Niin. Hyvä kysymys. Kai sitä ei silloin oikein ymmärtänyt mitä tietyistä asioista seuraa.

Olen miettinyt että minkä takia kirjoitan tänne..? Minkä takia en toteutua im aikomuksia?

Elämä on niin hemmetin julmaa, etten jaksaisi enää. Vaikka olen sanonut että im on luovuttamista, niin kyllä minä kuitenkin sen toteuttamisesta haaveilen usein.

En minä sitä uskalla kuitenkaan tehdä. Pelottaa se niin paljon.

Mutta toisaalta, mitä hemmettiä minä teen enää tällä elämälläkään? Kun koko ajan kello laukkaa ja minä kärsin. Ehkä ainut asia mitä sitten Jumalalta toivon on se että hän ottaisi minut luokseen. En vain tiedä miten taivaaseen pääsee. Sehän tässä se ongelma on.

Ja joka päivä pitäisi kuitenkin elää täysillä vaikka tuntuu etten minä jaksa enää. Olen miettinyt että miten tekisin im:n mutta mikään keino ei oikein tunnu hyvältä. Pillereistä ei tiedä. Autolla en uskalla ajaa mitään estettä päin. Hirttäytyminen varmaan sitten olisi varmin. Mutta en minä kuitenkaan uskalla.

Camus'han puhui juuri siitä että suurin filosofinen kysymys on kysymys itsemurhasta. Jos ihminen arvio ettei hänen elämänsä ole enää elämisen arvoista. Niin onko itsemurha sallittua?

Minun on nimittäin niin vaikeaa enää nauttia elämästä. Ehkä 25-vuotiaana vielä nautin, mutta nyt se on vaikeaa. Ja jos elämästä ei pysty enää nauttimaan, niin mitä täällä sitten tulisi tehdä? Sillä nauttiminen on minusta kaiken ydin. Tavallaan vain juoksen karkuun jatkuvasti im:ää.

Tuntuuko teistäkin siltä, että jokainen päivä on vain im aikeiden pakenemista? Että koko ajan ajattelee, että seuraavan aktiviteetin jälkeen en enää jaksa ja teen im:n?

Minä olen ollut nyt paljon sosiaalisissa tilanteissa ja hyvä niin, mutta im-ajatukset silti tulevat päivittäin. Joka ikinen päivä jo monia vuosia minä olen ajattelut im:ää. Sitten olen jotenkin romantisoinut sen, että sitten minun läheiseni toisivat kauniina syyspäivänä kukkia haudalleni joka on jossain vaahteran alla.

Mutta en sitten tiedä näkisinkö enää tuota? Jos minä kerran olen mullan alla? Siinäkö koko tragedia: ensin me kärsitään elämässä paljon ja loppujen lopuksi me katoamme maailmasta. Siinäkö tämä elämän tarina? Onko Jumala tämän tällä tavalla suunnitellut? Kyllä on ankeaa jos ei mitään kuoleman jälkeistä elämää ole. Kyllä tämä elämä on niin kummallinen asia...

minäitse89 kirjoitti:
Kun ei ole tyytyväinen mihinkään.

Miksi et tee mitään mikä antais tyydytystä? Mielekäs puuha, askar, onkimaanlähtö, kastematojen kaivaminen, eväitten teko.... luonnosta saa levottomiin huoliin etäisyyttä.

Ainut melkein mikä auttaa on tänne kirjoittelu.

Kamalaa kun ei saa mielenrauhaa. Täytyy koko ajan vain mennä paikasta toiseen. Miksi? Tätä tämä 30-vuotiaaksi tulo on ollut. Joutuu kohtamaan sen että ei ole enää nuori varsa. Minkä takia elämä on tällaista? Teillä joillakin menee varmaan ihan hyvin. Ja kyllä minäkin lääkärille sanoin että hyvin menee vaikkei hirveän hyvin kyllä mene.

Ketä huijaat jos puhut palturia lääkärille? No, jos et luota, en minäkään puhuis kuin varoen oikeaan suuntaan tilanteesta.

Rauhoittavat auttavat jonkin verran. Saan edes hetkellisen rauhan. Kun ei sitä paljon muuta tarvitse kuin rauhaa. En tiedä olenko introvertti? Tykkään tavata ihmisiä, mutten jaksa koko päivää olla ihmisten seurassa. Minun on pakko hakeutua omaan kämppääni ja lukea ja kirjoittaa.

Luulen introverttien välttelevän kaikkea seuraa? Ehkä jossain määrin? Onkohan introverttiys sitä ettei halua jakaa ajatuksia/aikaansa muille vai enemmän sitä ettei jaksa kuunnella muiden selostuksia? Jää tunne kuin ei olis omaa aikaa ollenkaan; tunne, että pitäis kaikenlaista, vaikutteita toisista alkaa puskea liikaa päälle?

Kirjoitan valtavia määriä koko ajan nettiin ja wordillä. Tämä on sellainen henki reikä.

Sitä minä ennen kaikkea mietin että mitä täällä maailmassa pitää oikein tehdä? En voi vain istua sohvalla ja olla. Koko ajan minun on tehtävä jotain.

Jos sun mieleen tulee jotain minkä haluat vaikka asunnossa muuttaa; esim. järjestystä tai lisätä jollekin kuvalle tai ajatukselle minkä tulostit, naula seinään jne. Pienet teot, varsinki omakeksimät pienet muutokset, piristävät.

Ehkä sitten vain pitää koko ajan kirjoittaa. Tämä on oikeastaan sellainen ainut väylä, joka tuo edes vähän iloa...

Musiikistahan saat voimaakin ☀

👍 kohta on mansikka-aikaa, mee torilla arkena käymään ja osta aamupuuroon vitamiineja mansikoiden muodossa tai jos olet jäätelöihmisiä, nauti sen kanssa niitä 😃

Hyvää vknloppua!

HerKaramazoville....

Ai nuorenako vaan 😁

👍👍

Minusta tuntuu että jos jumala on olemassa, eiköhän hän armahda samalla tavalla ihan jokaista, riippumatta siitä mitä hän on eläessään (tai kuollessaan) tehnyt. Eli en huolehtisi siitä että jos tekee itsemurhan, onko mahdollista päästä taivaaseen.

Muusta mitä kirjoitat, kuulostaa kyllä siltä että asetat melkoisia vaatimuksia itsellesi ja elämällesi. Jos joka päivä pitäisi elää täysillä, miten käy levon ja palautumisen? Eikö välillä voisi olla lupa olla väsynyt, tai kipeä - laskea vaatimustasoa ja suorittamista, riittää itselleen juuri sellaisena kuin on.

Pystyn samaistumaan tuohon hautajais-fantasiointiin, se tuli tutuksi varsinkin vähän nuorempana. Onhan se kaunis kuva - olla läheisten välittämisen/muistamisen kohde.

MinäItse89, mistä sinuun nousee tätä epätoivoa ajatella im_ää?

Onko tämä vaivannut sinua mistä lähtien?

"soroppi"

Mutta kun pelkään, että jos pysähdyn, niin toteutan im:n. Se on tämän kaiken takana. En voi pysähtyä, liikaa tulee ahdistusta jos pysähtyy.

Pakenen im:ää koko ajan.

Mistä sen tietää kenet Jumala armahtaa? Ettei vain sitten joutuisi Helvettiin?

Asetan tavoitteita sen takia että olen elänyt liian kauan varjossa. Minun tulee saada elämässä jotain aikaiseksi ennen kuin kuolen.

"keskustelua"

Yritän hirveästi löytää sellaista elämään josta minä saisin nautintoa. Mutta kun tuntuu ettei sitä saa yksinkertaisesti mistään. Koko ajan vain joudun kärsimään.

Minä tykkään olla seurassa, mutta silloin minun täytyy syödä rauhottavia että pystyn olemaan.

Kaikkeahan sitä pitäisi tehdä mutta olen aivan kuitti. Esitän kaikille että hyvin menee ja välillä hyvä niin. Kuitenkin sisimmässäni tunnen kuinka ahdistusta on joka ikinen päivä. Sitten on fyysisiä kipuja ja myös henkisiä. Tuntuu välillä että olen elänyt jo liian kauan. Ajattelen välillä että olisi ihanaa kuolla ettei tarvitsisi enää kantaa vastuuta mistään.

Toisaalta jos löytäisin joskus jonkun jonka kanssa olla, niin en tiedä olisiko silloin asiat paremmin?

Ymmärrän pelkosi, minäitse.  Voisiko se, että kaikesta pitkään jatkuneesta ahdistuneisuudesta ja masennuksesta (minusta toistuva ajatus oman hengen riistämisestä kuulostaa sen oireelta) huolimatta olet edelleen hengissä, osoittaa että sinulla on enemmän voimavaroja kuin tiedätkään?

Ehkä ei tarvitse pysähtyä täysin ellei se hyvältä tunnu, mutta voi ottaa omaan toimintaan mukaan (on se sitten suorittamista/pakenemista tai ei) mukaan sellaisen armollisen asenteen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Hei MinäItse89.

Kysyessä mistä lähtien sinua on ahdistanut tämä elämäntilanne, mietin, vuosia, vuosikymmen, vai alusta asti?

Olikohan se tämä ketju, jossa HerKaramazov kysyi kolmea asiaa, joita toivot elämääsi? Yksi oli tyttökaveri. Mielenrauha. Tasapainoko kolmas?

Itellänikin on ollut tuontyyppisen tuntuista ahdistunutta oloa henk.koht. elämänasetelmien takia nuorempana. Olin aina yksin.

Yksinoloa on hyvääkin, mutta jos yksin liikaa, näkökulma muuttuu kapeaksi ja ajatukset jumii kehään, josta vaikea löytää ulospääsyä.

Muistatko, kun koit jonkun menneisyyden asian, josta oli jäänyt sinuun vaikeaa oloa? Sain sen vaikutelman, että jollain lailla puettuasi siitä olosta jotain vähän tännekin, jotain sinussa tapahtui? Mitä tapahtui?

Mietit tyttökaveria, vapauttaisiko sinua jostain mikä sitoo näihin ahdistuneilta vaikuttaviin olotiloihin. Auttaisiko.

Yksinäisyydentuntu voisi vähetä, ja varmasti vähenisikin, jos tällainen myönteisiä tunteita ja tutustumisen myötä yhteyttä tuova ihmissuhde  syntyisi.

Tuo ahdistus mitä tuot esiin, mistä kokemuksista se on alkunsa saanut?

Mutta kun tuota armon tunnettakin pelkään. Koska voi tulla ajatus, että armahdan itseni kuolemalla. Että kun on kaiken näköisiä kipuja, niin poistan ne kerta heitolla.

Toisaalta toki armo voi olla sitä että yrittää levätä. Mutta kun en näe lepoa tässä maailmassa, koska kuitenkin koko ajan kello käy. Eihän kellokaan lepää. Kyllä ihmisen täytyy jotain saada aikaan, koska maailma on jatkuvassa liikkeessä. Silloin voisin levätä jos ajan pystyisi pysäyttämään.

Kyllä jonkin näköisiä voimavaroja vielä on, mutta tankki on tyhjenemässä. Tietenkin välillä sitä voi osittain täyttää kun on yksin.

Olen ajatellut aina kuinka tekisin vielä suuria tekoja maailmassa. Mutta välillä vain on tyydyttävä arkeen. Ei ole tyttöystävää eikä vielä työtä. Mutta ehkä välillä on vain tyydyttävä esim. musiikin kuunteluun ja olemiseen. Ei minulla ole mitään aavistusta mihin tämä elämä johtaa. Yritän vain pysyä niin hyvin kyydissä kuin pystyn...

KUN IHMINEN KOHDISTAA AJATUKSET

TULEVAAN JA KOITTAA

AJATELLA SITÄ

POSITIIVISESTI,

SE ALKAA TOTEUTUA PAREMPANA.

Niin se usein on.

Positiivisten ajatusten ja harrastusten kautta

saa usein voimaa, jota tarvitsee.

KESKITY HYVIIN ASIOIHIN JA ONNISTUMISIIN JA AJATTELE EPÄONNISTUMISIA VAIN    L Ö Y T Ä Ä K S E S I    PAREMMAN TAVAN TOIMIA.

Jos tekee vaikka tietyllä teemalla   a a r r e k a r t a n   itselle elämästä, pääsee lähemmäksi itseään ja huomaa, että elämässä on kuitenkin hyvin paljon myös hyvää.

" Pystyt paljon enempään,

olet paljon enemmän ja olet

paljon enemmän arvoinen kuin kuvittelet."

Ehkä sitä on liian vähän ajatellut positiivisia juttuja.

Sitä vaan välillä miettii pelkkiä murheita.

Kai sitä voisi tuollaisen aarrekartan joskus tehdä.

Onneksi säät nyt vähän viilenee, niin tulee varmaan elämisestäkin vähän helpompaa.

Ajattelin tässä vähän tätä asiaa. Ehkä välillä pitää vain esim. kuunnella musiikkia ja oltava vain aloillaan.

Kai sitä on pakko vain pysähtyä välillä.

Musiikki onneksi antaa paljon.

Onneksi on tällainen paikka mihin kirjoittaa. Täältä saa paljon apua.

Suurin ongelma varmaankin mun elämässä on viime aikoina ollut, että minulle ei ole tyttöystävää. Se vain että en sitten tiedä että riittääkö voima varani löytämään sellaista.

Sitä on jonkin verran rikki. Niin kuin Juicen laulussa Risainen elämä.

Tämä elämä on vähän ristiriitaista kun ensiksi haluan olla yksin, mutta sitten haluan taas ihmisten ilmoille.

Onko teilläkin sellaista, että koko ajan haluaa tehdä jotain muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä tekee?

Jos alan lukemaan, niin haluankin heti tietokoneelle ja sitten haluankin kahvia. Ja tällaista on joka päivä. Kuolemaahan tässä paetaan. Se on täysin selvä.

Ja mikä on sitten ihmiselämän arvo? Onko se mittaamaton vai ei?

En enää paljon muuta tee kuin lue ja kirjoita. Kyllä tunnen jo että fysiikka ei ole samaa luokkaa kuin nuorempana ja ei jaksa tehdä kamalan fyysisiä hommia.

Mietin vain että miten elämää tulisi elää kun tämä on niin ristiriitaista?

minäitse89 "Onko teilläkin sellaista, että koko ajan haluaa tehdä jotain muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä tekee? Jos alan lukemaan, niin haluankin heti tietokoneelle ja sitten haluankin kahvia. Ja tällaista on joka päivä."

Kuulostaa keskittymiskykyyn liittyvältä vaikeudelta. Sille voi olla jokin neurologinen syy, jos sitä on ollut aina?

Itselläni ei ole noita ongelmia. Jos on oikein huono olo, jaksaminen vain lopahtaa nopeasti ja kirja jää siihen.