Taistelu im:ää vastaan.
Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?
Minua on kaikesta huolimatta vainonnut taas im-ajatukset. Olen liian unelmoija. En vain jaksaisi enää. Mutta silti taistelen. Tämä on kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan. Mitään merkitystä en näe elämällä. Mutta silti on vain jatkettava tätä jumalattoman vaikeaa elämää.
minäitse89 kirjoitti:
Minun mielestä se on luovuttamista. Eläminen vaatii rohkeutta ja sitkeyttä. Kuolema on liian helppo toteuttaa. Siinä tavallaan väistää kaikki ongelmat. Meidät ihmiset on kuitenkin tehty elämään. En vain pysty hyväksymään sitä, että itsemurha olisi jotenkin hyvä vaihtoehto.
Kuolema helppo toteuttaa?! Sehän on hitsin vaikeaa! Oikeasti kun yrittää itsensä tappaa niin kyllä se on vaativaa! Ihan omakohtaisella kokemuksella puhun. Ja jos joku keino olisi "helppo" niin sitten se vaatii henkisesti liikaa kanttia. Eli että menee junan alle tai hyppää pilvenpiirtäjän katolta. Normi-ihmisellä ei ole vaihtoehtona lääkkeitä tai asetta, häkää tai montaa muutakaan "helppoa" keinoa. Mun kokemuksen mukaan elämänsä päättäminen on ihan hemmetin vaikeaa.
Jännä miten ajatellaan niin eri lailla.
Luovuttamista? Hmm. En mä koe niinkään. Johtunee siitä että en näe elämää varsinaisesti arvokkaana asiana. Sen saa pyytämättään ja ilmaiseksi. Vaikka nykyään mulla meneekin ihan hyvin ja elelen tyytyväisenä niin en mä nää elämän itse lopettamista minään luovuttamisena tai heikkoutena. Ei täällä tartte kenenkään kärvistellä jos ei huvita. Oma elämä, oma päätös.
Mutta oletko miettinyt miten kamalaa se on läheisille?
Ymmärrän sen kyllä että joku voi olla niin pohjalla ettei näe muuta vaihtoehtoa. Mutta kuitenkin jos sieltä nousee jälleen elämään ja kunnioittaa elämää, niin nostan kyllä hattua.
Ja jos miettii vielä uskonnollisesta näkökulmasta, niin se tekee pahaa sielulle. Jos siis uskoo sellaisiin asioihin.
Lahjaa on saada elää, alun perin saada elämä ja sen varrella kokea elämää myös itsen kanssa jos ei läheisiä ole. Jos on, heidän kanssa tai heistä huolimatta, jos ei yhdistäviä ilon (tai surun) aiheita ole.
"Kallis hunajanpisara" on joku kuvaillut elämää... enää en muista mistä mieleen tarttunut tuo.
Elämä on meidät luonut, ei ne kaksi joihin olemme elämän alussa yhdistyneet...
Jokaisen elämällä on syy/syvin vaikutin, mikä se teillä on? Miksi sinä elät? Mikä antaa sun olemiselle mielekkyyden?
Elämää ei tarvi ansaita, eikä se ole toisten käsissä.
Hyvää aaton aamua, juhannusta - täällä ei paista, muttei onneksi sadakaan 🌱🌱🌱☀🌿
minäitse89 kirjoitti:
Mutta oletko miettinyt miten kamalaa se on läheisille?Ymmärrän sen kyllä että joku voi olla niin pohjalla ettei näe muuta vaihtoehtoa. Mutta kuitenkin jos sieltä nousee jälleen elämään ja kunnioittaa elämää, niin nostan kyllä hattua.
Ja jos miettii vielä uskonnollisesta näkökulmasta, niin se tekee pahaa sielulle. Jos siis uskoo sellaisiin asioihin.
Joo, toki oon miettinyt läheisten kannalta. Se on heidän kannaltaan hirvittävää. Mutta ihminen ei voi elää toisia varten, jos sisällä ei ole muuta kuin pimeyttä ja tuskaa. Siinä helvetissä ei syyllistäminen lisää elämänhalua yhtään. Se on sitten läheisillä paska tilanne ja heidän elämänkohtalonsa on sitten joutua olemaan itsemurhan tehneen läheinen. Se vaan sitten menee niin.
Ei siinä helvetissä missä im-tyyppi elää, siinä tilanteessa missä im on vapautus... ei hän pysty siinä tilanteessa kantamaan muita. Eikä häneltä voi sitä vaatia. Se olisi täysin kohtuutonta. Jäljelle jäävät joutuvat itse taistelemaan kipunsa kanssa, niin kamalaa kuin se onkin.
Mutta minkä takia hylätä elämä? Jos sitten ei ole mitään seuraavaa?
Mielestäni elämä pitää kuluttaa niin loppuun kun vain pystyy. Jokainen sekunti on ihme. Jokaisesti sekunnista tulee taistella. Sillä kuolema on niin hirvittävä asia ettei sitä toivoisi kellekään.
Ja lääkärit on sitä varten että he kirjoittavat sitten reseptejä esim. rauhoittavaan lääkitykseen, jos ei muuten kestä elämää. Elämässä se toivo on. Kun on kuollut, niin on kuollut ikuisesti. Vain tämä elämä on ainut mistä jotain tiedämme.
Kyllä minä tiedän millainen on elämisen helvetti, mutta on sieltä monet nousseet. Täytyy valita polku joka ei pääty itsetuhoon.
Aina voi kääntyä lääkärin puoleen. Aina on se toivo että saa esim. hyvän lääkityksen jonka avulla jaksaa elää. Elämä on lahja, jota toki ei tarvitse ottaa vastaan, mutta kunnia kuuluu niille jotka sen ottavat ja siitä huolta pitävät. Enkä nyt syyllistä. Totean vain että kyllä se elämä on pääasia kuitenkin.
Mutta oletko miettinyt miten kamalaa se on läheisille?... Joo, toki oon miettinyt läheisten kannalta. Se on heidän kannaltaan hirvittävää. Mutta ihminen ei voi elää toisia varten, jos sisällä ei ole muuta kuin pimeyttä ja tuskaa. Siinä helvetissä ei syyllistäminen lisää elämänhalua yhtään. Se on sitten läheisillä paska tilanne ja heidän elämänkohtalonsa on sitten joutua olemaan itsemurhan tehneen läheinen. Se vaan sitten menee niin.
Ei siinä helvetissä missä im-tyyppi elää, siinä tilanteessa missä im on vapautus... ei hän pysty siinä tilanteessa kantamaan muita. Eikä häneltä voi sitä vaatia. Se olisi täysin kohtuutonta. Jäljelle jäävät joutuvat itse taistelemaan kipunsa kanssa, niin kamalaa kuin se onkin.
Oliko se Sartren ajatus "Helvetti on toiset ihmiset" (?) en muista, mutta käsitän, että osa omistakin vaikeuksista johtuu toisista ihmisistä. Jos joku päätyy umpikujaan päätöksissään, kyllä siinä saa jokainen lähellä ollut mennä itseenkin miettiessään miksi.
Veljen kuoltua jäi paljon epäselvää, jota vielä nykyäänkin miettin olisiko jotain voinut tehdä enemmän tai toisin.
- Tuo on niin totta. Toisia varten ei voi elää, jos ei itselleen elä syistä tai toisista. Tyhjänä ei jaksa mitään, edes itseään, eikä varsinkaan itseään. Jokainen ihminen on kuitenkin luotu periaatteessa samoista aineksista. Mutta vaikeudet ei ole omaa valintaa. Niiden käsittely on.
minäitse89 kirjoitti:Mielestäni elämä pitää kuluttaa niin loppuun kun vain pystyy. Jokainen sekunti on ihme. Jokaisesti sekunnista tulee taistella. Sillä kuolema on niin hirvittävä asia ettei sitä toivoisi kellekään. / Ja lääkärit on sitä varten että he kirjoittavat sitten reseptejä esim. rauhoittavaan lääkitykseen, jos ei muuten kestä elämää. Elämässä se toivo on. Kun on kuollut, niin on kuollut ikuisesti. Vain tämä elämä on ainut mistä jotain tiedämme. / Kyllä minä tiedän millainen on elämisen helvetti, mutta on sieltä monet nousseet. Täytyy valita polku joka ei pääty itsetuhoon. // Aina voi kääntyä lääkärin puoleen. Aina on se toivo että saa esim. hyvän lääkityksen jonka avulla jaksaa elää. // Elämä on lahja, jota toki ei tarvitse ottaa vastaan, mutta kunnia kuuluu niille jotka sen ottavat ja siitä huolta pitävät. Enkä nyt syyllistä. Totean vain että kyllä se elämä on pääasia kuitenkin.
Elämässä on toivoa. Miksei siitä riitä kaikille? Miksi toivottomia hetkiä on liikaa yhteen elämään? Miksi t u n t u u kaikki menetetyltä?
Elämässä paljon vastuksia, jotka vie voiman elää. Jos ei vastukseen kerrallaan käy käsiksi, ajatuksilla, sanoilla, teoillakin - ei niistä yksikään vähene. Voimia ryhtyä!
Tottakai elämä on raskasta. Miksei silti yrittää kaikki konstit jotta voisi jatkaa olemista? Itsemurha on jotenkin katkera teko elämää kohtaan. Jos vain pysähtyisi ja toteaisi että kuitenkin on onni olla olemassa niin ehkä vielä katsoisi huomisen päivän.
Kun vain tajuaisi kuinka tärkeää on jatkaa olemassa oloa. Kyllä niistä syövereistä voi nousta kunhan vain jatkaa taistelua tarpeeksi kauan. Raakaahan tämä elämä on. Mutta kuitenkin arvokasta.
minäitse89 kirjoitti:
Sitä pelkään yli kaiken, että jos sitä joskus toteuttaa päässä pyörivät suunnitelmat. Jos sitä syöksyykin pimeyteen. Se olisi hirvittävää, muttei täysin mahdotonta.
Samoja pelkoja. Milloin tulee se raja vastaan, että im-ajatus muuttuu teoksi? Ehkä silloin ei enää pysty hallitsemaan itseään, vaan syöksyy lopullisesti kuiluun. Olen jo välillä havainnut itsessäni sellaisia hetkiä, jotka ovat jotenkin vakavempia. Ne ovat hetkiä jolloin olen sataprosenttisen varma elämän turhuudesta. Silloin mikään epäilys ei käy mielessä, on vain pelottava varmuus.
Kuolema helppo toteuttaa?! Sehän on hitsin vaikeaa! Oikeasti kun yrittää itsensä tappaa niin kyllä se on vaativaa! Ihan omakohtaisella kokemuksella puhun. Ja jos joku keino olisi "helppo" niin sitten se vaatii henkisesti liikaa kanttia. Eli että menee junan alle tai hyppää pilvenpiirtäjän katolta. Normi-ihmisellä ei ole vaihtoehtona lääkkeitä tai asetta, häkää tai montaa muutakaan "helppoa" keinoa. Mun kokemuksen mukaan elämänsä päättäminen on ihan hemmetin vaikeaa.
_____________________
Täysin samaa mieltä! Yrityksessä voi moni asia mennä pieleen ja päätyä entistä pahempaan tilanteeseen, kuten heräämään halvaantuneena.
Olen aina ihmetellyt ajatusta, että jos oikeasti haluaa kuolla, niin siihen muka olisi helppo keksiä toimiva keino. Ehkä sitten en vain itse ole niissä vielä niin pitkällä, että seurausten ajattelu olisi tarpeeksi sumentunut.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: oma teksti näkyi lainattuna joten lisäsin viivan väliin oikean lainauksen jälkeen
Mä en nää silleen että lääkärille meno olisi ratkaisu ongelmiin. Kyllä mullakin oli lääkitykset ja oli myös rauhoittavaa. Mutta ei se sieltä pimeydestä nosta eikä se tokkuraisuus sekään elämänhalua kasvata.
En myöskään ymmärrä että jos se (mahdollinen) kuoleman jälkeinen elo pelottaa niin mitä se auttaa siirtää sinne menoa. Jonain päivänä sinne joutuu kumminkin - miksei jo tänään? Tai ehkä tossa on taustalla pelko että im-tekijää rangaistaan ikuisella kadotuksella. Siellä sitä sitten ollaan liekkien keskellä ikuisuus. Vaikeaa tuohon uskomukseen mitään sanoa, mutta mä enemmän haluaisin luottaan rakastavaan Isään syli avoinna odottamassa.
No omapa on asiasi. Yritän toki saada sinut ymmärtämään kuinka hienoa elämä voisi olla tulevaisuudessa. Mutta itsepähän sen valinnan teet. Ja jos teet im:n niin minulta ei ainakaan heru mitään kunnioitusta. Mutta toki jokainen saa itse päättää. En vain ymmärrä että minkä takia im-ajatukset tulisi toteuttaa..? Kyllä minäkin kärsin paljon elämässä. Ja on huonoja muistoja ikävistä asioista. Mutta olen ainakin omalla kohdallani päättänyt, etten valitse enää polkua mikä vie im:ään. Sillä joskus valitsin sen ja se oli maanpäällinen helvetti. Joten en suosittele, mutta jokainen on toki vapaa valitsemaan...
minäitse89 kirjoitti:
No omapa on asiasi. Yritän toki saada sinut ymmärtämään kuinka hienoa elämä voisi olla tulevaisuudessa. Mutta itsepähän sen valinnan teet. Ja jos teet im:n niin minulta ei ainakaan heru mitään kunnioitusta. Mutta toki jokainen saa itse päättää. En vain ymmärrä että minkä takia im-ajatukset tulisi toteuttaa..? Kyllä minäkin kärsin paljon elämässä. Ja on huonoja muistoja ikävistä asioista. Mutta olen ainakin omalla kohdallani päättänyt, etten valitse enää polkua mikä vie im:ään. Sillä joskus valitsin sen ja se oli maanpäällinen helvetti. Joten en suosittele, mutta jokainen on toki vapaa valitsemaan...
No joo. Mulla menee nyt ihan hyvin, joten en ole tappamassa itseäni. Elämä on nyt elämisen arvoista. Mutta en kumminkaan myöskään ajattele että "jes, onneksi en tehnyt sitä!", enkä yrityksiäni kadu.
Jännästi sanottu tuo että sinulta ei heru kunnioitusta jos itsensä tappaa. Eipä kai kuolemisella kukaan kenenkään kunnioitusta hae.... Tai no jossain kulttuureissa kai niinkin, kuten Japanissa.
minäitse89 kirjoitti:
Ja jos teet im:n niin minulta ei ainakaan heru mitään kunnioitusta. Mutta toki jokainen saa itse päättää.
Vielä palaan tuohon kunnioituksen herumiseen. Ymmärrän ettei itsemurhan tehnyt saa ainakaan teostaan kunnioitusta. Mutta toisaalta silloin kun makasin 24h sängyssä, välillä osastojaksoilla käyden ja sähköhoitoa saaden, jättäen kodin ja lasten hoidon kokonaan muiden kontolle... menettäen sairastumisen vuoksi työni... ja kun tätä jatkui vuosia - en kokenut silloinkaan juuri kunnioitusta kanssaeläjiltä ansainneeni. Että eipä sitä kunnioitusta helpolla saa, teki niin tai näin, eli tai kuoli.