Aina ne lopulta palaavat. IM-ajatukset. Ne katosivat useammaksi viikoksi, mutta sitten tämä kylmyys ja pimeys toi ne taas takaisin. Onnistuin hetken keskittämään huomioni ja ajatukseni muihin asioihin. Nyt nekin tuntuvat vain säälittäviltä. Säälittävä, naurettava, pieni elämä. Ne tulevat takaisin kun taas tajuaa todellisuuden ja sen miten yksinäinen ja yhdentekevä ihminen sitä onkaan. Ei tärkeä kenellekään.

Olen miettinyt, että pitäisi ottaa ajatukset vain "ajatuksina". Tunteet vain "tunteina". Vaikka vaikeaa kyllä se on.

Minulla on myös ajottain todella synkkiä ajatuksia. Mutta silloin juuri pitäisi ottaa ajatukset ajatuksina. Vaikka mielessä olisi itsemurha suunnitelma tai joku vastaava, niin eihän sitä kuitenkaan tarvitse toteuttaa. Se on vain ajatus. Ajatuksia tulee ja menee.

Vaikka tuntuisi ettei ole tärkeä kenellekään. (Toki varmasti olet) Niin ainakin voi olla tärkeä itselleen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 1 kuukausi sitten. Syy: Osa pois

Noista im-ajatuksista. Itselläni ne liittyvät jotenkin uupumukseen. Että mietin sitä mikä arvo tällä elämällä on jos olen kerran koko ajan väsynyt? Lähipiirini yrittää saada minut töihin tai opiskelemaan, mutta he eivät tunnu ymmärtävän tilannettani. Olen tästä ennenkin kirjoittanut.

Mietin että ehkä tarvitsen jonkun hengellisen heräämisen tai jotain vastaavaa. Tuntuu etten vaan voi jatkaa tällä tavalla elämistä miten nyt elän. Tavallaan tällaista sätkimistä tämä koko ajan on. Taistelua väsymystä vastaan. Olen käynyt kyllä lääkärissäkin väsymyksen takia, mutta ei ne tk:ssa osaa auttaa. Olemassaolo tuntuu kiduttavalta koko ajan. Yritän mennä päivän kerrallaan... Minua ahdistaa lähipiirini. Tiedän että he tarkoittavat hyvää, mutta vointini ei ole sellainen että voisin esim. opiskella... Kamppailen vain kuolemaa vastaan tässä päivittäin... Mutta en voi kenellekään puhua omasta tilastani... Kukaan lähipiirissäni ei ymmärrä... En halua kuormittaa terveydenhuoltoa... En halua enää mennä terkkuun... No siispä en mene... Olen vain miettinyt että mitä järkeä on olla olemassa? Kun ei mikään lääke tehoa. Ja koko ajan kiduttava olo. Ja elämä on vain sitä että teen kävelylenkkejä ja olen yksin... Muistan vielä ajat kun nautin yksinolosta, mutta siitä on aikaa... Ei elämä voi olla tällaista enää montaa vuotta. Ei varsinkaan näin yksinäistä. En vain löydä valoa elämääni...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

minäitse89 kirjoitti:
Olen miettinyt, että pitäisi ottaa ajatukset vain "ajatuksina". Tunteet vain "tunteina". Vaikka vaikeaa kyllä se on.

Minulla on myös ajottain todella synkkiä ajatuksia. Mutta silloin juuri pitäisi ottaa ajatukset ajatuksina. Vaikka mielessä olisi itsemurha suunnitelma tai joku vastaava, niin eihän sitä kuitenkaan tarvitse toteuttaa. Se on vain ajatus. Ajatuksia tulee ja menee.

Vaikka tuntuisi ettei ole tärkeä kenellekään. (Toki varmasti olet) Niin ainakin voi olla tärkeä itselleen.

------------ vastaus alkaa: --------

Kiitos, että vastasit ja yritit kirjoittaa jotain lohduttavaa. Ymmärrän tuon "ajatus on vain ajatus" -ajatuksen, mutta jostainhan sekin tulee. Se tulee kuormittavista olosuhteista, jotka ovat ihan todellisia. Yksinäisyys on todellista.

Väsymys voi tulla siitä, että ei koe elävänsä itselleen merkityksellistä elämää. Siitä seuraa ne ajatukset, että miksi on edes olemassa. Se on noidankehä. Väsymys estää aivoja toimimasta kunnolla ja yhdessä yksinäisyyden kanssa se aiheuttaa näköalattomuutta, jolloin ei vain tiedä miten mitään merkityksellisyyttä elämäänsä löytäisi. Tulee lamaantunut ja masentunut olo. Sitten jos vielä on paljon pettymyksiä menneisyydessä, jolloin ehkä on jotain elämässään yrittänyt muuttaa, mutta kokemukset ovat olleet huonoja, niin sitten nekin kaikki nousee kummittelemaan mieleen.

Lähipiirin voi olla vaikea samaistua, kun he ajattelevat asioita ihan erilaisilla, virkeämmillä aivoillaan ja omasta hyvästä olostaan käsin. Siitä näkökulmasta muiden oloa on helppo vähätellä.

Väsymyksestä vielä, että itsekin olen usein enemmän tai vähän vähemmän väsynyt. Nyt vain kun tämä kaamosaika alkoi, niin sen huomaa erityisen raskaana. Kuin päälle olisi laskeutunut raskas peitto, joka painaa entisestään alemmas. Täytyy koittaa etsiä keinoja nimenomaan kaamosväsymyksen helpottamiseen. Itselläni on kirkasvalolamppu, mutta en ole koskaan käyttänyt sitä kunnolla säännöllisesti. Täytyy ottaa tavaksi juoda aamukahvit sen valossa. Heti kun jaksan kaivaa sen jostain varastosta ja pyyhkiä pölyt.

Jotkut kokevat kevätväsymystä, mutta itsellä yleensä mieli kirkastuu silloin, kun valo lisääntyy. Toki silloinkin on masennusta, mutta se raskain alas painava voima helpottaa. Syksy tuntuu kuolemalta ja syksyisin on nykyään niin sateista, kosteaa ja koleaa.

Tarkoitan tällä kirjoituksella siis, että nuo kaamosväsymyksen oireet tulevat vielä siihen sen aiemman väsymyksen ja masennuksen päälle. Ehkä niihin voi löytää lievennyskeinoja. En tarkoita, että koko väsymys olisi pelkkää kaamosväsymystä. En tiedä saako tästä viestistä nyt mitään tolkkua.. keskellä yötä kun vielä kirjoittelen.

Minulla myös kaamosväsymystä, toki muunlaistakin. Olen ruvennut nyt urheilemaan enemmän. Se on auttanut jonkin verran. Ajattelin kesällä että olisipa jo syksy, mutta ei tämä syksy nyt olekaan niin kiva vuodenaika. Tuo pimeys ei oikein miellytä.

Liikuntaa kyllä suosittelen. Tai varmasti liikutkin. Itse olen myös painoja alkanut käyttämään, lihaskuntoa täytyy omalla kohdallani parantaa. Vaikka tuskin liikunta kuitenkaan masennustani ja väsymystäni kokonaan poistaa... Toki toivon että poistaisi...

Haluaisin myös nähdä enemmän ihmisiä, mutta tuo väsymys vähän rajoittaa sitä. Välillä saattaa mennä pari päivää etten nää oikeastaan ketään. Mutta kyllä välillä sitten tapaan paljonkin tuttuja. Sellaista hirveän ailahtelevaa tämä elämä. Olen omasta mielestäni ihan sosiaalinen, mutta tuo uupumus on kyllä aikamoinen peikko. Se tekee jotenkin elämästä synkempää. Mietin välillä että millaistakohan elämäni on esim. 10 vuoden päästä kun olen jo sitten yli 40 tai 20 vuoden päästä. Että jos elämä jo nyt 33-vuotiaana, kohta 34, on jo näin hankalaa niin saa nähdä millainen tulevaisuus sitten on...

Vielä lisäksi: Olen huomannut että omalla kohdallani im-ajatukset välillä tavallaan syöksyvät mieleen. Se olotila kestää hetken ja sitten taas se pahin im-kehä häviää. Se on ollut tyypillistä viime aikoina. Nuo im-ajatukset on tavallaan "voitettava". Ne on jotenkin pidettävä kontrollissa. Aika hyvin olen siinä onnistunut. Olen siinä mielessä pystynyt ottamaan im-ajatuksen vain ajatuksena. Vaikka ei se kiva ajatus kylläkään ole... No, piti vain lisätä tämä...

Liikunta on hyvä asia ja auttaa välillä vähän. Välillä se ei vaikuta mitenkään. Joissain lähteissä ja tutkimuksissa väitetään liikunnan olevan lääke masennukseen. Ehkä se joillekin lievästi masentuneille onkin, mutta tuskin kovin monille vakavasti masentuneille. Ei se vain ole niin yksinkertaista. Urheilijatkin kuitenkin voivat masentua.

Minulla menee helposti useita viikkojakin etten tapaa ketään. Välillä menee useampi päivä etten sano ääneen sanaakaan.

Välillä on kausia jolloin IM-ajatuksia ei juuri ole, mutta sitten kun ne taas palaavat, niin ne ovat voimakkaampia kuin aikaisemmin. Ihan kuin se oikea todellisuus lysähtäisi päälle ja tajuaisin taas miten yhdentekevä olen kaikille. Ei ketään kiinnosta miten voin oikeasti. Ei tässä yhteiskunnassa välitetä eikä mitään apua ole olemassa. On vain tyhjää puhetta.

Hyvä, että sinä pystyt voittamaan ne ajatukset.

Minulta on kuollut läheisiä ja välillä mietin, että ehkä he haluaisivat minun jo tulevan sille puolelle. Välillä jopa luulen näkeväni siitä vihjeitä. Vaikka enpä tiedä uskonko oikeasti elämän jatkuvan missään muodossa kuoleman jälkeen.

Elämä on vain niin käsittämätön asia. On käsittämätöntä, että elämme avaruuden mittakaavassa hiekanjyvänkokoisella pallolla, joka kiitää avaruudessa hurjaa vauhtia. Ja kaikki tämä vain turhan takia.

Niin kai se sitten on että joitakin liikunta auttaa enemmän kuin toisia.

Niin no, välillä toki saa sellaisen kuvan ettei esim. tk:ssa hirveästi välitetä. Tai jossain vastaavassa. Kai se sitten aika pitkälle on niin että yksin on pärjättävä. Se tuntuu olevan karu totuus.

Itse yritän elää päivän kerrallaan. Ja yritän tavallaan välillä haastaa itseäni, vaikka se mukavuus-alueelta poistuminen on minulle kyllä hankalaa, mutta olen siinä kuitenkin onnistunut.

Tuntuu olevan elämälle ominaista että kaikessa on haasteensa. Luin Ernest Beckerin kirjaa: Denial of death, siinä oli sellainen pointti että ihmisten täytyisi nähdä (ehkä) itsensä jonkinlaisena sankarina, joka etenee elämässä haasteista huolimatta. Itse olen aina välillä ajatellut sillä tavalla, siis ottanut vain sen näkökannan että minä olen jonkinlainen sankari. Vaikka sitten oman elämänsä sankari. En tiedä. Välillä tuosta ajatuksesta on hyötyä...

Niin aika erikoista ja käsittämätöntä elämä on, mutta onko se turhaa? Se tietenkin riippuu aina siitä minkä näkökannan ottaa.

Tuli tuosta elämän merkityksestä mieleen:  Luin psykedeeli avusteisesta terapiasta. Monet potilaat olivat kokeneet psykedeelin oton jälkeen että kaikki on merkityksellistä. Sellainen olisi varmasti erikoinen tunne. Näkisi maailman uusin silmin. Ehkä sen kaltainen terapia-muoto tulee vielä jossain vaiheessa Suomeen...

Yksin on pärjättävä, vaikka joka mielenterveys-aiheisen artikkelin lopussa lukee niitä tyhjiä hokemia, että älä jää yksin.

Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Kirjoista voi joskus saada sellaista erilaista näkökulmaa, joka mullistaa omia ajatuksia. Pitäisi enemmän löytää jotain sellaista luettavaa. Onko jotain muita kirjoja, jotka ovat tuoneet jotain erilaista näkemystä?

Mieleen tulee Albert Camus'n filosofinen essee kokoelma Sisyfoksen myytti. Hän korostaa siinä, että elämä on jossain mielessä täysin absurdia, mutta toisaalta ihmisen on ns. "kapinoitava". Jolla hän tarkoittaa sitä, että ihmisen on "kapinoitava" esim. itsetuhoa vastaan. Ihminen "kapinoi" periaattessa vain sillä tavalla että hän jatkaa elämistä ja elää niin hyvin kuin vain voi. Ja siten ihminen tavallaan kasvaa. Tai että hänen omanarvontuntonsa kasvaa... Hänen mielestään tavallaan elämässä on joka päivä voitettava itsensä. Siitä itseasiassa puhui myös filosofi Nietzsche, joka lanseerasi termin yli-ihminen. Hän tarkoitti sillä sitä että ihmisen on tavoiteltava yli-ihmisyyttä ja ihminen tavoittaa yli-ihmisyyden ylittämällä joka päivä itsensä... Nietzsche kirjoittaa tuosta esim. kirjassaan Näin puhui Zarathustra... Mutta joo, varsinkin tuo "kapinointi" ajatus on toiminut välillä. Kapinointi ennen kaikkea oman elämän puolesta ja itsetuhoisia ajatuksia vastaan... Vaikka tosiaan Camus jossain esseessään kirjoitti että ainut todellinen filosofinen ongelma on itsemurha... En nyt tarkalleen tiedä mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti? Eihän se missään nimessä ole ainut todellinen filosofinen ongelma... Kuitenkin:  Camus siis oli sitä mieltä ettei elämällä ole mitään tarkoitusta, mutta ihmisen pitää näyttää itselleen ja maailmalle, että hän pystyy silti elämään elämää... Tietenkin hänen ajatuksistaan voi olla montaa mieltä...

Hävettää myöntää, että minulla on  aukko sivistyksessä noiden filosofien suhteen. Tiedän heidät, mutta en ole kunnolla tutustunut heidän tuotantoonsa. Täytyy laittaa lukulistalle ja ottaa asiakseen perehtyä.

Ymmärrän ajatuksen tuosta kapinoinnista. Se kumpuaa vähän kuin vihasta. Joskus iskee sellainen ärtymys (tai vitutus), että en kyllä sitä vahingoniloa ihmisille tai "maailmalle" suo, että tekisin IM. Sitten se vain pääsee sammumaan. Ehkä sitä pitäisi lietsoa? Vaikka vähän raskasta miettiä asioita ns. vihan voimalla, vaikka se voima muuttaisikin jotain parempaan suuntaan. Yksi esimerkki tuosta on se, että olen vähän kuin vihan voimalla pitänyt itseni fyysisesti melko hyvässä kunnossa ja painon normaalilukemissa. Ne ovat niitä harvoja asioita, joihin pystyn vaikuttamaan ja ajatus on juurikin se, että en suo ihmisille sitä vahingoniloa, että näyttäisin ulospäin voivani huonosti. Paras "kosto" ilkeille ja huonosti kohteleville ihmisille on yrittää itse voida mahdollisimman hyvin. Paras "kosto" myös elämälle, joka yrittää ajaa tekemään IM. Parasta tietysti olisi kun voisi vielä henkisestikin hyvin.

Ei viha aina välttämättä ole huono asia. Jos se saa vaikka ihmisen lähtemään sinne lenkille. Itsekin olen viime vuosina mennyt aika paljon sen ajatuksen voimalla, että näytän vielä maailmalle. Ja elämällä hyvin, tavallaan näytän maailmalle... Siis esim. että en juo ollenkaan alkoholia, urheilen aika paljon, tapaan ihmisiä (ainakin välillä) yms. En nyt osaa sanoa mikä tavallaan on se "maailma" mille haluan "näyttää". Ehkä se sitten on yhteiskunta noin niin kuin yleisesti ottaen. Ja vielä se etten halua tavallaan antautua im-ajatuksille... Jos nimittäin antautuisin niin sitten minut muistettaisiin luovuttajana... Mutta toki, jos kuoleman jälkeen ei ole enää olemassa missään olomuodossa, niin onko sillä väliä mistä ihminen muistetaan? No kai sillä kuitenkin on sitten väliä minkälaisen jäljen jättää maailmaan. Kun ihminen kuitenkin on sosiaalinen eläin joka elää muitten ihmisten kanssa ja on ajateltava muidenkin ihmisten tulevaisuutta esim. juuri siltä kannalta että im varmasti järkyttäisi ihmisiä joiden kanssa on elämänsä elänyt... Im on muutenkin monimutkainen juttu, kun tavallaan masennuksen kourissa, ihminen usein ajattelee ettei elämässä tule enää hyviä hetkiä, joten on parempi luopua elämästä... Mutta mistä ihminen voi tietää ettei tule enää hyviä hetkiä? Mietin vaikka kaveriani joka teki itsemurhan. Hän varmaan jotenkin hätäili hirveästi, siis kun elämässä kuitenkin pitää olla ajoittain kärsivällinen. Vaikka se im-ajatus on päässä, niin kuin minullakin usein on, niin ei minun tarvitse toimia sen mukaan. Kaverillani ei vissiin sitten riittänyt kärsivällisyys... Enpä tiedä...

Ehkä elämälle pitää "kostaa" olemalla kärsivällinen...

Tuosta vihasta tuli vielä mieleen: Olen vihainen ihmisille, jotka yrittävät tehdä muiden elämästä helvetin. Luulen että paikkakunnallani on monta sellaista ihmistä. Toki he saattavat tehdä myös omasta elämästä helvetin. Esim. juomalla... Mulla vaan jostain syystä, esim. kaupassa tulee sellainen hirveä vihan tunne. Esim. jonossa. Aika usein se johtuu siitä että myyjä on jollain tapaa töykeä. No toki, ei tästä maailmasta saa paratiisia tekemälläkään...  Alan ymmärtämään sen uskonnollisen metaforan, että ihminen tavallaan on syntiin langennut olento. Ja syntiä on esim. kohdella kassalla ihmistä kuin roskaa... Mutta silti sitä tapahtuu päivästä toiseen... Kostosta kun oli puhe: En toisaalta tiedä mitä se kosto hyödyttäisi minua? Toki se voi olla joissain tilanteissa ainut oikea ratkaisu... Olen ennenkin tämän sanonut, mutta sanon vielä kerran: Tuntuu siltä kuin olisin päähenkilö kirjasta Kirjoituksia kellarista. Kirjan on kirjoittanu Dostojevski. Kannattaa lukea se. Samaistun jotenkin täysin siihen päähenkilöön. Siinä juuri päähenkilö tavallaan miettii kostoa... No joo tällainen kirja vinkki tähän loppuun...

Olen myös viime aikoina ajatellut, että olisin tavallaan valmis tekemään im:n, mutta en halua hätiköidä sen asian kanssa. Haluan vielä katsoa mitä ongelmia elämä tuo eteen. Ei sen asian kanssa tosiaankaan kannata häitköidä. Yritän vain järjestää menoja... Elämä on aina hankalaa... On vain yritettävä rämpiä eteenpäin... Olen ajatellut että todelliset sankarit eivät hätiköi im:n kanssa... Täytyy vain odottaa... Täytyy olla kärsivällinen... Elämä on kärsimistä aika pitkälle... Täytyy vain ottaa tuo kärsimys vastaan... Toivottaa se tervetulleeksi... Siinä elämänfilosofiani... Havahduin tässä vaan siihen, että täysin samat ajatukset kiersivät päässäni jo ylä-asteella 20 vuotta sitten... Eli mikään ei tavallaan muutu... Ainoastaan vuosia tulee lisää...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisää tekstiä