Joo, sitä se iterointi tarkoittaa. Ei se jäätävän suuri olisi, mutta kuitenkin. Vaikka mulla menee tosi pieni annos, niin kuitenkin tuntuu siltä että tarvitsen tota lääkettä. Kyllä ehkä just ja just riittää seuraavaan haku kertaan joka on noin viikon päästä.

Niin, se on vähän ristiriitaista, että ensiksi lääkäri määrää tuon lääkkeen ja sitten sitä ei saisi ottaa. Mulla on mennyt se jo noin 14 vuotta. Annos koko on vaihdellut paljon. Nyt viimeset pari vuotta oon mennyt noilla murusilla.

Ei auta muu sitten jossain vaiheessa kuin ottaa noita vähän vanhempia rauhottavia, jos meinaa nämä nykyiset loppua. Mulla on niitä vielä jäljellä, eikä niissä ole tainnut päiväys mennä. Tai en ole siitä ihan varma. Vanhentuneita lääkkeitä ei toki saa ottaa. Niiden pakkaus on heitetty jo pois, joten en tiedä sitä vanhentumis päivämäärää... Se tässä on ongelmana...

Tämän vuoden aikana olen kuullut paljon että ihmiset ajetaan ahtaalle rauhoittavien kanssa.
Luulen että meistä kumpiaan ei ole huvikseen syönyt rauhoittavia. Mun mielestä rauhoittavien tiputukseen tarvii tukea - ei niin että "nyt tiputat tuohon päivämäärään mennessä".
Eniten mua hämää se että mitään ei tarjota tilalle...en tarkoita lääkettä vaan edes keslustelu apua.
Mulla alkoi kuudes viikko ilman rauhoittavia - ja helppoa ei ole ollut missään mielessä.

Ei ainakaan mun paikkakunnalla tarjota mitään tukea tuohon pudotukseen. En tiedä pystynkö pudottamaan lääkettä kokonaan pois.

Voi olla että joudun käyttämään sitä koko loppu elämäni. Mutta tällaisella todella pienellä annoksella...

Mietin että tää elämä on täynnä erilaisia "tiputuksia" joihin meidät sysätää. Suurimpia ellei suurin on se että "olen yksin tiputusteni kanssa tässä maailman kaikkeudessa"
Vai ollaanko me yksin sisimpämme kanssa? Kun ihmistä opetaan rukoilemaan niin minne hänen pitäisi kohdistaa rukouksensa, taivaaseen? Missä taivas on, ei kai sillä tarkoiteta fyysistä taivasta?
Haen edellisellä sellaista ajatusta että jos se paikka missä tunnemme pelkoa, epätoivoa, ahdistusta, eikö samassa paikassa voi tuntea turvaa, rakkautta, yhteen kuuluvuutta?
Eikö rukouksen voisi kohdistaa meidän sisimpäämme?
Minne Peterson ohjaa rukouksensa? Mietin edellistä koska Petersonin tiedoissa lukee että hän on kristitty. Ja jos on kristitty todennäköisesti rukoilee, oletan?
Jos elämän tiputuksiin ei saa tukea perusterveyden huollosta, niin ei oikein jää muuta keinoa kuin rukoilla. Vai pitäisikö vain kovettaa panssariaan ja hokea "ei tunnu missän"? En tiedä?

Olen tullut siihen tulokseen, että jos tätä elämää meinaa elää niin on pakko välillä ns. kovettaa panssari. Mitään muuta mahdollisuutta en näe. Ainakin jos meinaa elää ihmisten parissa.

Itse olen oppinut tämän kantapään kautta. Olen viime aikoina tajunnut sen, että maailma ei ole sellainen millainen sen haluaisin olla, vaan maailma on tietynlainen ja elämään on jotenkin sopeuduttava. Eräänlaista peliä tämä kaikki on. Kuoleman vakavaa peliä toisinaan. Että tavallaan ihminen voi kuvitella maailmasta vaikka mitä, mutta fakta on kuitenkin se että maailma on sellainen kuin se on, ihmisen kuvitelmista huolimatta.

Peterson menee mun mielestä välillä vähän yli joissain sen jutuissa, vaikka hän onkin todella viisas. Tuntuu välillä että hän on vähän liian mystinen...

