Minulla vaan on aina ja ikuisesti se ongelma, etten uskalla toteuttaa im-ajatuksiani. Ja ehkä hyvä niin. Mutta niitä on ihan jatkuvasti. En näe elämää hirveän mielekkäänä. Onko im kaikista pahin asia? Sitä miettii päivästä toiseen. Fantasioi että kunpa ei tarvitsisi enää kärsiä. Elämä on välillä helvettiä. Mutta ihminen on ongelmallinen olento, kun hän tajuaa kuinka lopullista, kamalaa kuolema on. Mutta silti niin monilla on im-ajatuksia. Ei ole helppoa olla ihminen...

En minäkään uskalla toteuttaa itsemurhaa. En osaa sanoa johtuuko se kuoleman pelosta, siitä ettei onnistu, vai siitä että se on sitten lopullinen ratkaisu? Toisissa kulttuureissa päiviensä lopettaminen on ratkaisu muiden joukossa, sitä ei tuomita.

Mä ymmärrän hyvin im. päätyneitä. Ja toisaalta en. Maissa joissa eutanasia on sallittu keskustelu kuolemasta on erityyppistä kuin maissa joissa eutanasia on kielletty.
Hyvä huomio tuo kristin uskon tuoma anenne itsemurhaan. Jos mietii että eihän Jeesuskaan puollustanut itseään kun hänet tuomittiin ristille kuolemaan...antautuiko Jeesus kuolemaan...mielestäni kyllä.
Sitten tullaan tähän asiaan jota en voi käsittää että Jeesuksen piti kuolla meidän syntiemme tähden jotta meillä on mahdollisuus taivaaseen kuoleman jälkeen tai taivastenvaltakuntaan jo eläessä?

Luulen, että pari sataa vuotta sitten ihmiset eivät tehneet itsemurhaa sen takia koska pelkäsivät Helvettiä. Sitten kristinusko ns. romahti. Mutta mitä nyt ihmiset pelkäävät? Varmaan kipua ja yhteiskunnan tuomiota. Riivaajat -kirjassa Dostojevski toteaa, että ihmiset pelkää kuolemassa juurikin kipua ja toista maailmaa, mutta en tiedä tuosta toisesta maailmasta. Pelkääkö ihmiset enää sitä? Mutta tuosta yhteiskunnan tuomiosta: Miten kuollutta voi enää tuomita?

Minun mielestä eutanasia pitäisi sallia Suomessa. Miettii että jotkut kituu vuosi kaupalla. Kyllähän koirillekin annetaan piikki, kun ne ovat tuskissaan.

Niin, kyllä minustakin Jeesuksen kuolema oli eräällä tavalla itsemurha. Miettii sitä, että hän olisi voinut paeta kohtaloaan. Jos hän kerran tiesi, jo hyvissä ajoin että hänet meinataan ristiinnaulita.

Sitä en itsekään kristinuskossa ymmärrä, että minkä takia Jeesuksen piti kuolla, jotta muut pääsevät taivaaseen? Tai sen tajuan että se tavallaan sovitti ihmiskunnan tekemät synnit ja sen mitä Aatami ja Eeva teki Paratiisissa silloin, mutta aika brutaali tapa sovittaa synnit. Toki siihen saa uskoa ken haluaa tai olla uskomatta...

minäitse89 kirjoitti:
"Mutta mitä nyt ihmiset pelkäävät? Varmaan kipua ja yhteiskunnan tuomiota. Riivaajat -kirjassa Dostojevski toteaa, että ihmiset pelkää kuolemassa juurikin kipua ja toista maailmaa, mutta en tiedä tuosta toisesta maailmasta. Pelkääkö ihmiset enää sitä?"

Nykyään lähdetään usein aika tukevassa lääkepöllyssä, varsinkin jos kyseessä on syöpäkuolema. Olen kokenut näitä kaksi lähipiirissä. Eihän sitä ole helppo katsoa vierestä, mutta kuolemat sinänsä ovat olleet rauhallisia. Rakkaan ihmisen poismenosta seuraa hillitön tyhjyys ja kaipaus. Jos omaa kuolemaa ajattelee, on helpompi lähteä, jos jälkeen ei jää esim. pieniä lapsia.

