Olen jotenkin välillä ihan väsynyt tähän jatkuvaan ahdistukseen. Tähän jatkuvaan olemiseen. En haluaisi enää kohdata ketään. Yksin on hyvä olla. En halua puhua kenellekään hoitajalle olostani tai lääkärille. Haluan olla vain yksin omassa kämpässäni. Vaikka puhutaan, että vain toisen kohtaamalla ihminen on ihminen, niin enpä tiedä. Muistan kuinka jo ylä-asteella mietin että kunpa vain saisi asua jossain korvessa, kaukana toisista ihmisistä. Mutta se on mahdotonta. Joka päivä on kohdattava joku.

Luin Itsemurhan filosofia -kirjaa, sen mukaan itsemurha voi olla joskus rationaalinen teko. Enpä tiedä. Ottaa vaan niin päähän nämä olotilat. Joka päivä aina jokin ongelma...

Ihminen muuttu elämänsä aikana ja sitä myötä toiveet mitä toivoisi vielä kokevansa. Mulla on naispuolinen kaveri jonka kanssa käyn hänen mökillään, konsertissa, tai nähdään muuten vaan. Minulla ei ole tarve lisääntyä enään, mutta läheisyyttä kaipaan.

Suuri toiveeni olisi hyväksyä itseni tämmöisenään ja tällä historialla kun en voi mennyttä muuttaa. En tiedä miten hyväksynen onnistuu ja kauanko se kestää, tai onko se ylipäätään mahdollista minulla.
Ymmärrän syy ja seuraus suhteet peilattuna psyykkiseen sairauteeni.
Ymmärrän myös että ihminen ei voi tervehtyä ennen kuin näkee sairautensa ja hyväksyy ne.
Toisaalta toiset ihmiset pärjäävät sairauksiensa kanssa muilla metodeillakin eikä se ole väärin.
Me ihmiset ollaan kaikki hivenen erilaisia ja samalla meissä on jotain saman kaltaista.
Ihmiset erottuvat muista eläväisistä sillä että voivat pelastaa tai tuhota oman kotiplaneetansa.

Monissa uskonnoissa on tuo tasavertaisuuden ja rakkauden korostus.

Maailma on monimutkainen ideologioiden, uskontojen, tieteiden kietoutuessa toisiinsa. Jos osaisi katsoa itseään ja maailmaa ilman monimutkaisuuksien "silmälaseja".
Se että suojelet iseäsi liian rankoilta jutuilta kuulostaa että välität itsestäsi. Minäkin suojaan itseäni uutistulvalta, ja muilta asioita joille en voi juuri mitään, mutta ne lisäävät ahdistusta.

Mä en ole tuntetun ihastusta pitkään aikaan, ehkä senkin aika tulee? Ihastuminen ei ole sidoksissa ihmisen ikään, ja kun mietin olisi mukava tuntea ihastuksen tunne, vaikka se suuntaituisi "vain" luonnon ihmettelyyn.

Olen niin monta kertaa ihastunut johonkin naiseen ja aina olen saanut pettyä. Ei koskaan ole ollut mitään vakavampaa. Aina viime metreillä homma on luhistunut. Viimeksi kun kävin treffeillä, niin se oli aika traumaattista, kun ei synkannut ollenkaan. Kaipaisi vaan lämpöä ja rakkautta, mutta minkäs teet.

Minäkään en katso enää uutisia. Liikaa kuolemasta niissä puhutaan.

Luulen että jos elämällä on jokin tarkoitus, niin se liittyy jotenkin rakkauteen. Se ei voi liittyä tuhoon ja kuolemaan. Vaikka tuntuu siltä ettei maailmassa uutisten mukaan mitään muuta ole.

Jeesus oli ideoittensa kanssa kyllä jäljillä, luulen. Että ihminen ei elä vain vedellä ja leivällä. Ja siinä myös että rakkaus on lopulta se joka voi edes jotenkin pelastaa ihmisen, jos ihmistä ylipäätänsä pystyy pelastamaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Mun elämä ollut kyllä viime aikoina aika helvettiä. Jotenkin sitä vain potkii itseään eteenpäin, tässä järjettömässä maailmassa.

Sitten vielä se että sitä on niin pirun yksin. No, ei auta muu kuin lähteä taas kävelylenkille.

Yksin oleminen syö rotan lailla sydämmestä. Ei minulla ja naiskaverilla ole mitään lupauksia tulevasta, nähdään jos nähdään.
Koko elämä on ollut "nähdään jos nähdään" kuukausia, ja vuosia. Toiset ihmiset antaa merkityksen minun olemiselle.
Puhtutaan sielunkumppanin löytämisestä - entä jos sellaisen on tavannut mutta se juttu on mennyt jo menojaa?
Viekö se terapia eteenpäin 89:sän?
Mulla alkoi eilen miestensakkien Masi-ryhmä. Katotaan mitä ryhmästä seuraa? Eka kerta ei ollut ainakaan hirveen kuormittava.
Mä lähden koiran kanssa käveleen...

Se on totta että lopulta toiset ihmiset on avain tähän elämän lukkoon.

Kai se terapia sitten kuljettaa johonkin suuntaan.

Ainut ilo oikeastaan on enää jalkapallo. Täytyy pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Ja toki myös kaunokirjallisuus auttaa jossain määrin.

Elämä on vain taistelu, ei siitä mihinkään pääse...

"Olen niin monta kertaa ihastunut johonkin naiseen ja aina olen saanut pettyä. Ei koskaan ole ollut mitään vakavampaa. Aina viime metreillä homma on luhistunut." 

Niinpä niin. Kyllähän siinä lannistuu, jos jatkuvasti tulee lunta tupaan. Jos oma elämänpiiri ei tarjoa onnistumisen ja hyväksytyksitulemisen kokemuksia, sitä pitäisi jotenkin muokata. Tietysti on olemassa muutakin kuin romanttinen rakkaus, esimerkiksi rakkaus luontoa ja eläimiä kohtaan. Monissa vapaaehtoishommissa voi luoda merkityksellisiä ja vastavuoroisia ihmiskontakteja.

Löysin Tinderistä yhden ihmisen, johon voin sanoa hiukan ihastuneeni. Vaihdettiin ajatuksia ja hän tuntui vähän kiirehtivän tapaamista. Aika utopistiselta silti tuntuu, että tästä voisi tulla mitään kummempaa. Olen nyt ollut Tinderissä kaksi viikkoa, taidan ottaa sieltä pian hatkat.

Deittisovelluksien kautta on hirveän vaikeeta löytää ketään. Kun niissä kaikki melkein keskittyy ulkonäköön. Itse olen jo pitkään käyttänyt Tinderiä ja juttelin yhdessä vaiheessa erään kiinalaisen naisen kanssa viikko tolkulla ja yhtäkkiä sitten se jäi siihen, vaikka sanoi että haluaisi tavata kun tulee Suomessa käymään nyt syksyllä, mutta ei sitten... Ei vaan enää sitten vastannut viesteihin.

Tuota rakkautta luontoon kyllä itselläni on. Vaikka luonnossa on se karukin puoli.

Aika usein se kai menee Tinderissä niin, että siellä saatetaan kuukausia keskustella, mutta kuitenkaan homma ei etene välttämättä millään tavalla. Tai sitten niin että joku haluaa heti tavata, vähän turhan innokkaasti...

Minun pitäisi oppia tuntemaan kiitollisuutta luontoa kohtaan, elämää kohtaan. Ja pitäisi yrittää rakastaa elämää, mutta se on hemmetin vaikeeta.

Kun jos fakta on se että maailmassa ihmiset kärsivät jossain määrin joka päivä, niin mikä on lääke tuohon kärsimykseen? Ihmiset saavat ties mitä tauteja. Syöpää ja muuta ja sitten jotenkin pitäisi kuitenkin rakastaa elämää.

Mutta toki jos ei rakasta elämää, niin ei täällä pärjää.

Tiedän että nihilismi ei auta selviämään. On vain pakko uskoa johonkin, jotta selviää elämässä eteenpäin. Vaikka uskoa sitten sokeasti. Samapa se. Vaikka sitten uskoa Jumalaan jos se kerran auttaa. Pääasia että jonkin avun saa jostain. Ja pääasia että elämä jatkuu...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Ihmisten kohtaaminen on aika vaikeaa...joutuu tekeen paljon töitä et pääsee jutteleen ihmisten kanssa edes pariksi tunniksi. Sellaiseen kohtaamiseen joka on vartavasten järjestetty, ja siihen on hakeutunut ihmisiä teemasta X. Siis kun tuntuu että luonnolliset "kohtaamiset" on jotenkin kiven alla.

Mä menisin vapaaehtoishommiin jos niihin ei tarvisi liikkua toiselle puolelle kaupunkia, jos tällä puolen tamperetta olisi jotain. Aina kun juttuun liitty uskonto tai poliittinen aate suora kohtaaminen on ehdollistettu.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Lääkäri ei suostu poistamaan iterointia Temestasta ja olen ihan pulassa. On tämäkin sitten elämää. Mitä jos joudun olemaan monta päivää ilman? On mulla noita vanhojakin jäljellä, mutta ne eivät enää ole paketissa ja jos niistä onkin mennyt jo päiväys vanhaksi? On vaarallista syödä vanhentuneita lääkkeitä. On tämäkin sitten yhteiskunta, kun ensiksi lääkäri määrää Temestaa, eikä varoita yhtään. Ja sitten hän pistää jonkin hemmetin iteroinnin, vaikken käytä lääkettä mitenkään väärin. Mutta silti ne ei riitä 40 päiväksi. Se on lääkäreiden vika ja koko yhteiskunta järjestelmän, että ihmistä ei auteta tai sitten autetaan väärin. Ja sitten se että syntymistä tähän kurjaan maailmaan ei voi itse päättää. Ja kuoleman hetki on niin karu sitten ettei sitäkään voi havitella. Tässä on hirveässä limbossa. Kurja on ihmisen kohtalo tässä maailmassa. Jonkin aikaa sitä vaan kukoistaa ja sitten yhteiskunta heittää ihmisen kuin märän rätin seinään. Puhutaan että on niin hyvinvointi valtio yms. Mutta sitten kun ihminen on pulassa, niin häntä ei noteerata. Lääkärit tuntuu vain tanssivan lääkefirmojen pillin tahtiin. Ei haluta pitää potilasta ihmisenä. Ja sitten ihmetellään kuinka joku voi tehdä itsemurhan? Eipä siinä hirveästi ole ihmeteltävää. Toki ei sitä kukaan halua tehdä varmastikaan, mutta mitä vaihtoehtoja ihmiselle annetaan terveyspalvelujen taholta? Ensiksi määrätään lääke. Ja sitten tehdään sellainen iterointi, joka tekee potilaan elämästä mahdollisimman vaikeaa. Ja lääkefirmat hymyilevät, kun taas saatiin yksi uusi asiakas. On tämä maailma kyllä sellainen paikka, että on ihme jos joku Jumala tuolla jossain on...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Mulla rauhoittavien lopetukseen annettiin lisä aikaa kun sanoin että vointi ei ole lopetukselle oikea.
Mä kerroin tuosta järjettömyydestä joitain viikkoja takaperin. Ensin ei ole tarjota juuri mitään tukea kuin lääkkeet, ja sitten kun ihminen on tilanteessa et lääkkeet on ainoa turva, niin ne pakotetaan lopettaan.
Aika sadistinen kuvio.
Mulle perusteltiin rauhoittavien lopettaminen sillä että "jos ahdistus johtuu rauhoittavista?" Ja sillä et "rauhoittavat altistaa muistisairauksille".
Ketiapiiniä kirjoitetaan kyllä, ja niin suuria annoksia kun vain itse haluaa.

Mä en tiedä miten Temesta tiputetaan...kai se lääkäri kertoi? Yleensä tiputus tehdään kuukausissa, eli tiputus ja sillä mennään 1-2kuukautta, sitten uusi tiputus, jne. Nykyään kuuluu ajan henkeen lopettaa kaikilta rauhoittavat...tilalle ei o tarjolla juuri mitään. Voimia.

Kato verkosta temestan tiputus ohje, ja kysy toiseltakin lääkäriltä mielipide lopetukseen, kun sulla ei ole väärinkäyttöjä.

Minulla menee todella pieni annos, mutta en ymmärrä silti miksi lääkärin pitää laittaa tuo iterointi. Tai että minkä takia tuota Temestaa edes alun alkaenkaan määrättiin mulle... Minun mielestä tämä on nyt lääkärin vika ja hänen pitäisi nyt kuunnella potilasta. Lääkäri on toiminut vastuuttomasti ja mun mielestä pitäisi nyt purkaa se 40 päivän iterointu. Ei ihmisiä saa näin kohdella...

Onko tuo Ketiapiini jotain rauhoittavan kaltaista?

Olen joskus katsonut noita tiputus ohjeita: Pitäisi äärimmäisen varovasti tiputtaa. Otan tällä hetkellä vain muutaman pienen murusen päivässä Temestaa, mutta silti ne on otettava, ilman niitä olotila ei välttämättä hirveän hyvä. Yhtä taistelua tämä on vuosien mittaan ollut...

Silloin kun mulle tuo Temesta määrättiin, niin rauhoittavat oli aika in ja lääkäreiden suosiossa. Siitä on sen verran pitkä aika. Nyt sitten tuntuu siltä että lääkärin mielestä mun pitäisi lopettaa kuin seinään. Ihan niin helppoa se ei ole. Kokemusta kyllä on. Toivon vaan että nuo lääkkeet nyt riittää sitten...

Kaiken lisäksi olen välillä väsynyt tähän kaikkeen. Maailmaan ja elämään. Kun koko ajan pitää tehdä jotain. Koko ajan pitää mennä johonkin. Tai tehdä ruokaa tai siivota jne. Kunpa voisi vaan välillä olla tekemättä mitään.

Mutta heti jos ei ns. tee mitään, niin ahdistavat ajatukset hyökkäävät päälle tai sitten muuten vaan tulee kurja olo.

Se on juuri vaikeeta, että pitäisi tehdä kaikenlaista, mutta kun ei nää missään oikein mitään järkeä. Mutta kyllä tiedän sitten sen, että epätoivoon vaipuminen ei auta. Jos kerran elämä on sitten sitä että pitää syödä, juoda, siivota yms. niin sitten elämän pointti on se että niitä asioita pitää tehdä. Mutta juuri nuo arkiset asiat tuntuvat kuitenkin niin turhilta, vaikka ne oikeasti ovat tärkeimpiä asioita.

Eikö iteroinnilla tarkoiteta et sun pitää tulla jollain kappale määrällä temestaa toimeen 40-päivää? Onko tiputus jäätävän suuri?
Ketiapiini on ketinorin vaikuttava aine.
Jos sä menet sanomaan terveyskeskus lääkärille et tuut toimeen muutamalla murusella päivän niin se tiputtaa sen rauhoittavan siihen murusmäärään.

Lääke asiat on aika hankalia kun kyseessä on rauhoittavat.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjaus