Pahinta tuntuu olevan se että elämältä ei ole mitään odotettavaa, eikä ole mitään mikä enää kiinnostaisi. Kaikki on sitä yhtä ja samaa.

Herään aamuisin noin kello 8, keitän kahvia, katson ikkunasta lintuja. Sitten yritän saada edes jonkinlaista mielenkiintoa päivän uutisiin jne. Haen päivän postit, laskuja laskuja laskuja... Syön, käyn kävelyllä, katson telkkarista jotain hömppää, menen nukkumaan.

Siinä se. 365 kertaa vuodessa.

Mielen valtaa myös katkeruus. Siitä että elämässäni ei ole koskaan mikään mennyt hyvin, kaikki on aina niin vaikeaa. Joka päivä näen iltapäivälehtien sivuilla ne samat turhakkeet jotka tunkevat naamansa sinne millä tahansa tekosyyllä, jotka eivät ole koskaan tehneet mitään muuta merkittävää kuin ovat kenties hyvän näköisiä, silti he ovat saaneet elämässään kaiken. Minä en ole saanut koskaan mitään, ja vaikka kuinka olisin yrittänyt niin tuntuu että maailmankaikkeus on päättänyt potkia minua päähän loppuun asti. Pienintäkään myönnytystä ei anneta. Ei vähäisintäkään onnea, rahaa, tai mitään muutakaan.

On aika vaikeaa keksiä syitä miksi edes viitsin vaivautua aamulla nousemaan sängystä. Yöt menevätkin siinä että kelaan mielessäni loputtomasti rakkaani viimeiset hetket, hänen sairautensa vaiheet, hautajaiset, itsesyytökset, muistot. Viimeisenä kun suljen illalla silmäni, silloin kun yöllä herään, ja ensimmäiseksi kun aamulla herään. Kuin loputon silmukka joka kiertää ja josta ei pääse ulos.

Jos tämä on se "suuri suunnitelma" miksi olemme täällä, niin pakko on ihmetellä. Siinä yksi syy miksi en oikein jaksa siihenkään uskoa. Itsetuhoinen en ole mutta alkaa siltä tuntua että en voisi enää vähempää välittää elänkö vai kuolenko. Loppuu tämäkin sitten vihdoin. Vaikka voittaisin lotosta, en usko että sekään enää jaksaisi tuoda iloa. Tai yhtään mikään muukaan. Se juna on kyllä mennyt ajat sitten.

Kiitos!

Jotain nostoa valoon sitä kaipaisi.

Mietin eilen illalla ennen nukkumaan menoa koko ajan nihilistisiä ajatuksia. En tiedä mistä tämä olotila kumpuaa.

Nuo äänikirjat ihan rentouttavia välillä.

Minun on vaikea ymmärtää itseäni. Kun pitää olla kova itsekuri jottei tee mitään peruuttamatonta.

Luulen että omalla kohdallani vaikeinta on se liiallinen nautinnon halu.

Jared, minulla aika samanlaista. En pysty ymmärtämään, että jos Jumala kerran on tämän kaiken luonut, niin minkä takia elämä tuntuu niin pahalta välilllä?

Tuntuu välillä että minulta alkaa voimat loppumaan. Mietin jo tänään tosissani itsemurhaa, vaikka tiedän että se on huono vaihtoehto. Mieluummin sitä sitten vaikka juo.

Minustakin tuntuu että päivät on mitään sanomattomia. Että joka päivä vain samat rutiinit toistuu.

Mietin välillä sitä että jopa nero nimeltään Ludwig Wittgenstein mietti itsemurhaa. Siis sellainen nero ja silti hänellä oli paljon itsetuhoisia ajatuksia.

On tämä maailma kummallinen paikka.

Koko elämähän menee oikeastaan luonnonvalinnan mukaan. Vahvimmat selviytyy. Ja naiset valitsevat kumppaninsa hierarkioiden mukaan. Se kuka on hierarkiassa ylimpänä niin sen kanssa naiset haluaa olla.

Tämä kaikki on selvinnyt minulle Jordan Petersonin kirjasta.

