Yksi asia minkä takia se muistoissani tuntuu hyvältä ajalta on, että eräs kaverini oli silloin vielä elossa ja me tehtiin kaikenlaisia reissuja yhdessä. Toinen on se, että ei ollut niin paljon huolia elämässä. Ja kolmas: kävin treffeillä aika usein. Nää kaikki kolme asia ovat muuttuneet. Se on tietenkin ihan luonnollistakin, kun ikää tulee lisää. En minä toisaalta valitakaan. Ihmisellä on erilaisia kausia elämässään. Ihan iästä riippuen.

On se tietenkin hyvä, että on jäänyt niin hienot muistot. En usko että samanlaista tulee enää olemaan, mutta toisaalta ei enää välttämättä mokaile niin paljon kuin joskus nuorempana. 🙂

Niin kyllä kun oikein miettii, niin synkkiä vaiheta on elämä täynnä, mutta mulle on jäänyt tietyt maisemat mieleen, tietyt henkilöt, tietyt kohtaamiset ihmisten kanssa. Sellaisia niin kuin valokuvia olisi mielessä. En tiedä miksi olen viime aikoina ajatellut niin paljon niitä menneitä aikoja... Ei niitä saa takaisin, eikä välttämättä tarvitsekaan saada...

Hyvä jos sulla on sellaisia mukavia välähdyksen tapaisia muistoja. 🙂 Mulla oikeastaan ihan vastaavia. Olen varsinkin nyt tänä vuonna käynyt mielessä läpi koko sitä nuoruus aikaa. Yrittänyt jotenkin analysoida sitä. 🙂 Olisin voinut tehdä monta asiaa toisinkin silloin... Mutta kun ajassa ei pääse taaksepäin... On vain opittava mokistaan...

Nuoruuteen ymmärtääkseni kuuluu sellainen tässä ja nyt -ajatusmaailma (jos sitä tarkoitit vähemmillä murheilla). Kaipaan sitä joskus itsekin. Kykyä olla murehtimatta sellaista, jotka eivät ole juuri nyt ajankohtaisia. Yksi syy miksi rakastan matkustamista on juurikin se, että siinä pääsee aika lähelle hetkessä elämistä. Sen sijaan jo nyt mietin syksyn töitä, nuorena olisin helposti työntänyt ne mielestäni sen ajan murheina. Mutta mielestäni pidemmän aikajänteen kolikon toinen puoli on parantunut suunnitelmallisuus ja järjestelykyky. En ole niissä kovin hyvä edelleenkään, mutta valovuosia parempi kuin nuorena.

Osasin myös nuorempana paremmin olla ottamatta paineita, nyt kiipeilen seinille pienestäkin asiasta.

En näe, etteivätkö luettelemasi kaksi muuta kohtaa voisi edelleenkin toteutua - samoin kuin se kolmaskin. 🙂

Treffeillä käynti voi olla aikuisena erillaista kuin nuorena, mutta onhan siinäkin varmasti hyvät puolensa. Kuvittelisin, että aikuiset tietävät paremmin mitä haluavat ja tarvitsevan ja toisaalta elämä on jo opettanut yhtä sun toista, joten turhat ja ylimitoitetut vaatimukset ja odotukset ovat vähentyneet. Siis enemmän realismia, vähemmän haihattelua. Luulisin... 😅

Kaverin löytäminen on asia, jossa itsellänikin on usko koetuksella, mutta yritän ajatella niin, ettei asialle ole mitään varsinaista estettä. Tai no: ahdistus, ujous, eristyminen, jaksamisen puute, saamattomuus... Mutta siis yritän ajatella, että mikään tilanne ei ole pysyvä ja omat esteet ovat voitettavissa tai ainakin kierrettävissä. Raakaa työtä se tosin vaatii: jos mikään ei muutu, niin mikään ei muutu.

Uuden kaverin kanssa samojen asioiden vanhojen tekeminen on tietysti erilaista, mutta kuten itsekin osuvasti kirjoitit, niin elämä nyt joka tapauksessa muuttuu jo ihan iän myötä. Plus tietysti iso määrä erilaisia kulttuurillisia muutoksia. Ja uusi kaverihan luonnollisestikin tuo myös uusia asioita elämään.

