Tuli yksi villi ajatus vielä: Jos elämä onkin vain kokemus? Kohdusta hautaan vain kokemus, jota sulattelemme päämme sisällä.

Siis jos ottaa elämän niin että me saamme kokea luonnon kauneutta tai esim. voimme lukea hyvää kirjaa.

Siis jos ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee ja yrittää vain välillä nauttia tästä kaikesta, vaikka tiedän että se on vaikeaa.

Tiedän että maailmassa on hirvittävästi kärsimystä ja kipua. Mutta mitä jos sitä pystyisikin hetkeksi nousemaan kaiken sen yläpuolelle? Jos pystyisi olemaan hetkessä läsnä. Kokea kauneutta. Dostojevskikin joskus sanoi että kauneus pelastaa maailman.

Moi.

Jos elämä on kokemus niin voi sen niinkin ajatella...jatkuva kokemus.

Buddhalisuudessa puhutaan että meissä kaikkissa ihmisissä on tähtipölyä...siis jumalaisia siemeniä. Nuo siemenet ovat vaikka Jeesuksen ja Buddhan antamia opetuksia. Miten me "kastellaan" noita simeniä ne kasvaa sen mukaisesti. Mitä tuo "kasteleminen" tarkoittaa? Sitä että hengittelimme ja ajattelemme noita ajatuksia edes välillä.

Tänään ajattelin että monet muutkin ihmiset ovat antaneet "siemeniä" elämäämme. Esim. Jordan Peterson, Krisnamurdi, Dostojevfski, monet musiikki lyyrikot, Hellaakoski, Leino, kirjailijat, kuvataiteilijat, jne.

Aina kun ajattelemme edellisiä ja jotain mitä olemme oivaltaneet heidän kauttaan joka tukee elämäämme...kastelemme niitä "hyviä" siemeniä itsessämme, ja meillä on hitusen toivoa.

Tässä meidän maailmassamme on ja on ollut noita siemenien kylväjiä...onko he Jumalasta tai Tähtipölystä ei ole niin olennainen asia...kunhan olemme ymmärtäneet jotain heidän puheidensa, kirjoitustensa, musiikkinsa, kuvataiteensa, jne. kautta.

Kaiken lisäksi meidän keskustelu kastelee siemeniä koska tunnen että kirjoituksemme kumpuaa syvältä. Vaikka kirjoitukset ovat epätoivoisia välillä...niin voisi kuvitella että epätoivo/ahdistus kuuluu tähän prosessiin nimeltä elämä ja vaikka ne kastelee niitä epätoivon/ahdistuksen siemeniä on niistä kirjoitettava. En usko että yksin jääminen ja ahdistuksen nieleminen tuo mitään hyvää...Jeesusta ristillä lainaten "Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit?"

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Korjaus

Tuo on mielenkiintoinen ajatus: Että siemenet on jo kylvetty, niille vain pitää antaa valoa ja vettä. Kuvainnollisesti.

Hyvään tulisi aina pyrkiä. Mutta olen miettinyt tuota Jeesuksen uhrautumista. Se olisi ainakin itselle liian vaikeaa. Toki ihminen tavallaan eläessään usein ns. uhrautuu. Tai hän ainakin laittaa kaiken peliin jonkin asian puolesta.

Niitä suuria ihmisiä kannattaa kyllä kuunnella. Mutta esim. Jeesuksen kohdalla, en pysty ymmärtämään täysin hänen elämänfilosofiaansa. Minkä takia pitäisi elää, niin kuin hän eli? Hänellä oli viisautta. Mutta voiko kukaan elää sellaista elämää, enää mitä Jeesus eli? En tiedä.

En pysty elämästä mitään muuta sanomaan oikeastaan kuin sen että se on jonkinnäköinen taistelu. Mutta en käytännössä tiedä että minkä puolesta tai mitä vastaan. Mutta sellainen tuntuma itsellä on että taistelua tämä kaikki on.

Luulen myös että ihmisen elämään kuuluu ajoittainen epätoivo. Olennaisinta kuitenkin on se miten käyttäytyy elämässä. Ihmisten parissa.

Tuo yksin jääminen on ongelma, koska tavallaan sitä haluaa olla jossain porukassa, mutta tavallaan olla myös yksin. Wittgensteinikin hakeutui usein yksinäisyyteen. Toki hänellä oli sitten myös itsemurha ajatuksia.

Mutta tämä kaikki on vain peliä. Koko yhteiskunta on vain jonkinlainen peli. On vain yritettävä pärjätä siinä. Jokainen ihminen kuitenkin on jollain tavalla yksin ja kuitenkin jollain tavalla osa jotain suurempaa.

Moi.

Tänään mietin sellaista asiaa kun ollaan luettu filosofiaa ja elämän viisauksia voi tulla semmoinen tunne että kaikki asiat ovat ymmärrettävissä edes jotenkin.

Ja sitten kun se Jeesuksen elämä ei taivu ymmärrettäväksi...se ei käy.

Minulla on taustalla menneisyydessä asioita jolloin olen uskonut ihmisiin, joskus melko "sinisilmäisestikkin" niin uskominen on karahtanut kiville ennemmin tai myöhemmin ja on satuttanut minua.

Kun on edellinen suhteutetaan  Luojaan, Jeesukseen niin alitajunnassa on pelko että kiville karahtaa jos uskon.

Buddhan oppeja voi ymmärtää ne on perusteltuja...tavallaan ne ovat hyvin samankaltaisia kuin Jeesuksen opit sillä erotuksellä että taivas on ymmärrys mistä maalliset kärsimykset johtuvat ja helvetti on tiedostamatomuus kärsimyksen syistä.

Eräältä merkittävältä Buddhalaiselta mestarilta kysyttii onko Jumalaa olemassa tai missä Jumala on. Mestari sanoi että Jumala on kaikki. Eli hänelle Jumalalla oli jokin merkitys.

Kun on lukenut filosofiaa ja tukinut Buddhalaisuuta ja ymmärtää niistä jotain...tuleeko illuusio että Luojastakin tulisi ymmärtää jotain...kun siitä ei ymmärrä ollaan hankaluuksissa.

En keksi miten edellinen on ratkaistavissa?...uskoo olen pettynyt...yritän olla hengellinen mitä se sitten tarkoittaakaan.

Ehkä sitä että hyväksyn Jeesuksen opetuksia...vaikka en ylläkään niihin täydellisesti. Kuuntelen Luojaa...vaikka en kuule mitään. Opiskelen Buddhalaisuutta vaikka en yllä niihinkään oppeihin. Teen jokapäiväisiä juttujani...taistelen...elän...ja kuolen kun sen aika on.

Voisiko edellistä kutsua "kättelyksi elämälle"? En todellakaan tiedä...jatkan siemenien kastelua.

Ps. Taidan ensiviikosta ottaa kuuntelu kirjapalvelun käytyöön...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Lisäys

Taas ollut kyllä sellainen olo että päivää vaan.

Ajatukset tavallaan kiertää kehää. Sellaista kehää että mikä tässä elämässä on olennaisinta?

Sitten kun on kuollut niin on biojätettä. Ainut mitä voi tehdä, on että jyrää lumiauran lailla eteenpäin. Mutta jonkinnäköistä vapahdusta tässä odottelen.

Mikä sinun mielestä HerKaramazov on se pointti elämässä? Minkä takia pitää taistella?

Olen miettinyt että mitä jos minun koko loppu elämäni on vain tätä kivun kanssa taistelua? Siis jos kaikki tulevat päivät on tätä samaa harmaata massaa? Eikö silloin pitäisi tehdä jotain radikaalia?

Luulen välillä että kristinusko tuhoaa minut. En pysty sulattamaan sen oppeja. Vaikka kirkkoon kuulunkin.

Mieleni tekisi ruveta ryyppäämään. Ainakin silloin uskaltaisin tehdä jotakin radikaalia.

Kun en voi käsittää tätä että minkä takia pitää kitua? Tiedän kyllä että elämä on otettava vakavasti. Että me olemme täällä vain kerran. Mutta mikä tähän kitumiseen auttaa?

Kaikenlaisia kipulääkkeitä kokeiltu. Suurimmasta osasta menee vain tokkuraan.

Kipu alkaa vaikuttamaan psyykkeeseen. Ja tämä yksinolokaan ei tee hyvää.

Minun pitäisi vain heittäytyä elämän vietäväksi. Mutta olen jumittunut tähän kitumistilaan. Jahkailen vain koko ajan. Ja aika kuluu. En ole ymmärtänyt elämän pointtia. Se tässä painaa...

Minä en osaa sanoa oliko Jeesus tai Buddha, kumpikaan oikeassa.

Epäilen välillä että onko Jumala voinut luoda tällaisen maailman?

Filosofia on välillä palsamia haavoille.

Luulen että Jumala on sitten kaikki tai ei mitään.

Ainut kysymys mikä mulla nyt vain on, on että: Miten elää mielekästä elämää?

Tarkoitan tätä maanpäällistä, sillä muista elämistä ei tiedä.

Moi 89.

Miksi taistella elämän puolesta? Hyvä kysymys... Jos elämä on lähtökohtaisesti kärsimistä, niin onhan se järjetöntä taistella kärsimisen puolesta!
Jos periaattelisia vaihtoehtoja on jatkaa tätä kärsimystä niin kuin ollaan tehty tähän asti.

Toinen vaihtoehto on kristin usko joka ei poista kärsimystä mutta auttaa katsomaan sitä toisella tavalla, luulen? Sitten edelliseen liittyen Jeesus ja Luoja ajatellaan kaikkein korkeimmiksi prioriteeteiksi (mulle kyllä käy että Luoja on ylin tässä maailman kaikkeudessa...sekin käy että Jeesus hyväksyy vajavaisena (en yllä hänen opetuksiinsa) ja sitten on se pyhähenki joka nivoo edelliset, kai?) Ongelmia tuottaa se ikuinen elämä joko paratiisissa tai helvetissä...Jos Luoja ja Jeesus ovat absoluuttisia rakkaudessaan niin ei he silloin "raakkaa" ihmisiä helvettiin tai taivaaseen. Eli kuten sanoit Jumala on kaikki tai ei mitään.

Kolmas vaihtoehto Buddhalisuus joka kertoo mistä kärsimyksen syyt elämässä johtuu...pureutumalla syihin voi lievittää omaa ja toisten kärsimystä. Mä en yllä niihin Buddhan oppeihinkaan. Meditointia vaikeuttaa fyysinen kipu, mielessä velloo ahdistus ja epätoivo...tämän suuntauksen oppiin kuuluu hyväksyä kipu, ahdistus, epätoivo osaksi omaa elämää ja ottaa ne "harjoituksina"...tavallaan edellinen ei poikkea kristin uskon asjatuksesta...jos Luoja/Jeesus ei ota pois kipua, ahdistusta, epätoivoa niihin tulisi sopeutua ja sitten saa hyvityksen tuonpuoleisessa...tosin edelisestä on erilaisia tulkintoja.

Palaan vielä Buddhalaisuuteen johon liitetään karma että me tavallaan jatketaan omaa karmamme kivulla, ahdistuksella, ja epätoivolla niin kauan kuin ei hyväksytä edellisiä negatiivisia tuntemuksia...jos ne hyväksyisi voisi karma kääntyä, ehkä?

Sitten se vaihtoehto että aletaan juomaan alkoholia kaksin käsin...edellisen ongelmat ovat psyykeen meneminen vielä huonompaan jamaan ja fyysisesti sisuskalut hajoo jossain vaiheessa...itsemurhan riski kasvaa. Mä nään kännissä pysymisen kovempana taisteluna kuin tän elon mitä nyt elän. Jotkut näkee pulloon tarttumisen periksiantamisena...periksiantamisena mille?

Miten elää mielekästä elämää? Jokainen määrittää mielekkyyden elämässään itse. Sairaudet estää tekemästä joitain mielekkäitä asioita. Korona estää tekemästä joitain mielekkäitä asioita. Masennus estää tuntemasta asioita mielekkäinä. Ahdistus ja epätoivo kaventaa maailmaa pienemmäksi mitä se on ja estää löytämästä mielekkäitä asioita.
Tuntuu että elän tätä elämää pirun tekemässä labyrintissä jossa on vain umpikujia...tunnenko väärin?...saanko tuntea edellisen? Ja taas tämä labyrintti ajatus jatkaa omaa synkistelyä.

Ei ole ihme kun im. ajatus nousee useasti mieleen...jos tämä im. ajatuskin pitäisi hyväksyä osaksi elämää?

Heräsi samanlaisia kysymyksiä: Että miksi pitää pitkittää tätä kärsimystä? Toisaalta onko meillä sitten se sokea elämäntahto mistä Schopenhauer puhui?

Kuitenkin sitä haluaisi olla aina elämän puolella.

Se kristinuskon sanoma että kärsimyksellä on tarkoitus, voi toki pelastaa ihmisen, Mutta kun pitäisi olla se uskonlahja. Että pystyisi uskomaan. Että pystyisi sisäistämään kristinuskon.

Luulen että filosofia voi olla uskonnon korvike.

En tiedä sitten olenko liian laiska, kun en jaksa tutustua Buddhalaisuuteen syvemmin (enkä kristinuskoon). Minä vain menen välillä virran mukana. Sen takia puhuin siitä eteenpäin jyräämisestä, että mielestäni elämäni on sitä. Haluan kulkea vain koko ajan nenä kohti tulevaisuutta.

Koska sitten on se kuolemanpelko.

Luulen että kristinusko on siinä oikeassa että rakkaus voi todellakin pelastaa elämän. Toki se voi sen tuhotakin, mutta harvemmin.

Se alkoholin juonti kyllä veisi turmioon. Silloin varmasti päätyisi ainakin maanpäälliseen Helvettiin.

Tuo on hyvä vertaus että elämä on kuin labyrintti. Luulen että se on labyrintissa olo on elämää. Elämä on sitä että pysytellään jotenkin hengissä ja terveinä. Elämä on koko ajan käynnissä. Siis siten että tämä hetki on elämää. Koko ajan me elämme. Jokainen päivä oli se sitten vaikea tai ei niin on elämää. Ja siten olen Camus'n kanssa samaa mieltä että on hyväksyttävä vain se. Siis elää vain elämän takia. Taistelee vain vaikka ei loppujen lopuksi tiedä minkä takia. Elämän ei tarvitse olla aina rationaalista. Meidät haastetaan joka hetki. Elämä haastaa meidät. Tämä on kova koulu jos ei muuta...

Minun yksi suurimmista ongelmista on ollut , etten ole arvostanut tarpeeksi itseäni. Vaikka ihmisen pitäisi ennen kaikkea arvostaa itseään.

En tiedä mistä tuo asia on tullut psyykkeeseeni. Yritän nykyään arvostaa itseäni enemmän.

Se on juuri näitten im-ajatusten takana. Itsekunniotuksen puute.

Vaikka toisaalta, ihminen elää itsensä kanssa koko elämän.

On tässä vielä työtä tehtävä...

Jos keksit sen miten arvostaa itseään...otan kopin vastaan. Tiedän että on kyse omista lahjoista...joita molemmilla meillä on.

Mutta kun kun ei vaan tunnu siltä että olisi lahjoa...saati että niillä olisi arvoa...kaiken lisäksi itselle.

Lähes kaiken voi selittää masennuksella ja aivokemialla, mutta miksi tää sairaus on niin musertava itseä kohtaan?

Luulen että pointti voi olla siinäkin kuinka hyvin suoriutuu eri asioista.

Toisaalta kenen elämää sitä sitten arvostaa, jos ei omaa? On oltava tavallaan vähän itsekäs välillä.

Jos palataan siihen että elämä on kokemus, niin eikö silloin olennaista ole että jokainen kokee itse asiat ja näin ollen ihmisen on huolehdittava itsestänsä jotta uusia hyviä kokemuksia olisi mahdollista saada.

Elämä on loppujen lopuksi täysin subjektiivinen kokemus.

Mutta toisaalta tuossa kokemus -jutussakin on ongelmansa. Jos elämä olisi vain elämyksien hankintaa, niin sittenhän olisi ok käyttää päihteitä? Jos niistä kerran saa elämyksiä.

Esa Saarinen sanoi että pitää olla hyvä työkaveri itselleen. Siinä voi olla järkeä. Koska ainut asia mistä ihminen loppujen lopuksi on vastuussa on ihminen itse. Juuri ihminen itse elää tässä ja jotta olisi hyödyksi toisille niin täytyy pitää itsestänsäkin huolta.

Tuntuu välillä että elämän paino murskaa minut alleen.

Minun on hyvä olla yksin välillä.

En halua jättää maailmaan negatiivista kuvaa itsestäni. Jonkinlaisen kuvan sitä kuitenkin jättää.

Tuntuu välillä siltä että taistelen jotakin näkymätöntä voimaa vastaan, joka yrittää painaa maan rakoon. Elämäni on tätä taistelua.

En tiedä onko maailman historiassa kenelläkään ollut helppoa elämää. Varmaan sen takia puhutaan taivaasta, että ihminen saisi jonkinnäköisen hyvityksen kärsimykselleen.

Kai tämä on sitten jotain saatanaa vastaan taistelua, jos ei muuta.

Hirveää ahdistusta ollut tänään. Tuntuu että se on jäänyt päälle. Aivan kuin jokin ahdistus nappi olisi pohjassa koko ajan.

En jaksaisi enää tätä. Koko ajan ahdistaa. Pakko vain kestää.

En enää tiedä mistä tämä johtuu...

En tiedä onko normaalia että koko ajan ahdistaa? Onko useimmilla ihmisillä tällaista elämä?

Joskus oli aika kun ei ahdistanut. Joskus parikymppisenä. Nyt voin vain haaveilla sellaisesta. Elämä on puhdasta kärsimystä. Minä oikeasti kidun. Hirvittäviä olotiloja. Kaverin im:n jälkeen tuli itsellekin voimakkaana im-ajatukset. En niitä toteuta, mutta tarvitsisin jonkinnäköistä helpotusta tähän ahdistukseen.

Mutta en tiedä mikä siihen auttaa. Sehän on se suurin ongelma. Terapiassa olen käynyt jo monta vuotta, lääkkeitä on kokeiltu. En tiedä välillä mikä mieli tässä kaikessa on? En usko im:ään ratkaisuna, mutta se käy välillä mielessä kun tämä ahdistus on niin valtavaa.

En pysty olemaan kunnon kristitty tai minkään muunkaan uskonnon edustaja. Minun on vaikea luottaa kuoleman jälkeiseen elämään. Siis en välttämättä pysty uskomaan siihen. Olen kuin kiirastulessa. Pitää elää, mutta toisaalta elämä tuottaa hirvittäviä olotiloja. Minun täytyy päivittäin niitä purkaa tänne, kun en tiedä minne muuallekkaan niitä purkaisin. Tämä on päivittäistä taistelua olemassaolosta. Ihan kirjaimellisesti.

En ymmärrä tämän kaiken logiikkaa. Siis sitä että ensin me synnytään ja sitten me kärsitään jne. Mistä tuo kärsimys tulee? Kun en pysty olemaan minkään uskonnon edustaja, niin todella mietin että minkä takia elämä on kärsimystä? Jos me kerran kuulumme tälle planeetalle, niin minkä takia niin monen elämä on niin vaikeaa? Jos meidät on tarkoitettu tähän maailmaan, niin miksi on kärsimystä? Tämä on se ikuinen kysymys. Tähän uskonnot antaa monenlaisia vaihtoehtoja, mutta mitä jos ei kuuluu mihinkään uskontoon? Pitäisikö sitten vain antautua nautinnoille yms.? Tämä kaikki vaivaa niin suunnattomasti joka päivä.

En kestä joidenkin ihmisten vinoilua. Sen takia minä olen niin yksin maailmassa, koska minun on niin vaikea kestää jos toinen verbaalisesti pahoinpitelee minua.

Tai kestän sen, mutta olen entistä ahdistununeempi sen jälkeen.

Kerran yksi vinoili niin paljon, että meinasin tappaa itseni.

Minun elämäni on vain ahdistuksen kukistamista aamusta iltaan.

Mietin välillä ihan tosissani loppua.

Koko elämäni on vain lopun miettimistä. Olisi vain kiva kun olisi joskus edes hyvä olo.

Mietin tätä: Että jos koko loppu elämäni on vain kivun kestämistä. Ahdistusta ja masennusta. Niin onko ihmisellä oikeus tappaa itsensä? Siis moraalisesti? Milloin ihmisen on oikeus tappaa itsensä? Onko hänellä sellaista oikeutta ikinä? Miten sitten joissain maissa voi olla eutanasia käytössä?

Minähän en saanut valita että synnynkö tähän maailmaan.

Minä en valinnut tätä ahdistusta.

Mutta tässä silti olen. Hermoverkostoja käyttävä olio. Maailmaan on pakko syntyä.

Ihmiset pakotetaan elämään elämää. Ja vielä pahempaa: jotkut ihmiset tekevät toisten elämästä helvettiä. Ja joidenkin elämä on ilman toisia ihmisiäkin helvettiä.

Siinä mielessä ihminen on vapaa että hän voi tehdä im:n. Mutta se vaatii että ihmisestä tulee jonkinlainen hirviö. En halua olla hirviö. Mutta tämä elämä on kyllä kamalan vaikeaa.

Moi.

Mä kävin im. viuhkan lävitse aamupäivällä...viuhkassa on monta vaihtoehtoa...silti vaihtoehdoissa ei ole yhtään todella houkuttavaa.

Jos sen ajatuksen kääntää pää laellee eli jos "susta tuntuu että joku pyrkii painamaa sinua" kääntäisi sen niin että elämä pyrkii nostamaan sinua?

Sama juttu vaikka noiden Jeesuksen ja Buddhan kanssa jos ne eivät asettaisikaan hirveää määrää vaatimuksia vaan lähestyisivät ns. "alhaalta päin" hyväksyen? Mä koitan vääntää ajatuksia edellisen suuntaisiksi...en ole vielä onnistunut...

Mulla on huomenna hoitoneuvottelu mtt:sä...ja huomenna saan tiedon verotoimistostakin...voi olla että ensiyönä ei nukuta kovin rauhallisesti.

Otin sen bookbeatin uudestaan ja kuuntelin "Sadan vuoden yksinäisyys" loppua 4h kuuntelematta. Olen miettinyt jos kuutelisi Sinuhen vaikka olen sen jo kerran kuunnellut/lukenut? Mua ei kiehdo mitkää jännitys kirjat tai rosvo poliisi jutut. Voi olla että kuuntelen uudestaan Ekhart Tollen läsnäolon voima? Sen lukija piti niin kauheeta kiirettä että moni asia varmaan meni ohitse?
Katson löytyisikö Jose Saramagon kuuntelu kirjoja? Kuuntelu helpottaa oloa ainakin mulla... jos on tosi paha ahdistus meen ulos istuun metsään...me asutaa kylläkin jo metsässä eli ei ole pitkä matka...voimia!