Meidän aivoissamme on aineita esim. serotoniini joka lisääntyy aina kun pärjäämme hyvin elämässä. Tuo serotoniinin määrä voi näkyä jopa ryhdissämme.

Jos on hirveästi tullut vastoinkäymisiä elämässä, niin silloin serotoniinia ei välttämättä muodostu hirveästi ja ihminen masentuu.

Sama neurokemia on monella muullakin eläimellä.

Sen takia elämä on selviytymiskamppailua. Ja hierarkian huipulla olevat eivät sairastele esim. eivät sairastu niin helpolla flunssaan. Kuin pohjalla olevat.

Pohjalla olevat sairastuvat helpommin esim. masennukseen ja pohjalla olevat voivat kuolla nuorempana kuin huipulla olevat.

Maailma on siinä mielessä armoton paikka. Tältä osin ihmetyttää se kristinuskon armon käsite. Eihän tässä maailmassa ole armoa. Sen pitäisi olla päivän selvää. Ei kukaan armahda niitä jotka ovat hierarkian pohjalla. Ei kukaan tule nostamaan niitä ihmisiä ylös jotka kaatuvat. En näe maailmassa Jumalan armoa. En ymmärrä miten jotkut voivat nähdä.

Maailmahan menee ihan selvästi luonnonlakien ja evoluutio-opin mukaan. Ihmisen tietoisuus on aivojen luomaa. Ja kun aivot sammuvat niin elämä loppuu. Sen takia maailmassa puhutaan usein siitä että täytyy juosta jotta pysyy paikallaan.

On täysin selvää että maailma ei loppujen lopuksi välitä ihmisestä. Me olemme vain sosiaalisia eläimiä, jotka luovat sosiaalisia-verkostoja maailmaan.

Tuo sosiaalisuus meidät pelastaa, jos jokin pelastaa.

Peterson puhuu myös metapeleistä. Että ihminen pelaa monia pelejä elämässään. Ja pääasia ei aina ole että hän pärjää pelissä vaan pääasia on ylipäätänsä että hänet otetaan mukaan erinäisiin peleihin.

Loppuun: Jos minulta kysytään niin luulen että ihmisen tulee huolehtia vain itsestään loppujen lopuksi. Ei meidän tarvitse kantaa huolta jokaisesta vastaantulijasta. Itsellä kyllä on se vaiva että kannan huolta vähän kaikesta. Se on aivan kuin sisään rakennettu asia. Se on raskasta kun koko ajan on huolissaan jostain. Pitäisi välillä yrittää olla huolestumatta, mutta kun tämä maailma on tällainen niin miten se onnistuu?

Moi.

Sain sen veromätkyn määrän...selviän siitä 24kk/100e. On ainakin joku syy elää kaksivuotta...ironiaa.

Se että niitä vastoin käymisiä tulee on mulle ihan ok...mutta pitääkö niitä tulla monta päällekkäin?

Evoluutiossa ei ole kohttuullisuus käsitettä...aika suoraviivaista touhua.

Pystytkö Jared miettiin että joskus tulevaisuudessa tapaisit uuden kumppanin? Tai olisiko sillä merkitystä koska hän ei ole se jonka menetit...

89...olet puhunut siitä jos tapaisit seurustelu kumppanin...mitä kanavia olet jo koittanut? Mä en tiedä miten naisia nykyään "metsästetään" oon tippunut kärryiltä...

Olen miettinyt saisinko kitara harrastukseni viriämään uudestaan...oon soitellut kolkyt vuotta mutta välillä on ollut vuosien taukoja...hitto kun ei meinaa mikään kiinnostaa.

Olen tinderiä käyttänyt. Jonkin verran tullut siellä juteltua. Aikanaan tapailin yhtä mutta ei siitä sitten mitään tullut.

Hyvä ettei kuitenkaan tuon pahempi mätky.

Itselläkin noita vastoinkäymisiä jonkin verran. Täytyy vain painaa eteenpäin.

Minulla vähän sama se homma ettei oikein hirveästi kiinnostaisi aloittaa tekemään mitään.

Pakko sitä silti jotain on aina tehdä. Se on tullut kyllä todettua.

