Olen lukenut että rauhoittavia voisi käyttää 4-6-viikoa ja sen jälkeen elämä pitäisi olla sillä mallilla että pärjää ilman.
Asia on vain niin että 4-6-viikossa monen asiat ei järjesty, ei edes 4-6-vuodessa...siksi rauhoittavia tai muita psyykelääkkeitä kirjoitetaan.
Monessa kunnassa ei ole muuta tarjota kuin "lääkkeitä". Psyykisesti sairaiden ihmisten odotetaan  "roikkuvan" elämässä kiinni lääkityksellä.

Yhteiskunta odottaa että ihminen kouluttautuu, työllistyy, ja pariutuu, mutta jos edelliset ei onnistu "omalla painollaa" ihminen voi ahdistua odotuksista. "Korjaava toiminpide" on tehdä diagnoosi, ja lääkitä ihminen jotta se pääsisi kiinni asioihin joita siltä odoteaan. Kukaan ei kerro ihmisellä että hänen ihmisarvonsa ei ole kiinni yhteiskunnan odotuksista. Ei ole ihme että eksistentialistinen ahdistus "vaanii" useita herkkiä ihmisiä.

Kun ei ole muuta tarjolla ihminen "turvaa" lääkkeisiin. Ei tuossa vaiheessa ajattele "koukkua". Varmaan suurin osa ihmisistä syö kiltisti lääkkeensä ja yrittää "räpiköidä" elämässä. Tämä yhteiskunta jossa elämme on vain rakentunut näin.
Siinä vaiheessa kun ymmärtää että itselle asetetut odotukset oli liian suuret, ja "tuki" suhteessa liian pieni ihminen on jo tipahtanut "ulkopuolelle".
Samoihin aikoihin ymmärtää myös olevansa koukussa lääkkeisiin, ja samaan aikaan "sivullinen" järjestelmässä joka luo "sivullisia".

Samalla tavalla kun ihmisellä on alttius sairauksiin niin samalla tavalla tämä yhteiskunta järjestelmä synnyttää syrjäytymistä, vaikka kovasti puhutaan syrjäytymisen estämiskonsteista.

Ei Lääkäreillä ole aikaa paneutua potilaiden ongelmiin, siksi luulen että isolle osalle potilaita kirjoitetaa vai lääkitys, ja sanotaan perään "koita pärjätä". Mä en tiedä kenen vika on kun tämä psyykkinen terveydenhuolto on mennyt tähän pisteeseen?
Ei minunkaan lääke riippuvuutta kukaan ole kontroloinut. Viime vuosina muutama lääkäri on vain sanonut että olisi hyvä lopettaa rauhoittavien käyttö. Sitten Lääkärit kertoo miten tiputus tehdään, mutta ei kukaan kontroloi tiputtaako lääkettä vai ei? Jos pari kertaa vuodessa näkee lääkärin se saattaa kysyä oletko tiputtanut lääkkeen pois?
Jos Peterson tarvitsi nukutuksen vierotukseen ja kuukausien vieroitustuen, niin miten oletetaan että tavallinen ihminen yksin pystyy tiputukseen ja lopetukseen?

Kovasti on oletuksia ihmisestä, että yksin kouluttaudutaa, työllistytään, pariudutaa, erotaan, ahdistutaan, masennutaan, tiputetaan lääkitys nollaan, ja "roikutaan" elämässä. Roikkumista tämä minun kohdallani on.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Ei mikään psyykkinen ongelma kestä vain 4-6 viikkoa. Aika usein psyykkiset ongelmat kestävä elämän loppuun saakka.

Sitä roikkumistahan tämä on. Että usein ajattelee: vielä katson ainakin huomisen päivän.

Suomessakin varmaan kymmenitä tuhansia ns. sivullisia. Jotka eivät pysty hyppäämään oravanpyörään ja heitä moititaan sitten siitä että kun ei tee töitä. Se on minusta niin kummallista, kun ajatellaan nyt vaikka että ihminen sairastuu vakavaan masennukseen. Sehän voi olla kuoleman vakava tauti. Mutta sitten kaiken päälle häntä moititaan kun ei ns. tee mitään elantonsa eteen. Ja masennus vain syvenee.

Se tässä systeemissä ottaa päähän, että sairastunutta ihmistä ei enää arvosteta. Että hän ei enää kuulu joukkoon. Vaikka fakta on se että jokainen ihminen lopulta sairastuu johonkin tautiin.

Mutta mietin sitä myös että onko sitten osasto-hoitokaan parempi ratkaisu kuin lääkkeet? Siis psyykkisissä ongelmissa. Siis toki silloin jos ihminen on niin sekaisin että on vaaraksi muille, niin toki silloin osastolle, mutta jossain lievemmissä tapauksissa. En tiedä millaista se nykyään on siellä, mutta aikanaan se oli vain sellaista oleilua. Ei päässyt juttelemaan hoitajien kanssa tai mitään vastaavaa.

Se tiputus on lähes mahdoton tehdä yksin. Jossain vaiheessa aina alkaa tekemään mieli ottaa pilleri. Vaikka olisi monta päivää ilman, niin jossain vaiheessa tuntuu että nyt on pakko ottaa. Ainakin niin se on Temestan kanssa.

Niin, kyllä usein tarvii muiden apua moneen asiaan. Mutta tämä moderni elämä on mennyt tällaiseksi yksin yrittämiseksi. Kaikesta pitää selvitä yksin. Vaikka toisaalta ihminen kuitenkin tarvitsee todella paljon muita ihmisiä, jotka toimii ns. peileinä. Joidenkin filosofien mukaan ihmisestä tulee ihminen kun hän kohtaa toisen ihmisen. En nyt sitten tiedä. Jotkut filosofit aikanaan teki hirveästi noita yleistyksiä, vaikka ihmiset on niin erilaisia. Ehkä jotkut ihmiset pystyvät elämään ilman toisia ihmisiä. Mutta erakkokin on erakko, vain silloin kun hän on yhteiskunnan ulkopuolella, mutta silloinkin hän sitten peilaa omaa elämää muitten ihmisten elämään. Joten tavallaan hän silloinkin tarvitsee toisia ihmisiä...

Mua on kiusannut viime aikoina allergia-oireet. Lääkäri on ihan todennut, että mulla on allergia-herkkyys. Ne on inhottavia oireita. Voi tulla tosi mitättömistä asioista. No lääke löytyy siihenkin. Ei vaan viitsisi käyttää sitä kun se väsyttää niin paljon... Että sinänsä hyvä että on kuitenkin lääkkeitä olemassa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Mietin että kuinka kauan kestää ennen kuin suomalainen työmoraali taipuu 4-6h työpäiviin? En tarkoita että 4h työstä olisi saatava sama kuin 8h työstä, mutta jokin "porkkana" työn jakamiseen olisi keksittävä.

Kun ihmiset ei kestä 8h tietyillä aloilla psyykkisesti olisi tehtävä jotain ratkaisuja. Sama juttu jos opiskelu on liian rankkaa, sitä pitäisi pystyä keventämään...muuten tämä maa kaatuu sivulisiin.

Politiikassa isotuloisten etua ajava puolue vaatii veron kevennyksiä isotuloisille velka rahalla. Okei, edellinen kertoo että ihminen ei saa varallisuutta koskaan tarpeeksi. Ja että tää meidän poliittinen systeemi pyörii suurituloisten ehdoilla.
Mitä ihmettä me marginaalissa olevat ihmiset voidaan tehdä asioiden korjaamiseksi, eipä juuri mitään. On meillä vielä äänestys oikeus, ehkä sekin viedään jossain vaiheessa?
Miten pitkiä välejä olet pystynyt pitään Temestalla? Olet oikeessa jossain vaiheessa ihminen sortuu tod. näk., mutta toivon mukaan se ei ole tänä päivänä.

