Kiitos!

Voisiko se olla niin että jokainen kärsii oman kärsimyksen, elää oman elämän ja kuolee oman kuoleman? Että me ihmiset lopulta elämme tavallaan yksin?

On totta että kuitenkan samalla rintamalla me tässä ollaan. Ollaan tavallaan sodassa elämän mielettömyyttä vastaan.

Se on totta että jos edes sadasosa sekunnin pystyy olemaan tyytyväinen niin se on jo saavutus.

Eino Leino sen sanoi: Toivoton taisto taivaanvaltoja vastaan.

Se on jännä kun elämässä huomaa vain yleensä negatiiviset asiat vaikka paljon hyvääkin varmasti on. Jos esim. on väsynyt niin sen kyllä huomaa heti, mutta jos taas ei ole väsynyt niin sitä ei huomaa. Tämä elämä on outo juttu: Minkä takia sitä näkee kaiken negatiivisten linssien läpi? Siinä ihmettelyn aihetta.

Kristillisestä näkökulmasta elämä on taistelu, jonka lopputulos selviää vasta kuolemassa. Mutta en tiedä pystynkö ottamaan kristillistä näkökantaa? Ehkä pystyn. Olen miettinyt sitä uskon loikkaa. Tuntuisiko elämä enää niin mielettömältä, jos alkaisi luottamaan Jumalaan? Ymmärrän hyvin munkkeja jotka asuvat koko elämänsä luostarissa. He ovat tajunneet ettei elämältä kannata odottaa liikoja.

Mutta toisaalta sitä sitten miettii että mitä jos kristinusko on väärässä? Se piru minulla aina mielessä on joka sanoo ettei kannata luottaa Jumalaan. Mutta toisaalta mihin tässä elämässä tulisi turvautua?

Mielessä pyöri taas im. Mietin jo tapoja.

Pakko jatkaa taistelua!

Mietin tätä minun omaa ajatteluani. Siis että joka paikassa törmää im-ajatuksiin.

Olin tuossa yhdessä ryhmässä. Koko ajan mielessä pyöri että kun pääsen kotiin niin teen im:n. Mutta en sitä onneksi tee. Mutta mieli on kyllä kummallinen asia, kun se ehdottelee sellaisia vaihtoehtoja kuten im yms.

Jotenkin tuntuu että tarvitsee koko ajan vahvistaa mieltä. Koko ajan se on koetuksella.

Koko ajan ajatukset sinkoilevat. Että mietin miten suren kun jotkut tutut kuolevat. Koko ajan sellainen huoli. Ja se on ahdistavaa.

En ymmärrä minkä takia elämästä on tullut näin kaoottista. Koko ajan pakenen kuolemaa. Koko ajan silti mietin kuolemaa. Aamusta iltaan. Päivästä toiseen. En pääse kuoleman ajatuksesta pois. Mietin miten jotkut ihmiset kärsivät maailmassa. Mietin jopa sitä enemmän kuin omaa kärsimystä. Se on osoittautunut todella hankalaksi asiaksi.

Mietin sitä kuinka yhtäkkiä ihminen häviää maailmasta. Se tuntuu hirvittävältä.

Hirvittävä kärsimys koko ajan, kun ei saa rauhaa noilta kuolema-ajatuksilta.

Moi.

Nyt ollaan todellisella taistelu kentällä. Miksei tämä keho jossa elän voi kuolla nyt itsestään...kun se kuitenkin kuolee ennemmin tai myöhemmin?

Miksi täytyy elää ja kokea lisää vastoinkäymisiä...mä olen jo negatiivisia ajatuksia täynnä...katkeroidun päivä päivältä enemmän elämään.

Mulla ei ole ihan suoranaisia im. tapojen ajattelua...pää asiassa elämän turhuuden ja mielettömyyden matra kiertää päässä.

Särkyjä, väsymystä, pelkoja, ahdistusta...kehä pyörii. Välillä epätoivon keskellä huudan Luojaa...yritän hengitellä...ei auta vaikka ajattelee että asiat voisi olla vieläkin huonommin.

