Mielestäni kuolemassa on paljonkin osaa kunnialla. Esimerkiksi taistelussa kuolleita kunnioitetaan varmasti enemmän kuin itsemurhaajia. Siinä on minusta erittäin suuri ero, että kuoleeko oman käden kautta vai jossain tapaturmassa. Ennen kaikkea se että elämää tulisi kuitenkin kunnioittaa. Ihan jos katsoo kristillisestä näkökulmasta itsemurhaajia ei ennen edes haudattu kirkon hautausmaille. Toki se on aika rankka tuomio, mutta kuitenkin.

Vaikkei elämä tuntuisikaan elämisen arvoiselta, niin siltikin kun jatkaa vain niin joka päivä voi tuntea sen kunnian että olen elossa. Tässäkin tulee tämä kunnia.

Näen että ihminen voi elää kammottavissa tuskissakin, mutta silti hän jatkaa taivallusta. Sillä jos on totta että Jumala on olemassa, niin tuskin hän hyvällä katsoo itsemurhaa. Toisaalta kyllähän Hän tietenkin voi itsemurhaajan armahtaa. Eihän Hänen mietteistään tiedä kukaan ihminen hirveästi.

Kuitenkin en tykkää siitä tietyissä kullttuureissa, että itsemurha olisi jotenkin kunniallinen teko. Kuten esim. Japanissa. Elämähän on hemmetin vaikeaa usein. Mutta kun saa kokea yhdenkin hienon hetken vaikka vain yhden koko viikon aikana, niin siitä saa voimaa.

Harvoinhan elämässä tulee noita jes tilanteita. Liian harvoin. Kyllä tämä on aina ennen kaikkea keskittymistä ja suuntautumista johonkin asiaan. Muun muassa opiskeluun tai työhön.

On totta että meidän kulttuurissa ei hirveästi kunnioiteta ihmistä, vaikka hän tekisi hyviä tekoja. Se on sääli.

Uskon kuitenkin että omassa sisimmässään aina tietää, jos vain esim. ei ole alkoholin vaikutuksen alaisena yms, että mikä on oikein ja väärin.

Luulen että ihmisen pitää olla ennen kaikkea hyvä itselleen. Tiedän että elämässä on todella vaikeuksia. Minua on viime aikoina auttanut uskon asiat. En väitä että aina tarvitsisi olla uskonnossa mukana. Kuitenkin se että kohtelee toisia mahdollisimman hyvin ja antaa anteeksi itselleen teot jotka ovat olleet vääriä, niin ehkä elämä alkaa uudelleen. Sitä voi olla aika rikki silloin, mutta tietää ainakin elämästä enemmän. Ja tietää itsestä enemmän.

Kunnioitus on vaikeaa yhteiskunnassamme. Mutta luulen, että on ihmisiä kuitenkin jotka kunnioittavat ihmisen taistelua ja sellaista asennetta joka katsoo eteenpäin ja kuitenkin on tässä hetkessä.

Kyllä ihmiselle pitää kuitenkin antaa ihmisarvo, ainakin niin kauan kun hän on jotenkin elävien kirjoissa. Paljon on pahaa kuitenkin maailmassa, mutta luulen kuitenkin että yksi elämän tarkoituksista on rakentaa maailmasta parempi. Vaikka me olemme rajallisia olentoja ja meillä on ongelmia. Mutta kun nostaa toista ihmistä suosta niin samalla nostaa itseäänkin... Voimia!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

minäitse89 kirjoitti:
Mielestäni kuolemassa on paljonkin osaa kunnialla. Esimerkiksi taistelussa kuolleita kunnioitetaan varmasti enemmän kuin itsemurhaajia. Siinä on minusta erittäin suuri ero, että kuoleeko oman käden kautta vai jossain tapaturmassa. Ennen kaikkea se että elämää tulisi kuitenkin kunnioittaa. Ihan jos katsoo kristillisestä näkökulmasta itsemurhaajia ei ennen edes haudattu kirkon hautausmaille. Toki se on aika rankka tuomio, mutta kuitenkin.

Vaikkei elämä tuntuisikaan elämisen arvoiselta, niin siltikin kun jatkaa vain niin joka päivä voi tuntea sen kunnian että olen elossa. Tässäkin tulee tämä kunnia.

Näen että ihminen voi elää kammottavissa tuskissakin, mutta silti hän jatkaa taivallusta. Sillä jos on totta että Jumala on olemassa, niin tuskin hän hyvällä katsoo itsemurhaa. Toisaalta kyllähän Hän tietenkin voi itsemurhaajan armahtaa. Eihän Hänen mietteistään tiedä kukaan ihminen hirveästi.

Kuitenkin en tykkää siitä tietyissä kullttuureissa, että itsemurha olisi jotenkin kunniallinen teko. Kuten esim. Japanissa. Elämähän on hemmetin vaikeaa usein. Mutta kun saa kokea yhdenkin hienon hetken vaikka vain yhden koko viikon aikana, niin siitä saa voimaa.

Harvoinhan elämässä tulee noita jes tilanteita. Liian harvoin. Kyllä tämä on aina ennen kaikkea keskittymistä ja suuntautumista johonkin asiaan. Muun muassa opiskeluun tai työhön.

Mä koen että tämä aihe on hyvin vaikea keskustella, koska ihmisillä on oma henkilökohtainen suhtautumistapa kuolemaan ja itsemurhaan. Toisen kokemaa kärsimystäkään ei pysty mittaamaan eikä vertailemaan. Ja vaikka pystyisi niin sillä ei olisi merkitystä, koska voimavarat kestää kärsimystä vaihtelevat niin kovin. Mutta ehkäpä moni googlaaja saa jotain voimia ajatuksistamme joita tänne jaamme. Toiset jakavat sinun katsontakantasi ja ehkäpä joku minun.

Itsemurha ei kai usein edes ole varsinaisesti valinta. Ihminen tekee sen usein pakon edessä, näkemättä muuta vaihtoehtoa. 

Mä ajattelen että itsetuhoisuus on sairauden, eli masennuksen, oire ja itsemurhan tehnyt kuoli siis sairauteen. Näin mulle on osastollakin sanottu ettei tekoaan eli im-yritystä tarvitse hävetä koska se kuuluu sairauteen, eikä sairastumiselleen ihminen mitään voi.

Ja vielä mitä tulee lähimmäisten kärsimykseen niin mä toivon ettei kukaan lähimmäiseni vain minun vuokseni elä. On kamala ajatus että joku kärsisi kohtuuttomasti ja eläisi kidutuksessa vain jotta mulle ei tulisi paha mieli.

Jumalan suhtautumista itsemurhaan emme voi 100 varmasti tietää. Siihen miten asiasta ajattelee vaikuttaa ihmisen oma jumalasuhde. Mä itse haluan antaa armoa ja ymmärtämystä kaikille heikoille ja väsyneille. Minä armahdan - toivottavasti Jumalakin 😉

Itsemurha on elämästä luovuttaminen. Lopullinen teko. Siihen vaiheeseen ajautuneena on kaiketi koettuna jotain niin musertavaa, ettei eteenpäin pääsyä ole. Masennusta tai muuta luovuttamaan johtanutta mielenhäiriötä, mistä ympärillä olevat ei aavista mitään, piilevää turhautumista kaikkeen tai sydänjuuria repivää pettymystä.

Jokainen itsemurha on sisimmästään yksinäisen ihmisen teko.

Täällä voi siitä yksinäisyydestä jotain antaa pois.

minäitse89 kirjoitti:
Mielestäni kuolemassa on paljonkin osaa kunnialla. Esimerkiksi taistelussa kuolleita kunnioitetaan varmasti enemmän kuin itsemurhaajia. Siinä on minusta erittäin suuri ero, että kuoleeko oman käden kautta vai jossain tapaturmassa. Ennen kaikkea se että elämää tulisi kuitenkin kunnioittaa. Ihan jos katsoo kristillisestä näkökulmasta itsemurhaajia ei ennen edes haudattu kirkon hautausmaille. Toki se on aika rankka tuomio, mutta kuitenkin.

Vaikkei elämä tuntuisikaan elämisen arvoiselta, niin siltikin kun jatkaa vain niin joka päivä voi tuntea sen kunnian että olen elossa. Tässäkin tulee tämä kunnia.

Toi kunniajuttu on varmaan tärkeä sellaisille joilla on mentaliteetti että "mitä ihmisetkin ajattelee". Silloin jos mainen kunnia postuumistikin on tärkeää on toki parempi kuolla sankarina taistelussa, marttyyrina uskonsa tähden tai vaikka onnettomuuden uhrina. 

"Huvittavaa" on (tosikoille varoitus mustasta huumorista! ), että jos isä tekee perhesurman, päivitellään miksi ei tappanut vain itseään, miksi piti lapset ja vaimokin viedä mukanaan. Sitten taas jos perheenisä tappaa vain ja ainoastaan itsensä, päivitellään ja moralisoidaan kuinka itsekäs teko ja kuinka saattoi noin tehdä omille lapsilleen. Aina menee väärin, teki niin tai näin 😉

Onhan se niin, että itsemurhaan voi olla monia syitä. Se vaan useimmiten jättää kysymyksen: Miksi? Jos Jumala meidät on luonut, niin Hän tuskin tahtoo meidän kuolevan. Itsemurha on yleensä hätiköity päätös. Äkki pikainen mielen ilmaus.

Parempi kitua hetken, kuin hävitä kokonaan.

Minun katsanto kantaan ei sovi, että se on pelkästään sairaudesta johtuvaa. Masennukseen on lääkkeitä. Psykoosiin myös. Usein tuntuu siltä että itsemurha on vastuun pakoa.

Minun mielestäni se vain on väärin. Tietenkin jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen...

minäitse89 kirjoitti:
Masennukseen on lääkkeitä. Psykoosiin myös. Usein tuntuu siltä että itsemurha on vastuun pakoa.

Tuo lääkitysasia on hankala. Itse en saanut lääkkeistä apua ja osastot on täynnä potilaita jotka psyykelääkityksestä huolimatta palaavat sinne kerta toisensa jälkeen. Mä en ajattele noin positiivisesti lääkityksestä, vaikka kyllähän siitäkin moni avun saa, varsinkin yhdistettynä terapiaan.

minäitse89 kirjoitti:
Itsemurha on yleensä hätiköity päätös. Äkki pikainen mielen ilmaus.

No se onkin ikävää jos kännipäissään, impulsiivisesti tappaa ittensä kun eukko jätti tms. Se voi ollakin silloin mielenilmaisu tai kosto.

Mä itse näissä kirjoituksissani tähän ketjuun ajattelen sellaisia keissejä kun ihminen syvässä masennuksessa päätyy kauan kärsittyään tuohon ratkaisuun.

Mutta tuossa perhesurma jutussa: miksi ylipäätään tappaa ketään? Menee vaikka sitten mielisairaalaan ja on siellä loppu elämänsä. Kun tuo juuri että vahingoittaa kaikkia ja ehkä myös itseään, on se asia joka on juuri vakavinta elämässä. Kun pitäisi vain hillitä itsensä ja yrittää vain elää terveellistä ja tasapainoista elämää. Liikaa elokuvissakin nykyään väkivaltaa. Aivan kuin kuolema olisi jokin pikku juttu. Se on jotain aivan muuta.

Toki tuossa aiemmin oli puhetta että kuinka vaikea on tehdä itsemurha. Mutta mikä loppujen lopuksi ajaa sitten ihmisen siihen että on pakko päästä pois? Aivan niin kuin Dostojevskikin sanoi että Paratiisi pitää luoda maan päälle. Ja että loppujen lopuksi sitten kun on viimeinen hetki, niin voi sanoa että on tehnyt jotain hyvää elämässä.

Noilla känni asioilla liikaa ylpeillään joissain piireissä. Se on sellainen tila että aivan kuin ihmisellä olisi aivovaurio.

Toki ihminen voi pohtia im:ää pitkään, mutta on aivan eri asia tehdä se kuin pohtia sitä. Suurin osahan varmaan elämänsä aikana sitä pohtii.

Olen itse huomannut että kun ajattelen noita uskonnollisia asioita, niin ymmärrän että täytyy olla nöyrä elämässään. Tai nöyrä juuri siinä että elämä voi heitellä. Mutta kun vain muistaa että tie taivaaseen on kapea. Niin hyväksyy välillä kärsimyksenkin osana elämää.

minäitse89 kirjoitti:
Niin hyväksyy välillä kärsimyksenkin osana elämää.

Kyllä. Tuossa on viisaus! 🙏 Hyväksyä kärsimys osana elämää. Hyväksyä se, ei taistella vastaan. Toki voi ja kannattaa taistella niitä seikkoja vastaan mihin elämässään voi vaikuttaa. Mutta se kärsimys mikä jää jäljellä, mihin ei voi vaikuttaa - se tulisi vain hyväksyä ja ottaa vastaan. Siinä on sielunrauhan avain.

Olen oppinut tuosta kärsimyksestä, että se voi kasvattaa luonnetta. Eihän kukaan loppujen lopuksi tiedä miksi täällä joutuu kärsimään niin suunnattomasti? Uskonnoilla on selityksensä tai biologeilla. Kuitenkin kun kohtaa elämän silmästä silmään. Sanoo kärsimykselle että anna tulla, kyllä minä kestän. Niin siinä samalla luonne vahvistuu.

Ei elämä ole mitään nautinnoissa kellumista pelkästään. Elämä on raakaa kuria. Elämä on koulu, niin kuin sanotaan.

Tuosta taistelusta. Tarkoitin sillä lähinnä että taistelee itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa. Toki siinä joutuu kärsimään kun sitä tekee. Itse kärsimystä vastaan ei oikein pysty aina taistelemaan. Se vain on osa elämää.

Toki voi tulla aikoja jolloin ei enää jaksaisi kärsiä. Mutta kun tiedostaa että juuri se kärsiminen on elämää. Tai ainakin osa sitä. Ja kun toisaalta kaikki ihmiset välillä kärsivät. Niin siinä voi ottaa sellaisen näkökannan, että tämä on meille kaikille yhteistä. Ja me olemme samassa veneessä.

Kärsimys ei kuitenkaan ole samaa kaikilla eikä sitä voi mitata. Jos henkilöllä on ollut tasapainoinen lapsuus ja muutenkin elämänhistoria, hänen on helpompi käsitellä kärsimystä kuin henkisesti rikotun ihmisen jolla valmiuksia tähän ei ole.

Ei voi ajatella että koska minä kestän omat tuskani niin kyllä kaverinkin pitää. Eikä pidä luulla että ymmärtäisi mitään toisen tuskasta. Ehkäpä jos itse olisi hänen housuissaan olisi tappanut itsensä jo aikaa sitten, ehkäpä itsemurhaa suunnitteleva onkin itseasiassa paljon vahvempi kuin itse olisi samassa tilanteessa ollut.

En ymmärrä täysin omia impulsiivisia ajatuksiani. Aivan kuin eläisin välillä elämää täydellä liekillä, mutta kuitenkin minua vainoaa tuo im. Se on kaikkien uskontojen vastainen teko. Mutta se vainoaa minua sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Olen vähän pettynyt siihen ettei minulla ole vielä ammattia. Mutta toisaalta kaikkien elämä menee eri latuja. Ainakaan yrittämisestä minua ei voi tuomita.

Im-ajatukset ovat niitä jotka sanovat että olisi parempi kuolla kuin jatkaa yrittämistä. Mutta siinä se asia onkin että koko elämä on pelkkää yrittämistä. Emmehän me mitään loppujen lopuksi ikinä tavoita.

En voi suhteuttaa omaa elämääni kavereitteni elämään, sillä olen mennyt aivan eri uomia. Oikeastaan voiko omaa elämää verrata ylipäätänsä mihinkään täysin? Tämähän on täysin ainutlaatuinen tilaisuus nousta eteenpäin ja nostaa omaa arvoaan.

Olen tajunnut sen että maailmassa täytyy nostaa pikku hiljaa omaa arvoaan. Ihminen on lopulta yksin kaikkeuden edessä. Hänellä on toki ystäviä ja tukiverkkoja. Mutta loppujen lopuksi me kohtaamme Luojamme yksin.

minäitse89 kirjoitti:
Olen tajunnut sen että maailmassa täytyy nostaa pikku hiljaa omaa arvoaan. Ihminen on lopulta yksin kaikkeuden edessä. Hänellä on toki ystäviä ja tukiverkkoja. Mutta loppujen lopuksi me kohtaamme Luojamme yksin.

Mitä tarkoitat oman arvon nostamisella?