Olen muistaakseni kysynyt tätä joskus ennenkin, mutta millaisia reissuja te kaverin kanssa teitte? Muistanko oikein, että ne liittyivät sellaiseen vapaasti liikkuvaan matkustamiseen (vrt. matkailuauto, inter rail)?

Olisiko sinun mahdollista tehdä yksin niitä asioita, reissuja esimerkiksi, joita teit edesmenneen kaverin kanssa? Jos nautit niistä kaverin kanssa niin kenties nautit niistä myös yksin. Ja jotkuthan jatkavat toimintaa toisen osapuolen menehtymisen jälkeenkin ikään kuin toisen muistoksi. Jos se vaikka auttaisi poismenon ja im:n käsittelyä.

Oma mutuni minkä tahansa ongelman suhteen on, että ns. tuleen makaamaan jääminen on pahinta mitä voi sattui tai mitä voi itselleen tehdä. Yksinäisyys ja/tai ahdistus ja/tai mikä vaan luovat helposti alati pahenevan noidankehän, josta pois pääsy on vaikeaa. Helppoja ratkaisuja ei valitettavasti ole, muutenhan ne olisi jo tehty, mutta pitää yrittää päästä pienin askelin eteenpäin. 🙂

Minulla on mentaalivalokuvien lisäksi yllättävän paljon äänimuistoja. Tajusin sen koronan aikana, kun löysin Youtuben walking tour -videot. Tutun matkakohteen äänimaisema, usein ihan katumelu laukaisi muistojen tulvan, joka ulottui perusäänimaisemaa pidemmälle. Se, miten museon vanha parkettilattia kolisi jalkojen alla, miltä vanha ja raskas kirkon ovi sulkeutuessaan kuulosti, millaista suhinaa valtava kottaraisparvi piti lentäessään taiturimaisissa muodostelmissa... Tai miltä tuntui kävellä alas hotellin portaita edessä olevaa päivää innolla odottaen, kohti ulko-ovea kadun äänien tasaisesti voimistuessa ja miten ne äänet silti oikein hyökkäsivät päälle ovea avattaessa.

Hajumuistojakin on, vähemmän tosin, mutta sitäkin intensiivisempiä. Laakeripuun tuoksu kun istuin sen alla lepuuttamassa jalkojani ja fiilistelemässä, kodittoman ihmisen pistävä haju (hänet haistoi ennen kuin näki)...

Nuoruuteen ymmärtääkseni kuuluu sellainen tässä ja nyt -ajatusmaailma (jos sitä tarkoitit vähemmillä murheilla). Kaipaan sitä joskus itsekin. Kykyä olla murehtimatta sellaista, jotka eivät ole juuri nyt ajankohtaisia. Yksi syy miksi rakastan matkustamista on juurikin se, että siinä pääsee aika lähelle hetkessä elämistä. Sen sijaan jo nyt mietin syksyn töitä, nuorena olisin helposti työntänyt ne mielestäni sen ajan murheina. Mutta mielestäni pidemmän aikajänteen kolikon toinen puoli on parantunut suunnitelmallisuus ja järjestelykyky. En ole niissä kovin hyvä edelleenkään, mutta valovuosia parempi kuin nuorena.

Osasin myös nuorempana paremmin olla ottamatta paineita, nyt kiipeilen seinille pienestäkin asiasta.

En näe, etteivätkö luettelemasi kaksi muuta kohtaa voisi edelleenkin toteutua - samoin kuin se kolmaskin. 🙂

Treffeillä käynti voi olla aikuisena erillaista kuin nuorena, mutta onhan siinäkin varmasti hyvät puolensa. Kuvittelisin, että aikuiset tietävät paremmin mitä haluavat ja tarvitsevan ja toisaalta elämä on jo opettanut yhtä sun toista, joten turhat ja ylimitoitetut vaatimukset ja odotukset ovat vähentyneet. Siis enemmän realismia, vähemmän haihattelua. Luulisin... 😅

Kaverin löytäminen on asia, jossa itsellänikin on usko koetuksella, mutta yritän ajatella niin, ettei asialle ole mitään varsinaista estettä. Tai no: ahdistus, ujous, eristyminen, jaksamisen puute, saamattomuus... Mutta siis yritän ajatella, että mikään tilanne ei ole pysyvä ja omat esteet ovat voitettavissa tai ainakin kierrettävissä. Raakaa työtä se tosin vaatii: jos mikään ei muutu, niin mikään ei muutu.

Uuden kaverin kanssa samojen asioiden vanhojen tekeminen on tietysti erilaista, mutta kuten itsekin osuvasti kirjoitit, niin elämä nyt joka tapauksessa muuttuu jo ihan iän myötä. Plus tietysti iso määrä erilaisia kulttuurillisia muutoksia. Ja uusi kaverihan luonnollisestikin tuo myös uusia asioita elämään.

Olen muistaakseni kysynyt tätä joskus ennenkin, mutta millaisia reissuja te kaverin kanssa teitte? Muistanko oikein, että ne liittyivät sellaiseen vapaasti liikkuvaan matkustamiseen (vrt. matkailuauto, inter rail)?

Olisiko sinun mahdollista tehdä yksin niitä asioita, reissuja esimerkiksi, joita teit edesmenneen kaverin kanssa? Jos nautit niistä kaverin kanssa niin kenties nautit niistä myös yksin. Ja jotkuthan jatkavat toimintaa toisen osapuolen menehtymisen jälkeenkin ikään kuin toisen muistoksi. Jos se vaikka auttaisi poismenon ja im:n käsittelyä.

Oma mutuni minkä tahansa ongelman suhteen on, että ns. tuleen makaamaan jääminen on pahinta mitä voi sattui tai mitä voi itselleen tehdä. Yksinäisyys ja/tai ahdistus ja/tai mikä vaan luovat helposti alati pahenevan noidankehän, josta pois pääsy on vaikeaa. Helppoja ratkaisuja ei valitettavasti ole, muutenhan ne olisi jo tehty, mutta pitää yrittää päästä pienin askelin eteenpäin. 🙂

Minulla on mentaalivalokuvien lisäksi yllättävän paljon äänimuistoja. Tajusin sen koronan aikana, kun löysin Youtuben walking tour -videot. Tutun matkakohteen äänimaisema, usein ihan katumelu laukaisi muistojen tulvan, joka ulottui perusäänimaisemaa pidemmälle. Se, miten museon vanha parkettilattia kolisi jalkojen alla, miltä vanha ja raskas kirkon ovi sulkeutuessaan kuulosti, millaista suhinaa valtava kottaraisparvi piti lentäessään taiturimaisissa muodostelmissa... Tai miltä tuntui kävellä alas hotellin portaita edessä olevaa päivää innolla odottaen, kohti ulko-ovea kadun äänien tasaisesti voimistuessa ja miten ne äänet silti oikein hyökkäsivät päälle ovea avattaessa.

Hajumuistojakin on, vähemmän tosin, mutta sitäkin intensiivisempiä. Laakeripuun tuoksu kun istuin sen alla lepuuttamassa jalkojani ja fiilistelemässä, kodittoman ihmisen pistävä haju (hänet haistoi ennen kuin näki)...

Joo juuri sitä meinasin, että nuorena elää hetkessä paremmin. Ja sitten kun ikää tulee niin murehtii koko ajan tulevaisuutta. Toki se on järkevää murehtia tulevaisuutta välillä, mutta välillä turhan raskasta.

Minulla vähän se, että voimat ei riitä aktiiviseen treffailuun. Ainakaan tällä hetkellä. Enkä oikein enää näe itseäni treffailemassa. Toki kaikki voi muuttua. Eipä tulevaisuudesta tiedä. Omalla kohdallani kuitenkin nyt realismia on se, että olen aika väsynyt välillä ja en tiedä että miten saisin edes itseni ns. vietyä treffeille kenenkään kanssa. Helpompaa olisi tavata joku esim. jonkun harrastuksen kautta. Tai vastaavan.

Tarvitsisin enemmän kavereita. Tai mukavampia kavereita, kuin nykyiset joiden kanssa hengailen. 😀 Pitäisi aktiivisesti niitä etsiä. Mutta se on se ongelma, kun ei tahdo energia riittää.

Kävin sen kaverin kanssa aikanaan tanssilavoilla. Sen tyyppisiä reissuja. Hänellä oli asuntovaunu. Niistä reissuista ihan hyviä muistoja. Ainut vaan, että se kaveri käytti loppuvaiheessa aika paljon alkoholia. Itse en käyttänyt ollenkaan...

En viitsi enää yksin kiertää tanssilavoja. En varmaan enää edes osaisi tanssia. 😀 Sitä paitsi rahatilanne sen verran huono, etten edes voisi kiertää vaikka haluaisinkin...

Se on juuri niin, että ei pitäisi jäädä tuleen makaamaan, mutta usein jään. Siitä on tullut jotenkin jo tapa...

Itsekin muistan joitakin tuoksuja menneisyydestä. Nurmen tuoksu liittyy vahvasti lapsuuteen. Myös savusaunan tuoksu. Siitä varsinkin tulee jotenkin nykyään todella hyvä fiilis. Ei meillä savusaunaa ollut, mutta muistaakseni lapsuuden kotini lähellä tuoksui usein siltä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Parantelu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Minusta uuden kurssin ottaminen on erittäin hyvä ajatus. 🙂 Mikään polku ei ole helppo, mutta askel kerrallaan. Haitko opiskelemaan tänä keväänä? Jospa vaikka pieni kurssikin riittäisi viemään muutosta eteenpäin. Tai löytyisikö uusi harrastus? Entä löytyisikö mielekästä vapaaehtoistyötä? Sitä voisi olla helppo tehdä omien voimien mukaan.

Ja jos tähtäimessä on palkkatyö, niin ihan muutaman tunnin per kerta töitäkin on. Aloitin omat työni niin. En nyt valitettavasti uskalla tunnistamisen pelossa sanoa mitä työtä teen, mutta ainakin siivoustyötä näkyy olevan tarjolla hyvinkin pieninä pätkinä, samoin varainhankintatyötä (esim. Punainen risti). Ja 0-tuntisopimuksen hyvä puoli on se, ettei se velvoita työntekijäänsä (pl. tietysti jo sovitut vuorot), joten tässäkin on pelivaraa jos jaksaminen on kortilla.

Hirmuisesti tsemppiä ja rohkeutta muutokseen! 👍💪 Muistat vain, ettei tarvitse kurotella tähtiä taivaalta vaan se matalalla roikkuva hedelmäkin vie jo eteenpäin.

Nótt kirjoitti:
Minusta uuden kurssin ottaminen on erittäin hyvä ajatus. 🙂 Mikään polku ei ole helppo, mutta askel kerrallaan. Haitko opiskelemaan tänä keväänä? Jospa vaikka pieni kurssikin riittäisi viemään muutosta eteenpäin. Tai löytyisikö uusi harrastus? Entä löytyisikö mielekästä vapaaehtoistyötä? Sitä voisi olla helppo tehdä omien voimien mukaan.

Ja jos tähtäimessä on palkkatyö, niin ihan muutaman tunnin per kerta töitäkin on. Aloitin omat työni niin. En nyt valitettavasti uskalla tunnistamisen pelossa sanoa mitä työtä teen, mutta ainakin siivoustyötä näkyy olevan tarjolla hyvinkin pieninä pätkinä, samoin varainhankintatyötä (esim. Punainen risti). Ja 0-tuntisopimuksen hyvä puoli on se, ettei se velvoita työntekijäänsä (pl. tietysti jo sovitut vuorot), joten tässäkin on pelivaraa jos jaksaminen on kortilla.

Hirmuisesti tsemppiä ja rohkeutta muutokseen! 👍💪 Muistat vain, ettei tarvitse kurotella tähtiä taivaalta vaan se matalalla roikkuva hedelmäkin vie jo eteenpäin.

Poistin vahingossa viestin. Mutta joo. En hakenut opiskelemaan. Pitää sitä kuitenkin jotakin ruveta tekemään. Ehkä just alottaa varovasti.

Kiitos tsempeistä! 🙂

Tiedän oikeastaan miksi elämäni on niin hankalaa. Minulla on sosiaalista ahdistusta. Olen yrittänyt monta kertaa aloittaa opiskelun, mutta aina on tyssännyt tuon ahdistuksen takia. Kun vain tietäisin miten pääsen siitä, niin elämä olisi helpompaa... Tai en tiedä, pääsenkö siitä eroon... Jotkut juovat alkoholia siihen... Se nyt olisi täysi virhe sitä juoda... Jotkut syövät lääkkeitä siihen... Itse en halua mitään lääkkeitä syödä... Joten jäljelle tuntuu jäävän vain, että mun on kärsittävä... Hammasta purren mentävä eteenpäin... Mutta kun en haluaisi kärsiä... Ainakaan näin paljon... Tuntuu että mikään ei auta siihen ahdistukseen... Ei terapia... Ei mikään... On niin kummallista, kun aina törmään tähän samaan seinään... Ahdistuksen seinään... Mitä sille voi oikein tehdä? Melkein 34 vuotta, koko ajan ollut sama homma... Ja aina näyttää siltä, että toiset menestyvät... Etenevät työelämässä... Kaikessa... Ja mitä minä sitten olen tehnyt? Istunut kotona ja ahdistunut... Aina samaa... Jokainen päivä... Elämän loppuun asti varmaan... Mietin, miksi juuri minulle on käynyt näin? Miten luottaa tulevaisuuteen, kun tietää että se on täynnä ahdistusta? Ahdistusta ja surua... Maailma tuntuu olevan vain niin epäreilu paikka... 🙁

Maatessa mennyt tämäkin päivä. Aika väsynyt olo ollut jo pitkään. Vaikea sanoa mistä johtuu... Onneksi jaksaa jonkin verran urheilla...

Korona jälkkärit jatkuu. Keuhkot on fyysisesti kunnossa, mutta särkee.

Poskionteloissa sama juttu.

Voimat poissa ja aivosumua.

Jos pääsisi kahdenviikon kuluttua 1/2h pyöräilemään, toive.

HerKaramazov kirjoitti:
Korona jälkkärit jatkuu. Keuhkot on fyysisesti kunnossa, mutta särkee.

Poskionteloissa sama juttu.

Voimat poissa ja aivosumua.

Jos pääsisi kahdenviikon kuluttua 1/2h pyöräilemään, toive.

Sama juttu täällä, että voimat poissa. Ja lihaksia särkee. Tekisi mieli koko ajan maata. Pystyn kuitenkin kevyttä liikuntaa harrastamaan. Sulla pitkään jatkuneet noi oireet. Ite en kyllä käsitä mistä nää omat oireet johtuu... Pitää vaan sitten levätä...

Vaivaa myös eräät vanhat asiat... Asiat jotka tapahtui 20 vuotta sitten... Ei pitäisi jäädä niihin kiinni... Kai sitten sen takia kun on niin paljon yksin, niin muistelee menneitä... No mitäpä niistä... Menneet on menneitä... Moni on jo niistä lapsuuden "kavereista" jo varmaan kuollut... Ainakin veikkaan niin...

Vaikea diagnosoida itseään, että mistäköhän nämä mun oireet johtuvat. Lääkärikään ei osannut sanoa. Jotenkin ärsyttää se, että nää on jatkuneet niin pitkään. Välillä tulee sellainen hällä väliä fiilis. Onneksi ei usein.

Sitä vaan en tajua, että vaikka urheilen aika paljon. En polta tupakkaa. En juo alkoholia. Niin silti olo on mitä on...

Ei siitä montaa vuotta ole, kun pystyin vielä nauttimaan elämästä... Aina voi toki haikailla menneitä aikoja, mutta ei se kuitenkaan tätä nykyisyyttä muuta...