Minuutti, tunti, päivä kerrallaan mennään!

Mikä on yhden ihmiselämän merkittys tässä kaaoksessa...?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Lisäys

Tänään taas hirvittävät im-ajatukset. En enää tiedä miten kestän näitä. Tuntuu että murskaannun niitten alle.

En jaksaisi mennä mihinkään. Tai tehdä mitään. Mutta kun kuollakaan ei saisi.

En ymmärrä enää, mistä nämä ajatukset tulevat. Minkä takia niitä on jatkuvasti? Onko se normaalia?

Olen niin hirvittävän väsynyt tähän olemiseen.

Pohdin vielä...

Onko kivuton elämä merkityksellinen...entä suruton, peloton ja ilman ahdistusta?
Luodaanko me itse itsellemme merkitys vai sitten toinen toisellemme?

Jos ajattelee lemmikki eläintä niin se voi olla hyvinkin merkityksellinen omistajalle...mutta onko se merkityksellinen itselleen? Kun olen seurannut kissoja ja koiria niin näyttää että ne saa mielihyvää kun ne saa olla lähellä ja niitä paijataan.

Luulen että ihminenkin kaipaa huomiota osakseen ja saa siitä merkitystä elämäänsä? Huomio voi peittää alleen kivut, pelot, ahdistukset, jne.

Tämä kirjoittelu on kai myös huomion osoitus koska pohdimme samoja asioita...kommunikoimme keskenämme.

Ennen pitkään varmaan jokaiselle tulee kipuja. Se on elämänlaki.

Luulen että tällä kommunikoinnilla pääsemme välillä toisen maailmaan. Saamme purettua pahan olon ja siten saa purettua kuormaa. Saan ehkä välillä millisekunniksi hyvän olon kun puran taakkaa.

Pystyy myös heijastelemaan omia ajatuksia toisen kautta.

Olen sen ymmärtänyt että jokainen ihminen kantaa jonkinnäköistä taakkaa. Mutta sitten alkaa vaikeudet kun taakka meinaa musertaa.

Moi.

En tiedä helpottaako oloasi kun tiedät että täällä suomenniemellä taistelee toinenkin mies samojen asioiden parissa.

Olisi tietenkin kannustavampaa kirjoittaa jotain positiivista...mutta en pysty.

Eilen hain puutarha lannoitetta Tok-kaupasta. Ihmettelin kun puutarha osastolla oli monen värisiä ja kokoisia buddha-patsaita. Ennen oli niitä puutarha tonttuja...
Mietin että koska puutarha liikkeet alkavat myydä pienois moskeijoita tai pienois minarettejä joissa imaami joikaa tasa tunnein?
Kun mikään ei ole pyhää ja kaikki myydään markkina voimille voimme odotella ristiinnaulittuja Budda puutarhapatsaita, sekä lootusasennossa istuvia Jeesuksen patsaita.
Ristille possun ripustaminen kuvataiteessa on jo tehty suomalaisen taiteilijan Harro Koskisen toimesta olikohan se 1970 vai 1960- luvulla.

On kyllä vaikeaa nousta aamulla sängystä ylös. Siis ei fyysisesti vaan sen takia että keksisi edes jonkun syyn miksi pitäisi. Tai yleensäkään löytää minkäänlaista kiinnostusta yhtään mihinkään.

Jokainen päivä on samanlainen. Syön aamiaisen. Käyn välillä kaupassa. Katson telkkaria. Menen illalla nukkumaan. Elämältä ei ole mitään odotettavaa, eikä mitään mikä innostaisi.

Käyn monta kertaa viikossa hautausmaalla. Katson rakkaani hautaa ja ajattelen että olemme joskus sitten taas siinä yhdessä. Jokaisen kuluvan päivän myötä tiedän sen olevan lähempänä.