Lähestyn omaa kuolevaisuuttani kuljeskelemalla hautausmailla. Ajattelen siellä vaikka vuotta 1950, jolloin aurinko nousi ja laski ihan normaalisti ja moni haudoissa lepäävä ihminen eli elämäänsä iloineen ja suruineen. Minua ei silloin vielä ollut, eikä tiettävästi mitään pahaa tapahtunut itselleni. Sitten siirrän ajatukset tästä päivästä sadan vuoden päähän ja ajattelen, että elämä jatkuu silloinkin ilman, että minun tarvitsee sitä olemassaolollani kannatella. Tuskin mitään pahaa on odottamassa kuoleman rajan takanakaan, näin ajattelen.

Kuolemaa olisi hyvä ajatella luonnollisena asiana, jota tapahtuu jatkuvasti ja päivittäin, ehkä silloin haihtuisi myös jonkinlaisen kielletyn hedelmän houkutus ja itsetuholla flirttailu. Maailmassa, jossa on pahaa ja kärsimystä, olisi melkoinen eksistentiaalinen umpikuja sekin, jos kuolemaa ei lainkaan olisi.

Mä en mielestäni flittaa kuolemalla kun pidän sitä vaihtoehtona jatkuvalle toivottomuudelle ja ahdistukselle.
Jos menen lähihautausmaalle löydän sieltä viimeisen kolmenvuosikymmen aikana kuoleita kavereita jotka kuolivat mielestäni "ennen aikojaan" (olen nyt 53-vuotta). Itsemurha luku näyttää olevan 1/8:saan kavereissani. Hautausmaalla mietin mikä oikeus minulla oli jäädä "tänne puolen"?

Jos mietin satavuotta ennen ja jälkeen nykyhetken niin se ei tunnu missään. Mä en myöskään ajattele että haudoissa lepää ihmisiä...ylipäätään hautausmaat saavat käsityömättömän suuret mittasuhteet sille että kuoppaan heitetään maallinen ruumis kalliissa laatikossa...ehkä jopa niin kalliissa että sen nimissä haudattava ihminen ei ole omistanut yhtään arkun hintaista huonekalua elämänsä aikana.

Tiedostin muutama viikko takaperin että haluisin kuolla esim. syöpään. Syy toiveeseen johtui varmaan siitä että sairauteen kuoleminen on "oikeutetumpaa" kuin itsemurha. Sitten äkkäsin sen että syöpään kuoleminen on harvoin kivutonta, ja aloin pelkäämään syöpää, sitä kipua, tai leikkauksia.

Jeesus meni vapaahetoisesti kuolemaan jota ei tuomita jopa ylistetään, kun taas Juudas Iskariotin itsemurhaa paheksutaan. Vai paheksutaanko Juudaksen kavallusta joka yhdistetään hirttäytymiseen? Minkälaisen viestin edellinen antaa...

Raamatussa ei puhuta kauheasti itsemurhasta. Toki kuuluisin tapaus on tuo juudaksen hirttäytyminen. Kirkkoisä Augustinus vasta, taisi olla keski-aikaa jo, kielsi jyrkästi itsemurhan kristityiltä.

Itsekään en mielestäni flirttaile itsetuholla, totean vaan että se on vaihtoehto myös, vaikka en näe sitä kovin helppona taikka edes parhaana vaihtoehtona. Tai se on aina tilannekohtaista. Roomalaiset ylisti jotain sotapäällikköä, taisi olla Cato nimeltään, joka surmasi itsensä, koska se oli yhteiskunnalle hyvä asia. Ja sitä pidettiin kunniallisena kuolemana. Mutta ajat on muuttuneet. Ja hyvä niin. Enää ei onneksi pidetä itsemurhaa mitenkään kunniassa vaikka toisaalta itsemurhan jossain tapauksessa pystyy varmasti hyväksymään.

