Toivoton1234567 kirjoitti:
Olen jo pitkään ajatellut ettei mitään "apua" oikeasti missään ole. Tämä maailma tuntuu niin välinpitämättömältä ja kylmältä paikalta. Puhuminen ja kirjoittaminen voi helpottaa hetkeksi, mutta ei lopulta ratkaise mitään.

Näin se on.

Olen kuunnellut äänikirjana Miki Liukkosen romaania: Elämä -esipuhe. Hän siinä oikeastaan aika hyvin kiteyttää tämän nykyajan maailman menon. Eli on hirveästi kaikkea tietoa, dataa yms. ympärillämme. Liukkonen itse sanoi, että kaikkea on liikaa koko ajan. Siis että hirveästi on kaikkea turhaakin tietoa esim. netissä yms. Meitä pommitetaan sillä tiedolla koko ajan. Kun voisi ihminen vain keskittyä esim. johonkin tiettyyn asiaan. Vaikka johonkin yhteen vaan. Mutta se ei tunnu olevan nykyajan maailmassa mahdollista... Ehkä olen sitten vähän vanhanaikainen, muistan ne ajat vielä hyvin kun ei käytännössä ollut mitään internettiä. Tai oli mutta se oli kamalan hidas, ei sitä oikein viitsinyt käyttää. Ja kavereiden kanssa mentiin esim. poliisia ja rosvoa iltaan asti. Ja mentiin metsissä yms. Siis silloin joskus 20 vuotta sitten. Liukkonen sanoi jossain haastattelussa, että hän ei pysy enää kärryillä siinä mitä lapset tekevät nykyään. Hän sanoi, vähän vitsilläkin, että lapsien pitäisi pyöriä tuolla jossain hiekassa tai jotain vastaavaa, eikä koko ajan tuijottaa esim. ruutua... En tiedä alkaako tässä joku varhainen vanhuus painamaan, mutta jotenkin, kun sitä muistelee omaa lapsuutta, niin ulkona me oltiin paljon. En tiedä onko nykyajan lapset enää... Ei varmaankaan... Siltä osin siis mun mielestä Liukkosen puheet oli todella fiksuja ja myös tämä äänikirja jota olen kuunnellut on ollut ihan hyvä. Tosin erittäin pitkä kirja se on. Liukkonen oli fiksu tyyppi kyllä... Harmi kun hänelle kävi niin kuin kävi...

Täytyykin ottaa tuo kirja kuunteluun. Olen jonkin verran kuunnellut hänen toista kirjaansa "O", joka on ihan hyvä, mutta siinä on niin paljon henkilöhahmoja, että olen jo pudonnut kärryiltä.

Tämä pinnallinen maailma tarvitsisi juuri hänen kaltaisiaan syvällisiä ajattelijoita. Syvällisyys vain usein vaatii sellaista herkkyyttä, mikä altistaa masennukselle. Monet masentuneet ja ahdistuneet taitavat olla erityisherkkyyteen taipuvaisia.

Nyt lähden käymään lenkillä. Ulkona on sateenraikastama ilma.

Toivoton1234567 kirjoitti:
Täytyykin ottaa tuo kirja kuunteluun. Olen jonkin verran kuunnellut hänen toista kirjaansa "O", joka on ihan hyvä, mutta siinä on niin paljon henkilöhahmoja, että olen jo pudonnut kärryiltä.

Tämä pinnallinen maailma tarvitsisi juuri hänen kaltaisiaan syvällisiä ajattelijoita. Syvällisyys vain usein vaatii sellaista herkkyyttä, mikä altistaa masennukselle. Monet masentuneet ja ahdistuneet taitavat olla erityisherkkyyteen taipuvaisia.

Nyt lähden käymään lenkillä. Ulkona on sateenraikastama ilma.

Joo. Luulen että ihminen pohjimmiltaan on herkkä olento jossain mielessä. Paitsi onhan olemassa tietenkin psykopaattejakin, joilla ei ole minkäänlaista tunne-elämää... Mutta yleisesti ottaen ihmiset ovat jollain tavalla herkkiä...

Esa Saarinen vertasi Liukkosta Aleksis Kiveen... Aikamoinen kunnianosoitus.

Pitääpä tutustua tuohon O-kirjaan.