Olen viime aikoina yrittänyt syödä vähän vähemmän. Käynyt kävelylenkeillä enemmän ja tavallaan jossain määrin vähän ns. kiduttanut itseäni, sellaisella hyvällä tavalla. Sillä tavalla kovettanut sitä panssariani. Semmoista siedätyshoitoa myös elämän vaikeuksien keskellä. Elämä on vain suuri paradoksi. Aina jokin ajatus taistelee aivoissa toista ajatusta vastaan. Sellaista elämä tuntuu lähinnä olevan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Mykoplasma on vahva, sillä ei ole solukalvoa, ts. ei panssaria. Niinpä masennukseen ja suruun ja heikkouteen vajoaminen, itse asiassa lopulta kuolemiseen voi kätkeytyä suurrmpi voima kuin panssarin antamaa vasteeseen?

Mä ehkä olen viimeinen kertomaan miten kannattaa elää.
Toi pitää paikkansa että ihminen voi kuvitella maailmasta vaikka mitä, mutta onko maailma sellainen se on toinen juttu.
Täysin objektiivista kuvaa maailmasta ei ole kenelläkään, ja näin täällä mennään.

Ehkä itsensä siedättäminen on hyvä konsti?

Elämän paradoksia ei voi aivoilla ratkaista kun paradoksi on juuri järjen vastainen. Jotkut sanoo intuition olevan hyvä työkalu elämän tiellä? Tarkoittaako intuitio samaa kuin tunneäly?

Minusta se ihmisen voima näkyy aina siinä, että kuinka jaksaa jatkaa elämää. Eläminen kun tuntuu vaativan paljon voimia, siis vaikka kaupassa käynti. Olisi helppoa vain kuolla. Siis jos oletetaan että on jokin varma tapa tehdä im. Mutta pitääkö ihmisen mennä helpoimman kautta? Useinkin ihminen haluaa tietynlaisia haasteita elämään. Ei liian valtavia, muttei liian pieniäkään. Eikös silloin juuri ihminen ole voittaja, kun hän jollain tavalla haastaa itsensä? Hän tavallaan silloin saa jonkinlaisen panssarin, elämän myrskyjä vastaan. Että vaikka aivot sanoo etten jaksa jotain tiettyä tärkeää asiaa tehdä, niin silti ihminen tekee sen. Vaikka nyt sitten siivoaminen, kaupassa käynti, ihmisten tapaaminen yms.

Ihmisen pitäisi kammoksua kuolemaa, mutta maailma on sellainen paikka, että jotkut näkevät pelastuksen siinä koska eläminen on niin haastavaa. Pitää vaan jotenkin välillä sietää elämän painoa, jos meinaa elää, koska jos ei meinaa elää, niin on todella liemessä. Kaikesta huolimatta tulisi yrittää olla elämän puolella, luulen...

Pitää vain oppia kärsimään...

Onko se suostumista kärsimään vai oppimista? En tiedä?
Joitain asioita vaan on tehtävä että elämä jatkuu.

Tekeekö sitten asioita itsensä vai elämän takia on varmaan se kysymys?

Tommy Hellsten kirjoitaa että Jumala on jo meissä ja me Jumalassa. Yritän miettiä että joku korkeampi on minussa ja kuljettelen häntä tai Hän kuljettelee minua? Hellsteeni puhuu myös kvantti-hypystä jolla hän tarkoitaa hyppyä "suuremman" varaan. Hellstenin hengellisyys ei ota niin vastakarvaan minulle kuin lakihenkiset uskovaiset.
No, ajattelin kokeilla kun minulla ei ole tässä elämässä yhtään "oljenkortta" enään käytössä. Kokeilu ei ole oikea sana koska ajattelen että näin tää juttu on. Silti vaikka ajattelen jutun olevan "näin" pääkoppaan tulvii "vastaväitteitä" ja muuta sekamelskaa. Ihmisen aivot on kyllä melkoinen koneisto eikä vähiten itse niiden omistajalle. Olen muutaman päivän pitänyt mielessäni tuon ajatuksen että en kulje yksin...eka päivä meni hyvin sitten ahdistus on kasvanut, ja usko rakoillut.
Jatketaan silti elämää.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Jatketaan elämää.

Minä mietiskelin jotenkin näin: jos olisin seurakunnan aktiivi, en johtaisi joukkoja kuin besservisseri valaistunut maallikkosaarnaaja vaan yhtä eksyneenä ja kyselevänä ja särkyneenä kuin kaikki muut.

Toinen ajatus oli tuohon mykoplasma-vertaukseen liittyvä. Olisiko epäonnistuminen onnistumista? Että antaisi kaiken mennä pieleen kun kumminkin kaikki menee pieleen? Että suru ja tuska olisi koti, linnake, pelastusrengas, kun taasen onni ja ilo ja nautinto petollista? Elämänjanosta vapautumista. Tämähän ei mitenkään sovi esim. valtiovarainministeriön näkemykseen kunnon kansalaisesta, saati puolustusministeriön.

Mutta kun kaikki todellinen katoaa. Vain epäselvyys, epätarkkuus, epäluotettavuus on todellista. Ihmisen ei tarvitse olla vahva ja täydellinen, ne vain tekevät ihmisestä pahan. Epäonnistunut ihminen on hyvä ihminen.

Miksi ostan ja syön suklaalevyn? Miksen muista muistella aiempien syömieni suklaalevyjen antamaa nautintoa? Ostan suklaalevyn jotta suklaalevy muuttuisi olemassaolevaksi minun todellisuuteeni yksityisomaisuutenani. Ts. kaupan hyllyllä makeisosastolla se ei ole vielä olemassa minussa vaan pelkkänä houkuttelevana kuvajaisena. Sitten syön sen ja sitä ei enää ole, suklaalevy on kadonnut elimistöni kiertokulkuun. Ja elimistöni toiminta, kiertokulku, paitsi pitää elimistöäni ja minun sieluani / minääni olemassa, mutta samalla elimistö toiminnallaan tuhoaa itseään ja minua pikkuhiljaa. Miksen voisi vain muistella? Iloita iloisista muistoista, unohtaa pahat muistot? Miksi turvaudun aineelliseen korvikkeeseen, obsessioon, lumoon, lumeeseen, valheeseen?

Jotain tällaista olen pohtinut kun uudet menetykset, kolhut, epäonnistumiset, vastoinkäymiset vyöryvät minua päin. Kun yritän pärjätä luopumalla, luovuttamalla, kitumalla, suremalla. Sairastumalla?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäyksiä, pohdintaa

Käänteisajattelua.  Joskin Jeesuskin puhui että ensimmäiset joutuvat viimeisiksi ja viimeiset pääsevät ensimmäisiksi.

Mun on vaikea olla nöyrä...kai nöyrä voi olla muutaman minuutin ja sen jälkeen kaikki mitä odotti elämältä vyöryy päälle ja nöyryys katoaa.

Tänään on vahva tunne siitä että mua hävettää olla psyykkisesti sairas. Okei sanotaan ettei sairauksille voi mitään, mutta silti se hävettää. En tiedä haluisinko vaihtaa psyykkisen sairauteni johonkin fyysiseen sairauteen? Tuskin. Silti tunnen häpeää.

Olenhan mä jo kokenut kahden lapsen syntymän, siis ollut paikan päällä. Ollut kaksi kertaa naimisissa. Enkä mä voisi elää jo edellisistä syntyvillä muistoilla? En ilmeisesti...se suklaalevy on syötävä aina uudestaan ja uudestaa. Tuntuu etten pyty elään pelkillä muistoilla.

Epäonnistunut ihminen on hyvä ihminen. Juu jos on suostunut siihen että on "epäonnistunut". Mä en näköjään pysty suostumaan kun häpeän itseäni, tai sitä osaa joka tekee minusta heikon ja vajavaisen.

Mieleen tulee se, että on helppo olla sairas, kipeä, epäonnistunut yms. Esim. sillä tavalla että menisin vain keittiöön ja nielaisisin kaikki pillerit mitä kaapista löytyy. Se olisi juurikin helppoa ja sillä tavalla epäonnistuisin tavallaan elämässä. Mutta mitäpä jos en tee niin, vaan elän niin hyvin kuin pystyn, koska lopulta koko elämäni on vain minun hallussani vain minä olen tässä kehossa ja epäonnistuminen tuolla tavalla, että ottaisin pillereitä koura kaupalla, olisi ennen kaikkea minun henkilökohtainen epäonnistuminen ja juuri minä kärsisin siitä eniten, jos en sitten kuolisi. Ihminen voi olla itsensä pahin vihollinen ja on syytä tarkkailla jonkin verran, että millaisia negatiivisia ajatuksia itseään kohtaan on.

Se juuri että on varmaan sitten suostuttava kärsimään se pakollinen kärsimys. Tekemättä itselleen pahaa. Siis se kärsimys, joka tulee silloin kun ihminen esim. vain seuraa kelloa. Se tylsyyskin on jonkin näköistä kärsimystä, mutta ajattelin että juuri sillä tavalla on kärsittävä, jotta elämästä tulisi jotain...

Minusta se ei ole oikein hyvä filosofia että antaa kaiken mennä pieleen. Mitä sillä oikein saavuttaa? Tulee vain mieleen, että jos kaikki ajattelisi niin, niin silloin maailma olisi kaoottinen paikka. Tulee mieleen maailmansodat ja muut... Kaikki meni silloin pieleen ja miljoonat ihmiset kuolivat. Ehkäpä sellaista ei kuitenkaan enää haluta nähdä ikinä...

Itse on kyllä vaikea nähdä Jumalan läsnäoloa maailmassa. Tuntuu siltä, että jos joku tämän palapelin ratkaisee niin se on ihminen itse... Toki, ei minulla mitään varmaa tietoa ole Jumalasta tai hänen olemattomuudestaan, niin kuin ei kellään ole. Joskus ajatus Jumalasta auttaa joskus ei. Sellaista aaltoilua tämä elämä nyt sitten vain on...

Olin mökillä pari päivää...pika lahtö.
Mulla on tänään ollut mielessä "kärsimyksen viitta" - miten sitä kantaa päällään? Jotain sen tyylistä että kun kärsimystä kuitenkin on maailmassa ja omassa elämässä, jää vaihtoehtoja miten kantaa kärsimystä?
Kuinka paljon antaa kätsimys viitan peittää itsestään? Ehkä meillä on mahdollisuus tehdä elämästämme niin hyvä kuin se on mahdollista näissä olosuhteissa.
On kuitenkin sellaisia olosuhteita jolloin joutuu vain odottamaan että voi toimia kuten fyysisissä vaikeissa sairauksissa. Masennuskin on jonkinlaista odottelua...se salpaa kyvyn nähdä hetken.
Tois just et on se "suostuttava kärsimään pakollinen kärsimys tekemättä itselle pahaa"

Olet kertonut seuraavasi kelloa, mä seuraan hengityksiä. Tapoja on monia.

"Itse on kyllä vaikea nähdä Jumalan läsnäoloa maailmassa. Tuntuu siltä, että jos joku tämän palapelin ratkaisee niin se on ihminen itse..." jos Jumala on ihmisessä eikä missään erillisessä taivaassa? Jos Jumala on ihmisen tietoisuudessa...se on yhtäpaljon mahdollista kuin että Jumala on tää kaikkeus. Mitään tieteellisiä tai järjellisiä todisteita ei tietenkään löydy.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Eikö se sitten tarkoita sitä, että tavallaan ihminen on Jumala? Pienois koossa?

Ei turhaan sitä sanota, että elämä on kärsimistä. Kyllä se aika pitkälle niin on. Joitakin onnen hulmahduksia saattaa joskus tulla, mutta aika harvoin.

Samuel Beckett kirjoitti näytelmän; Huomenna hän tulee. Siinä vain odotellaan ja odotellaan, jotain. Sellaista se elämäkin tuntuu olevan. Pelkkää odottelua. En tiedä sitten että mitä täällä odotellaan..?

Mun mielestä kaiken ratkaisee vain sitkeys. Jos elämää meinaa elää niin on oltava sitkeä...

Sitkeys elämän kanssa on tärkeetä. Kai tää on sellaista odottelua pääsääntöinsesti.