Taistelu im:ää vastaan.
Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?
En ymmärrä miksi kotipaikkakunnallani ihmiset on niin v-mäisiä. Kylmiä...
Ketuttaa...
Mietin sitä tänään, että kannattaako ihmisen vuodattaa kaikki murheensa, esim. terapiassa? Kun juuri se vuodattaminen voi olla todella raskasta. Mietin että täytyykö jotkut murheet pitää vain itsellään? Se on juuri vaikea kysymys, kun toisaalta se murheiden vuodattaminen on raskasta, mutta myös murheiden ns. panttaaminenkin on raskasta...
Olen jotenkin uupunut... Ei jaksaisi edes kauppaan lähteä...
Voisiko olla niin että terapia on vääräntyyppinen jos murheiden vuodattaminen tuntuu raskaammalta kuin murheiden pitäminen sisällään? Entä jos on niin kuin minulla: olen niin surullinen etten jaksa vuodattaa surujani / surra?
Eieiei kirjoitti:
Voisiko olla niin että terapia on vääräntyyppinen jos murheiden vuodattaminen tuntuu raskaammalta kuin murheiden pitäminen sisällään? Entä jos on niin kuin minulla: olen niin surullinen etten jaksa vuodattaa surujani / surra?
Voi olla. Tuntuu kuitenkin välillä siltä, että täytyy jollekin/johonkin ne murheet vuodattaa. Vaikka se on raskasta, mutta mikä nyt ei elämässä olisi raskasta...
Elämästä tulee vuosi vuodelta vain surullisempaa ja raskaampaa... Maailma testaa ihmisen sietokykyä... Pitää vaan olla kuin puu, jota myrskyt ei kaada...
Onko kenellekään muulle tuttua se, että kun on esim. jossain juhlissa ja sitten ensiksi pystyy vitsailemaan muiden kanssa ja sitten jossain vaiheessa jotenkin jäätyy? Siis ettei keksi enää mitään hauskaa sanomista ja tunnelma latistuu. Rupee tavallaan tarkkailemaan liikaa itseään ja ajattelee että mitä jos en keksi enää mitään millä saisi tunnelmaa kevennettyä. Se on kyllä kamala tunne. Käynyt omalla kohdallani aika usein niin viime aikoina. Alan tarkkailemaan itseäni ja yleensä sitten lähden siitä sosiaalisesta tilanteesta pois. Olen varmaan kyllä liian ankara itselleni. Se pitää myöntää. Ihmisiähän tässä kuitenkin ollaan...
Kyllä tuntuu oleminen sitten hankalalta välillä. Koko ajan yksin. Tai ainakin lähes koko ajan. Radio vaan seurana. Mitäpä tämä kirjoittelu oikeastaan auttaa. Ei mikään oikeasti auta. On vain jatkettava kärsimistä... Elämä on kärsimistä, se on silkka fakta... Tylsää kärsimistä... En tiedä miten tästä elämästä saisi jotenkin hienompaa, mielenkiintoisempaa yms. Kaikki päivät on vaan samanlaisia. Yhtä ja samaa kaikki... Sittenpähän on...
Haluaisin kuolla, mutta tiedän etten kykene tekemään itsemurhaa...
Minä haluaisin kuolla, mutten suostu siihen että minun pitäisi suorittaa itseni tappaminen. Silloin ikään kuin "systeemi" voitti ja onnistui korruptiossaan ja narsismissaan, pahat ihmiset voittivat. Mieluummin se saa nitistää minut ja paljastua syylliseksi minun kärsimyksiini.
Eieiei kirjoitti:
Minä haluaisin kuolla, mutten suostu siihen että minun pitäisi suorittaa itseni tappaminen. Silloin ikään kuin "systeemi" voitti ja onnistui korruptiossaan ja narsismissaan, pahat ihmiset voittivat. Mieluummin se saa nitistää minut ja paljastua syylliseksi minun kärsimyksiini.
Hyvä pointti. Niin kuin Hesse sanoi: "Täytyy antaa elämän pelata pelinsä loppuun." Eikä välttämättä itse pidä "keskeyttää" peliä. Se vaan, että tämä taistelu on vaikeeta kun rahatkin ihan loppu. Ja en tiedä tulenko saamaan koskaan työpaikkaa... Ei tuo kuntoutustuki tunnu riittävän mihinkään....
Se minua tässä elämässä eniten rassaa, että tämä on jatkuvaa taistelua. Mitään rauhaa ei saa. Ei sitten mitään... Maailma koettelee koko ajan, eikä mikään muutu helpommaksi vuosien saatossa... Kaikki on ja pysyy vaikeana... Eikä periaatteessa saa mitään palkintoa... Jatkuvassa liikkeessä ollaan... Eikä maailma välitä ihmisestä... Ei tipan vertaa...
En tiedä miksi olen jo monta kuukautta ollut todella väsynyt. Nukun liikaa. Päivisin makoilen aika paljon. Lääkärissä kävin. Ei osannut sanoa mistä johtuu. Teen aina välillä kävelylenkkejä. Ne auttaa vähän. Negatiivisia ajatuksia päässä usein. Yksinäisyyttä jonkin verran. Elämästä on tullut kyllä aika vaikeeta... Itsetuhoisia ajatuksia välillä... Masennusta varmaan... Haluaisin nukkua koko ajan... En syö hirveästi herkkuja... Urheilen tarpeeksi... Silti uupunut olo... Tapaan välillä tuttuja... Vaikea tilanne kyllä... Ei pysty enää entiseen malliin nauttimaan elämästä... Tuntuu että on vaan pakko makoilla...
Kylläpäs tuli taas huonosti nukuttua. Ahdisti koko yön...
Mä sairastuin 1. kerran masennukseen 19 vuotiaana, kun jouduin todella vaikeaan tilanteeseen. Silloin pääsin psykiatrille ja psykologin luo juttelemaan.
Kirjoittamisen ja puhumisen paras tarkoitus toteutuu silloin, kun ihminen kokee oivalluksen ja haluaa ymmärtää ja jopa muuttua.
Niin minä sen silloin koin ja muutin elämäni, mutta tulin rajun myllyn läpi, ettei se mitenkään helppoa ollut. Olin lukenut psykologiaa jo aikaisemmin, koska halusin ymmärtää itseäni ja samalla muita. Mutta uutta tässä oli, että opin itseni kautta uusia asioita. En välttämättä semmosia mitä olisin halunnut oppia, vaan semmoisia mitä mun piti oppia, jotta pääsen eteenpäin.
Nyt olen 40 vuotta vanhempi ja paljon viisaampi, mutta silti koin elämässäni järkyttävän asian, ja jouduin muuttamaan tahtomattani vieraalle paikkakunnalle, jonne en olisi halunnut muuttaa. Joudun ponnistelemaan joka päivä, että sopeutuisin asumaan täällä, missä olen kuin orpo piru, mutta niin voi käydä, jos muuttaa asumaan vanhan kaverin kanssa maalle, ja kaikki asiat menee ihan päin mäntyä. Että se kaveri olikin jotain muuta mitä olin tiennyt, että hän ei pitänyt sanaansa asumiseen liittyvissä asioissa ja hän päätti tehdä elämästäni mahdollisimman vaikeaa.
Jouduin lähtemään turvakotiin ja sen kautta muuttamaan uudelle paikkakunnalle, jonne en olisi halunnut muuttaa, mutta taaksepäinkään ei voi mennä. Nyt rämmin vaikeuksien keskellä. Itsetuntoni ja itseluottamukseni aivan lattialla. Se ihminen oli täystuho eikä välittänyt yhtään siitä miten minun kävisi. Kaikki oli myn syytä, jopa se, kyn jouduin lähtemään karkuun.
En ole koskaan eläessäni ollut näin ahdistunut, yksin, yksinäinen ja surullinen. En edes 19 vuotiaana, koska tämä henkinen väkivalta menee ylitse kaiken muun mitä olen kokenut. Ihminen voi rikkoa toisen ihmisen, nöyryyttää ja tuhota kaiken sen kauniin mikä olin. Se on järkyttävää. Eikä se ihminen joudu koskaan vastuuseen siitä mitä teki minulle.
Vaikka mulla on 60 vuotiaan ihmisen elämänkokemus sisälläni, en jostain syystä osaa luottaa siihen, niin rajua jälkeä henkinen väkivalta voi tehdä. Ja se, että tämä ihminen tuhosi unelmani maalla asumisesta, tuntuu niin väärältä. Minä pyysin hänet maalle asumaan ja hän tuhosi unelmani maalla, terveyteni ja kaikki asiat.
En ollut koskaan kuvitellutkaan, että ihmiset voisivat olla niin sairaita, mutta näköjään ovat. Turvakodissa näin sen, että väkivalta ei ole kovinkaan harvinaista. Nyt sitten yritän löytää tieni ylös.
Mun ajatus elämästä on se, että meidän kuuluu kasvaa ihmisinä. Taiteilija Yona oli puhunut Kaija Koon kanssa masennuksesta ja kuoleman ajatuksesta. Kaija oli sanonut Yonalle, että hänellä ei ole olemassa itsemurha vaihtoehtoa. Yona ajatteli, että hänkin voisi pyrkiä samaan ajatukseen.
Siitä tässä on kysymys. Jokaisella on tehtävää tässä maailmassa, monilla eri tavoin. Eikä elämä ole helppoa, mutta kukaan ei luvannut helppoa elämää. Eikä elämä aina ole vaikeaa. Kun murtaa esteitä, huomaa, että elämä on kaunista ja jopa keveää.
Elämässä on mieltä, kun toimii ja tekee. Jos ei heti löydä mieltä, pitää kokeilla erilaisia juttuja. Toimi, tunne tulee perässä, sanoi mun psykologi 40 vuotta sitten. Se saa ihmisen liikkeelle. Mitään tunnetta ei voi mielessään kuvitella loputtomiin, se elää vain teosta ja toiminnasta. Meillä kaikilla on ominaisuuksia, joista on hyötyä muillekin. Ei kukaan ole saari, eikä kukaan ole lahjaton. Mutta monen meistä pitää kysyä itseltään: mitä minä tahdon? Koska jokainen haluaa tehdä jotakin. Vaikka kuinka pientä. Asiat kasvavat, halukin kasvaa. Jos valitsee sen tien, huomaa jossain vaiheessa, että kroppa pettää nopeammin kuin tehtävä loppuu. Ja aikakin loppuu kesken kaiken, kun tekee. Toisaalta mitä enemmän tekee, sitä enemmän ehtii tehdä. Energia luo energiaa. Kysymys on lopulta siitä, mitä valitsee tehdä omien voimien mukaan.
Aika kuluu riippumatta siitä tekeekö mitään. Ihminen voi valita millä päivänsä täyttää. Se ei aina ole helppoa, mutta se on pohjimmiltaan valinta. Ja valinnasta tulee ennen pitkään tapa. Oppinen ja rutiini tapahtuu, sisin muotoutuu, tottuu, jolloin voi tulla eteen etsiä lisää haasteita, venyttää itseään pidemmälle. Kun ihminen kehittyy, se on valmis ottamaan lisää haasteita. Ihmisen kaiketi pitäisi itse löytää oma tarkoituksensa ja paikkansa.
Täällä on lainattu Hermann Hesseä, mun suosikkiani 40 vuoden takaa. Hermann Hesse on sanonut myös: ei ihminen koskaan kotiin tule, mutta missä ystävyyden tiet sivuavat toisiaan, silloin koko maailma tuntuu hetken verran kodilta.
Ja muistuttaa myös siitä, että ei ihminen ole täällä soittaakseen, maalatakseen tai muuta varten, vaan jokaisen ihmisen tarkoitus on tie häneen itseensä.
Se tietysti käsittää sen, että ihminen oppii tuntemaan itsensä tekemisen kautta. Tekeminen ja toiminta on ihmisen tapa olla olemassa ja toteuttaa tarkoitusta. Mutta toiminnan ei tarvitse olla saavuttamista, tai päämäärätietoista, usein pelkkä tekeminen riittää.
Hesse kirjoitti myös jotenkin niin, että nuoret ihmiset saattavat luopua elämästään, jos eivät saa jotain haluamaansa. Vanhempina tiedämme, että meidän kaikkien elämä on yhteydessä toisiimme.
Kiitos viestistä BergeniaCordifolia! Olen itsekin tutustunut jonkin verran psykologiaan. Freudin ja Jungin kirjoituksiin. Paras oivallus on tullut siitä, kun Jung kirjoitti ihmisen Varjosta. Että ihmisellä on synkkä puoli, Varjo, joka täytyy pitää kurissa. Mutta joka oikeastaan jokaisella ihmisellä silti on. Synkkiä ajatuksia tulee todella usein ihmisen mieleen, mutta toisaalta, sekin voi olla aika normaalia. Se on vain olennaista, että miten sitä Varjoa käsittelee, synkkiä ajatuksia siis.
Tuo mitä kirjoitit asioiden tekemisestä, mieleen tulee eksistentialismi, jossa painotetaan sitä että ihminen teoillaan tavallaan luo itsensä.
En tiedä tiesitkö, mutta Hesse yritti nuorena itsemurhaa. Joten hänellä todellakin oli kokemusta kriiseistä. Ja hän tiesi mistä puhui...
Itse sairastuin 18-vuotiaana, eli noin 16 vuotta sitten. Sen jälkeen ollut kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä... Niin kuin nyt elämässä aina on...
Henkinen väkivalta on aina ikävää. Suomessakin on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä tai enemmänkin, jotka ovat traumatisoituneet tuon väkivallan takia. Ja kuinka paljon maailmassa on sellaisia ihmisiä, ei pysty edes kuvittelemaan...
Hesse kirjoitti Arosudessa, että useat ihmiset saavat voimaa itsemurha ajatuksesta. Se on outoa, mutta ehkä totta. Ei sitä itsemurhaa kannata tehdä, mutta toki ajatuksen tasolla sitä voi pyöritellä. Jos siitä, jotenkin oudolla tavalla sitten saa voimaa jatkaa eteenpäin.
Tällaisia ajatuksia nousi mieleen viestistäsi... 😊