Jos omalle kärsimiselle osaisi antaa jonkin merkityksen? Koko maailman kärsimykselle on vielä vaikeampi keksiä merkitystä.

Ihminen päättää sisällään mihin uskoo vaikkei sitä tiedostakkaan. Aivot punnitsee asioita ja tekee päätöksen puolesta ja vastaan.
Aivoilla ei voi kuitenkaan ratkaista kaikkia asioita elämässä, kuten rakkautta. Aivoilla ei voi päättää rakastanko jotain ihmistä, tai muuta eläväistä. Rakkaus on jotenkin sisään kirjoitettu juttu meihin ihmisiin. Rakkaus on mysteeri, kuten elämän, kärsimys, syntymä ja kuolema.

Ajattelen että voisiko kärsiä niin että pitäisi sitä kärsimystä testinä? Että sanoisi itselleen: Tämä kärsimys taas mittaa sietokykyäni, mutta kestän tämän.

Elämä jossain mielessä mysteeri, vai onko? Jos elämä lähtikin vain kehittymään miljardeja vuosia sitten maapallolla erinäisissä lammikoissa? Ja sitten tuli kaikenlaisia lajeja vuorollaan. Toki se on ihmeellistä, että miten se elämä on voinut alkaa kehittymään niissä lammikoissa. Ja että miksi ylipäätänsä evoluutio on lähtenyt käyntiin?

Tuosta merkityksestä. Niinhän se juuri on että ihmisen pitäisi antaa merkitys itse kaikelle, koska maailma ei sitä tee. Maailma ei välitä ihmisestä loppujen lopuksi tai mistään merkityksestä. Sen takia luulen, että Kierkegaardin ideat on aika oleellisia elämässä. Juuri se subjektiivinen näkökanta mistä Kierkegaard puhuu, että elämässä ei voi katsoa kaikkea objektiivisesti. On pakko tehdä valintoja subjektiivisen näkemyksen kautta välillä. Ja täytyy juuri keksiä se merkitys erilaisille asioille. Vaikka toki sitten voi tulla seinä vastaan, jos katsoo liikaa omasta perspektiivistä asioita. Jonkinlainen balanssi näiden asioiden suhteen pitää saavuttaa.

Mun mielestä ihminen lopulta tekee yksin merkittävät valinnat elämässä. Toki juuri tuo rakkauden tunne on sellainen että sitä tosiaan ei pysty vain valitsemaan. Mutta lopulta ihmisen pitää ohjata tätä laivaa johonkin omilla päätöksillään, koska vaikka rakkauden tunnetta ei pysty itse tuottamaan, niin kuitenkin jos tuntee jotain ihmistä kohtaan rakkautta, niin silti pystyy valitsemaan että tunnustaako rakkauden sille toiselle ihmiselle vai ei...

minäitse89 kirjoitti:
Ajattelen että voisiko kärsiä niin että pitäisi sitä kärsimystä testinä? Että sanoisi itselleen: Tämä kärsimys taas mittaa sietokykyäni, mutta kestän tämän.

Elämä jossain mielessä mysteeri, vai onko? Jos elämä lähtikin vain kehittymään miljardeja vuosia sitten maapallolla erinäisissä lammikoissa? Ja sitten tuli kaikenlaisia lajeja vuorollaan. Toki se on ihmeellistä, että miten se elämä on voinut alkaa kehittymään niissä lammikoissa. Ja että miksi ylipäätänsä evoluutio on lähtenyt käyntiin?

Miksi se elämä/eläin lähti ylös siitä lammikosta? Tolle arveli että sen oli pakko lähteä kuivalle maalle? Lammikko alkoi tai sisä-meri alkoi kuivua? Jos evoluutio tekee harppauksen niin se tekee sen pakon edessä.
Maapallolla ei ole aikaa kovin montaa vuosikymmentä...harppaako ihmiskunta?
Kuinka monta eläväistä tarvi ryömiä ylös vedestä ennen kuin eläväisten ryhmä pystyi lisääntymään maalla?
Jos mietitään että kärsimys mittaa sietokykyä, ja mieli kestää sen koitoksen? Mihin kärsimys valmistaa mieltä, tai mitä kärsimys tahtoo muuttaa mielessä? Vahvistaako vai heikentääkö kärsimys mieltä?
Kärsimystä voi pitää mielen testinä ja se on okei keino. Itseasiassa kaikki keinot on tervetulleita joilla pitkitetään elämää.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

HerKaramazov kirjoitti:

Miksi se elämä/eläin lähti ylös siitä lammikosta? Tolle arveli että sen oli pakko lähteä kuivalle maalle? Lammikko alkoi tai sisä-meri alkoi kuivua? Jos evoluutio tekee harppauksen niin se tekee sen pakon edessä.