Itse en näe kuitenkaan kuolemaa aivan luonnollisena asiana. Tai mitä nyt luonnollinen sitten edes tarkoittaa? Mutta mun mielestä kuolema on tavallaan epäluonnollinen asia, koska elossa olo on luonnollinen olotila ihmiselle.

Juuri tuo, että eutanasia olisi sen takia hyvä juttu, ettei ihmisen tarvitsisi suunnitella mitään itsemurhan tekotapaa tai miettiä koko ajan oikeutusta sille. Eutanasia tavallaa oikeuttaisi kuoleman. Ja ihminen lähtisi varmasti melko kivuttomasti. Kun taas itsemurha on hirveän vaikea toteuttaa kivuttomasti.

Mun mielestä ihmisiä pitää aina kunnioittaa kun he elävät maailmassa, koska se on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin kuolleena oleminen. Kuolleita toki voi muistella yms. Mutta kristinuskokin on laittanut liikaa painoarvoa, kuolemanjälkeiselle elämälle ja kuolleiden ylistämiselle. Esim. Jeesuksen tapaus. Ihmisen pitää kantaa niin kauan huolta kun hän on elossa. Ja juuri huolta omasta olemassaolosta ja sitten kun hän on kuollut, niin häntä toki voi läheiset muistella, mutta fakta on että niillä läheisillä kuitenkin on vielä elämä josta kantaa huolta ja kuollut on poissa. Joten hänen osaltaan tavallaan taistelu on ohi. Heidegger muistaakseni puhui juuri siitä että ihmisen elämässä on aina läsnä huoli. Että aina pitää huolehtia jostain. Syömisestä, ulkoilusta, rahan käytöstä yms. Että elämä on raskasta noitten huolien takia, mutta sellaista tämä nyt sitten tuppaa olemaan yleisesti ottaen. Pitäisi kuitenkin aina jossain määrin yrittää olla elämän puolella, vaikka se omassa elämässänikin on hirveän vaikeaa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Jumalan Poikana Jeesus oli ainoa, johon vihan ja väkivallan malja saatettiin tyhjentää, joten hän ei ollut kuka tahansa vapaaehtoinen. Juudasta voisi verrata myös Pietariin: molemmille Jeesus oli elämän tärkein ja rakkain ihminen, jonka Juudas kavalsi ja Pietari kielsi. Juudas murtui syyllisyydentuntonsa alle ja teki itsarin, mutta Pietari luotti Jeesuksen anteeksiantoon.

Jos olisi mahdollisuus eutanasiaaan niin se juuri saataisi antaa tilaa elämälle?
Nyt lähes kaikki tavat päättää päivät itse ovat vaivalloisia ja pelottavia. Silti päähän saattaa purkahtaa tapoja lopettaa kärsimys.
En mä kevyn perustein ajattele itsemurhaa. Tuntuu vain aika useasti että maallinen taival on niin raskas ettei jaksa. Kun ei ole millään asialla merkitystä loppupeleissä. Juuri se nihilismiin päätyminen ahdistaa.

En vaan pysty uskomaan Jeesuksen sijaiskärsijä kertomukseen. Tahtoisin uskoa, mutta historia ei tue Jeesuksen myyttiä. Evankeljumit perustuu ihmisen uskoon, ne ovat totta uskoville ihmisillä ei historiallisia tosiasioita.

Tahtoisin että historia tukisi uuttatestamenttia olisi helpompi uskoa. Mystiseen Jumalaan joka ohjaa kaikkea on helpompi uskoa, koska ei tätä todellisuutta ei voi ihan kaikilla sattumilla hyväksyä.
Tosin on olemassa ihmisiä jotka hyväksyvän maailman kaikkeuden sattumana. Mä luulen että sattumaan uskova ja Jeesukseen uskova tapaavat toisensa kuoleman jälkeisessä, jos sellainen on?
Uskon asioista on turha kiistellä. Kristitty saa uskoa taivaaseen, ja Jeesuksen sovitustyöhön, mutta hän ei voi tuomita sattumaan uskojaa, koska molemmilla perusteluna on Usko.