Opiskelu on ollut lääkettä masennukseen viime aikoina.

Moi.

Kun on tää korona niin pariutuminen on vaikeaa.

Joskus mietittiin kaverin kanssa miten löytää nainen joka olis lähellä samaa "taajuutta"...Kirjastoon parkkiin fisosofia hyllyjen viereen ja sitten kun tunnistaa kirjan jonka neito ottaa hypistelyyn voi yrittää kertoa jotain fiiliksestä mikä kirja synnytti itsessä...kuulostaako epätoivoiselta?

Toinen paikka on työkkäri ja avoimet työpaikat...jollekkin kauppahalli toimii.

Mä en luota tinderiin siinä jää ensivaikutelma kokematta...sitten kirja Divarit voisi olla kohtaamispaikka.

Lähinnä et saa suunsa auki on hyvä aloitus...nää on nyt mun omia päässä pyörityksiä...eikä niitä tarvi uskoa.

Sehän siinä onkin kun on niin paljon helpompaa kun ei edes yritä ns. iskeä ketään.

Se on jotenkin turvallista.

Mutta kun loppujen lopuksi voisi olla terveydelle hyväksi löytää joku.

Olen vaan niin hemmetin väsynyt välillä etten jaksa panostaa näihin asioihin. Vaikka mistä sitä tietää kuinka hienoksi elämä muuttuisi kun löytäisi jonkun kivan naisen.

Moi.

Mun on oikeasti aika vaikea tutustua ihmisiin...jos tilanne on jotenkin teennäinen. Avanto-saunassa osallistun keskusteluun, kuten vaikka uimahallin sauna. Uimahallissa sattuu olemaan vain miehiä...mutta avanto-saunoissa porukka on kumpaakin sukupuolta. Mutta kuten olen aikaisemmin todennut tää korona on sulkenut mun jo muutenkin hyvin rajoittuneet sosiaaliset kuviot.

Sen olen kyllä elämässä huomannut että jos tekee puolison etsinnästä elämän ykkös jutun niin ei ainakaan tärppää🤭

Asiasta toiseen...kuuntelin äänikirjaa viimeyönä kahteen asti...aamu on aika takkuinen...mutta im. viuhka ei o vielä auennut.

Mulla oli eilen hoitoneuvottelu...ja hoitoneuvottelun tärkein juttu oli että uusi neuvottelu on syyskuussa, heh. Ja kuulemma mtt pullistelee koronan aikana mtt-asiakkaat on tuplaantuneet koronan aikana...en ihmettele.

En tiedä mitä tehdä tällä elämällä?

Kauhean masenutunut olo välillä.

Onneksi tänään on terapia.

Ajattelen jatkuvasti sitä että kun ihminen kuolee, niin häntä ei enää ole.

Jos teen jotain itselleni, niin katoan maailmasta.

Ei se vielä riitä että elämä on näin hemmetin vaikeaa, vaan sitten vielä se että kuoleminen on vielä vaikeampaa.

Jotenkin välillä ymmärrän im:n tehneitä. Toisaalta sitten jatkan itse kuitenkin taistelua vaikka tuntuu että voimat välillä loppuvat. Jostain vain saan lisä energiaa. Talsin terapeutin luo. Käyn kavereilla. Jne. Aivan suunnaton tuska välillä päässä. Mutta jatkan koko ajan vain eteenpäin.

Tähän sitä on tultu sitten...

Olen miettinyt sitä että im ei ole jotenkin kunniallinen tapa lähteä.

Sehän siinä eniten mietityttää.

Luulen että olen tehnyt välillä vääriä valintoja elämässä ja siten ajautunut patti tilanteeseen.

Kaikki alkoi jo teini iässä.

Kävin äsken terapiassa. Vuodatin koko eksistentiaalisen hätäni terapeutille. Hän koko ajan sanoi että asiat on hyvin ja minä vaahtosin kuinka huonosti ne on.

Tämä on kummallista kun näkee kaikki asiat niin negatiivisessa valossa. Kun lähdin sieltä niin ajattelin heti im:ää. Mitäpä muutakaan. Tämä alkaa olla jo komediaa, kun koko ajan on im mielessä. Tiedän että im on se alhaisin teko mitä löytyy. Uskonnont kieltävät sen yms. Mutta silti mieli kelaa koko ajan että olisi parempi kun ei olisi olemassa. Tämä minun elämäni on nyt tätä sitten. Harras toive olisi että saisin jostain positiivisen mielialan.

En halua kenellekkään syöttää näitä ajatuksia. Jos joku on onnellinen elämässään, niin se on todella arvokasta. Minulla kipuja ja masennusta joten aika vaikea tässä nyt mikään ilopilleri on olla.

Luulen että ehkä pitäisi ottaa ykkös asiaksi puolison etsintä. 😀

Mulla tuo sama että aina en osallistu keskusteluun vaikka se tekisi hyvää. Välillä yritän välttää keskusteluita jos olen kovin väsynyt.

Olen miettinyt kyllä pään puhki että minkä takia meillä on näitä im-ajatuksia näin paljon? Mistä ihmeestä ne kumpuavat? Tavallaan meillä ulkoapäin katsoen on kohtalaisen hyvät elämät. Onko se jokin saatanallinen voima joka yrittää kukistaa?

Olen miettinyt usein että onko useimmilla ihmisillä näin hankalaa? Kuuluuko useimpien arkeen mollaavat ajatukset? Ei tässä voi olla muuta kuin yksi iso kysymysmerkki.

Tajusin että loppujen lopuksi olemme vapaita.

Me olemme vapaita valitsemaan elämän suunnan.

Hirveä huojennus tuli mieleen. Me olemme vapaita. Tuomittuna vapauteen. Niin kuin Sartre sanoi.

Me olemme ihmisiä, jotka on heitetty maailmaan. Meillä on vain vastuu omasta elämästä. Saamme tehdä sillä mitä tahansa.

Me omistamme oman ruumiimme.

Ihan hyvin sitä voisi ryypätä päivästä toiseen, koska me saamme loppujen lopuksi valita että alammeko ryyppäämään.

Meidän ei ole pakko edes elää. Tässä juuri se vapaus. Meidän ei ole pakko elää!

Lause hätkähdyttää: Ihminen on niin vapaa että hän voi valita kuoleman.

Tai niin vapaa, että voi valita haluta elämään sisältöä, joka kantaa. Hyvää 🎈Vapun päivää imtä vastaan taistelijat !🎈🎈

Moi.

Vappu on työnjuhla...lasketaanko taistelu im. vastaan työksi...jos minulta kysytään niin kyllä.

Se on tää pirullinen masennus sairaus joka kääntää ajatukset negatiivisiksi...kipu tekee samaa.

jos Im. ajatukset ovat sama kolikko kuin halu elää ilman toista ei ole toista? Ihmettelen ihmisiä jotka voivat sanoa että eivät ole koskaan vakavissaan miettineet päiviensä päätämistä?
Kyllä mä pystyn sanomaan että olen usein katkera elämää kohtaa...en mä halunnun tämmöistä...kuinka paljon elämän pitäisi parantua että voisin olla tyytyväinen? Edellinen on se juttu, luulen?
Mitä omassa elämässä täytyisi tapahtua että elämä muuttuisi siedettäväksi? Vai voiko se elämä olla koko ajan siedettävää, jos sen kuuluukin olla kauheaa, välillä? Loistavaa elämä ei ole ollut vuosiin...mitä täytyisi tapahtua että olisi edes yksi loistava päivä?
Vai onko aivot menneet niin lukittuun tilaan pitkässä masennusjaksossa että loistavat päivät jäivät jonnekkin menneisyyteen...niitä on nimittäin ollut.

Luistaviin päiviin ei tarvita juurikaan rahaa...joku ihminen...keskustelu...toisen ymmärtäminen...ja toinen ymmärsi minua...jotain edellisen kaltaista. Kipu olisi silloin siedettävissä suhteissa...ei välttämättä kokonaan pois.

Vapaus on suuri juttu...ei sitä oikein käsitä jollei pysähdy miettimään.