Maapallolla ei ole aikaa kovin montaa vuosikymmentä...harppaako ihmiskunta?
Kuinka monta eläväistä tarvi ryömiä ylös vedestä ennen kuin eläväisten ryhmä pystyi lisääntymään maalla?
Jos mietitään että kärsimys mittaa sietokykyä, ja mieli kestää sen koitoksen? Mihin kärsimys valmistaa mieltä, tai mitä kärsimys tahtoo muuttaa mielessä? Vahvistaako vai heikentääkö kärsimys mieltä?
Kärsimystä voi pitää mielen testinä ja se on okei keino. Itseasiassa kaikki keinot on tervetulleita joilla pitkitetään elämää.
<ul id="bbp-topic-revision-log-388384" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-388384-item-388387" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 14 tuntia, 6 minuuttia sitten. Syy: Korjaus

Luulen että ihmisiin aletaan asentamaan lähi vuosikymmeninä tietokoneen osia. Onhan nytkin jo asennettu neuralink sun muut. Sen takia luulen että ihmisen evoluutio tavallaan muuttuu sillä tavalla, että ihminen alkaa muuttumaan ns. koneeksi. Siis jos mietitään vaikka 50 vuoden päähän. Jos ihmiskunta selvittää tämän ilmastonmuutos ongelman jotenkin, niin ehkä silloin 50 vuoden päästä on ns. kyborgeja. Ja tavallaan ihminen on silloin itse evoluution herra.

Luulen että kärsimys valmistaa mieltä elämän kovuuteen ja suorittamaan tehtäviä jotka vaativat mielen lujuutta. Tai sitten se kärsimys nyt vain sattumalta on yksi elämän elementti...

Elämän pitkittäminen on hyvä tavoite ja se itseasiassa on ihmiselle se kaikken tärkein asia, varsinkin jos oletetaan että ihminen on pelkästään biologinen olento...

Mietin sitä että vaikka aina pitäisi olla elämän puolella jne. niin kuitenkin mieli työstää sellaisia ajatuksia, että mitä jos pääsisi pois tästä oravanpyörästä. Mutta kuitenkin tiedän ettei kuoleman jälkeen ole enää olemassa, joten parempi jatkaa tätä kivuliasta elämää. Tai en minä tiedä onko taivasta ja helvettiä, mutta vähän epäilyttää, koska miten mitään voi olla enää sen jälkeen kun aivot sammuu?

Onko kuolema aina paha asia? Siis jos ihminen ei halua elää, niin onko hänen väkisin sitten elettävä? Siis jos ollaan vain evoluution tuotteita, niin ei se evoluutio kuitenkaan välitä siitä että ollaanko me elossa vai kompostissa. Tämä maailma on pirun kummallinen paikka kun ihminen syntyy vaikkei häneltä kysytä lupaa ja sitten hänen tulisi olla valmis kärsimään koko ajan ja kuitenkin kuoleminen on se kärsimyksistä suurin. Että ihmisen pitäisi tavallaan ottaa elämä jonain lahjana, mutta onko lahja pakko ottaa vastaan? Toki jos elämä tuntuisi merkitykselliseltä niin ehkä tämä olisi vähän helpompaa, mutta kun niin usein tuntuu siltä että elämä on vain paikallaan möllöttämistä ja kitumista. Elämä tuntuu siltä välillä kuin olisi kala joka on nostettu veneeseen. Ja siinä sitten vaan räpiköi...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Mietin miten ihminen kyborgina on evoluutiossa kehitystä? Myös sitä että onko ihminen osaksi koneena jotenkin rauhaarakastavampi ja luontoa säästävämpi? Tarkoitan että ihmisten ajattelussa olisi tapahduttava aika iso muutos jottei ihminen tuhoa maapalloa, jos se nyt ylipäätään pystyy selviytymään ilmaston muutoksesta. Ei ihmisten mieliä voida korjata piirilevyllä, ja jos voitaisiin niin "korjattuja ihmisiä" olisi vai promille ihmiskunnasta. Tuskin niitä "piirilevyjä" kehitysmaihin riittäisi ja 99,999%:tia ihmisistä ei halua piirilevyä päähänsä, luulen?
Korona rokotteenkin kanssa on ollut vaikeuksi saada ihmiset ottamaan rokote.
Jos nyt on jotain on kuoleman jälkeen niin tuskin on olemassa jotain jaottelua sen suhteen kuka menee minnekkin osastoon. Kuoleman jälkeinen "osasto ajattelu" johtunee juutalaisuuden, islamin, ja ristinuskon vaikutuksista.
Kuolemasta tehdään paha asia koska sitä pyritään välttämään viimeiseen saakka. Oli jotenkin irvokasta kun mummoni oli vanhainkodissa ja kerroi haluavansa kuolla pois kahdeksankymmentä vuotiaana - hänelle aloitettiin masennuslääkitys.
Toinen irvokas juttu on kokoomuksen ajatukset leikata perustoimeen tulokukea, jos kokoomus menisi asian ytimeen ja alkaisi ajamaan eutanasia pistoksia köyhille ihmisille. Kokoomus voisi perustella armopiikit evoluutiolla...poistetaan huonompi ihmisaines.
No, toi on hyvä pointti "onko lahja otettava vastaan?" - voihan perinnöstäkin kieltäytyä.
Mehän ei voida muistaa kovin tarkkaan aikaa juuri ennen syntymää - kysykö joku jotain "meetkö tonne nyt?". Pitäisikö syyttää omia vanhempia, vai evoluutiota joka on tehnyt eläimille tarpeen lisääntyä?

Elämän merkityksellisyydestä syytetään minusta aina ihmistä itseään. Miksi et luo merkityksiä? Harvoin kuunnellaan että kyllä tässä on tullut kokeiltua erilaisia merkityksiä, ne vaan on karahtaneet kiville yksi toisensa jäkeen.
Samalla kun vastoinkäymisiä tulee vudesta toiseen - tulee fiilis että mitä tässä rimpuilee kun kuitenkin tulee "lunta tupaan".
Motiivit kokeilla mitään uutta on todella minimaaliset.

Herr Karamazov, minulla on täysin samat fiilikset kuin äsköisessa kirjoituksessasi. Osaat sanoa sen hyvin. Minulle on tuon lisäksi nyttemmin tullut ylimääräinen murhe: katson sivusta voimattomana kun äitini dementoituu ja on menossa kohti kuolemaansa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirheitä

Se on se natsi meininki että poistetaan ns. epäkelvot ihmiset. Sitähän se holokaustikin oli. Eikö ihmiskunta ikinä opi virheistään?

Ihminen on sellainen olento, että jossain tapauksissa hän janoaa tuhoa vaikka se on ristiriidassa oman edun ja muitten edun kanssa. Ihminen on joissain tapauksissa niin viheliäinen olento. Mutta kyllä ihminen pystyy hyväänkin.

Aika usein sitä suorittaa vain samat rutiinit päivän aikana, eikä poikkea polulta.

Kannatan eutanasiaa, mutta se on vähän kiistanalaista että millä perusteella se sitten tehtäisiin. Tietenkin jos on terminaalisesti sairas niin se voitaisiin toteuttaa, mutta onko masennus ikinä riittävä syy? Toki jos ajattelee, että joku ihminen on niin masentunut, että hän varmasti tappaisi itsensä, niin ehkä se eutanasia olisi silloin paikallaan.

Mietin sitä että evoluutio tarkoittaa kehittymistä ja tavallaan sillä tyylillä ihminen jatkossa ns. kehittyisi että laitettaisiin esim. aivoihin mikrosiruja yms. Mutta toki se tapahtuisi vain harvoille ja joskus kaukana tulevaisuudessa. Niin kuin sanoit, ei sitä monetkaan varmaan ottaisi.

Eläminen on sitä että lykätään kuolemaa....

Natsi ajattelu mielletään holokaustiin, ja 80-vuotta takaperin tapahtuneisiin hirveyksiin. Ihminen joka kieltää historian/historiansa kompastuu samoihin virheisiin uudestaan ja uudestaan.

Olin eilen tilaisuudessa jossa ihmiset kertoivat edellisistä vuosista. Yksi mies joka oli ehkä 65-vuotta kertoi siitä kun odotteli uutta sydäntä viisivuotta (hänellä oli jokin sähkö-sydän jonkin aikaa) vuosi takaperin hänelle oltiin tehty sydämmen vaihto, joka oli onnistunut. Mies oli silmin nähden onnellinen.
Pitääkö kuoleman rajalla käydä fyysisesti että rupeaa arvostamaan tätä elämää?

Euroopan maissa joissa eutanasia on mahdollisten ratkaisujen joukossa sallitaan myös mielensairauksista kärsiville...historia pitää olla pitkä...useita vuosikymmeniä. Aluksi mielisairauksista ei saanut armokuolemaa, mutta asenteet ovat muuttuneet. Masennus ja ahdistus vastaa jollain tavalla fyysistä kipua. Fyysinen kipu on tunne siinä missä ahdistuskin, mutta minä en ole päättämässä kummasta tulee armahtaa ihminen kuolemalla?

Eieiei kirjoitti:
Herr Karamazov, minulla on täysin samat fiilikset kuin äsköisessa kirjoituksessasi. Osaat sanoa sen hyvin. Minulle on tuon lisäksi nyttemmin tullut ylimääräinen murhe: katson sivusta voimattomana kun äitini dementoituu ja on menossa kohti kuolemaansa.

Voi kuvitella että vietestä katsominen tuntuu pahalta. Se voimattomuuden tunne kun ei voi tehdä juuri mitään.

HerKaramazov kirjoitti:
Natsi ajattelu mielletään holokaustiin, ja 80-vuotta takaperin tapahtuneisiin hirveyksiin. Ihminen joka kieltää historian/historiansa kompastuu samoihin virheisiin uudestaan ja uudestaan.

Olin eilen tilaisuudessa jossa ihmiset kertoivat edellisistä vuosista. Yksi mies joka oli ehkä 65-vuotta kertoi siitä kun odotteli uutta sydäntä viisivuotta (hänellä oli jokin sähkö-sydän jonkin aikaa) vuosi takaperin hänelle oltiin tehty sydämmen vaihto, joka oli onnistunut. Mies oli silmin nähden onnellinen.
Pitääkö kuoleman rajalla käydä fyysisesti että rupeaa arvostamaan tätä elämää?

Euroopan maissa joissa eutanasia on mahdollisten ratkaisujen joukossa sallitaan myös mielensairauksista kärsiville...historia pitää olla pitkä...useita vuosikymmeniä. Aluksi mielisairauksista ei saanut armokuolemaa, mutta asenteet ovat muuttuneet. Masennus ja ahdistus vastaa jollain tavalla fyysistä kipua. Fyysinen kipu on tunne siinä missä ahdistuskin, mutta minä en ole päättämässä kummasta tulee armahtaa ihminen kuolemalla?

Se on juuri ongelmallista, kun ihminen fantasioi kuolemasta, mutta usein sitten kun kuolema on erittäin lähellä niin haluaakin elää vaan niin kauan kuin vain voi. Sen takia tämä elämä niin hankalaa onkin, kun ns. hyvinä päivinä sitä miettii usein kuolemaa ja huonoina sitä että kunpa vain saisi elää. Että kun kaikki on ns. hyvin elämässä, on ruokaa, katto pään päällä, ihmisiä ympärillä niin silti voi miettiä että kunpa pääsisin pois ja sitten kun on sairauden runtelema niin miettii että kunpa vaan eläisin kaikesta huolimatta. Elämä on kummallista.

Olettaisin että Sveitsissä armokuolemia suoritetaan paljon. Ymmärrän kyllä sen että jos ihmisen mieli on vuosikymmeniä ollut täysin sekaisin tai että ei pysty enää mitään tekemään, muuta kuin makaamaan niin ehkä eutanasia ei ole huono ratkaisu. Mutta olen kuullut, että olikohan se Alankomaissa, nuorelle masentuneelle ihmiselle suoritettiin eutanasia. Se on vähän erikoista.

Kipua ei oikein pysty mittaamaan. Toinen kestää jonkin kivun paremmin kuin toinen.

Eutanasia kyllä on ongelmallinen juttu. Vaikka toisaalta siinä on puolensa...

Mä luin myös tuosta alankomaalaisen (naisen 35-36v) eutanasiasta. Kamera seurasi häntä ilmeisesti viimeiset päivät jäi sellainen vaikutelma?

Näyttää siltä että kun ei löydä yhteyttä syvimpään minuuteen (kerrotaan että syvimmässä minuudessa on ratkaisu kaikkeen) tuo tilanteen jossa ihminen ei enään ole, vaan taistelee elämässään selviytyäkseen hetki hetkeltä. En tarkoita etteikö ihminen tunne nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, jne. Vaan että olemisella olisi syvempi merkitys ja sitä kautta elämällä merkitys. Merkitystä on vaikea löytää filosofiasta, uskonnoista, ideologioista jotka tavallaan ovat sormi joka osoittaa kuuta mutteivät ole kuu. Kuuhun ei pääse fyysisesti vaan sinne matkataan hengellisellä tasolla, näin olen kuullut?
Pitääkö ihmisen tulla hengelliseksi löytääkseen itsensä? Entä jos ei ole hengellinen ihminen?

Luulen että geenit määrittävät myös jonkin verran että kuinka hengellinen ihminen on. Että toiset vaan on syntyjään taipuvaisia kiinnostumaan hengellisistä asioista. Toki eniten vaikuttaa kyllä se että mitä aivohin ns. lataa. Mitä kirjoja lukee. Minkälaisia ihmisiä kohtaa. Hyvässä tapauksessa hengellisyys kantaa elämää. Huonossa tapauksessa käy niin, niin kuin Usassa joskus aikanaan, että ihmiset tekivät joukko itsemurhan hengellisen johtajan käskystä. Toki en tiedä voiko tuota jälkimmäistä asiaa sanoa hegellisyydeksi? Vai oliko se vain aivopesua?

Ihminen voi henkisesti matkata tavallaan maailman ääriin. Istumalla vain kotisohvalla. Mutta sitten tulee aina se ero, että henkinen matka on täysin eri asia kuin fyysinen. Luulen että maailmaamme hallitsee tuo fyysinen puoli. Enkä tiedä onko se sittenkään aina niin huono asia? Siis kun ottaa huomioon millainen tämä ihmis-elämä faktojen valossa on... Että me lopulta eletään tämä elämä tässä ruumiissa, joka noudattaa fysiikan lakeja. En tiedä onko se hengellisyys vasta sitten todellinen asia seuraavassa elämässä, mutta tässä elämässä me lopulta ollaan kyllä aikalailla fysikaalisia olentoja...

En tiedä vaikuttaako geenit ihmisen hengellisyyteen? Mutta psyykkiseen perimään varmasti. Hengellisyys on hengeä eli se ei ole materiaa, ainakaan ihmisten tuntemaa. Henki on lähempänä mystiikkaa kuin tiedettä, luulen?
Ihmisen lapsuuden ja nuoruuden sosiaalisella ilmapiirillä on merkitystä miten ihminen suhtautuu asioihin. Jossain vaiheessa olisi hyvä tulla tietoiseksi minkälaisia ajatuksia, asenteita, ja arvoja meihin on kylvetty aikoinaan. Joskus paatokselliset jutut näkee helpommin kuin hiljaisessa ilmapiirissä sisäistetyt asiat.
Usassa on ollut noita maailmanlopun uskonnollisia lahkoja useita. Lahko tarvii johtajan joka sanelee mikä on oikein ja mikä väärin...lahkolaiset kuuntelee kyseenalaistamatta. Hengellisyyteen kuuluu kyseenalaistaminen, pelko, ahdistus, jne.
Hegel kirjoitti hengen ilmentymistä maailmassa joita muistaakseni oli valtiot? Kierkegaard hyökkäsi Hegelin "tasapäistävää" hengellisyyttä vastaan yksilön vapaudella.
Ihminen voi olla hengellinen vaikka on ateisti, hän vain sitoo moraalinsa ja arvonsa ateistiseen ihmisyyteen. Edellisestä johtuen kaikki ihmiset ovat henkisiä, jopa Putin joka kuuntelee vai egoaan.
Ei me voida elää missään muualla kuin omassa kehossamme tää elämä, siinä ei ole vaihtoehtoja. Me ollaan fysikaalisia olentoja, mutta meillä on kyky unelmoida idealistisistä asioista. Platon sanoi että tän maailman "takana" on ideoiden maailma. Mä käsitän että ideoiden maailma on lähellä henkistä maailmaa. Aristoteles määritti metafysiikassaan metafyysisiä asioita (mulla on Aristoteleen metafysiikka mutta en ymmärrä siitä hökäsen pöläystä). Hengellisyys ei ole fyysisyyden vastakohta. Kvanttifysiikassa törmätään viimeistään pimeeseen aineeseen joka pitää maailmankaikkeutta kasassa. Sitä pimeää ainetta on vaan olemassa vaikka ei tiedetä mitä se on? Ja jos sitä pimeetä ainetta on maailman kaikeudessa 60-70%, sitä on meissä ihmisissä jonkin verran, luulen? Edellinen ei ole mikään vakuuttava päätelmä, lähinnä oletus. 🤭
"Ei elä ihminen pelkästä leivästä" sano se puusepän poika. Silti en kehota jättämään leivän syömistä, ja elään pelkällä hengellä.