Buddhalaisuudessa ei ole syntymää tai kuolemaa. Vertaus ihmisen ilmentymisestä kuten kaikkien muidenkin eläväisten on pilvi.

Pilven ilmentyminen saa alkunsa vedestä nousevasta kosteudesa, sitten pilvi ilmestyy taivaalle jatkaa matkaansa kunnes taas "hajoaa" osiin ja palaa veteen. Me ihmiset nähdään pilvi taivaalla ja jos seuraamme sitä tarkasti niin se muuttaa muotoaan ja hajoaa kiertokulkuun. Voimme sanoa että pilvi syntyi tuolloin ja menetti muotonsa tuolloin, mutta tavallaan pilvi on aina olemassa vaikkei se ilmene taivaalla.

Ihminenkin on vertauksen mukaan ollut olemassa ennen syntymäänsä ja kuoleman/hajoamisen jälkeenkin. Pilvet ja ihmiset syntyy aina uudestaa ja uudestaa. Jos olisimme syntyneet intiassa pohtisimme pilvi vaihtoehtoa varmasti tarkemmin kuin syntymä, elämä, kuolema, taivas/helvetti kertomusta.
Ymmärrän järjellä että on vapauttavaa ajatella ettei ole syntymää ja kuolemaa, mutta kun en pysty siihenkään. Tavallaan ei syntymää, ei kuolemaa on huojentavampi ajatusmalli kuin kristillinen taivas/helvetti asetelma. Uskonnot taitaa olla meidän ihmisten kehitelmiä, vähän kuin filosofiset ajatus rakennelmat. Se mitä uskontojen ja filosofian taakse kätkeytyy siitä en ole varma, ehkä hengellisyys? Onko ajatusmallien takana mitään? Onko elollisissa olioissa ylipäätään henki?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Onpa hyviä ajatuksia sattumasta ja uskonnoista. Luin tekstejä moneen kertaan. Hyvä, että jaksat kirjoittaa, HerKaramazov, vaikka elämä on vaikeaa. Ajatuksesi herättivät uudenlaisia näkökulmia ja jäsensivät entisiä. Se on hyvä asia ainakin minulle.

Kirjoitit, ettet pysty uskomaan Jeesukseen sijaiskärsijänä etkä buddhalaisten pilvivertaukseenkaan. Ehkä sinun antisi maailmalle näissä asioissa on ne näkökulmat, mitä pystyt antamaan juuri siksi, koska et pysty uskomaan mihinkään yksittäiseen. Laaja näkökulmasi on harvinainen ja harva kykenee siihen. Pystyt vielä jopa jakamaan sen muillekin. Se on aika paljon minusta. Hyvin paljon.

Kiitos myös edellisille kirjoittajille, jotka pohjustivat näiden ajatusten esilletuloa hyvillä teksteillään.

Luulen, että sitten kaikki ratkeaa, kun saadaan selville mikä rooli ihmisen tietoisuudella on maailmassa ja mistä tietoisuus koostuu. Todennäköisesti sekin on vaan biologinen ilmiö.

Ajattelen että henkisyys on sitä, että on kiinnostunut pohtimaan filosofisia juttuja tai vastaavia ja hengellisyys sitten viittaa uskontoon. Ihmisellä on molemmat ulottuvuudet, mutta en varsinaisesti tiedä onko noista ulottuvuuksista aina hyötyä. Kun ihminen on kuitenkin apinasta kehittynyt olio niin minkä takia me ihmiset aina mietimme uskonnollisia juttuja? Jos kerran pääasia elämässä on ravinnon saanti, hygienia yms. Ihmislaji jostain syystä on sitten kiintynyt uskonnollisiin asioihin.