En tiedä johtuuko tämä kaikki myös iästä... Keho ei enää palaudu samalla tavalla esim. urheilun jälkeen kuin ennen...

Vielä siitä menneisyydestä: Oli lähellä että olisin päässyt opiskelemaan yliopistoon. Todella. Elämä olisi varmaan nyt ihan erilaista jos olisin silloin päässyt. Mutta kun ei niin ei. Ja nyt tuntuu olevan liian myöhäistä. Olisi pitänyt vaan silloin nuorempana yrittää vielä hanakammin päästä yliopistoon. Monta vuotta meni hukkaan. Kun kieriskelin omissa vaikeuksissani. Jos olisin vain yrittänyt vaikka jo 2009 tai 2010 päästä yliopistoon, niin ehkä elämäni olisi mennyt eri tavalla. Kaikki olisi toisin. Minulla voisi olla ammatti. Yms. Jälkiviisaus toki on se helpoin viisauden laji... Mutta sitä en pysty käsittämään silti, miksi annoin niitten vuosien mennä hukkaan... Se tosi elämä eletään kuitenkin nuorena. (kai) Nyt voi enää vain muistella että mitkä kaikki asiat meni silloin pieleen... Tuntuu että enää on jäljellä vain muistelu... Yliopiston portit on suljettu minulta nyt... Liikaa aikaa meni silloin siihen, että murehdin omaa olotilaani... Minullahan oli asiat silloin ihan hyvin... En vain tajunnut sitä... Jäin tuleen makaamaan... Nuorena pitäisi se aina tajuta, että silloinhan useinkin asiat on vielä kohtalaisen hyvin... Keho on vetreä. Palautuu nopeasti... On energiaa vaikka mihin... Mutta koko nuoruus meni vain murehtimiseen... Terapiassa käyntiin... Nyt sitten olen vain kuntoutustuella... Rahat usein aika vähissä... Olisi pitänyt vain tajuta että nuoruus kestää vain hetken ja eikä aikaa ole silloin hukattavaksi...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Parantelu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Aikamoinen särky jäsenissä. Lääkäri ei osannut sanoa juuta eikä jaata. Ehkä yksin oleminen pahentaa särkyä. En tiedä... Pitäisi varmaan tehdä pidempiä lenkkejä... Voisi auttaa...

Katsoin eilen videon Youtubesta, jossa puhuttiin kvanttitietokoneista. Kuinka ne tulevat muuttamaan maailman. Tiedemies sanoi siinä, että lähes kaikki sairaudet pystytään parantamaan tulevaisuudessa, jotenkin sitten noitten tietokoneiden avustuksella. Ja että ihmisestä tulee jossain vaiheessa kuolematon... Kovat on lupaukset... Aika kaukana vielä ollaan siitä....

En tiedä miksi kirjoittelen tänne. Eräänlaista mielen kuorman purkamista. Olen kai sitten sellainen ihminen joka tarvitsee kirjoittamista terapia-muotona. Aikamoista monologiahan tämä on. Mietin kyllä todella usein, että minkä takia kirjoitan. Kai se osaksi johtuu siitä ettei ole kumppania jonka kanssa puhua asioista, joten kirjoitan tänne sitten... En tavallaan tosin käsitä itsekään, onko tästä mitään hyötyä periaatteessa... Jonkinlaista vuodatusta välillä vaan... Tuntuu jotenkin että pitää jotain kautta olla osa tätä ihmiskuntaa, vaikka sitten kirjoittamalla tänne. Enkä pysty tietyistä asioista puhumaan muuta kuin nimimerkin alla. Se tässä on kyllä hyvä asia, ettei tarvitse omalla nimellä tänne kirjoitella.  Kai tämä vaan on sitten jotain terapeuttista vuodatusta tai jotain vastaavaa... On tästä tukinetistä se apu ollut, että ainakin voi jotain kautta puhua vaikeista asioista, vaikkei tätä välttämättä kukaan luekaan... Mutta ainakin olen pystynyt purkamaan painolastia...

Olen taas huomannut kuinka nostalgia valtaa mielen välillä. Mietin jotenkin kaiholla esim. lukio aikoja. Vaikka varmasti oli vaikeaa silloinkin, mutta aika kultaa muistot. Olen miettinyt miksi aina niin kaihoisasti muistelen niitä menneitä aikoja? Kai se liittyy sitten tähän ikään. Että jotenkin mielessä koko ajan nuoruus ajat... Kai se on vähän pakoa... Koska eihän tämä ihmiselämä oikeasti ole muuta kuin kaupassa käyntiä... Tai jotain sinnepäin... Kaupassa käyntiä ja jutustelua... On se kummallista kun silloin nuorempana rakenteli pilvilinnoja mielessä... Että tulevaisuus on jotenkin häikäisevän hieno... Aika kaukana siitä kyllä... Erikoista haaveilua oli kyllä ne ajat... Harvoin ne nuoruuden unelmat toteutuvat... Muistan että lukiossa, mietin kuinka pääsisin Valioliigaan pelaamaan futista... No en ihan päässyt. 😂 Jotenkin sitä kuitenkin aina rakentaa niitä pilvilinnoja, jotka todellisuus kuitenkin hajottaa...

Sitä en vaan tajua mitä todellisuus, maailmankaikkeus minulta enää haluaa... Päivät menee näin: lepään, selailen nettiä, käyn kirjastossa, lepään, syön jne. Jatkan ja jatkan vaan. Koko ajan. Koko ajan ne samat kysymykset mielessä, että onko tällä elämällä oikeasti jokin päämäärä? Mitä tämä kaikki lopulta on? Miksi maailmankaikkeus on luonut elämän? Mitään vastausta ei tunnu olevan. Sama ralli jatkuu koko ajan: lepään, syön, selaan nettiä... Vailla mitään varsinaista tavoitetta. Kunhan vain suoritan näitä asioita... Ja uusia ihmisiä tulee maailmaan ja hekin jossain vaiheessa kysyvät nuo samat kysymykset. Eivätkä hekään saa vastausta... Kannattaa lukea Tolstoin "Tunnustuksia" -kirja. Hänellä on tämä aivan sama aihe siinä. Hän oli uransa huipulla silloin kun kirjoitti kirjan, mutta koko ajan itsetuhoiset ajatukset vainosivat häntä. Nihilismi vainosi häntä. Eikä kirjassa varsinaisesti tulla mihinkään loppu päätelmään. Mutta sellaista elämä nyt sattuu olemaan... Pelkkä iso kysymysmerkki on ihminen... Jatkuvaa mentaalista painia on tämä elämä... Jotkut sitten lopulta katkeroituvat pahasti... Ajautuvat epätoivoon... Mutta epätoivoiselta tämä elämä lopulta näyttää... Tai että, eihän se epätoivo tuolla ihmisten parissa näy, mutta mitä muutakaan ihmiset ajattelisivat mielessään kuin sitä lopulta, että onko elämällä oikeasti mitään lopullista tarkoitusta? Kuin se että me oleilemme täällä aikamme ja sitten odottaa tyhjyys... Se tyhjyys on se ongelma... Kun mitä väliä on saavuttaako elämässä sitten mitään, jos on niin että lopulta meitä odottaa tyhjyys? Ja kun tuntuu siltä ettei uskonnoista ole enää täyttämään tuota tyhjyyttä. Vaan tyhjyys pysyy tyhjyytenä... Se on se suurin ongelma...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

En tiedä onko tämä enää elämää? Käyn kaupassa ja sitten oleilen vaan kotona. Viime yönä nukuin yli 10 tuntia, aivan liikaa... Hirveän tylsää tuntuu olevan tämä oleminen... Väsyttää myös niin pirusti välillä... Onneksi tänään illalla ohjelmaa... Kyllä sen tajuan että elämä yleisesti ottaen on vaikeeta, mutta että näin vaikeeta sitten... Pitäisi nukkua vähemmän... Joskus haaveilen, että olisi jokin todella fyysinen työ, jos sen avulla pystyisin jotenkin unohtamaan masennuksen...Mutta haaveet ei yleensä tavoita todellisuutta...