P.S. Liukkosesta vielä... Olen huomannut aivan saman kuin hän, että maailmassa on liikaa kaikkea... Niin kuin tuossa jo aiemmin sanoinkin... Esim. koko ajan tulee whatsapp viestejä. Facebookissa viestejä yms. Ja kaikkiin pitäisi vastata. Ja joskus jopa yölläkin... Koko ajan pitäisi olla puhelimen ääressä... Tuli vaan tällainen tässä vielä mieleen...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Kun miettii vielä Miki Liukkosta niin ehkä hän loppujen lopuksi eli täysillä. Mietin että pitäisikö ihmisen sittenkin elää vain täysillä? Jos elämän tarkoitus on elää täysillä. Täytyy voittaa pelot. Kestää ahdistus.... Mutta toisaalta mikään ei ole vaikeampaa kuin elää täysillä. Kun täysillä elämiseen liittyy väistämättä ahdistus. Kuitenkin mitä menetettävää ihmisellä on? Ei mitään. Ja koko ajan kun tulee ikää lisää niin huomaa sen, että on elettävä tänään eikä huomenna... Miki Liukkosella oli karu kohtalo, mutta sen aikaa mitä hän eli, niin ehkä hän eli täysillä: teki kirjoja, podcasteja ja tv-ohjelmia.

Koko ajan eksistentiaaliset kysymykset mielessä...

Mitä edes tarkoittaa täysillä eläminen? Kuulostaa raskaalta. Vähän kohtuutonta vaatia sitä itseltään, jos on masentunut. Ehkä se tarkoittaa sitä, että uskaltaa tavoitella sitä mitä oikeasti haluaa. Onhan se iso riski päättää alkaa vaikka kirjailijaksi. Harva siinä oikeasti menestyy ja pärjää taloudellisesti. Masentuneena ei vain usein edes tiedä mitä haluaisi. Kaikki on merkityksetöntä, ilotonta selviytymistä.

Ehkä se tarkoittaa sitä että täyttää kalenterin erilaisilla menoilla. Tai että tekee kaikenlaista. Siis esim. Liukkosen tapauksessa, hän sai paljon aikaan lyhyessä ajassa. Miettii että hän kirjoitti 5 romaania, jotka kaikki on ihan älyttömän paksuja. Kun oikeastaan todella pieni prosentti ihmisistä kirjoittaa edes yhtä kirjaa elämänsä aikana. Oikeastaan ei juuri kukaan.

Niin, masennus on juuri sitä että se ns. "sanoo" ihmiselle ettei kannata mitään yrittää. Ei kannata tavoitella mitään. Sen takia se onkin niin vaikea sairaus. Ja sitten tulee se kierre, että kun ei tavoittele mitään niin masennus vaan pahenee.

Mun mielestä avain ainakin lievän masennuksen voittamiseen, on juurikin se että uskaltaa tavoitella joitain asioita. Liukkonenhan siinä oikeastaan onnistuikin, hän vaan joutui sitten lopulta maksamaan hirveän hinnan siitä. Mutta toisaalta täytyy kyllä ihailla jossain mielessä häntä. Että kun tietää millainen hänen taustansa oli ja millaisia ongelmia hänellä oli niin kuitenkin, erittäin kunnioitettavasti hän jatkoi valitsemallaan polulla. Siis jatkoi kirjoittamista, vaikeuksista huolimatta.

Niin, pitäisi varmaan vaan hammasta purren suunnitella joku polku mitä pitkin kulkea. Paitsi että siinä on aina se vaara sitten, että käy niin kuin Liukkoselle kävi...

minäitse89 kirjoitti:
Niin, masennus on juuri sitä että se ns. "sanoo" ihmiselle ettei kannata mitään yrittää. Ei kannata tavoitella mitään. Sen takia se onkin niin vaikea sairaus. Ja sitten tulee se kierre, että kun ei tavoittele mitään niin masennus vaan pahenee.

Juuri tämän vuoksi masennus voi ymmärtääkseni olla niin vaikea nujerrettava. Se on kuin loinen, joka omat hyvät kasvuolonsa taatakseen pistää hanttiin minkä voi. Niinpä se pyrkii ohjaamaan käyttäytymistä. Älä mene illanviettoon kavereiden kanssa, ei sinusta pidetä. Turhaan sinä läski minnekään lenkille lähdet. Et sinä siellä kurssilla kuitenkaan mitään opi, paljastat vain kaikille miten paska olet. Ja niin edelleen.

Julmaahan tässä on se, että masennus vie juuri ne asiat, joita hyvinvoidaakseen pitäisi tehdä. Jäljelle jäävät yksinäisyys, olematon itsetunto ja -luottamus ja ahtaat seinät ovat juuri sitä mitä masennusloinen tarvitsee elääkseen ja kasvaakseen.

Vaikea sairaus, ei muuta voi sanoa.

Niin, on vaikea olla välillä ns. "kuuntelematta" masennuksen ääntä. Itse olen viime aikoina aika hyvin siinä onnistunut. Mutta joka päivä se mantra toistuu. Joka päivä joutuu taistelemaan sitä vastaan. Se on aika kuluttavaa.

Se on juuri se pahin juttu, jos jättää menemättä johonkin masennuksen takia. Kuten että ei mene sinne illanviettoon tai johonkin muuhun sosiaaliseen tilanteeseen. Vaikka joistain sosiaalisista tilanteista varmasti saisi positiivisen mielialan yms. Toki voihan siellä masentua enemmänkin sitten jos kaikki ei mene putkeen. Mutta ainakin omalla kohdallani, minun täytyy vain pakottaa itseni lähtemään erinäisiin paikkoihin. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Elämä on usein vain sitä itsensä pakottamista. Siitä ei pääse minnekään. Mitä paremmin pystyy itseään pakottamaan, niin sitä parempaa loppu peleissä elämä on... Luulen...

En tiedä onko minulla ADD vai olenko ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut, mutta minun on pitänyt useinmiten potkia itseäni liikkeelle. Joskus onnistuu paremmin, joskus ei ollenkaan.

Joskus auttaa se, että kuuntelen itseäni. Usein seuraan lähteminen on sosiaalisesta ahdistuksesta ja jonkin asteisesta ihmispelosta kärsivälle se korkein kynnys ylitettäväksi, joten koettanut keksiä juttuja, joita voi tehdä yksin ja mielellään vieläpä yksinäisyydestä, siis omasta seurastani nauttien. Museossa käynti, luontoretki, valokuvaaminen...

Juuri nyt olen aika tavalla jumahtanut neljän seinän sisälle ja luulen tämän olevan pidemmän päälle vahingollista itselleni.

Rahattomuus ja kotona oleskelu -ketjun mentyä valitettavasti ohi aiheen vääntämiseksi en koskaan saanut tilaisuutta vinkata sinulle Kaikukorttia. Jos kotipaikkakuntasi olisikin Kaikukorttialue ja sitä kautta löytyisi maksutonta kulttuuria, joka innostaisi.

Entä oletko kokeillut jotain gps-pohjaista peliä, esim. Pokémon Go? Ovat hyvää ajavietettä ja liikuntaa, mutta varo vain, ovat kummallisen koukuttavia. 😅

Sitä se masennus minullekin itsepintaisesti toistaa, että "Sinusta ei pidä kukaan". Aika vaikea sille on keksiä vastaväitteitä. Ylläni on jokin yksinäisyyden kirous, joka on seurannut lapsuudesta asti. Vaikka joissain valveutuneimmissa lähteissä sanotaan, ettei yksinäisyys ole yksinäisen vika, niin suurin osa valtaväestöstä, niistä onnekkaista ei-yksinäisistä, ajattelee sen kyllä sitä olevan. Ei heidän ole tarvinnut miettiä asiaa pintaa syvemmältä. Yritä siinä sitten itse ajatella päinvastoin.

Voi kun pääsisikin pois tästä maailmasta. Haaveilen siitä jatkuvasti. Jos on koko kesän ollut täysin yksin, tapaamatta ketään, niin ei minua silloin kukaan kaipaa eikä se ketään haittaisi. Olen vain niin toivottoman väsynyt ettei ole energiaa suunnitella mitään.

Ja sama kokemus tuostakin, että joka päivä on taistelua, että jaksaisi käydä edes jossain (lenkillä,  ruokakaupassa, museossa tms). Se ainainen taistelu on todella uuvuttavaa.

Nótt kirjoitti:
En tiedä onko minulla ADD vai olenko ollut koko ikäni enemmän tai vähemmän masentunut, mutta minun on pitänyt useinmiten potkia itseäni liikkeelle. Joskus onnistuu paremmin, joskus ei ollenkaan.

Joskus auttaa se, että kuuntelen itseäni. Usein seuraan lähteminen on sosiaalisesta ahdistuksesta ja jonkin asteisesta ihmispelosta kärsivälle se korkein kynnys ylitettäväksi, joten koettanut keksiä juttuja, joita voi tehdä yksin ja mielellään vieläpä yksinäisyydestä, siis omasta seurastani nauttien. Museossa käynti, luontoretki, valokuvaaminen...

Juuri nyt olen aika tavalla jumahtanut neljän seinän sisälle ja luulen tämän olevan pidemmän päälle vahingollista itselleni.

Rahattomuus ja kotona oleskelu -ketjun mentyä valitettavasti ohi aiheen vääntämiseksi en koskaan saanut tilaisuutta vinkata sinulle Kaikukorttia. Jos kotipaikkakuntasi olisikin Kaikukorttialue ja sitä kautta löytyisi maksutonta kulttuuria, joka innostaisi.

Entä oletko kokeillut jotain gps-pohjaista peliä, esim. Pokémon Go? Ovat hyvää ajavietettä ja liikuntaa, mutta varo vain, ovat kummallisen koukuttavia. 😅

Se itsensä liikkeelle potkiminen kyllä tuttua touhua. Joskus minä vaan ns. "raahaudun" johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Se itsensä pakottaminen menee mulla välillä äärimmäisyyksiin...Ja sitten kun tulen takaisin kotiin esim. jostain juhlista niin olen aivan puhki. Mutta takaraivossa sen jälkeen on aina se ajatus että sainpahan mentyä. Muistan että joskus lapsena ja teininä olin hirveästi kotona, enkä käynyt oikein missään. Muuta kuin koulussa. Toki kaverien luona välillä myös. Mutta sitten tuli ajanjakso kun pääsin lähtemään kodista pois usein. Mutta se oli sellaista aalto-liikettä. Oli jaksoja kun pystyin pakottamaan itseäni ja sitten pitkiä jaksoja kun olin kotona koko ajan. Oikeastaan nyt vasta pari vuotta on mennyt niin että olen onnistunut siinä itsensä pakottamisessa todella hyvin. Ainut vaan että menoja voisi olla enemmän. Toisaalta pitää olla se tietty balanssi. Ettei nyt sitten koko ajan ole kalenteri täynnä... Mutta toisaalta sekään ei sitten ole hyvä jos kalenteri on ihan tyhjä..

En ole hirveästi käynyt museoissa tai vastaavissa. Tuota valokuvaamista olen jonkin verran harrastanut ja luonnossa liikkumista.

Itse tykkään olla myös yksin. Mutta välillä toki on aivan pakko nähdä ihmisiä. Minusta kuitenkin se voi olla hyväkin asia että pystyy olemaan yksin. En koe silti olevani introvertti... Mutta en ole kyllä ekstroverttikään... Ehkä jotain siltä väliltä.

Tuollaisesta Kaikukortista en ole kuullutkaan. Pitää ottaa selvää.

En ole Pokemon Go:ta pelannut. En viitsi pelailla enää mitään noita pelejä, kun kerran jäin koukkuun erääseen pleikkari peliin ja pelasin sitä yötä päivää. Siitä tosin on jo aikaa. Ehkä sitä nyt ei enää sitten koukkuun jäisi.... Tai en tiedä.😀

Toivoton1234567 kirjoitti:
Sitä se masennus minullekin itsepintaisesti toistaa, että "Sinusta ei pidä kukaan". Aika vaikea sille on keksiä vastaväitteitä. Ylläni on jokin yksinäisyyden kirous, joka on seurannut lapsuudesta asti. Vaikka joissain valveutuneimmissa lähteissä sanotaan, ettei yksinäisyys ole yksinäisen vika, niin suurin osa valtaväestöstä, niistä onnekkaista ei-yksinäisistä, ajattelee sen kyllä sitä olevan. Ei heidän ole tarvinnut miettiä asiaa pintaa syvemmältä. Yritä siinä sitten itse ajatella päinvastoin.

Voi kun pääsisikin pois tästä maailmasta. Haaveilen siitä jatkuvasti. Jos on koko kesän ollut täysin yksin, tapaamatta ketään, niin ei minua silloin kukaan kaipaa eikä se ketään haittaisi. Olen vain niin toivottoman väsynyt ettei ole energiaa suunnitella mitään.

Teetkö mitään kävelylenkkejä tai vastaavia? Minua joskus auttaa se että teen pitkän kävelylenkin, jos on kurja olo... Toki yksinäistä touhua sekin on, jos ei sitten jonkun kanssa lenkkeile...

En osaa sanoa kenen vika yksinäisyys yleensä on. Jotenkin, ainakin omalla kohdallani, välillä vain ajaudun yksinäisyyteen. En sitten tiedä onko se minun oma vika vai sitten esim. näitten älylaitteiden vika. Liikaa nimittäin istun ruudun ääressä. Mutta kukapa ei nykyään istuisi?