Yksi tuttu minulle tarjosi Jeesusta. On se varmaan hienoa jos pystyy uskomaan, se voi rauhoittaa mieltä. Itse en valitettavasti siihen pysty. Olen aina hakenut vastaukseni muualta, ja vaikka kuinka yrittäisin niin ne raamatun tarinat ja muut eivät uppoa minuun.

Jotain varmaan pitäisi löytää tässä elämässä vielä, mutta enpä tiedä mitä se nyt sitten voisi olla.

Keräilin risuja pihassa...istuin alas ja itku alkoi tulla...en viitsi pidätellä.

Tää on huonoin mahdollinen maailma tällä hetkellä...ja mulla on subjektisesti oikeus tuntea se.

Keitän kahvit ja meen istuskeleen tonne metsään...itken jos itkettää...mä oon ihan loppu.

Toi verotoimiston juttu oli tällä kertaa viimeinen niitti...tosin syy on mun kun en ymmärtänyt asioita...

Se aamulla nouseminen on kyllä itsellekin välillä vaikeaa.

Kivut vähän hellittivät omalta kohdaltani tänään.

Olen miettinyt kuolemaa. Ja todennut etten periaatteessa pelkää sitä. Toki olisi hyvä asia löytää jokin mielekäs juttu tästäkin elämästä, mutta olen todennut että sitten kun on minun aikani mennä niin sitten on.

Minullekin tarjottu Jeesusta mutta on kovin vaikea ruveta uskovaiseksi. Tällainen peruspakana sitä sitten itse on.

Olen miettinyt tätä koko korona hässäkkää. Ihmiselle voi tulla paljon pahempiakin vaivoja kuin korona. Masennuskin voi olla pahempi kuin korona tartunta.

Hyvä kai välillä on itkeä. Päästää kaikki ulos.

Kärsimystä tämä elämä todellakin on. Jotenkin vain tulisi pysytellä hengissä.

Voimia teille!

Moi.

Hautausmaalla tulee poikettua ehkä kerran kahdessa vuodessa...jos nyt ei itse tai joku läheinen satu kuolemaan.

Minulla ei ole kuollut kuin kavereita, ja mutsi kuoli 2018. En koe että siellä haudassa on ketään...arkku ja ruumis löytyy mutta se sielu on jossain?

Tietty on ristiriitaista puhua sielusta ja samaan hengenvetoon en tunne Jeesusta, tai usko kristillisen tradition mukaisesti...en osaa vaikka joskus haluisinkin...minusta kristillisestä traditiosta puuttuu totuus...siis toistellaan vanhoja fraaseja jotka voisi tuoda tälle vuosisadalle...siis traditio ei elä ainakaan minussa.

Aamusta oli jäytävä selkäsärky nyt se on hivenen rauhoittunut...hetken päästä meillä on palaveri verkon kautta alan valmistautumaan siihen.

Voimia teille molemmille!!!

Kiitos!

Itsekin olen miettinyt sitä, että kaikki muu kehittyy mutta kristinuskossa toistellaan vain samoja fraaseja vuodesta toiseen.

Mietin sitäkin että olisi se aika hirvittävää jos ensin eläisi tämän elämän näin ei-uskovaisena ja sitten joutuisi johonkin Helvettiin.

Eihän kukaan oikeasti tiedä mitä kuoleman jälkeen on. Jos on mitään. Ehkä se on sitten vain ikuinen lepopaikka. Unta jossa ei näe unia.

Olen vain miettinyt sitä että aika raihnaisena välillä sitä elää tätä elämää. Mutta kai se on pääasia että elää.

On vain kohdattava maailma joka päivä.

Sehän tästä elämästä tekeekin niin vaikean kun täytyy kohdata maailma ja sen julmuus joka päivä...

Moi.

Eilen kuulin sellaisen jutun kristinuskosta että ne jotka ei ole kuulleetkaan raamatusta ja Jeesuksesta pääsevät "sivuovesta" taivaaseen. Me jotka ollaan kuultu ja onmahdollista lukea raamattua päädytään sinne helvettiin.

No, siellä nähdään sitten...

Kysymys mun kohdalla ei ole se ettenkö uskoisi Jeesuksen olleen maanpäällä, puhuneen viisaita, parantaneet ihmisiä fyysisistä ja pyykkisistä sairauksista. Kysymys on etten osaa elää ja uskoa ilmeisesti "oikein"...aina on joku juttu joka epäilyttää...

En mä yllä Buddhalaisiinkaan oppeihin...mutta siellä ei uhkailla ikuisella helvetillä. Ainoastaan maanpäällisellä kärsimyksellä, joista vapautuu valaistumalla.

Kunnioitan molempia uskonnollisia traditioita ja niiden viisauksia ja yritän soveltaa niitä elämään...siihen mä pystyn...toisinaan.

En tiedä minkä varassa elän? Ehkä itse elämän? Nää pienet jutut, koirien ulkoilutus, teetä/kahvia ja leipää, nuotiossa makkaran paistaminen, uimahallissa käynti, kissan silittäminen, kuuntelukirjan kuunteleminen, tänne kirjoittelu...ei mitään benji-hyppyjä...tavallista jokapäiväistä elämää...jokapäiväisiä juttuja.

Tuo on hyvä näkemys: että joka päiväiset pienet asiat ratkaisee.

Pitäisi tavallaan tyytyä niihin. Ja välillä tyydynkin. Elämä on vain noita pieniä hetkiä. Ei täällä tarvitse mitään yli-inhimillistä välttämättä tehdä. Kunhan nyt jotenkin selviytyy päivästä toiseen.

Mutta kun mielessä on se piru. Joka yrittävää painaa maanrakoon. Ehkä se sitten tavallaan on se Saatanan ääni josta kristinuskossa puhutaan? En tiedä.

Minun mielestä yksi parhaista Jeesuksen opetuksista oli että pitää ottaa päivä kerrallaan. Että jokaiselle päivälle on omat murheensa.

Jordan Peterson on puhunut siitä kuinka Jeesus oli malli-ihminen. Siis että hänen laillaan tulisi elää. Mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Siis miettii sitä että Jeesus kärsi kammottavasti ja hyväksyi nuo kärsimykset. Että ihmisen pitäisi hyväksyä kärsimykset. Se on ongelmallista.

Toisaalta sitä näkee maailman välillä sellaisena että me olemme vain biologisia olentoja joiden ruumiin toimintojen takia me kärsimme. Mutta sitten herää kysymys: Minkä takia meillä ylipäätänsä on tällainen tietoisuus? Tai tällainen olemus, joka usein suuntautuu uskontoja kohti. Ja minkä takia meillä on tällainen länsimainen kulttuuri joka pohjautuu Raamattuun? Siis jos Raamattu on vain satua, niin minkä takia sen opetukset vieläkin ovat ajankohtaisia? Ja minkä takia länsimaissa on niin paljon kristittyjä?

Ajattelen että ei paljon tärkeämpää kysymystä ole kuin kysymys Jeesuksesta. Oliko hän Jumalan poika? Se on se kysymys joka monia vaivaa. Miten hän uskalsi väittää olevansa Jumalainen? Tekikö hän ihmeitä? Avasiko hän tien taivaaseen?

Luulen että moni kannattaa ajatusta, että hän todella oli Jumalan poika. Mutta se herättää kysymyksen. Jos hyväksyy hänet Jumalan poikana niin miten täällä maanpäällä tulisi elää jotta pääsee taivaan iloon?

Toisaalta miten evoluutio-opin voi liittää Raamatun sanomaan?

Kaikki nämä kysymykset kuitenkin jäävät ilman vastausta tässä maanpäällisessä elämässä. Me elämme tämän maanpäällisen elämän vailla syvempää tietoa. Ja juuri sen takia varmaan täytyy vain ottaa ilo irti noista pienistä hetkistä.

Minunkin on vaikea ottaa uskon loikkaa. Vaikka tiedän että se voisi olla hyvä ratkaisu.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Parantelu