Minun mielestä yhä enemmän ja enemmän vaikuttaa siltä, että evoluutio-oppi on oikeassa ja eliöiden varsinainen tehtävä on pysyä hengissä, vaikka elämällä mitään erityistä tarkoitusta ei olisikaan...

Jotain ihmisen tietoisuudesta jo tiedetään kun on olemassa mielialalääkkeet, rauhoittavat, sähköhoidot, ja terapiat. Sama juttu kvattifysiikassa jotain tiedetään ja osa todennäköisesti tiedetään.

Mä käsitän henkisyyden niin että se on jotain mihin ihminen ei pysty...voihan se olla filosofinen tai uskonnollinen viitaus. Esimerkiksi ihminen voi rakentaa ihmisen prototyypin eri osista, mutta ei pysty "puhaltamaan" henkeä rakentamaansa. Elävissä olennoissa on henki kun ne elää mutta jos toiminnot pysähtyy on vaikea herättää eloon uudestaan. Sydämmen pysähtymisen jälkeen voidaan saada elvytettyä. Mutta jos sydän ja aivot on ollut jo muutaman tunnin pysähdyksissä niin elintoimintoja ei saada käynnistettyä uudestaan. Ruumiiseen ei saada "puhallettua" henkeä.

Eli henki ei alistu meidän aivoillemme kuten ei kvanttifysiikka. Vähän niin kuin " Tao joka pystytään sanoin ilmaisemaan ei ole Tao". Me ehkä voidaan viitata Taoon, mutta se ei anna kahlita itseään käsitteisiin.

Evoluutio-oppi, tai seitsemän päivän luomistyö. Toinen puhuu tieteestä toinen uskosta. Tiede ja usko ovat kovin etäällä toisistaa, vaikka on uskovaisia tiedemiehiä ja naisia. Jos eliöiden tehtävä on pysyä hengissä niin ihminen voi seurata luontoa. Vaikka olisi elämän motiivin kannalta mielekkäämpää löytää joku tarkoitus elämälle.

Toivoisin vain sitä loppu elämältä että tietoisuuteeni tulisi jostain rakkaus. Haluaisin vain rakastaa jotain naishenkilöä, ehkä se antaisi elämälle tarkoituksen. Vaikka niin kuin puhuttiin, elämällä ei näytä olevan välttämättä mitään tarkoitusta, mutta haluaisin vain kokea rakkauden, en mitään muuta enää vaadi elämältä. En ole koskaan saanut vasta-rakkautta keneltäkään naiselta. Vaikka olen käynyt treffeillä aika paljon yms. Kun vain löytäisi sen oikean ja sitten elämä olisi täyttänyt tarkoituksensa.

Oikeastaan mulle on välillä enää yhden tekevää onko uskonto oikeassa vai evoluutio-oppi, siis välillä.

Välillä mietin että mitä järkeä elämässä silloin on jos siinä ei ole mitään sisältöä? Jos ei ole rakkautta tai vastaavaa, niin kuin minun elämässäni ei ole.

Tavoittelen ehkä turhaan parisuhdetta tai vastaavaa. Ehkä? Kun en vain tiedä miten sellainen suhde muodostetaan? Ehkä joskus tiesin, parikymppisenä.

Mitä järkeä on näissä elintoiminnoissa, jos kaikki päivät ovat samanlaisia. Ainakin omalla kohdallani. Ajattelen sellaisen eksistentiaalisen tilanteen, että voisin aloittaa jonkun kanssa parisuhteen ja jos se menisi ihan päin mäntyä, niin sitten voisin lähteä elämästä. Mutta toisaalta se voisi mennä hyvinkin. Kierkegaard painotti että elämässä pitää tehdä eksistentiaalisia valintoja, aina on pakko valita. Voisin aivan hyvin lähteä baari-elämään, löytää sieltä edes jonkun. Mutta sitten tulisi varmaan alkoholi-ongelma ja muita juttuja jotka tekisivät elämästä helvetin. Haluaisin vaan että elämä olisi jotakin muuta kuin pelkkä evoluution lopputulos. Mutta ehkä se on liikaa vaadittu...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Mä toivon että löydät parisuhteen, ja pääset katsomaan mitä se on.