Ihminen tarvii toisen ihmisen peliksi itsellee...oli se peili sitten terapeutti, toinen ihminen ryhmäteapiassa, tai ihan kuka vaan joka kuuntelee ja omaa kyvyn empatiaan.

Toiset ihmiset elävät tämän elämän yksin vaikka olisivat parisuhteessa, ei ihmiset aina kohtaa. Toiset elävät yksin ilman parisuhdetta. Olisi varmaan ideaali että kaikki kohtausivat jonkun, mutta ei se jokaisen kohdalla toteudu. Enkä tiedä ratkaisua?

Temesta menee mulla tosi pienellä annoksella. Otan vain pienen murun kerrallaan. Mutta se kikka on toiminut. Se on mennyt pitkään. Kamalan voimakas lääke muuten tuo Temesta, jos miettii sitä että jotkut ottaa kokonaisen pillerin kerrallaan. En kyllä itse pystyisi. Jos ottaisin 1 mg pillerin kokonaan niin varmaan makaisin koko päivän sängyssä. Tuon pienen murun vaikutus on tosi vähäinen, mutta kuitenkin kyllä se jonkin verran vaikuttaa.

Ei ole ollut hirveen pitkiä välejä vuosiin. Joskus oli muutaman päivän väli, mutta ei sen pidempiä ole ollut.

Itse kyllä olisin juuri esim. tuon 4h työpäivän kannalla. Sen ehkä minäkin jaksaisin tehdä.

Olen vain miettinyt että mikäköhän voisi olla sopiva ammatti? Kun tuntuu ettei mitään liian fyysistä työtä jaksa tehdä. Ehkä tietokoneiden parissa jotain...

Niin, marginaalissa on hirveän vaikea elää kun kaikki maksaa niin pirusti. Mitä ei tästä elämästä mitään tule jos joutuu vain kotona olemaan koko ajan, eikä voi esim. käyttää autoa yms. Lähtee koko elämän ilo silloin, jos ei voi mihinkään mennä. Kuitenkin pitäisi olla aktiviteetteja. Kuitenkin elämän suola on se että on jotain mielekästä tekemistä.

Itse olen elänyt elämää aika yksin ja välillä se on ihan fine, mutta toisaalta en pysty vertaamaan tätä ns. parisuhde-elämään, koska en ole ikinä ollut parisuhteessa. Kyllä tässä yksin olossa välillä on puolensa. Nykyään tuo parisuhteen muodostaminen tuntuu olevan vaikeaa, vaikka Tinderit sun muut onkin, koska toinen ihminen vaatii liikaa toiselta ihmiseltä. Ainakin aika usein. Ja ei saisi elää marginaalissa, vaan pitäisi olla miljonääri suurin piirtein. Tuntuu siltä, että maailma on menossa siihen suuntaan. Tai jo mennyt. Rimaa pitäisi laskea, niin ehkä parisuhteita muodostettaisiin enemmän. Ehkä...

minäitse89 kirjoitti:
"Yksi ajatusmalli on minun kohdallani toiminut myös. (ja varmaan monen muunkin) Että ajattelee olevansa ns. sankari. Siinä mielessä, että aina kun on suorittanut jonkin teon. (Vaikka käynyt kaupassa) Niin voi ajatella, että taas olen tehnyt uroteon."

Sankaruus vain on kovin suorituskeskeistä. Jos ei ilman sankarillisia ponnistuksia pysty nauttimaan elämän yksinkertaisista asioista, kuten hyvästä ruoasta, sosiaalisista tilanteista, luonnosta, taiteesta jne., on vaikea nähdä, miten kestäisi vaativampia ja vaivannäköä edellyttäviä asioita elämässä. Itse tavoittelen mieluummin tasapainoa suorittamisen ja pelkän elämälle antautumisen välillä.

Jungin arkkityypeistä sankarilla on muistaakseni tärkeä rooli irrottauduttaessa äidistä aikuisuuden kynnyksellä. Sankarilla on usein joku vähän satumainen, urotekoa vaativa tavoite elämässä, jota kohti hän paahtaa vastuksista välittämättä.

Jordan Petersonin mukaan ns. sankari myytti on ainut ratkaisu elämän ongelmaan. Siis juuri se että tekee ns. urotekoja ja vain siten voi edetä elämässä. Toki se on aika yksipuolinen näkemys, mutta siinä voi olla myös totuutta. Se on vähän niin kuin Kierkegaardin uskon loikka. Että on vain tehtävä se päätös, että nyt toimin sen sankari myytin mukaan ja sitten on toimittava. Siten vasta näkee sen että onko se hyvä ratkaisu.

Se nauttiminen toki on avain asia myös, mutta elämässä on aivan hirveästi tilanteita joista ei nauti, mutta joissa on pakollista olla. Ajattelen omalla kohdallani, että kun teen kävelylenkin, niin en varsinaisesti nauti lenkillä olosta, mutta siitä on paljon hyötyä tulevaisuutta silmällä pitäen. Tai sitten vaikka kaupassa käynti. En siitäkään oikeastaan nauti, mutta ruokaa on pakko saada.

Siinä mielessä ajattelen että se ns. sankarina olo auttaa noissa tilanteissa. Niissä ei-nautinnollisissa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Minulta murtui nilkka pahasti, ja olisin voinut vaikka menettää koko jalan, jos olisi tullut komplikaatioita. Liikkuminen tuottaa minulle mielihyvää jo pelkästään tästä syystä. Aistini tuottavat mielihyvää, se tulee jo pelkästä kivun poissaolosta.

Ajattelet siis, että on sankarillista esim. syödä pelkkää terveellistä kaurapuuroa, koska se pitää sinut hengissä jotain kenties tulevaa urotyötä varten?  Tämähän on aivan eri tason rationaalista ajattelua kuin Kierkegaardin uskon hypyssä, jossa koko eksistenssi lasketaan kokonaan sellaiselle perustalle, josta ei ole eikä pidäkään olla mitään todisteita.

Sankari ajattelu voi olla ihan ok, jos se toimii. Kaurapuurokin toimii melko hyvin nälän pitämisessä loitolla.
Kaupassa tarvii poikeata aika usein viikon aikana, mutta en mäkään saa kaupassa käynnista juuri mitään iloa. En saa helle päivistäkään.

Friendly kirjoitti:
Minulta murtui nilkka pahasti, ja olisin voinut vaikka menettää koko jalan, jos olisi tullut komplikaatioita. Liikkuminen tuottaa minulle mielihyvää jo pelkästään tästä syystä. Aistini tuottavat mielihyvää, se tulee jo pelkästä kivun poissaolosta.

Ajattelet siis, että on sankarillista esim. syödä pelkkää terveellistä kaurapuuroa, koska se pitää sinut hengissä jotain kenties tulevaa urotyötä varten?  Tämähän on aivan eri tason rationaalista ajattelua kuin Kierkegaardin uskon hypyssä, jossa koko eksistenssi lasketaan kokonaan sellaiselle perustalle, josta ei ole eikä pidäkään olla mitään todisteita.

Kierkegaardin uskon hypyn voi tulkita niinkin, että se ei ole ns. uskonnollinen hyppy. Esim. kristinuskoon. Vaan että tekee ns. hypyn johonkin uuteen asiaan, josta ei ole 100% varmuutta. Esim. sankari mytologiasta ei ole 100% varmuutta, mutta silti sitä voi toteuttaa jos alkaa toimimaan ns. sankarin tavalla. Vaikka mikään maailmassa ei välttämättä vakuuta että tuollainen sankarina olo olisi paras ratkaisu elämän ongelmaan.

Ja se on tietysti aina henkilökohtainen asia että mistä ihminen nauttii. Jotkut voivat nauttia vaikka hetkittäisestä kivusta, vaikka itse en sellaista ymmärrä. Mutta meitä on niin moneen lähtöön.

Filosofisia käsitteitä saa luultavasti soveltaa omaan elämään, ainakin mun mielestä.

Kaikki elämää tukeva on sallittua. Tavallaan jos itse muokkaa jonkin ajatus konstin helpottamaan elämää niin se osoittaa että osaa soveltaa omaksumaansa tietoa elämän viisaudeksi.

Olen tuosta samaa mieltä, että kaikki vahvistavat jutut pitää ottaa vastaan. Kun miettii yleisesti miten hankalaa elämä voikaan olla. Aina on jokin vaiva päällä tai sitten rahat ovat loppumassa tai muuten vain ottaa päähän. Elämässä negatiiviset ja positiiviset asiat eivät ole balanssissa, sillä negatiivisia asioita on niin paljon enemmän. Ja pitäisi silti koko ajan pysyä elämän syrjässä kiinni. Siis niin kuin joku joskus sanoi että pitää juosta jotta pysyy paikallaan.

Välillä voi mennä muutama päivä niin että elämä tavallaan kulkee ja sitten taas tulee jokin ongelma. Nuo erilaiset elämänfilosofiat kyllä auttaa joissain tilanteissa. Esim. eksistenssifilosofiassa puhutaan jatkuvasti ahdistuksesta ja kärsimyksestä, ja siitä kuinka hankalaa elämä voi olla ja annetaan myös konkreettisia neuvoja miten pärjätä.

Tuntuu siltä että elämä on viime aikoina ollut vain suossa rämpimistä. Uuvuttavaa. Tavallaan sellaista sinkoilua paikasta toiseen. Mutta minkäs teet, kun nämä kortit on vain annettu. Temestaakaan ei voi oikein pahimmissa tilanteissa käyttää koska se pistää niin tokkuraan.

Elämästä välillä ajattelee, kun katsoo taaksepäin, että olisi pitänyt ruveta rakentamaan elämää tosi nuorena jo. Jo lukion jälkeen. Mutta ei sille enää mitään voi. Olisi pitänyt olla ankarampi itselleen. Olisi pitänyt ankarammin opiskella jo lukiossa ja sitten olisi heti pitänyt yrittää päästä yliopistoon. Nyt sen asian tajuaa jo niin selvästi, mutta silloin ei. Olisi pitänyt jotain ammattia havitella jo silloin ja yrittää löytää kumppani.

Mutta kai tämäkin on vaan toive-ajattelua sitten... No meni nyt vähän aiheen ohi...

Vielä sekin tässä elämän yhtälössä on vaikeaa, että itsetuhoisia ajatuksia on lähes päivittäin. Aina kun pitäisi mennä johonkin tai tehdä jotakin, niin mielessä soi se ajatus että tämän vielä teen ja sitten teen sen viimeisen teon. Toki se on vaan ajatus, mutta kuitenkin. En tajua sitä minkä takia mua kiusaa koko ajan se ajatus-ketju? Kun elämä on muutenkin jo vaikeaa, niin sitten vielä nuo im-ajatukset. Ja sitten sanotaan että ei saisi olla pessimisti, tai ainakin jotkut sanoo. En ymmärrä mikä helvetillinen voima oikein ns. piinaa? Im-ajatuksia ollut jo lähes 20 vuotta. Alkaa vaan kyllästymään näihin. Että eikö voisi vaihtaa kasettia päässä? Luulen, että sen takia kärsin näistä ajatuksista, koska kouluvuodet oli niin vaikeita. Mutta kun ei sille asialle voi tehdä enää mitään. Ja en tiedä mitä sekin enää auttaa että terapiassa näistä puhuu? Olen puhunut vuosikymmenen jo ja ei ole auttanut yhtään. Mutta kun se kuolemakaan ei ole hyvä ratkaisu. Sehän tässä se ongelma on...

Toi ajatus että "pitää juosta että pysyy paikallaan" kuvaa hyvin ajatusta elämästä.
Seurahaku palstoillla haetaan positiivisia, hauskoja, iloisia ihmisiä. Harvemmin elämän arvojen kanssa kamppailevaa, masentunutta, jalat "syvällä maassa" olevia. Oikeasti monet ihmiset pelkäävät masentuneita, ja masennusta siinä määrin että eivät halua olla missään "kosketuksissa" mainittuihin ihmisiin. Jollain mystisellä tavalla masennuksen ajatellaan tarttuvan.

Jotenkin mietin että elämää ei ole ilman ahdistusta, tai kärsimystä. Kuitenkin toivoisin että olisi jotain muutakin kuin juuri mainittuja asioita. Mistä se johtuu että negatiiviset asiat kasautuvat yleensä tietyille ihmisille?

Ei elämää voi ruveta rakentamaan ennen aikojaan. Pitää käsittää että elämää voi ylipäätään rakentaa. Tai sitten olisi pitänyt olla joku luotettava ohjaaja joka olisi ohjannut asioita. Ja samaan hengen vetoon voisin sanoa että en olisi "uskonut" juuti ketään koska olen ollut hyvin skeptinen kaikkeen, varmaan olen vieläkin?
Luulen että on olemassa naispuolisia ihmisiä jotka ovat samankaltaisessa elämäntilanteessa kanssamme - ehkä heistä löytyisi kumppani? Missä masentuneet tapaavat muuta kuin psykiatri-aikaa odotellessa? Paitsi että lääkäri jonossa tulee harvemmin juteltua pariutumistarkoituksessa😉

Toiveita on hyvä olla mutta ehkä sellaisia joita voisi oikeesti toteuttaa. Ajassa ei pääse taaksepäin ainakaan fyysisessä kehossa...ajatuksissa kylläkin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Kai se on itsemurhan lopullisuus joka kiehtoo. Tulee ratkaistua asiat lopullisesti? Kun elämä on niin mutkikasta ja moni syistä ymmärtää että asiat ei tule ratkeamaan lopullisesti juuri koskaan.

Kun on yrittänyt nousta uudestaan ja uudestaan pettymysten suosta tulee mieleen antaa periksi. Kuitenkin im. ajatus pohjaa johonkin tunteeseen. Olisiko toivottomuus? On niin monta tunnetilaa joita ei tunnu kestävän yksin.
Jos kouluvuodet ovat olleet vaikeita niin on varmaan iso voitto että on suoriutunut peruskoulusta ja lukiosta.
Miksei saa olla pessimisti jos on sitä perusluonteeltaan? Monet eksistensi filosovit olivat aika pessimistejä, miksi heillä oli oikeus olla pessimistejä. Luulisi että saa olla sitä mitä on vaikka negatiiviset asiat voivat ajaa samankalaisiin tunnetiloihin.
Mutta jos yrittää olla positiivinen vaikka tuntee olevansa negatiivinen niin eikö se ole valhe itselle? Tullaan siihen että tunnetilat olisi säädettävissä tahdolla, joka ei onnistu kuin itsensä kieltämisellä. Itsen kieltäminen johtaa taas ongelmiin. Edellisestä johtuen buddhalaisuus jossa kielletään "minä"vie masentuneen ojasta allikkoon. Oma minä tarvisi ensin löytää ja hyväksyä, jotta sitä voi ruveta pienentämään.

Masennuksessa tulee oleiltua minuudessa, siis tutkailtua omia tunteita ja reaktioita. Ei ole muuta tekemistä...tekeminenkin/puuhastelu maksaa. Mutta mitäs teet kun et kuulu mihinkään yhteisöön. Asun asunnossa jossa ei tarvitse/voi tavata naapureita, tai hississä saattaa tulla että tulee päiviteltyä säätä jos joku astuu samaan hissiin.