntua, ehkä kaikki suomalaiset istuivat bussissa hiljaa ja nyrpeinä siksi kun niillä oli kaikilla paha olo. Äidillä oli jo muutenkin vaikea sopeutua ja minäkin tuotin huolta kun en kouluun sopeutunut. Muistin myös vielä miten isä alkoi aina juomaan kun oli stressiä ja pelkäsin että äitikin joisi itsensä kuoliaaksi, en halunnut äidille yhtään enempää stressiä, joten pidin kohtaukset omana tietonani. Silloin ku äiti sitten kuitenkin joi minä hoidin siskoani, yritin salata häneltä että äiti on nyt sammunut, ja ilmeisesti onnistuinkin siinä melko pitkään. Luulin osittain että minä ja siskoni olimme syypäitä äitini juomiseen, muistan maanneeni sängyssä mona kertaa kuunnellen äidin kuorsaavan ja miettineeni miten kauhea lapsi olin kun sekä isä että äiti kärsivät noin.
Seuraavana vuonna pääsin toiseen kouluun, missä opettajat olivat mukavia ja kavereitakin löytyi muutama. Hieman aikaisemmin olin myös löytänyt kavereita oman pihani lapsista.
Samoihin aikoihin pääseimme myös muutamaan isompaan asuntoon, jossa sain oman huoneen. Muutimme aivan lähelle vanhaa taloa, joten en joutunut luopumaan ystävistäni.
Elämä alkoi asettua aloilleen tänne Suomeen, vaikka kaipasin edelleen afrikkaa, niin muistoni siitä alkoivat hämärtyä. Äitinikin tuntui sopeutuneen jo paremmin työpaikkaansa ja vaikka hän joi toisinaan, tuntui kuitenkin että harvemmin. Koulussa tutustuin tyttöön joka oli paras kaverini monta vuotta. Olin toisinaan jopa onnellinen ja vaikka edelleen vahdin äitiäni pystyin myös olemaan taas lapsi ja nauttimaan elämästä. Siskoni sai myös ADD-diagnoosin samoihin aikoihin, jolloin hänen ongelmansa saivat nimen ja uskoisin sen vaikuttaneen äitini jaksamiseen.
Olin yksitoista vuotias kun lähdimme afrikkaan tosien kerran, tällä reissulla olimme vain puolisen vuotta. Minun oli tavallaan vaikea sopeutua, ehkä kun tiesin että olisimme siellä vain vähän aikaa. Kuitenkin reissusta jäi paljon positiivisia muistoja. Rakastin afrikan ihmisten iloisuutta ja positiivisyyttä. Kävin kansainvälistä koulua, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän erilaisia, monet opsikelivat muulla kuin äidinkielellään. Koulussa sain nopeasti kavereita ja tunsin pitkästä aikaa kuuluvani kunnolla joukkoon.
Hieman ennen Suomeen paluuta muistan painajaisten pahentuneen huomattavasti ja muutenkin aloin panikoida. Näin paljon unia edellisestä paluustamme Suomeen ja aloin pelätä että nytkin ongelmat, jotka olivat olleet taka-alalla palaisivat ja ennen kaikkea äiti alkaisi taas juomaan enemmän. En ole varma lisääntyikö juominen silloin oikeasti vai muistanko vain tarkemmin kaikki kerrat kun siskoani hyssyttelin yöllä ja yritin saada takaisin sänkyyn ettei hän huomaisi äidin kuntoa. Aloin myös ajatella isääni paljon, olin edelleen hänelle hyvin vihainen, mutta myös suru hänen kuolemaansa kohtaa alkoi löytyä.
Kun sitten palasimme Suomeen mitään sen suurempaa romahdusta ei tapahtunut, palasin vanhaan kouluuni, äiti töihinsä ja elämä jatkui. Minä kuitenkin odotin aistit valppaana romahdusta, en voinut uskoa että sitä ei tulisi. Aloin entistä enemmän piilotella äidin pulloja ja yritin kaikin keinoin kontrolloida hänen juomistaan. Lopulta joskus 13 vuotiaana masennuin ja sulkeuduin itseeni. En enää jaksanut pelätä, en jaksanut oikeastaan mitään. Pakenin telkkarisarjoihin, kirjoihin, mielikuvitusmaailmaani ja aloin kirjottaa omia tarinoita. Nukkumiseni vaikeutui kovasti, painajaiset palasivat, unissakävely alkoi ja mikä pelottavinta paniikkikohtuakset palasivat. Pitkään salasin pahaa oloani niin hyvin kun pystyin, edelleen pelkäsin romahdusta ja en halunnut että äiti sortuisi juomaan enää enempää. Edelleen uskoin olevani osittain syyllinen vanhempieni juomiseen. Olin myös hyvin vihainen kaikille, erityisesti isälleni. Äidilleni en niinkään uskaltanut olla vihainen, joten jotenkin taisin kääntää kiukkuni siskooni. Inhosin kun minun piti pitää hänestä huolta ja lopulta aloin ajatella siskoni olevan pääsyy äitini juomiseen. Kun paha olo paisui trapeeksi suureksi, aloin viillellä tai raapia ihoni rikki. Pidin kuitenkin trakasti huolen ettei kukaan huomannut viiltoja ja annoin vaan ymmärtää että lapsuuden ihottumani olivat palanneet.
Äitini sai juomisensa hallintaan kunnolla kun olin joku 15:sta. Samoihin aikoihin pääsin lukihäiriötutkimuksiin jotka selittivät kouluvaikeuteni. Kävin myös rippikoulun josta sain uusia ystäviä, jotka molemmat ovat edelleen elämässäni mukana ja minulle tärkeitä. Heidän kanssaan olen pystynyt puhumaan monista vaikeista asioista ja saanut paljon tukea. Samoihin aikoihin äitini myös huomasi masennukseni ja lähti hakemaan siihen apua. Sain keskivaikea masennus -diagnoosin ja pääsin terapiaan kahdeksi vuodeksi.
Terapiasta oli kovasti apua, vaikka en ikäni puolesta ollutkaan siinä vastaanottavaisimmassa vaiheessa. Oli ihanaa kun jollain oli aikaa keskittyä vain minuun. Siskoni kuitenkin vei kotona paljolti äitini ajan ja voimat. Terapeuttin huomio oli kuitenkin kokonaan ja vain ja ainoastaan minun. Lääkehoitoakin kokeiltiin, mutta sain niin pahoja itsemurja-ajatuksia sivuoireina että säikähdin ja lopetin lääkkeet kieltäytyen enää ottamasta niitä.
Olisin varmasti hyötynyt terapiasta enemmänkin jos olisin paremmin tiedostanut itseäni ja toimintaani. Olen aina ollut hyvin herkkä, erityisesti vaistoamaan toisten negatiivisiä tunteita. Tarkkailen edelleen tiedostamattani muita ja reagoin heidän reaktioihinsa toisinaan hyvinkin vahvasti. Terapiassa luulen lukeneeni liikaa terapeuttini reaktioita ja aina jos jostain asiasta tuli jokin pienikin negatiivinen reaktio en uskaltanut enää ottaa asiaa puheeksi uudestaan. Tämä tapahtui aivan alitajuntaisesti ja olen vasta aivan vähän aikaa sitten ymmärtänyt mistä on kyse. Kuitenkin sain terapiasta itseluottamusta ja rohkeutta mm. aloittaa uuden hararstuksen, jossa myös tutustuin poikaystävääni. Elämäni alkoi taas sujua paremmin. Vuosi terapian loppumisen jälkeen sain koiran, joka on uskollisin ystäväni ja rakkain asiani koko maailmassa 😍.
Jossu
Kiitos huolenpidosta maanvaiva. Niin, unohdin ihan kokonaan kriisipuhelinten olemassaolon, ehkä pitäisi etsiä numero jonnekin jo valmiiksi, niin tulisi ehkä huonona päivänä soitettua. Mun on kyllä vaikea puhua vieraalle ihmiselle, kirjottaminen onnistuis paremmin. Pitäis tutkia mitä on tarjolla. Niin, liveryhmässä on aika paljon populaa ja vaan kaksi tukihenkilöä, joten yksilölliseen aikaan ei ole tilaa. Kuitenkin kun oma tukihenkilö ei käy livepäivystyksissä ainakaan koskaan kun mä niitä olen vahtinut, niin ne on ainoa paikka missä pystyn tällähetkellä asioista puhumaan realiajassa.
Se on outoa miten paha olo voi iskeä yhtäkkiä millon vaan. Kaipa se lymyää jossain taka-alalla ja vaan odottaa tilaisuutta saada upottaa kyntensä muhun. En ajatellu et reagoisin yhteen juttelukertaan noin, nyt aikanin muistan miksi pidin suuni aikoinaan terapiassa suht visusti kiinni tietyistä asioista. Kun niistä asioista puhuu niin tulee se tunne mitä sillon kokemishetkellä tunsi mieleen ja kun juttelu loppuu se tunne, pelkä ja ahidtus varmaan jää sinne pyörimään ja yrittää tukehduttaa. En jotenkin saa sitä siirrettyä poi päältäs. Asiat vaan jää pyörimään päähän ympyrää.
Tosin nyt toi vanha lääkekin varmaan on huonontanu tätä oloa, onneksi pääsen tänään vaihtamaan, jos vaikka olo selkiäis vähän. Mitä enemmän se on alkanu vaikuttamaan sitä pahempi olo mun on yleisellä tasolla ollu. Eilinen päivä meni sitten vähän plörinäksi, töihin oli pakko mennä hetkeksi, joten ei tullu kuitenkaan murjotettua kotona kokopäivää. Onneks illalla tuli yks kaveri meseen joka saa mut yleensä pelkällä paikallaolollaan paremmalle tuulelle. Se kohtelee mua niin kiltisti ja silleen. Sen kaa juttelemalla sain sitten pahan olon pois, vaikka juteltiin ihan vaan niitänäitä. Sain ajatukset muualle ja nukuttua yöllä ihan hyvin.
Rakensin kanssa eilen mun toista ihmiskollaasia. Ajattelin että Afrikka-ajan kuvien katselu sais paremmalle mielelle. Ja saihan se hetkeksi, mutta olin unohtanu että isän kuolema osui siihen samaan aikaan. Ne sen hautajais- ja muutenkin loppuaikojen kuvat laukas taas uuden tunneryöpyn.
Nyt mua pelottaa kauheasti ajatus liveen menemisestä. Tiedän että se on hölmöä, koska samaa aihetta tuskin tulee enää lähiaikoina. Ja ei se ollu live vaan mun omat ajatukset jotka sen pahan olon laukas. Se vaan on että kun jostain asiasta tulee paha olo alan vältellä sitä, ehkä se mitä mä oikeasti pelkään eniten on pahaa oloa. Se on niin lamauttavaa.
Jossu
Nyt on toinen päivä uuden lääkkeen kanssa, neljäs ilman vanhaa ja ainakin toistaseksi olo on uskomattoman enerinen. Poikaystävä totesikin, että "heräsithän sä vihdoinkin talvihorroksesta, aloin jo huolestua". Ei tainnut tuo vanha lääke sopia, kun tässä olo oli selvästi mennyt huomattavasti huonompaan suuntaan koko sen vajaa kaksikuukautta kun sitä söin. Vielä ei ole uudesta lääkkeestä ilmestynyt sivuvaikutuksiakaan ja kylläisyydentunne on onneksi palannut. Ihanaa kun ei ole kokoaikaa nälkä.
Tänään olen ollut tosi ahkera vaikka nukuinkin hirmuisen myöhään, pesin pyykkiä ja tiskiä, kävin kaupassa ja uimassa kilsan verran, virkisti uinti kovasti. Sitten vielä käytiin kunnon kävelylenkillä koiran kanssa. Nyt jos vielä saisi vähän siivoiltua, kämppä päässyt repsahtamaan melkoiseen sekasotkuun. Ja ihme kyllä alkaa pikkuhiljaa väsyttämäänkin, jos vaikka pääsis ajoissa nukkumaan ja sais vähän univelkoja nukuttua pois.
Jossu
Jätin tänään tulematta liveryhmään kun psyykehoitajan kanssa jo tuli juteltua tavallaan hylkäämisestä päivällä, kerroin painajaistani sille, ja siitä tuli jo vähän surullinen olo. Illalla oli jo parempi mieli, mutta en halunnu tulla kokeilemaan onneani, keskiviikkona sitten taas.
Uuden lääkkeen kanssa menee muuten hyvin, mutta näköjään verenpaineet tippuu tässäkin, erityisesti nytkun nostettiin annostusta. Kaaduin viimeyönä kun menin vessaan, kun nousin ylös niin silmissä sumeni ja lähti kai hetkeksi taju kun havahduin lattialta siihen että koira pyöri sekopäisenä ympärillä. Onneksi oli pehmeä matto alla niin ei sattunut pahemmin. Pitää olla varovaisempi kun liikkuu tästälähtien, kun sen vielä jotenkin unenpöpperöisenä muistaisi. Puhuttiin hoitajan kanssa että katsellaan helpottaako tuo vaiva, jos ei niin lasketaan annostusta takasinpäin. Nukkunut olen kyllä paremmin, vaikka itse nukahtaminen tökkiikin välillä niin en kuitenkaan heräile yöllä juurikaan. Ihana tunne kun on pirteä ja yöllä näkyy kivojakin unia.
Tänään käytiin kaverin kanssa pitkällä lenkillä koirani kanssa. Oli tosi mukavaa kun sai seuraa kävelylenkille ja juteltua taas pitkästäaikaa hänenkin kanssaa. Ollaan oltu läheisiä ystäviä kauan ja vaikka en hänelle halua kaikke kertoa, voi kuitenkin jotain mieltä painavia juttuja sanoa ja tuntuu oikeasti että joku kuuntelee ja välittää.
Jossu
Poikaystävä tuli eilen yllättämään minut, tai oli hän kai soittanut mutta olin niin unessa ettei muistikuvaa. Käytiin kaupassa ja hän teki ruokaa, sekä käytti koiran ulkona kun pyysin. Katsoimme myös leffaa yhdessä, mitä hän ei yleensä halua tehdä. Sitten hän jäi vielä yöksi ja nukkuu vielä tuolla sängyllä. Harvinainsen mukava ilta siis. Illalla juteltiin pitkään, hän kertoi mm. miten on ikävöinyt minua ja miten hänestä olisi ihanaa muuttaa yhteen taas jokupäivä. Onneksi hän myön myönsi että haluisi ehkä kokeilla omillaan asumistakin ensin. Minä kerroin miten haluaisin kämppääni remontoida ja hän kuunteli kiltisti.
Se on niin hämmentävää, kun toinen pomppii mukavasta väliinpitämättömään. Toissailtana häntä ei voinut vähempää kiinostaa kun yritin kertoa juttuja kaikenlaista; ihan kaverin tapaamisesta ja hauskasta iltapäivästä hänen kanssaan, siihen kun kaaduin yöllä, kun verenpaineet on niin matalalla lääkkeen takia. Eilen hän sitten jutteli kivasti ja oli kovin huolissaan kaatumisesta.
Välillä tuntuu että surustelen kahden eri ihmisen kanssa, kivan poikaystävän ja sen toisen jolla on silmissään pelottava kummituskatse. Koskaan ei tiedä etukäteen onko hyvä vai paha päivä, tai tietää jos on seurannut tarkasti. Jos ei ole koulua vaan vapaapäivä niin on mitä todennäköisemmin huono päivä, kun ei ole sitä tuttua ja turvallista struktuuria elämässä. Koulupäivinä tai muuten jos on ohjelmaa jäsentämässä päivää kaikki yleensä sujuu hyvin.
Jotenkin vaan turhaudun tähän tilanteeseen niin kovasti, kun hän haluaa niin kovasti olla yhdessä ja välillä taas tuntuu että minä haluaisin erota. Välillä taas tuntuu että itsekin haluaisin jatkaa yhdessä, mutta haluanko vain koska en halua olla yksin tai koska pelkään niin isoa muutosta? Vai pelkäänkö vain hänen satuttamistaan? Voisinko minä enää oppia luottamaan häneen niin että pystyisin persutamaan perheen hänen kanssaan? Voisimmeko oppia elämään yhdessä onnellisinä? Kunpa vain tietäisi. Kun kuitenkin minä rakastan häntä edelleen kovasti.
Jossu
Olen kiltti työntekijä ja sairastan vapaapäivinä, ensin oli vatsatauti sitten pari päivää töissä ja nyt olen kuumeessa. Kuumeessa en saa nukuttua, painajaiset iskevät sillon kyntensä kunnolla kiinni. Nukahdin joskus 9n aikaan aamulla, heräsin sitten liveen kuitenkin, ihan ilman kelloa. Olisi ihana saada kunnon yöunet, väsyttää niin kovasti, ehkä paranisikin nopeammin jos saisi nukuttua. Olen siis pahalla tuulella.
Tapeltiin tossa poikaystävän kanssa, meidän piti mennä leffaan, mutta se jumitti taas koneella eikä saanu lähdettyä. Suuttu kun yritin ensin pyytää ja sitten käskeä pois. En edes aluksi uskonu, että mennään, ei ne suunnitelmat koskaan pidä, ainakaan jos on juttuja joita mä haluaisin tehdä, jotka ei niin sitä kiinnosta. Mutta se pääs tänne mun luo asti, sit ajattelin että ehkä me mennäänki. Mutta sitten se pääsi taas koneelle ja jämähti siihen, typerä tietokone pilaa aina kaiken. Kaiken lisäks jotenkin käänsi sen mun viaks ettei menty, niinkun aina. Eihän herra täydellisyydessä nyt olis mitään vikaa.
Mä niin kovasti toivoisin vierelleni ihmistä josta ei aina tarvis pitää huolta, jolta vois odottaa lupausten pitämistä ja välillä antaan vastuutakin jostain. En tarvii lasta josta pitää pitää huolta, koira riittää, kiitos vaan. Ja jos se vielä joskus pitäis musta huolta, niin olis aika ihanaa. Mielestäni en toivo liian vaikeita.
Millon sitten on aika luovuttaa? Millon on yrittäny tarpeeks ja voi sanoa hyvästit ilman että katuu sitä jälkikäteen. Mä olen niin väsyny aina pettymään ja pahottamaan mieleni. Tuntuu etten jaksais enää yrittää, mutta se haluais kovasti jatkaa. Pyyteli anteeksi ja lupas että mennään toinen päivä. No se jää nähtäväksi, tällä kertaa en usko ennenkun teatterilla asti ollaan, enpähän pety ainakaan.
Jossu
Poikaystävä tässä valitti että on vaikea yrittää rankentaa suhdetta kun puhun niin paljon eroamisesta, kuulemma välillä unissanikin. Ehkä pitäisi vaieta joksikin aikaa, antaa mahdollisuus ja katsoa mitä tapahtuu. Mitäpä hävittävääkään tässä olisi. Minä siis suljen suuni tästä aiheesta, toivottavasti pariksi kuukaudeksi. Yritän kääntää ajatukseni siihen mitä suhteen hyväksi voisi tehdä. Toivottavasti onnistuu. Oli myös puhetta että hän yrittää olla jumiutumatta kanssani ollessaa, että ainakin sovitut jutut tulisi tehtyä. Jää nähtäväksi miten käy.
Sain ajan psykopolille viimein, kahden viikon päähän. Jännittää ja vähän pelottaakin. Siellä on aivan vieraita ihmisiä. Kovasti mietityttää miten osaan asiat oikein kertoa, että saisin semmoista apua mistä olisi hyötyä, terapiaan toivoisin pääseväni ainakin. Ettei ainakaan tulisi mentyä taas vanha iloinen maski naamalla ja selitettyä että kaikki on hyvin, kun kuitenkaan ei ole.
Uusi lääke tuntuu auttavan, nukun paremmin, huonoja öitäkin on, mutta vähemmän. Edelleen pelkään nukahtaa, kun koskaan ei tiedä tuleeko painajaiset tänäyönä kummittelemaan. Kuitenkin välillä nukkuminen tuntuu jopa kivalta. Olen myös ottanut tavaksi katsoa sängyssä animea viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, makoillen piikkimaton päällä, se rentouttaa kroppaa kivasti. Katselu tuntuu vievän ajatukset pois päivän tapahtumista ja yleensä nukahtaessa pää on täynnä söpöjä animehahmoja. Aamuisin saatan toisinaan herätä jopa pirteänä, se on ihmeen mukava tunne. Kylläsyyden tunnekin on palannut ja on jopa ollut energiaa liikkua, käydä uimassa ja kävelyillä koiran kanssa, jos jokupäivä saisi lähdettyä hiihtämäänkin. Ainoa ongelma lääkkeessä on ilmeisesti verenpaineen lasku. Yöllä vessaan mennessä tai unissakävellessä on pari kertaa tullu pyörryttyäkin, kun kai pompannut sängystä liian nopeasti. Vessaan mennessä osaan jo onneksi varoa ja toisaalta unissakävellessä ehkä mieluummin otan kuhmun päähän kun herään taas ulkoa kylmästä tai muuta hölmöä puuhaamasta. Jalkoja myös särkee jos jää hereille lääkkeenoton jälkeen, ne turpoavat vähän ja niitä pakottaa inhottavasti. Ongelma häipyy jos nostaa jalat vaaka-tasoon, joten eipä kovin suuri ongelma sekään.
Jossu
Olenpa tosiaan ollut pitkään kirjottelematta, niin kaukaa sain tuon ketjuni kaivaa. Töissä on ollu kiirettä ja olen jaksanut nähdä kavereitakin. Olen netissä tutustunut yhteen ihanaan ihmiseen joka jaksaa olla minulle kiltti ja kuunnella silloinkin kun jotain on huonosti. Tietenkin minäkin kuuntelen häntä, sitä teen kaikille kavereilleni, mutta harvoin he jaksavat samaa takaisin. Lisäksi hän saa minut nauramaan ja hyvälle tuulelle. Olen saanut siis hyvän ystävän 🙂🌻. Tapasimme tuossa viimeviikolla, olen jo pitkään halunnut tavata, mutta en sitten uskaltanut ja kehdannut pyytää. Lisäksi kumpikin seurustelee tahollaa, hän on siis mies, ja tuntui jotenkin vaikealta vaan sopia tapaamista ilman syytä. Sitten kuitenkin löytyi syy, hänen koneensa oli hajalla ja hänen piti hoitaa juttuja, joten kutsuin tänne. Vaikka olin ihan jännityksestä sekaisin ja en muista päivästä, varsinkaan alkuajasta, juuri mitään, minulla ainakin oli tosi kivaa. Juttelimme monta tuntia, en edes muista millon olisin puhunut niin kauan ja paljon. Ja ennen kaikkea millon olisin noin pitkäksi ajaksi saanut jonkun ihmisen "jakamattoman" huomion itselleni. Se tuntui tosi hyvältä, tuli tavallaan tärkeä olo, että siis joku pitää minua niin pitkän huomion arvoisena, kun hänkin tuntui viihtyvän. Ja hän rapsutti tiensä ihmispelkoisen koiranikin sydämeen, sillä nimittäin pääsi itku kun ystäväni lähti.
Lisäksi olen käynyt yhden toisen kaverini kanssa koirakävelyillä ja viikonlopun olin poikaystäväni kanssa maalla. Se olikin sitten taas suht fiasko, mutta toisaalta enpä odottanut juuri mitään, joten en voinut pettyäkään. Me vaan emme osaa tehdä mitään yhdessä, ja minä hermostun jos pitää vaan röhnöttää koko päivä telkan tai koneen ääressä. Sitten tappelimme, hän suuttui ja viskoi tavaroita, minua ei onneksi sattunut kuin henkisesti. Vaikka henkinen kipu onkin pahempaa kuin fyysinen. Riidan jälkeen puhuimme, kurjaa kun aina pitää riidellä ennenkun saa hänet puhumaan mistään. Se kuitenkin meni lähinnä minun haukkumiseeni ja sen toteamiseen ettei hän halua hakea apua kiukunhallintaongelmaansa.
Olen tässä miettinyt että taidan vaan olla liian passiivinen ihminen elämään poikaystäväni rinnalla. En jaksa tapella siitä että minun tahtoni toteutuu, joten alistun hänen tahtoonsa, ja sitten voin sisäisesti huonosti. Mutta tuntuu niin tajuttoman raskaalta aina painia jos haluaa jotain, vaikka se olisi vaan elokuvissa käynti. Mieluummin melkeen jätän sitten menemättä, vaikka haluaisinkin kovasti mennä. Hän vaan sanoi, että minun pitäisi enemmän tuoda julki toiveitani ja pitää niistä kiinni. Miksi vika on aina minussa? Miksei joskus olisi hänen vuoronsa muuttua? Kysyin kyllä häneltäkin, mutta en saanut vastusta, en sitten jaksanut tapella sen eteen joten mentiin tuijottamaan vähän lisää telkkaria.
Olisi pitänyt ensin kirjoittaa kurjasta viikonlopusta ja sitten vasta ystävästäni, nyt jäi paha mieli. Taidan mennä kurkistamaan jos ystäväni olisi netissä ja saisi taas minut paremmalle tuulelle 🌻🙂🌻.
jossu
Tänään onkin sitten ollu kirmuisen paha olla. Tekisi mieli ahmia herkkuja hirmuinen määrä, mutta toisaalta inhottaa ajatuskin ruoasta sisälläni. Haluan vain sen hyväolontunteen mikä sokerista tulee, ja suklaasta. Töissä en pystynyt oikeen keskittymään mihinkään, onneksi ei ollut paljoa tehtävääkään, kun hoitomuksi oli kipeänä ja nukkui suurimman osan päivästä. Vieläkin on hirmuisen levoton olo, on vaikea istua aloillaan ja kirjottaa tätä. Töissä oli hirmuinen tarve viillellä, mutta siellä en pysty, tarvitsen turvallisen paikan mihin piiloutua, lukitun oven taakse. Hyvä kai että en pysty siihen missävaan, nyt se tunne on jo heikompi, vastustettavissa oleva.
Tänään suurinta ahdistusta aiheutti ehkä valo. Se oli niin kirkasta ja tunteutui jokapaikkaan, yritti verhojenkin läpi. Se sattui silmiin, kirveli ja poltteli oikeen kun heijastui lumesta niin kovin. Silmät sokaistuu ja alkaa vuotamaan vettä ja päätä alkaa särkeä kun on hetkenkin ulkona. Kotona vedin kaikki verhot eteen ja sain sen lukittua ulkopuolelle, töissä täytyi vaan kestää. Kaikki muut puhuu miten ihanaa kun on kaunis ilma, minusta se on vaan kidutusta. Nyt on taas ihanan pimeää, turvallista ja ei satu.
Tiistina olisi ollut se psykopoli, mutta minä sitten nukuin pommiin. Olin jännittänyt sitä ja en nukkunut useampaan yöhön ennen, sillon aamulla nukahdin sitten lopulta joskus 5n aikaan ja en herännyt kellon soittoon ollenkaan. Lupasivat laittaa uuden ajan ja sainkin sen jo, 12.4. Siihen on kaksi kuukautta ☹️. Ymmärrän kyllä että heillä on varmasti täyttä ja että sähläsin itse vanhan aikani, joten ansaitsen varmaan odottaa, mutta entäs jos en jaksa niin pitkään? Ajatuskin siitä että pitäisi vielä kaksi kuukautta odottaa apua tuntuu liian raskaalta. Ja mikä pahinta näiden kahden kuukauden aikana tulee kevät, se on aina vaikeinta aikaa minulle. Mutta eipä siinä kai muu auta kun odottaa ja selvitä eteenpäin, ja voihan sinne kai soitella ja kysellä peruutusaikoja.
Jossu
Tänään olin keikalla viimekesän kesätyöpaikassani, kehitysvammaisten asuntolassa. Oli tosi ihanaa kun menin sinne ja heti ovelta huudettiin "hei ihanaa kun tulit, oletko mun parina tänään". Kyselivät tulisinko ensikesänäkin töihin. Asukkaatkin selvästi muistivat, yksi alkoi laulaa kun muisti kitaransoitteluhetkemme kesältä, toinen kysäisi koirani viimeisimmistä toilailuista. Tuli ihanan lämmin olo kun kaikki olivat niin ystävällisiä.
Jossu
Olen tässä jo jonkin aikaa pitänyt vähän kirjaa nukkumisistani, laittanut ylös mitä suunnilleen tehny ja miten seuraava yö mennyt. Huomasin niissä selkeän kaavan: kun näen poikaystävääni tai pelaan nettipeliä hänen kanssaan seuraava yö menee huonosti, kun hän on täällä luonani yötä nukun hyvin, mutta taas seuraava yö on todella levoton. Puhuimme tästä ja hetitin ajatuksen että pitäisimme jonkin aikaa etäisyyttä toisistamme ja katsoisimme olisiko sillä vaikutusta nukkumiseeni. Hän taisi säikähtää aika pahasti, näemme tiistaina ja sillon juttelemme asiasta enempi.
Mietin tuossa ulkona vaellellessa miltä tuo minusta tuntuisi ja aikamoinen tunnevuoristorata on käyty läpi, tuskin se on vielä lopussa. Ensin tuli hirveä ikävä ja itketti. Onneksi olin yksin keskellä metsää. Sitten tavallaan helpotus, jos vaikka saisi nukuttua ja ei tarvitsisi jännätä toisen kanssa olemista kokoaikaa. Sitten syyllisyys siitä, toivon että voin paremmin ilman häntä. Ajatuksia erosta, yksinäisyydestä ja isosta muutoksesta, seurauksena taas kyyneleitä. Koiraparka alkoi tässä vaiheessa huolestua kummallisesta käytöksestäni. Nyt yritän kauheasti järkeistää asioita, toisaalta kotona en uskalla oikeen itkeä, vaikka ei täällä olekaan ketään, itkeä voi kunnolla vaan metsässä piilossa. Mietin tässä että tietenkin sitä kannattaisi kokeilla, vaikka kuukausi ja katsoa mitä seuraa, ja kuten poikaystävänikin sanoi niin eihän tämä näin voi jatkua, jos kerran voin huonosti yhdessä olosta. Pelkään vaan että jos tämä toimiikin en jaksaisi enää yrittää yhdessä. Välillä, aika useinkin oikeastaan, tuntuu että haluaisin erota, mutta en tiedä olenko sittenkään valmis, poikaystäväni ei ainakaan ole, hän haluaisi vielä jatkaa yhdessä.
Jossu
Ei tiistaina sitten juuri juteltukaan, olin niin lukossa, kun pelkäsin hänen olevan pettynyt tai vihainen minulla. Lukkoni lähti kunnolla vasta useamman päivän jälkeen. Eilen juteltii puhelimessa. Meidän piti keskittyä parantamaan suhdetta, mutta se kuulemma onnistuu huonosti, kun vetäydyn itseeni niin helposti hänen seurassaan. Mikä varmaan onkin totta, jotenkin tuntuu vaikealta kehittää suhdetta kun en ole varma haluanko jatkaa ollenkaan. Tuntuu myös väärältä antaa hänelle valheellista toivoa. Pitäisi vaan pystyä päättämään mitä haluan. Minunhan se päätös lopulta tietenkin on jatketaanko yhdessä vai ei, tiedän että hän haluaa kyllä. Turhauttaa vaan kun ei ole ketään kenen kanssa asiasta puhua. Päätösten teko on muutenkin niin vaikeaa nykyään. En luota arvostelukykyyni tarpeeksi, en luota siihen että osaisin tehdä oikein ja se mitä päätän olisi oikein.
Pitää lähteä taas raahautumaan töihin, ollu taas ihan liikaa töitä ja olen aivan rättipoikki. Keskiviikkona vasta seuraava vapaapäivä, en tiedä mistä revin voimat jaksaa sinneasti.
Jossu
Me pidetään nyt poikaystävän kanssa taukoo toisistamme, kuukauden verran. Hänelle se on tosi kova paikka, hän on itkenyt paljon, minä olen lähinnä helpottunut. Vähän on syyllinenkin olo taas tästä helpotuksen määrästä. Olo on vapaa, samalla tavalla kuin sillon kun muutimme erillemme luulisin. Tuntuu että voin taas hengittää eikä kokoajan tarvitse olla varpaillaan. Olen myös nukkunut kuin tukki pari yötä jo, aamulla nukuin onnellellisesti pommiin livestäkin. Välillä kuitenkin iskee hirmuinen ahdistus kun tiedän miten paljon tämä satuttaa häntä, mutta minun on pakko saada tilaa miettiä mitä haluan. Kun hän on lähellä en siihen pysty, ajatukseni menevät lukkoon niin helposti silloin.
Tänään kävin sitten laskettelemassa, meidän piti mennä kaverini kanssa, mutta hän on kipeänä, joten menin itsekseni sitten ja otin opettajan tunniksi kun sattui vapaa aika löytymään. Oli tosi kivaa, ja sain paljon kehuja vaikka lautailenkin niin harvoin. Tuntuu niin ihanalta kun joku sanoo taitavaksi 🙂🌻.
Jossu
Olen josatin syystä tosi pahalla tuulella tänään, levoton ja turhautunut olo. Haluaisin kovasti puuhata jotain, mutta tekemistä ei oikeen ole. Sitten valetelen ympäri kämppää toimeettomana ja roikun äidin perässä niin että sitä alkaa jo ärsyttää.
Olen siis äidin luona kylässä, tänään lähtö kotiin yöjunalla. Eilen käytiin mummolassa, pappa taas taantunut kovasti. Enää ei ollenkaan tajunnut kuka olen, kaipa se minun rakastamani pappa alkaa olla jo aika kuollut, jäljellä on vaan kuori ja levoton vanhus joka laulelee mielellään. Mummokin myönsi papan taantuneen, mitä ei ole ikinä aikasemmin sanonut. Käytiin eilen myös kummitytön luona kylässä, hän on varsin suloinen pikkuneiti, nautti niin kovasti kun leikin hänen kanssaan leegoilla ja kasasin palapeliä.
Ennen tänne äidin luo tuloa olin hoitolapseni kanssa leirillä yläksellä, se kyllä meni aika pipariksi, kun hoitomuksu sairastui ja joutui sairaalaan lähtemään. Kaikkia harmitti kovasti. Kaiken lisäksi olen tainnu itse saada sen saman taudin, on hirmuinen flunssa, onneksi ei kuumetta kuitenkaan.
On ainakin ollu paljon aikaa ajatella tässä viimeaikoina. Mietin että jos yrittäisi lähtä vähän elämään eteenpäin eikä junnaisi paikoillaan. Vaikka tilanne poikaystävän kanssa on vielä epävarma ja auki voisi itse alkaa keksiä uutta harrastusta ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Jos vaikka röhnöttäisi kotona vähemmän ja puuhaisi enemmän. Tämä uusi lääke tuntuu siinä mielessä toimivan, että olo on energisempi ja valokaan ei ahdista niin paljoa, paitsi fyysisesti sattuu silmiin edelleen.
Koulun laitoin suosiolla jäähylle tuossa, ei vaan löydy energiaa enään tämän kaiken oman elämän sotkun ja töiden päälle keskittyä kouluhommiin. Katselen sitten syksyllä jos tilanne olisi parempi.
Jossu
Ilmottauduin sitten seinäkiipeilykurssille, se alkaa viikon päästä maanantaina. Jos vaikka tutustuisi uusiin ihmisiin siellä. Ilmottauduin myös koirani kanssa koirakouluun jossa kävimme viimekesänä. Siellä oli tosi kivaa silloin ja koirulikin selvästi nautti. Nyt pitää vaan käydä ahkerasti töissä että on rahaa jatkaakin näitä harrastuksia.
Hassua kyllä oli kerrankin ihana tulla kotiin. Yleensä kotiin ja arkeen palaaminen reissusta on vaikeaa, nyt tuntui vaan hyvältä.
Jossu
Hei jossu, käyn vaan tervehtimässä, kun teet sitä mitä minäkin haluaisin mutta en voi.
Epilepsian vuoksi mua ei huolita seinäkiipeilyyn vaikka olen varma, että siitä pitäisin. Tai oikeasti haluisin vuorikiipeilijäksi. Saanhan minä kuitenkin kiikkua tuntureiden päälle.
Koirakoulukin meni aikoinaan pieleen, kun pikkusnautseri ei suostu mitään tekemään ja suursnautseri on aina sitä mieltä, että on sen vuoro ja kun se oikein innostuu en sitä pysty pitämään. Ja voinhan mie niille tehdä radan omalle pihalleni.
Hyvää Pääsiästä, jos emme huomenna näe livessä.