Mulla on ollut parisuhteita ja uskon että minua on rakastettu, ja itsekkin olen rakastanut.
Luin Tommy Hellstenin kirjan; Enään en pelkää. Siinä kirjassa kuten monissa muissakin kirjoissa rakastetuksi tuleminen lähtee siitä että osaa terveesti rakastaa itseään...vaikea laji.
Tuossa kirjassa kärsimisen tehtävä on tuoda ihminen rakkauden piiriin sillä että ihminen hyväksyy kärsimisensä, ja et sillä on "totuuteen ja rakkauteen" vievä tarkoitus. Edellinen ei ole varmaan järjellä käsitettävissä mutta jotenkin se antaisi kärsimiselle tarkoituksen.
Minulle uskonnoista  tai evoluutio-opista kiistely ei ole tarpeellista.

En osaa sanoa mistä suosittelisin metsästämään parisuhdetta? Kai siellä baareissa voi olla selvinpäinkin, ja treffipalstoja kannattaa kokeilla. Minulla on tapana ehdollistaa onnellisuuteni, niin että "jos saan tuon voin olla onnellinen", tiedän että edellinen ei toimi, mutta silti odotan niin. Kun voisin olla ehdollistamatta elämää, hyväksyisin kärsimykseni että sillä on jokin tarkoitus. Ja osaisin elää toisinaan hetkessä. Minun toiveet on tuossa nyt.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Niin, ei sitä pysyvää onnea kai ole, mutta haluaisin vain kokea vielä tiettyjä asioita tässä elämässä, ennen kuin se loppuu. Jos tiede kerran sanoo, että me ollaan erilaisista elimistä koostuvia hetken aikaa eläviä eliöitä, niin ehkä me sitten ollaan, mutta elämän merkityksestä ja tarkoituksesta tiede ei voi oikein sanoa mitään. Olisi outoa sanoa että ihmisen elämän tarkoitus on sisään ja ulos hengitys. Tai hapen ottaminen sisään ja hiilidioksiidin puhaltaminen ulos. Vaikka siten me pysytään hengissä, niin kuitenkaan se ei voi olla elämän tarkoitus.

Välillä elämässä tulee joitakin sellaisia hurmos hetkiä, esim. ihastuminen yms. ja ehkä niissä hetkissä tuntee vasta elävänsä ja kokee että elämä on silloin merkityksellistä. Siinä mielessä monessa uskonnossa on pointtinsa ettei katsota vain ihmistä ns. eliönä eliöiden joukossa vaan että ihminen on kuitenkin jotain enemmän.

Pystyn nykyään sillä tavalla rakastamaan itseäni, että suojelen itseäni liian rankoilta jutuilta ja en tee itsetuhoisia tekoja, vaikka minulla im-ajatuksia välillä onkin. Ajatukset on ihan eri asia kuin teot.

Siinä mielessä kristinuskossa on se tärkeä pointti että siinä korostetaan ihmisten tasavertaisuutta ja rakkautta, oli sitten Jumala olemassa tai ei.

Maailma on siitä monimutkainen paikka että täällä kaikki kietoutuu kaikkeen kristinusko tieteeseen, rakkaus vihaan, biologia psykologiaan. Että tavallaan ei tunnu olevan mitään yhtä totuutta. Että ei voi periaatteessa sanoa, että tämä yksi asia on elämän tarkoitus piste.

Voi tietenkin sanoa mistä asioista ihmiselle on hyötyä jne. Mutta että mikä olisi se lopullinen tarkoitus, niin sitä ei oikein pysty sanomaan. Jokaisella on oma mielipiteensä siitä. Minulle pääasia nyt on siedettävä/hyvä elämä, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan...